valmistunutta maantietä. Mutta Tanelin uuden pirtin, Susisaaren mökin,
kohdalla on heillä majapaikka: juhta saa heiniä eteensä ja rahtimies
rappeutuneessa turkissaan ja kaulahuivissaan lämmittää kohmettuneita
jäseniään mökissä ja puhelee uutisensa. Pitkän, valkean ja pimeän
talven päiville löytyy jotakin sisällystä tänne suuren suonkin
keskelle, Susisaareen.
Ja sitten tulee kevät. Joku kurki kiertelee ja ääntelee orvon
tunnelmissa suuren suon laiteilla, joku taivaanoinas virittää siellä
vielä värisevän häälaulunsa pyrstösoittimellaan. Mutta kun kevätvedet
ovat kuivuneet, laskeutuvat suolle taasen kuokkamiehet. Vieläkin
monta sitkeäselkäistä miestä, vaikkakaan ei enää monikymmenistä
laumaa. Kuokkasaroille ajetaan nyt ensi kerran myöskin rullakarhit.
Siellä käsitellään myöskin apulantapusseja, siroitellaan kauroja ja
heinänsiemeniä maahan, jota aivan äskettäin tallasivat kurkilinnun
valtavat varpaat, jossa kypsyivät suomuuraimen ihanat hedelmät. Kesän
kuluessa kaura ja heinä nousevat taimelle ja kasvavat. Suolle kohoilee
myöskin heinälatoja, joiden valkoiset pärekatot hohtelevat kauas.
Suuren Susisuon laajat ja alakuloiset kasvot saavat aivan uuden ilmeen.
* * * * *
Niinpä on mennyt taasen vuosia, yleensä ylen rauhallisesti siihen
nähden, että sota, meteli ja veriset vaatteet olivat tietojen mukaan
sangen suuressa käytännössä maailman pääpaikoilla. Mutta tässä
kaukaisessa kylässä melkein uskottiin, että kählälle tuo se tappelu
käynee, koska siitä ei sen valmiimpaa tule.
Tulipa kuitenkin lopulta jonakin maaliskuun päivänä suuria kuulumisia,
kuului pitkin puhelinlankaa ja näkyi sanomalehtien sivuilla. Ryssän
keisari ja Suomen suuriruhtinas on kukistunut ja pudonnut lavitsaltaan.
Sepä oli jo vakainen tieto. Siitä sopi puhua. Keisarilta oli otettu
niskavoimat pois. Hänen kaunis kuvansa voitiin pudottaa kansakoulun
seinältä. Kansa itse ryhtyisi nyt hallitsemaan itseään oikein ja
viisaasti. Tässäkin kaukaisessa kylässä ikään kuin metsä kohisi
aatteiden ja vapauden tuulen puhaltaessa. Punaisia rusetteja kantoi
joka mies rintapielissään.
Niinä päivinä kohosi köyhän työkansankin arvo ja se tuli suuriin
luuloihin voimistaan. Tämä työkansa oli yleensä näihin asti ollut
hiljaista ja ikään kuin siinä luulossa elävää, että kaikki oli niin
kuin ollakin piti, että heidän kohtalonsa oli säädetty ylhäällä
ja annettu heille viisaita miehiä herroiksi ja opettajiksi ja
paimeniksi. Mutta nyt siinä ilmeni katkeruutta ja pahaa sisua ja
suuta. Monet heistä avasivat päänsä ja puhuivat, että niin tässä
joutaisi käydä monelle muullekin, eikä ainoastaan ryssän Nikulle.
Monet valtamiehet ja rahamiehet joutaisivat lentämään lavitsoiltaan
ja pehmeiltä istuimiltaan ja puhtaiden pöytien päistä. Jokunen niistä
Latvuskylänkin sitkeäselkäisistä kuokka- ja kirvesmiehistä jutteli
puheita, joita joidenkin oli ikävä kuunnella. He puhuivat muun muassa
monista paksumahaisista isännistä, jotka ovat kasvattaneet vatsansa
köyhien hiellä ja Luojan hoitamien tukkipuiden ytimellä, venyttäneet
sisuskalunsa häpeällisen valtavaksi, pian kottikärryllä työnnettäväksi,
nautaeläimen rapamahaksi. Olisi muka oikeus ja kohtuus ja heille
itsekullekin terveellistä, että hekin joutuisivat kumartumaan metsän
puitten juurille, kääntämään nurin suon pintaa. Siinä ehkä suolistokin
kutistuisi ja mies tulisi ihmisellisemmän näköiseksi.
Mutta päivät kuluivat, kesä tuli ja kesä meni. Ihmisten tajussa oli
kuitenkin ehkä jotakin raskasta ja helteistä, jyrähdyksiä odottelevaa.
Kuultiin, että täälläkin oli perustettu jokin suojeluskunta, jokin
järjestyskaarti. Oli kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka eivät omistaneet
juuri muuta kuin ruumiinsa, ja ne, jotka saivat sanoa omakseen ja
pidellä jotakin muutakin tämän maailman hyvyyttä. Ja ne katselivat
epäillen toisiaan. Leivän puute näyttäytyi myöskin jo näinä aikoina:
sitä jaettiin koreilla paperisilla korteilla, määränsä kullekin.
Tuli talvi ja sitten tuli outoja tapauksia. Ei kukaan tietänyt, miten
se oikein alkoi. Mutta häikän aika oli äkkiä aivan käsissä.
Tässä pitäjässä sai suojeluskunta sangen helposti vallan ilman
aseellista yhteenottoa, kuten yleensä maan pohjoisessa osassa. Joitakin
työväenaatteen miehiä vangittiin, etsittiin ja löydettiin toimettoman
punakaartin aseita. Olivatpa asiat kuitenkin menneet niin iholle, että
jotkut punaisimmat ja pahasuisimmat pitäjän miehet saivat lopettaa
päivänsä pyssyn kuulista. Siellä helmikuisella lumella oli pienoinen
ruumiskasa. Puhuttiin, kuinka muuankin köyhä akan kuvatus oli sitä
kierrellyt ja puhellut, että siellä se poikakin makaa ja isän turkki
päällä. Mutta jotkut valkoisen aatteen miehet kuuluivat puhuneen vähän
kuin vahingoniloisesti, että sielläpä he saivat sen ihanne valtakunnan:
kolme kyynärää maan alla.
Kaikki huomasivat, että nyt ovat käsissä totiset ja vakaiset päivät. Ei
ollut hyvä päästää suustaan kaikenlaisia ääniä, muuten voit pian olla
ylen hiljainen ihminen. Opetus osattiin antaa nopea ja tepsivä.
Taneli säilyi erillään niistä asioista. Hän oli jo iälle ehtinyt mies.
Hän asui suuren suon keskellä ja teki töitään. Hänellä oli kauppias
Purnulta tiedossa ikuinen eläke. Hän kuunteli, mitä joku hänelle puhui
tapahtumista ohi kulkiessaan, ja ihmetteli ajan kovuutta ja kiivautta.
Saattoipa hän puhua leikkipuheitakin ihmisen rauhoitusajan loppumisesta.
Sitten seurasivat sotakuukaudet. Punakaartihan oli saanut etelässä
vallan ja pyrki pohjoiseen, ja valkokaarti tunki etelään. Sodan räiske
ei nytkään kuulunut tähän kaukaiseen kylään, mutta etelämpää tuotiin
verisiä ruumiita, jotka haudattiin kirkkomaahan suurella komeudella ja
pyssyn räiskeellä.
Sitten tuli kevät ja voitto, vapaus ja itsenäisyys. Tuli myöskin ruoan
puute ja vähäväkisille suora nälkä. Tanelikin sai nylkeä petäjän kuorta
leipäänsä, kuten moni muukin. Muistuipa siinä mieleensä se pitkään
nielettänyt nisu siellä Amerikan maassa, ja hän ajatteli, että onpa
ihmiselämässä aikansa kutakin. Ohikulkijalle hän saattoi julistaa,
että kyllä sota on surkia seikka, vaikka sillä lieneekin saavutettu
itsenäisyys ja muita hyviä asioita. Mutta köyhän ja nälkäisen ihmisen
suussa eivät maistu komeat puheet, hänen silmäänsä eivät ilahduta
juhlalliset patsaat sankarien haudoilla.
Kun Taneli sinä kevännä puri pihkanmakuista leipäänsä ja painoi sen
vatsaansa kehnojen särpimien keralla, mietti hän monasti ja puhuikin
työkansan lyhyestä ymmärryksestä, kun se lähti leventämään niukkaa
leipäänsä pyssyntorvilla ja pistimillä. No, moni heistä sai riittävän
ja tukevan leipäkortin, mutta loppujen elämä näytti menneen yhäkin
heikommille pohjille.
Näihin aikoihin heräsivät taasenkin kauppias Purnun toimeliaassa
tajussa uudet tuumat. Hän ei ollut löytänyt tyydytystä Susisuon
viljelemisestä, eipä koko paikkakunta häntä enää miellyttänyt. Hänen
luulonsa mukaan väestö kantoi vihankaunaa häntä vastaan ja karttoi
hänen kauppaansa, ja kunnan miehet rasittivat häntä sietämättömän
raskaasti veroilla. Niinpä kauppias Purnu katseli ympärilleen ja oli
havaitsevinaan jossakin toisessa pitäjässä otollisemman laidunmaan
elämälleen. Hän oli pyyhkivä tämän paikkakunnan tomut saappaistaan.
Ehkä täälläkin sitten joskus herätään ja huomataan mitä on menetetty.
Kauppias Purnu siis järjesteli muutosta elämäänsä näinä kiihkeinä
aikoina. Hän lopetti kauppansa ja möi koko tavaravarastonsa
osuuskaupalle. Hän möi myöskin kiinteimistönsä ja maansa. Alapellon
talon kuului ostaneen Ison Mahalan isäntä, vielä nuorehko, mutta
vakaasti toimelias mies, joka oli näinä sotavuosina kaikessa
hiljaisuudessa maan hedelmillä ja lehmänanteella kartuttanut
sievoisesti omaisuuttaan. Ja nyt hän laajensi maitaan kokonaisella
talolla saaden myöskin haltuunsa Susisuon komeasti aloitettuine
viljelyksineen.
Taneli kuuli kaikista näistä ja tuli mieleltään hieman levottomaksi.
Miten käypi kaikissa näissä mulkkauksissa hänen ikuisen elatuksensa
ja kaunniitten peijaistensa? Muistiko kauppias mitä järjestää
myyntihommassaan? Mutta olihan hän niin oikea mies. Taneli oli kyllä jo
aikeissa lähteä puhuttelemaan häntä itseään, mutta sitten tuli uusia
huhuja, ohikulkijain kertomia.
Kauppias Purnu ei olekaan onnistunut hankkeissaan ja ostoissaan
toisessa pitäjässä. Ja sitten hän on ryhtynyt katsastelemaan kauppojaan
täällä ja havainnut tehneensä tyhmästi. Rahahan näytti näinä aikoina
kadottavan kaiken arvonsa, mutta maa ja maantuotteet olivat vakaisia
arvoesineitä. Kauppias Purnu kuului yritelleen saada kauppojaan
puretuksi, siinä onnistumatta. Ja hänelle kuuluivat tulleen tuskan
päivät ja unettomat yöt, katkerat katumuksen ajat.
Oli jo käsissä kesä ja Taneli ja joku toinen mies olivat Susisuolla
kuokkatöissä. Heillä oli ennen annettu lupa tehdä siellä töitä milloin
vain voivat, ja mitään kieltoa ei oltu annettu. Työnteosta oli
kuitenkin nyt puhti ja saatto poissa, sillä ruoat olivat ylen heikot.
Ja heikko työteho tiesi sitä, että ruokakin kävisi yhä kapeammaksi.
Tänne suolle ilmestyi sitten eräänä päivänä kauppias Purnu kiiltävissä
saappaissa ja nahkainen salkku kainalossa. Hän tuntui yhtä puheliaalta
ja rapsakalta mieheltä kuin ennenkin, kukaties entistä vilkkaammalta.
Taneli ilostui peräti hänet nähdessään: nythän hän kuulisi mitä niissä
puheissa on perää. Kuinka on hänen tulevaisuutensa järjestetty? Onko
kauppias myönnyt tämän suon ja maan?
— Myynytkö? Kuuluuhan sitä kansa hölyävän. Ja minähän olen kauppias,
minä myyn ja vaihdan. Mutta kyllä minä tällä kertaa olen täällä isäntä.
Elä huolehdi ollenkaan, kyllä puheet pitävät. Iskekää päälle vain,
palkka siitä maksetaan.
Sitten noustiin suolta Tanelin pirttiin, missä keitettiin kahvit.
Kauppias otti salkustaan pullon ja lirautti sekaan kermaa, jota ei
kissat kuulu haistavan. Sitten hän otti salkustaan papereita ja
sanoi, että tässähän on nyt tosimiehiä todistajiksi. Mitä papereita
ne olivat? Taneli ja se toinen kuokkamies olivat tulleet iloisiksi ja
naureleviksi. Ollapa mitä olla. Hyvä mies oli tämä kauppias, laatuun
käypä mies. Sen verran he kuitenkin käsittivät, että ne paperit olivat
uudet kauppakirjat. Niissä todistettiin, että kauppias Purnu jälleen
oli maittensa ja tavarainsa isäntä ja omistaja. Taneli ja se toinen
työmies piirustivat niihin papereihin nimensä. Kauppias Purnu antoi
heille myöskin rahaa kuokkatyöstä. Sitten hän pisti paperit ja pullon
salkkuunsa, nousi ja lähti.
Tanelin mieli oli tämän käynnin johdosta keventynyt ja ilostunut.
Olihan hyvä tietää, että tuo niin laatuunkäypä mies ei ollut häntä
hylännyt. Ruoan niukkuus tosin vielä vaivasi. Mutta ehkäpä se oli
hetkellistä. Olihan sotahommat jo heitetty ja ryhdytty peltotöihin.
* * * * *
Tuli syksy ja maasta saatiin sato, koottiin vilja ja juurikasvit.
Maanmies havaittiin kaiken perustaksi ja pohjaksi niinä aikoina. Oli
jälleen opetettu ihminen havainnollisesti uskomaan todeksi vanha sana,
että leipä on pääasia. Tosin eivät köyhemmät vieläkään voineet sitä
leveästi haukata: määrän perästä sitä tippui. Mutta hyväpä näinkin.
Monta ainetta oli näihin aikoihin niukasti. Kaikkien hyppysiin ei
riittänyt tupakkaa eikä muutakaan elämän koreutta. Mitä rahamies sai,
sen hän sai satumaisesta hinnasta. Varakkaat kokosivat varastoja,
keinottelijat keräsivät rahaa ja rikastuivat. Rahaa oli, paperia.
Kyläkunnassa myötiin ja ostettiin taloja alituiseen. Keinottelun,
kaupalla ja viisaudella elämisen ja rikastumisen himo oli istunut
yhteiseen kansaankin.
Näinä päivinä lähestyivät raskaat koettelemukset Tanelia. Ehkäpä
hänen sielunsa oli jälleen kuurauksen tarpeessa, ehkä se oli liiaksi
jammertunut lihaan ja maailmaan.
Tapahtui niin, että eräänä päivänä Susisaareen tuli Laati niminen mies,
pienoinen tukkipomo. Hän oli jo vanhahko, mutta vielä pysty mies.
Viikset pörhöttivät komeina hänen tavattoman paksujen, kaksinkertaisten
huultensa yläpuolella. Hän sytytti oikein kunnollisen tupakan, mitä
niihin aikoihin sai pitää äveriäisyyden ja älyn merkkinä, tarjosi
Tanelillekin, puhui soveliaat esipuheet ja toi sitten ilmi asiansa.
Seikka oli se, että hän oli tullut katsomaan omaa taloaan. Hän oli
ostanut tämän Susisaaren mökin kauppias Purnulta.
Sepä oli sana. Taneli ällistyi ja säikähtyi, meni aluksi aivan
sanattomaksi, mutta pystyi lopultakin ilmituomaan, että ei noissa liene
perääkään sellaisissa puheissa.
Mutta silloin pieni tukkipomo Laati vähän loukkaantui ja kopautti
poveaan ja sanoi, että täällä on tokumentit ja kaivoi ne lopuksi esiin.
Kauppias Purnu oli hänelle myönyt tämän asumuksen. Eikö hän ollut sen
omistaja? Eikö Taneli asunut tässä vain vuokralla, eli aivan kuin
armosta? Vai oliko hänellä ehkä lailliset omistuspaperit?
Taneli oli hämmästynyt, eikä osannut muuta sanoa kuin että papereita
ei ollut, mutta oli kauppias Purnun pyhä lupaus, että hän saisi tässä
asua elinaikansa. Vieläpä saisi työkyvyttömyyden tultua elatuksen ja
kuoleman tultua maahanpanijaiset.
Laati sanoi, etteivät ne asiat hänelle kuuluneet. Saattoipa olla
niin kuin Taneli sanoi, mutta paljonhan niitä maailmassa puhutaan
ilmanaikuisia tupakkapuheita. Hän oli nyt kuitenkin tämän Susisaaren
mökin ostanut ja tulisi siihen asumaan aivan kohta. Taneli saisi
katsella itselleen muuta olinpaikkaa.
Nämä puheet pidettyään Laati nousi ja lähti, mutta lupasi pian tulla
takaisin vaimoineen ja kaikkine olemisineen. Taneli nousi ja lähti
myöskin. Hän aikoi kauppias Purnun puheille. Mutta hän ei tavannut
tätä. Kukaan ei tietänyt missä hän sillä haavaa oli. Kylällä kuulikin
hän outoja ja ihmeellisiä seikkoja kauppias Purnusta ja tämän asioista.
Ne tuntuivat olevan aivan sekaisin. Huhuttiin jos jonkinlaista
väärennetyistä asiapapereistakin ja muista. Kauppias Purnulla
kuuluivat olevan edessä tukalat ajat. Sanottiin hänen jo edesvastuusta
päästäkseen teeskentelevän syyntakeettomuutta, tekeytyvän hulluksi,
kuten joskus Israelin Taavetti.
Taneli palasi siis Susisaareen niine tietoineen ja tunsi mielensä ja
elämänsä raskaaksi. Niinkö ihminen pettyy ja petetään vielä vanhoilla
päivillään? Laaja suo aloitettuine viljelyksineen näytti harmaalta.
Sinne ei enää tuntunut osaavan lähteä kuokkaa heiluttamaan, kun ei edes
tuntunut varmalta, maksaisiko siitä kukaan palkkaa.
Muutakaan työtä ei ollut.
* * * * *
Syksy ehti pitemmälle, näytellen jo routaa ja lunta. Silloin eräänä
päivänä tuli Susisaareen pieni ja paksuhuulinen tukkipomo Laati
muuttokuormineen ja vaimoineen. Taneli oli ollut metsässä polttopuita
keräilemässä. Mökilleen palatessaan hän näki sänkynsä ja pöytänsä ja
muut vähät kapineensa kartanolla. Laati oli vienyt omat tavaransa
sisään ja leventeli siellä nyt isäntänä. Tanelin Kaisa vuodatteli
vettä silmistään. Näyttiväthän he nyt joutuvan talvisen taivaan alle.
Oliko heidän nyt lähteminen kylälle anelemaan turvaa, jonkun armeliaan
ihmisen katon alta?
Mutta siinähän oli pieni ja nokiseinäinen sauna. Sen oli Taneli
rakentanut omin varoinsa ja apuinsa. Siinä ei kauppias Purnulla ollut
osaa eikä arpaa. Laati kyllä oli sitä mieltä, että hän oli ostanut
Susisaaren saunoineen päivineen, mutta eipä hän kuitenkaan voinut estää
sitä, että Taneli laittoi saunan suitsuten lämpenemään ja työntyi sinne
vaimoineen. Laati sai, ainakin toistaiseksi, tyytyä siihen, että Taneli
piti saunaa omanaan.
Niinpä Taneli oli joutunut elämään savuista saunaelämää. Ja koko hänen
elämänsä näytti olevan vain surun sauhua. Eräänä päivänä tuli lautamies
ja haastoi hänet oikeuteen. Sillä hän oli sekaantunut kauppias
Purnun juttuihin. Miksi hän oli mennyt piirtelemään nimensä tämän
sotkupapereihin? Väärä todistus: siitä antoi jo tuntuvan rangaistuksen
ajallinen oikeus, puhumattakaan iankaikkisesta.
Tukalaa ja ahdistavaa oli nyt Tanelin elämä. Yöllä ei saanut unta, ja
paita sikesi täpötäyteen täitä, ja päästä katosivat kaikki hiukset.
Se oli häpeällisen paljas, kun taasen naamoissa rehoitti parta
kunnioitettavan harmaana ja takkuisena. Ja jumalisuus ja uskonnollisuus
tunkivat taasen ylenpalttisina hänen mieleensä. Jumalaan ja
näkymättömiinhän on ihmisellä turva tuskan päivän tullen. Ensikerranhan
Tanelilla oli meno lakitupaan. Ja edessä olivat väärät todistukset.
Hän oli ylen levoton ja sairas sielultaan. Hän käveli saunastaan
Laatin pirttiinkin puhumaan jumalisia, sitäkin, kuinka piru teettää
jos jotakin lihaltaan heikolla ihmisellä. Mutta vähänpä tästä oli
lievitystä. Vanha tukkipomo oli savotoissa ja liikkuvissa töissä
oppinut komeita puhetapoja.
— Joo, hitaastihan se käypi parannuksen teko meiltä köyhiltä, jotka
emme voi rahoista rakentaa turvaa maailman pahuutta vastaan. Tosi on
se vanha sana, että hyvä on kokan syöjän herraa kiittää. Minäkin olen
montakymmentä vuotta kääntymystä tehnyt, eikä ole vielä kuin huulet
nurin...
Niin puhui Laati leikkipuheita paksuista, kaksinkertaisista huulistaan.
Mutta Tanelin mieli oli murheellinen. Hän ei saanut nyt iloa eikä
lohdutusta tällaisista puheista.
Tuli lopulta se vaikea päivä, tuskallinen päivä. Raskaat olivat Tanelin
askelet, kun hän käveli käräjäpaikalle. Mutta kun hän sieltä palasi,
nousivat hänen jalkansa joustavasti, mieli oli keveä ja tuskasta
vapautunut ja kasvot kirkastunet. Onpa maailmassa sentään hyvyys ja
oikeuskin jossakin nurkkajuurissa.
Siellä käräjätalon nurkalla Taneli oli nähnyt vanhan Laki-Matin,
asianajajan, oikeuden enkelin, kuten tämä kieleltään nokkela mies
saattoi itseään nimittää. Hänet Taneli vei vähän syrjään ja uskoi
hänelle asiansa ja huolensa ja sai viisaita neuvoja halvalla hinnalla.
Sitten hän seisoi korkean oikeuden edessä ja selitti asiaansa. Kuinka
hän oli mennyt piirustamaan nimensä tällaisiin papereihin, mennyt
todistamaan sellaista, mistä hän ei mitään tietänyt.
Taneli sanoi, että hän oli vanhan ajan mies, kirjantaitamaton ja
luonnostaan yksinkertainen ja tyhmänsekainen. Hän oli kauan ollut tämän
kauppias Purnun työmiehenä ja oli monasti ennenkin piirrellyt nimeään
tämän papereihin ilman, että siitä oli mitään jälkipuheita kuulunut.
Niin että jos hän tässä oli langettanut syyn päällensä, oli se
tapahtunut vain suuresta tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä...
Tuomari katsoi häneen pöytänsä ja silmälasiensa takaa tutkiskelevin ja
tutkimattomin silmin. Hän teki Tanelille ja tämän todistajatovereille
muutamia tiukkoja kysymyksiä ja pudisteli päätään. Sitten hän teki
kysymyksiään myöskin kauppias Purnulle, joka seisoi siellä myöskin
laihtuneena ja kärsineen näköisenä. Mutta hänen kielensä toimi yhäkin
vilkkaasti. Hän puhui laajalti. Tuomari ärjäisi jo hänelle pariinkin
kertaan, että olkaa hiljaa. Sitten hän äkkiä sanoi Tanelille ja tämän
toverille:
— Menkää ulos.
He menivät. Laki-Matti tuli heidän luoksensa ja sanoi, että kiittäkää
onneanne, sillä niin taisitte päästä kuin koirat veräjästä. Nyt olette
vapaat menemään ainakin toistaiseksi. Menkää siis, elkääkä silleen
syntiä tehkö.
Niinpä Taneli ja se toinen kuokkamies lähtivät astumaan keventynein ja
ilostunein mielin, kielin ja jäsenin. Heidän sielunsa kiittivät Taivaan
Isäntää, joka oli johdattanut kaikki parhain päin.
Kuinka rakkaalta näyttikään nyt Tanelista se savuinen sauna suuren
suon keskellä ja myöskin hänen vanha vaimonsa, joka oli odottanut
siellä huolestuneena ja kuuli nyt mieheltään huojentavat ja mieltä
ilahduttavat sanat.
Viuh-vauh! Se raskas juttu oli mennyt ohitse. Hoi, henkiin ihminen ja
hänen eläväinen sielunsa.
* * * * *
Asiat alkoivat järjestyä. Kauppias Purnu joutui pois pitäjästä ja
sai oikeudessa heliseviä sakkoja. Mutta siksi liukas hän oli vielä
pinnaltaan, etteivät lain sormet hänessä pahemmin pysyneet. Kuin kala
hän karkasi pyytäjän kourasta väljään veteen.
Osuuskauppa peri hänen sijansa kaupankäynnissä ja Ison Mahalan isäntä,
toimelias maanviljelijä, Yläpellon talon ja suuren Susisuon. Taneli on
hänen kantatyömiehensä suolla. Mutta avaran pirttinsä ja kuvitelman
eläkkeestä ja juhlallisista maahanpanijaisista hän on kadottanut. Hän
asuu talven saunassaan. Hänen raamattunsa ja uskonkirjansa savustuvat
lauteiden kulmalla ja hänen jumalisuutensa savustuu samaten. Herra
on häntä taasen armahtanut, ja usko väljähtyy ja sijaan tulee
suruttomuutta ja kevytmielisyyttä. Se ilmenee muun muassa siinä,
että hän myöpi aikaisemmin hankkimansa Laestadiuksen postillan uskon
veljelle, koska se mies hänen mielestään oli liian ravakka meikäläistä
haukkumaan.
Kesän tullen hän muurauttaa saunaansa pienen uunin ja naulailee siihen
lattian, muodostaa siitä pienen, mustan mökin. Hänen kuokkansa ja
lapionsa laajentavat jälkiään suolla. Hän voi Kaisoineen syödä leipää
ja kuumentaa kahvia.
Siinä hänen entisessä laajassa pirtissään asuu edelleenkin
turpeahuulinen pieni tukkipomo Laati vaimoineen. Heidän lapsensa ovat
jo kasvaneet aikuisiksi, menneet ja elävät jossakin omaa elämäänsä.
Mutta Laati-ukkokaan ei ole vielä mikään laho mies. Hän on kesät
uittoväylillä ja lajittelupaikoilla pienessä pomon virassaan. Myöhään
syksyllä hän palaa pienenä rahamiehenä mökkiinsä ja vaimonsa luo.
Hän ei enää mielellään lähde lumisiin metsiin leimailemaan puita ja
mittailemaan niiden kokoa. Hänelläkin on omat kotkotuksensa. Hänkin
haluaa järjestellä elämäänsä ja elää sitä niin kuin hyväksi näkee.
Tämä vanha tukkilainen haluaa oleilla talvensa ikäänkuin herraskaisen
kauniissa ympäristössä. Hän on naulaillut korkkimaton asumuksensa
lattialle, maalailluttanut uunin rinnan ihmeellisen koreaksi ja
liimauttanut seiniin punakukkaiset tapeetit. Hänen siipikarjansa,
kanat ja komea kukko, asuvat myöskin tässä kauniissa huoneessa ja
jättävät mustan- ja valkoisenkirjavat merkkinsä korkkimatolle ja pöydän
latvallekin. Mutta Laati-ukko on herkkusuu: hän haluaa joskus saada
kanankovia suunsa nahalle. Ehkäpä myöskin nuo puhtaat ja punahelttaiset
linnut kuuluvat hänen mielestään kauniiseen kalustoon. Sillä lasiset
kannutkin ja posliiniset lautaset, kuten myöskin kiiltävä haarukka ja
veitsi, tällä miehellä pitää olla. Monasti kevättalvella elämä voi olla
ahdasta: leipäpalaa ja keltaista, käpertynyttä silakkaa hän käsittelee
pöytäaseineen ja kaataa kannusta sinistä sintunestettä. Mutta ne
maistuvat kai hyvältä ja ovat ravitsevia herraskaisten vehkeitten
ansiosta. Tyytyväisenä, hän istuu keinutuoliinsa, sytyttää armiron ja
puhelee kesämorsiamista eukkonsa kiusaksi.
Mutta syystalvella, juuri kun hän on palannut kesäretkeltään pienenä
rahamiehenä, hänen elämänsä voi olla juhlavaa. Hänellä on silloin
käsillä mahtava parrunpää ja kiiltävä pikari. Hän kaataa silloin ryypyn
Tanelillekin, joka saapuu häntä tervehtimään. Taneli on jo unhoittanut
näränsä Laatia kohtaan. He ovat rakentaneet yhteisen saunan. He elävät
niinkuin naapureille ja kylänmiehille sopii. He miettivät, aprikoivat
ja nauravat. Elämä ei ole masentanut näitä vanhuksia. He ovat molemmat
iloluontoisia, hieman ärtyisän hupaisia. He eivät ole niitä viisaimpia
luomakunnassa, koska he ovat elämässään paljon vaivaa nähneet, mikä
ei liioin liene järjen mukaista. Mutta he ovat niitä tarpeellisimpia
jäseniä ihmiskunnassa, kaiken perustus, väkevien voiman ja viisaitten
älyn. He ovat yksiä tuhansista. Heitä ei huomata. Mutta ilman heitä
ei olisi kauneutta eikä kukkia, ei elämän koreutta, eikä rikkauden
loistoa. He ovat niitä, joilla elämän raskas, rautainen jyrä lannoittaa
ja höystää köyhän maan.