Sama sali kuin ensimäisessä näytöksessä. Kattoon on juuri ripustettu
muhkea, pronssinen kynttiläkruunu, jonka keskellä on tulpaanin
muotoisella kauniilla kuvulla varustettu lamppu. Tikapuilla, kruunun
vieressä, seisoo lamppupuodin mies ja asettelee kruunuun viimeisiä
prismoja. Rouva Raunio istuu nojatuolissa sohvapöydän luona, katselee
ja neuvoo häntä.
ROUVA RAUNIO. No, joko lasit ovat kaikki ripustetut?
MIES. Jo, rouva.
ROUVA RAUNIO. Mutta lampun kupu on vähän vinossa tännepäin, oikealle.
MIES (Korjaa kupua). Kyllä sen nyt pitäisi olla suorassa.
ROUVA RAUNIO (Nousee tuolilta ja katselee kruunua eri puolilta). Ja tuo
kynttilä tuossa haarassa kallistuu hiukan sisäänpäin. Oikaiskaahan
sekin! Kas niin! No, hyvä! Nyt taitaa kaikki olla paikoillaan. Saatte
tulla alas.
MIES (Tultuaan lattialle). Minnekäs nämä tikapuut pitää panna?
ROUVA RAUNIO. Pankaa ne kokoon ja viekää tuonne tambuurin nurkkaan,
oven taakse! (Mies vie ne. Rouva Raunio, kovalla äänellä). Georges!
Tule katsomaan nyt! Nyt on kruunu paikoillaan.
RAUNIO (Huoneestansa, jonka ovi on kiinni). Heti paikalla. Kirjoitan
vain lauseen loppuun.
MIES (Tulee takaisin saliin, ottaa taskustansa paperin ja antaa
rouvalle). Tässä olis... Isäntä käski antamaan tämän kirjeen
asessyörskälle.
ROUVA RAUNIO (Sieppaa paperin mieheltä). Mikä se on?
MIES. Sehän se on rätinki.
ROUVA RAUNIO (Hätäisesti). Mutta eikös se...? Onhan se jo maksettu?
(Kuuluu askeleita Raunion huoneesta. Rouva Raunio rutistaa kirjeen
taskuunsa, josta samalla ottaa rahakukkaronsa).
MIES. En minä tiedä muuta, kuin että se annettiin völjyyn.
(Raunio on tullut saliin ja kuuntelee miehen viimeisiä sanoja).
ROUVA RAUNIO (Vieläkin hätäisesti). No, hyvä on! Kas tässä teille vähän
juomarahaa. Sanokaa, että minä poikkean itse puotiin.
MIES. Hyvä on. Kiitoksia paljo, ja hyvästi!
(Mies menee eteiseen ja ottaa korinsa, jolla hän oli kruunun
tuonut. Hänen avatessaan eteisen ulko-oven, tulee lehtori Sola
vastaan ja riisuu päällystakkinsa eteisessä).
RAUNIO (Vaimolleen, miehen mentyä eteiseen). Mitäs hän tahtoi?
ROUVA RAUNIO. Ei mitään, ei mitään. Tekisi vain mieleni vaihtaa tuo
valkoinen kupu punaiseen ja sen tähden lupasin itse poiketa puotiin
siitä puhumaan. Ja eikö totta, että punainen kupu harmonieeraisi paljoa
paremmin huonekalujemme punaisen silkkiverhon kanssa? Mutta ethän sinä
katselekaan koko kruunua, Georges.
SOLA (Joka tällä välin on tullut saliin). Mitäs herrasväki täällä niin
katselee? Hyvää päivää! Hyvää päivää!
(Raunio ja hänen rouvansa, jotka ovat seisoneet selin eteiseen
päin eivätkä ole huomanneet Solan tuloa, hämmästyvät kovin).
RAUNIO. Aa! Sinäkös se olet? Terve tultua!
SOLA (Rouva Rauniolle). Suokaa anteeksi, armollinen rouva; taisin
säikäyttää teitä kovin odottamattomalla tulollani. Pyydän tuhannesti
anteeksi.
ROUVA RAUNO (Käsi sydämmellään). Todellakin. Sydämmeni oikein taukosi
sykkimästä.
RAUNIO. Betty on käynyt niin hermostuneeksi viimeisinä aikoina. Mutta
ei se mitään, ei se mitään! Me tässä katselimme tätä kruunua...
SOLA. Niin vainkin! Aina jotakin uutta, aina jotakin uutta! Ja mikä
kaunis, mikä loistavan komea kruunu! Toivotan onnea!
RAUNIO (Hiukan hämillään). No, kiitos, kiitos! — Me tässä
tuumasimme... Betty, näet, arvelee, että punainen lampunkupu sopisi
paremmin yhteen huonekalujemme kanssa ja tahtoo vaihtaa tämän valkoisen
punaiseen. Mitäs sinä siihen sanot, veli Sola? Sinullahan on
muistaakseni laudatur estetiikassakin.
SOLA. Mitäpä minä? De gustibus non est disputandum, niinkuin tiedät.
Mielestäni tosin tuollainen ruusunpunainen valoishämy on hyvin soma
budoaarissa tahikka makuusuojassakin, mutta — (Kääntyen rouva Raunioon
päin) kyllä kai rouva sen asian paremmin ymmärtää kuin minä.
ROUVA RAUNIO. Georges, ole niin hyvä ja tuo minulle lasi vettä, tahi —
ei, kyllä minä menen itse...
SOLA. Voitteko yhä pahoin säikähdyksestänne, hyvä rouva? Sepä nyt oli
ikävä! (Rouva Raunio nyökäyttää myöntävästi päätään ja menee oikealle
tyytymättömän näköisenä. Sola katsoo kauan äänettömänä hänen
jälkeensä). Sepä nyt oli ikävä todellakin!
RAUNIO. No, ei se ole mitään. Kyllä se menee ohi. Käy nyt vain istumaan
ja juttelemaan! Hauskapa oli taas sinuakin tavata pitkistä ajoista.
(He istuvat).
SOLA. Todellakin; siitäpä on hyvinkin pitkät ajat, useita kuukausia,
luulen... Niin vainkin, emmehän ole muuta kuin kadulla vain
pikimmältään nähneet toisemme siitä saakka, kun minun — muistatkos? —
täytyi sinua karhuamassa käydä. Siitä sen näkee, kuinka harvoin nykyään
käyt vanhaa ystävätäsi katsomassa.
RAUNIO. Nuo kirjoituksenihan, syrjätyöni, siihen syynä ovat, niinkuin
hyvin tiedät. Senpätähden toivon, kunnon veliseni, että silloinkin soit
minulle anteeksi, ett'en itse joutanut sinulle lainaasi takaisin
tuomaan, vaan että täytyi se kirjeessä lähettää.
SOLA. Joutavia anteeksi pyyntöjä! En minä sitä sillä sanonut. Olisipa
muutoin vain hauska ollut, jos kuitenkin joskus olisit pistäytynyt
luokseni tarinoimaan. Tältä ajalta onkin keräytynyt, luulen ma, paljon
puheltavaa, Yrjö veli?
RAUNIO. Onpa kyllä. Ja usein olen, usko pois, ajatellut, itsekin, että
miks'ei se Solakaan enää käy keskustelemassa kaikista asioista,
niinkuin ennen aikaan? Senpä tähden nyt olitkin oikein kiltti, kun
vihdoinkin tulit.
(Molemmat vaikenevat eivätkä ole pitkään aikaan
löytää puheen aihetta).
SOLA. Tuota, niin, paljonpa sinä kirjoittelet ja paljon sinä ehditkin
kirjoitella, se minua enin kummastuttaa.
RAUNIO. Täytyy, täytyy. Mutta mitäs siitä paljoudesta, kun ei
kirjoituksillani kuitenkaan ole sen enempää arvoa ja pitempää ikää,
kuin monilla muilla sanomalehtiartikkeleilla, jotka ovat ai'otut
elämään ja vaikuttamaan vain yhden päivän.
SOLA. Älä sano, älä sano! Milloinkas se olikaan? Menneellä viikolla,
vai, minä lu'in erään sinun kirjoituksesi, joka minua hyvin miellytti.
RAUNIO. Mikäs se oli?
SOLA. Mikäs sen otsikko olikaan? Jo se yksin herätti minun huomiotani.
Se oli niin omituinen.