raskaan leilinsa selästään tien viereen. He saapuvat suurelle
luonnonniitylle, missä heinämiesten hihat heiluvat. Taneli ottaa
viikatteen, ja kauppiaskin tarttuu haravaan. Tulee suuruksen aika ja
istutaan syömään. Mutta piimää, välttämätöntä särvintä ei näy. Kauppias
katselee ympärilleen ja sanoo:
— Mihinkä se Taneli sen leilin pani?
— Minä heitin sen siihen, missä juoksu aloitettiin.
— Ahaa...
Ja muuta puhumatta kauppias Purnu nousee ja menee itse hakemaan
leiliä. Väki saa istua ja odottaa särvintä, mutta kaikki ovat silti
hymyileväisiä ja hyväntuulisen näköisiä.
Niin Taneli ja kauppias opettavat toisiaan. He hioutuvat ja
liippautuvat, viisastuvat.
Yläpellossa elätetään ja kasvatetaan myöskin sikoja. Ne paisuvat ja
lihovat, ja sitten ne teurastetaan ja katoavat johonkin. Mutta Tanelin
mielestä tulee talon pöydässä aniharvoin näkyviin mitään sikamaista.
Kauppias on ollut taasen talossa ja teurastuttanut pari sikaa ja
kätkenyt ne lukon taakse. Nytpä Taneli tahtoo kauppiaalta tämän
varastoaitan avainta.
— Mitä sillä teet? kysyy tämä.
— Siellä kun on ne ruumiit, ja minä pelkään ruumiita. Sanovat, että
arkuus katoaa, kun saa koetella ruumiin jäseniä...
Mutta kauppias vain naurahtelee:
— Mitä sinä, miehinen mies, arkailet. Karkaise vain luontosi. Mitäpä
se ruumis tekee? Lötköttää. Etkö sinä ollut hyvissä väleissä niiden
vainajien kanssa.
Niin Taneli ja kauppias kestailevat. He ovat molemmat eläviä ja iloisia
miehiä. He sopivat hyvin.
* * * * *
Niin vuodet kuluvat. Taneli puuhailee kauppias Purnun tilanhoitajana,
ja kyläkunnan kasvot ympärillä aivan hiljaa ja huomaamatta saavat
uusia ilmeitä, vereksiä ryppyjä. Tuulet puhaltelevat, monien aatteiden
tuulet. Ihmiset näyttävät heittäneen tulevaisen elämän hautomisen ja
mietteet siitä, mikä usko ja oppi tekisi autuaaksi vähemmällä. He
ikään kuin jo tähän maailmaan haluaisivat rakentaa jonkin pysyväisen
majan. Ilma ja tuulenhenki ovat aivan kuin uutuutta ja aatetta täynnä.
Sanomalehdet, joita alkaa jo tulla melkeinpä jokaiseen taloon ja
mökkiin, ovat ikään kuin siementä ja lantaa. Niin tulee työväenaate,
tuo, jonka pitäisi yhdistää voimalliseksi möhkäleeksi kaikki alhaiset
ja köyhät, työtä tekeväiset, jotka kuitenkin ovat jääneet kuirinosalle
tämän maailman hyvyyksistä. Ja kas, se aate on äkkiä itänyt tässäkin
kylässä, noussut näkyväiseksi. Kohoaa punaseinäinen työväentalo,
jossa tätä aatetta selitetään ja levitetään, jossa myöskin nuorten
iloksi soitetaan hanuria ja tanssitaan pyhäilloin. Tulevat myöskin
raittiusaatteet ja nuorisoseura, ja toinen talo kohoaa, toinen hanuri
soipi. Toiset ovat siitä iloisia, mutta jotkut vanhat ja kovasti
uskontöhröksessä olevat nimittävät näitä taloja pirunkirkoiksi. Onhan
Tanelikin ollut uskoa tunnustamassa, mutta uskon karvas yrtti ei ole
löytänyt hänestä sopivaa maaperää. Se on äkisti kuoleutunut. Hän
voipikin siis käydä toisinaan työväentalolla, mutta innokasta aatteen
miestä hänestä ei tule. Hänen aivonsa eivät oikein käsitä, mitä tämä
liike tahtoo, miten se menettelee. Mutta hänellä on työläisen sielu:
hän tuntee nahkoissaan, että köyhä elää kurjaa elämää, kun taasen rikas
on rikas. Tuskin tuota Taivaan Isäntä lienee niin järjestänyt, tuskin
se on hänen tahtonsa.
Kylään rakennetaan myöskin kansakoulu vahvoista hirsistä. Se on komea
kuin linna. Leveät akkunalasit välkehtivät. Lapset kulkevat tässä
talossa laukku selässään vuosikausia. Taneli puhuu tästä asiasta
vähän pilapuheita, että kuinka oppinut ihminen nykyaikana tarvitaan
sontalapion varteenkin. Mutta silti hän lähettää Mariansa kouluun.
Siellä tämä kulkee puolikymmentä pitkää vuotta. Sitten hän on kypsä
aloittamaan piikaihmisen elämän.
Tulee myöskin muita aatteita, tulee uusi kirjanoppinut maahenki ja
osuustoimintaliike. Ihmiset alkavat elää seuroissa ja yhdistyksissä.
Kenenkään ei ole hyvä yksin olla. Soita kuivataan ja viljellään.
Suonurmi ja sonniyhdistys lisäävät lehmänannetta. Uusi kalkinvalkoinen
meijeri kohoaa kyläkunnan keskelle. Siinä on voimallinen höyrykone.
Se puhaltaa juhlallisen pilliäänen. Syksyinen varttojen jyske
mustaotsaisissa riihissä vaikenee. Puimaosuuskunta erottaa jyvät
oljista höyryn voimalla ja moninivelisen ja hampaisen koneen
humisevalla työnryskeellä.
Peltojen pintaa myöskin möyhentelevät moninaiset vehkeet. Tanelikin on
jo Yläpellon nurmia kaatanut maalaillulla niittokoneella, haravoinut
heinää kokoon pitkähampaisella hevosharavalla. Hän on myöskin
siroitellut pelloille pussilantoja. Hän on puhunut isännälleen, että
kovasti tämä tekee maan päälle työtä kauppiaaksi, kun ei riitä enää
omintakeiset sonnatkaan. Ulkomailta täytyy tuoda jotakin Pietarin
ulostusta. On sekin Pietari ammatti-ihminen. Mutta ei taitaisi olla
hulluin ammatti. Mitä isäntä arvelee: eiköhän tuo yhden äjäkän antaisi
jos oman talon ihmiset ja elukat hyvin söisivät ja hyvin kakaseisivat...
Mutta kauppias sanoo, että siistimpää se näin on kuin siten, että oman
talon väki uhalla räpisteleisi ruoan kanssa.
Kyläkunta on paljon muuttunut. Tuskinpa joku vanha ihminen enää tuntisi
tätä kylää, sen oloa ja elämää. Mutta mistäpä se vanha ihminen tulisi?
Vanhat kuolevat ennen kuin näkevät perin merkillistä. Vuosia on jo
siitä, kun Taneli on seisonut äitinsä haudan partaalla. Sinne on
mennyt kaiken maailman tietä myöskin Erinäköinen Josefiina kaikkine
tietoineen, sinne moni muu. Ja he pysyvät poissa. He eivät nouse
kurkistelemaan, vaikka kuinka ihmeellinen koje käydä hyrisisi heidän
hautojensa päällä.
* * * * *
Oli syksyinen päivä ja Taneli oli käymässä kirkolla. Hän ajeli tuota jo
vuosia sitten valmistettua ruskeapintaista tietä pääkaupasta tavaran
hakuun.
Tällä matkalla tapahtui jotakin, joka sekä ilostutti Tanelin mieltä
että teki hänet samalla surulliseksi, miettiväiseksi. Yleensä liikutti
häntä. Oikeastaan ei tapahtunutkaan mitään: hän näki vain Närhi-Iikan,
miehen, jonka hän jo oli melkein unohtanut. Tahi paremminkin hän näki
vain jonkin jätteen ja haamun tästä ihmisestä.
Joku mies makasi kauppias Purnun pirtin penkillä, rappeutuneet patiinit
jaloissa ja pieni nyyty päänsä alla. Taneli ei kiinnittänyt häneen
mitään huomiota: monastihan niitä miehiä makaili kauppiaan pirtin
penkeillä. Mutta se makaaja äänsi:
— Siinähän on Taneli Hotakka.
Taneli katseli kauan aikaa epäillen ja ällistellen, ennen kuin
älyämisen ja muistamisen säen räsähti hänen tajussaan: hän äkkäsi
noiden rappeutuneiden ja muuttuneiden, ruskeanharmajan parran
peittämien kasvojen takaa jotakin entisestä Närhi-Iikasta. Ja hänen
mielensä täytti outohohtoinen, iloinen surumielisyys.
— Höh, sinäkö se olet? Mikä sinut siihen nakkasi? Ja tuohonko se
sinunkin leveä elämäsi on kutistunut, likaiseen nyytiin?
Mutta sitten Taneli huomasi jo Närhi-Iikan ensimmäisistä katseista
ja sanoista, että tämä mies oli jotenkin heilahtanut. Hänen hermonsa
ja järkensä näyttivät olevan pois tolaltaan. Olivatko liika viina
ja mietteet, vaiko suuret vastoinkäymiset kulkeneet liiaksi
raudoitetuin anturoin hänen tajunsa ylitse? Niinkö heikko ihminen oli
Närhi-Iikkakin, josta Taneli oli melkein luullut, että hän on niitä
miehiä, joiden päätä saa vaikkapa porossa keittää... Ja noinko hän oli
joutunut tienkululle heikkomielisenä...
Mutta Närhi-Iikka puheli vilkkaasti, liian vilkkaasti ja oudoin elein.
Niin hänenkö olonsa ja elämänsä kutistunut? Ei se vielä niin vähissä
ollut kuin tässä näytti. Hän oli yritellyt yhtä ja toista. Nyt viimeksi
oikein siistiä käsillä tehtyä työtä: hän oli kelloseppä. Hän oli tullut
tänne katselemaan, eikö täällä tarvittaisi sellaista käsityöläistä.
Ja muutenkin on ihmisellä kumma halu tulla vanhenemaan ja lahoamaan
lähtöpaikoilleen...
Vilkkaasti ja viisaastikin hän puhui, mutta koko hänen olentonsa
ilmaisi jotakin vinossa olevaa. Tanelin mieli oli surullinen. Varovasti
hän teki joitakin kysymyksiä: missä hänen vaimonsa oli, ja missä hän
oli harjoittanut uutta ammattiaan?
Närhi-Iikka ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, vaan alkoi
selittää, että hänellä oli ollut aikamoinen liike, arvokas
kellovarasto. Mutta sitten hän joutui Venäjän keisarin, tämän Nikun,
kanssa riitaan ja sanoi itsensä irti tämän alamaisuudesta. Silloin
keisari otti hänen kellovarastonsa takavarikkoon ja mynttäytti sen
rahoiksi. Hänen itsensäkin täytyi lähteä vähän kuin pakopirtille, tänne
syrjään, pois liikeseuduilta...
Tämä oli jo jotakin sekavaa ja ihmeellistä. Taneli sanoi siihen, että
ne ovat vaarallisia ne valtiolliset asiat...
— Ovat, myönsi Närhi-Iikka sävyisästi. Pikkuhiljaa se on paras elää.
Mutta onhan niitä aina meitä tyhmiäkin, että öykkäritkin saavat
tilaisuuden näyttää voimiaan.
Mutta sitten hän avasi nyyttinsä ja Taneli näki, että hänellä
todellakin oli taskukelloja ja kellosepän työkaluja. Yhden kellon hän
tahtoi välttämättömästi lahjoittaa Tanelille. Tämän oli se otettava.
— Muistoksi, sanoi Närhi-Iikka. — Olemmehan me olleet niin paljon
tekemisissä. Eikä tämä minun liikkeeni aivan tässä ole. Sain
pelastetuksi pienoisen arkun tavaroita keisarin kynsistä. Olen nyt
täällä tunnustelemassa, sopisiko tänne asettua elämään käsillä
tehtävällä työllä.
Hän puhui jälleen vallan järkevästi. He muistelivat menneitäkin,
sitäkin kuinka he hurstihousut jalassa polkivat reservikasarmin
kenttää, että hiekka pölähteli. Mutta äkkiä kävivät Närhi-Iikan muistot
kummallisiksi ja satumaisiksi.
— Minä ajoin sieltä hevosella kaupunkiin päin ja siinä, kaupungin
lähellä oli, kuten muistat, myöskin pataljoona venäläistä sotaväkeä
leirillä. Ja minä en tietänyt ryssän sotalakia. Ne käskivät minun
pysähtymään, mutta minä vain yllytin hevosta juoksuun. Niinpä koko
pataljoona alkoi ampua jälkeeni ja sellainen oli loppu, että sain maata
kolme kuukautta sairaalassa kipsikääreissä...
Närhi-Iikan mielikuvitus näytti elävän ja heiluvan kuin suuri tuli
tuulessa. Hänen kiiltävät silmänsä näyttivät näkevän kaiken edessään,
hän huitoi käsillään ja epäilemättä uskoi, ettei sen vakaisempia
asioita puhuta raamatussakaan. Siksi Taneli ei sanonutkaan hänelle,
että jopa sinusta on tullut suuri valehtelija, vaan kysyi:
— Sattuiko sinuun monta luotia?
— Kuusisataa yhdeksänkymmentä yhdeksän osumaa, vastasi Närhi-Iikka ja
alkoi sitten selittää nykyisen elämänsä järjestämistä. Kyllä hän taitaa
lopultakin jäädä tänne tekopitäjäänsä. Ehkäpä täällä elää: saa aina
myydyksi jonkin kellon ja korjatuksi toisen. Tämä kauppiashan möisi tai
vuokraisi tuon punaisen mökin tien vierestä. Se kun on sille kaupoissa
kiertynyt tarpeettomasti.
Niin Närhi-Iikka puhui ja selitti taasen asioita ylen ymmärtäväisesti.
Mutta Taneli uskoi silti, että pilalla on mies, suoraan sanoen hullu.
Mutta hänen mielestään oli melkeinpä hupaista, että ihminen on hieman
hupsu, kunhan se nyt vielä ymmärtää vähän maallisiakin asioitaan, eikä
tule köysien ja koppien tarpeeseen.
Mutta silti hän istui syvissä ja surumielisissä mietteissä
paluukuormansa päällä. Niinpä oli käynyt Närhi-Iikallekin, hänen
lapsuutensa ystävälle, jota hän oli aina pitänyt jonkinlaisena
ihmemiehenä. Niinpä elämä itsekutakin heittelee miten tahtoo.
Iltainen aurinko paistoi ja hullun miehen lahjoittama hopeakuorinen
kello tokutti hänen taskussaan.
* * * * *
Aika kului. Kyläkunnassa käsiteltiin maita ja lypsettiin nautoja.
Meijerin pilli hihkui aamuisin, maitotonkat kolisivat. Myöskin uutta
tapahtui: ensimmäinen sinikupeinen auto kävi kylässä, hyrisevä ja
haiseva kummitus, ja nuoret miehet ajelivat polkupyörällä kylän
raitilla. Suurempaakin tapahtui: vanha vesimylly purettiin, kosken
kupeelle kaivettiin kanava, pato rakennettiin ja pystytettiin
myllylaitos, jossa saatiin jyvät jauhoiksi ja ryyneiksi, puunrungot
laudoiksi, jossa myöskin joen musta vesi muutettiin kirkkaaksi valoksi.
Siinä oli Tanelin mielestä jotakin kummallista ja taikuutta: pylväitä
pystytettiin ja lankoja pingoitettiin ja valot syttyivät taloissa ja
mökeissä lasisiin onteloihin. Hohtelivat ne Yläpellossa kaupan edessä
patsaitten nenissäkin. Tanelin mielestä tämä oli kovin ylävää ja
juhlavaa, hiukan kuin ylimielistä. Hän kun oli nähnyt, kuinka päreet
paloivat loppuun ja nyt joutivat jo öljylamput loukkoon, ja öljyn
kauppa alkoi käydä huonosti.
Mutta muutakin suurta tapahtui, joskin jossakin etäällä. Sanomalehdistä
luettiin, että sota on syttynyt, suuri sota, maailman sota. Siellä on
tulta ja verta, raunioita ja ruumiita. Tapelkoot. Tottapa heillä on
yllin kyllin syytä. Tässä kylässä näytti kaikki käyvän vuodesta vuoteen
kuten ennenkin. Naudat ammuivat ja heruivat maitonsa, työväentalolla
ja raittius- ja nuorisoseuran talolla puhuttiin asiasta ja soitettiin
hanuria. Luettiin sotauutiset ja liimattiin sitten aviisi kamaripöksän
seinään tahi käytettiin se nuusniekassa tarpeelliseen tarkoitukseen.
Tosin kohosi Purnun kaupoissa hiljalleen kirisperien hinta ja
samoin kävi kaikelle tavaralle. Mutta itsekukin lypsi jostakin,
kuten muulloinkin, tarpeelliset lantit. Suuri sota alkoi vitkaan
vaikutuksensa kaukaisten kylien elämään.
Taneli eli kuten ennenkin Yläpellossa kauppias Purnun tilanhoitajana,
hänen vaimonsa kärsi kärsivällisesti ja hiljaisesti ja yksin leinin
nakertelua jäsenissään Kitulan mökillä. Heidän tyttärensä Maria oli
kasvanut ja päässyt ripelleen. Hän oli nyt piikapalvelijana Isossa
Mahalassa ja kävi tansseissa työväentalolla. Mutta hän oli sangen
säädyllinen tyttö ja hän voi tarjota iloa vanhemmilleen sunnuntain
seutuina jonkin ruoka- ja herkkupalan muodossa.
* * * * *
Sitten tapahtui pitäjässä jotakin, joka ehkä jälleen oli vaikuttava
Tanelin jo kauan vakaisesti jatkuneeseen elämään Yläpellon
isäntärenkinä. Pitäjään perustettiin osuuskauppa. Siitä oli
pitäjäläisten keskuudessa ollut jo kauan puhetta, hankkeitakin. Mutta
Purnu, ainoa kauppias pitäjässä, oli sellainen haka, porho, oikea
kaupparuhtinas, että hankala näytti olevan sen yhteisen osuuskaupan
nousta jaloilleen. Nyt se oli kuitenkin perustettu ja myymälät
kohosivat kuin kohosivatkin sekä kirkonkylään että syrjäkylille.
Purnu oli saanut kilpailijan. Ostajat vähenivät, kauppa alkoi käydä
huonommin. No, joka tapauksessa oli kauppias Purnulla edessään vielä
jokapäiväinen leipänsä ja särpimensä. Ja saapahan ihminen levotella.
Mutta koska on kauppias Purnu levotellut: aina hänellä on hankkeita
ja suunnitelmia. Hän on rapsakka ja iloinen mies ja sanat eivät ole
koskaan hänen suustaan puuttuneet.
— Terve, isännät, sanoi hän. Te käytte kauppaa ja viljelette maata.
Minä voin tehdä samoin. Minunkin hallussani on tätä isänmaan pintaa.
Ja kauppias Purnu tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti vakaisia
asioita. Hän kirjoitti virkamiehille ja valtaherroille, jotka monasti
menettelivät yhteisen kansan kanssa niin kuin tahtovat. Nyt kai
kauppias Purnu tahtoi saada heidät menettelemään niin kuin hänestä oli
hyvä. Hän kirjoitti vakaisia papereita, asiakirjoja. Sitten kului vuosi
ja toinenkin hiljaisuudessa. Mutta ne paperit kulkivat kai herrain
hyllyillä ja tekivät vaikutuksensa.
Sillä eräänä päivänä alettiin viitoittaa maantielinjaa poikki sydänmaan
Tanelin kotikylästä Laahankylään. Tämä tie yhdistäisi kaksi maantietä,
lyhentäisi seutukunnan matkaa rautatieasemalle, vaikuttaisi edullisesti
monen pitäjän elämään ja kanssakäyntiin. Eikä tietä ainoastaan
viitoitettu. Ojia alettiin lapioida, tietä raivata ja karia vetää.
Tietä rakennettiin valtion suurilla voimilla.
Ja tämän olivat matkaansaattaneet kauppias Purnun hakemukset ja
asiakirjat. Mitä hän oli tarkoittanut? Hän antoi kyllä pitäjäläisten
ymmärtää, että katsokaa ihmistä: näin hän voi vaikuttaa ja suuresti
edistää koko seudun yhteistä hyvää. Nyt saa siinä köyhä lapiomieskin
työtä, ja arvaamaton on tämän tien merkitys, jahka se valmistuu.
Mitäpä tähän oli sanomista? Ehkäpä kauppias Purnu saikin itseään kansan
silmissä nostetuksi, jokusen uuden ostajan kauppaansakin. Sitäpaitsi
se lyhensi hänen rahtimatkojaan rautatieasemalle. Mutta palvelihan tie
yhtä uskollisesti osuuskauppaakin.
Tämä uusi maantie kulki kauppias Purnun maiden halki, poikki Yläpellon
takamaasaran. Siinä oli metsää ja oli avara suokin, Susisuo, musta ja
voimallinen. Purnu möi niihin aikoihin tämän metsäsaran puut. Pitäjässä
tiedettiin puhua, että hän oli osannut tehdä tämän metsäkaupan
vähän ovelammin kuin muut. Puutavarayhtiön työnjohtaja oli siitä
viinapäissään puhunut ja puskenut vihaa kauppias Purnua kohtaan ja
sanonut, että tämä oli kettu ja sanansa syöpä mies. Niinpä pitäjässä
tiedettiin, että Purnu oli ryhtyessään metsäänsä myymään tarjonnut
tälle työnjohtajalle konjakkiryypyt ja sanonut, että maksa nyt niistä
puista yhtiön puolesta niin hyvä hinta kuin suinkin kärsii, niin minä
maksan sitten sinulle sen ja sen summan. Näin tapahtui. Purnu sai
puistaan hyvän hinnan ja pisti rahat massiin. Mutta sitten hän ei enää
muistanutkaan sopimustaan työnjohtajan kanssa.
— Mitä, oli hän sanonut, eikö puutavarayhtiö pysty maksamaan miehilleen
taipeeksi palkkaa? Luulisi pystyvän. Niin halvalla viepi puut
metsänomistajilta.
Kauppias Purnu on viisas mies. Hän osaa tehdä työtä ja pelata tässä
maailmassa. Hän on myöskin sanonut, etteivät nämä metsärahat menekään
niinkuin monilta isänniltä pyhäruoan parannuksiin ja väkevään viinaan.
Hänellä on muka niin lyhyt kaula, ettei hänen kannata herkutella.
Pitkäkaulaisille se sopii. Niissähän herkut maistuvat vähän pitempään.
Hän katsoo aina seutukunnan yhteistä hyvää ja vaurastumista.
Nämä tapahtumat ja tuumat ne toivat taasen muutteen Tanelin elämään.
Hän joutui pois Yläpellosta, jossa hänen elämänsä oli niin monet
vuodet jatkunut. Mutta hän ei silti joutunut pois kauppias Purnun
palveluksesta. Ei suinkaan. Kauppias Purnu puhui hänelle höystäviä
ja mielillä pitäviä puheita. Sanoi, että sinä olet niin oikea mies,
että missä tuo toinen lieneekään. Sellaista miestä hän ei heitä
milloinkaan. Hän lupasi Tanelille vapaan asunnon ja ikuisen eläkkeen,
jos tämä tulisi liian vanhaksi työhön, kun tämä pysyisi edelleenkin
hänen miehenään ja hoitaisi työnsä ja tehtävänsä kuten omansa.
Eikä toimittaisi niitä kuin kepillä hämmentäen, kuten toisen työt
tavallisesti tehdään.
Ja Taneli mielistyi näihin puheisiin ja niiden puhujaan. Siinäpä vasta
oikea mies, mies, joka ymmärtää järjestää työläisensäkin vanhuuden
päivät. Siinäpä hänelle turva, jota ei jokainen työntekijä tavoitakaan.
Toisenmoinen tuskanpäivän vara kuin tuo työläisen tavallinen vaivaisapu
ja vaivaistalo. Sillä eikö suoran ja rehellisen työmiehen ole aina
pitänyt saaliinsa syödä heti kissan tavoin? Voiko hän ottaa vanhuuden
turvansa lapsiinsa? Mitä apua Taneli voi odottaa ainoalta tytöltään,
joka jo oli mennyt naimisiin sangen nuorena köyhän miehen kanssa? Nyt
he asuivat pienessä mökissä ja purkivat maailman valkeuteen ihmisen
taimia. Ei, Tanelille ei ollut apua lapsestaan. Pikemminkin sait häntä
vielä itse hoitaa ja holhota.
Taneli mielistyi siis kauppias Purnun puheisiin ja lupasi häntä
palvella kuin omaa lihaansa. Ja kauppias Purnu oli ryhtyvä nyt
viljelemään Susisuota, jonka halki se uusi maantie oli johdettu. Tällä
suolla maantien vieressä oli vähäinen metsäinen mäki, kuten saari
järven selällä. Tällä saarelmalla alkoivat nyt kauppiaan käskystä
kirveet napsaa ja valkoseinäinen pirtti kohosi, suuri jos suurikin.
Akkunat olivat laveat ja tiilinen uuni kaunis katsella. Tämä olisi nyt
Tanelin asunto. Tämä olisi nyt viimeinenkin, sanoi kauppias, Tanelin
viimeinen asumus, jossa hän vanhenisi, jossa hän saisi turvallisesti
kuolla, vieläpä tietoisena kunnon peijaisista.
Tähän uuteen asumukseensa Taneli muutti vaimoineen keväisenä päivänä.
Kitulan torppa jäi ja myöskin Yläpellon talo. Siellä asuivat ja elivät
nyt toiset ihmiset. Taneli oli tullut elämään ja kuolemaan Susisaareen
suuren suon keskelle.
Mutta te rääkyvät sorsat rapakoissanne ja te juhlalliset, satumaisen
pitkäjäseniset kurjet, jotka pelättävän raikuvalla rumpuäänellänne
huudatte suon sumuiseen aamuun, te taidatte elää täällä viimeisiä
kesiänne. Tämä ei ole enää teidän laidunmaanne. Sinäkin, vilkas
ja outoeleinen taivaanvuohi, joka soitat häntähöyhenilläsi suon
yläpuolella, sinä saisit virittää soittimesi murhelauluun. Sillä maanne
ja vainionne otetaan teiltä.
Jo on Taneli laskeutunut suolle kuokkineen ja lapioineen, ja hänen
mukanaan tulee monta miestä, monta kymmentä miestä. Sillä kun kauppias
Purnu kerran on ryhtynyt Susisuota viljelemään, tekee hän sen suurella
ryymingillä ja komeudella. Hän tahtoo näyttää tälle yksinkertaiselle
kansalle, kuinka hän osaa elatuksensa ottaa maastakin yhtä hyvin
kuin kaupan käynnistäkin. Monet lapiot alkavat siis luoda viemäreitä
ja sarkaojia, monet kuokat kääntää suon pintaa nurin. Työ ja elämä
ottavat sijansa suon avaralle ja alakuloiselle pinnalle. Tanelin
kuokkakin kääntää siellä omaa sarkaansa. Mutta hän on myöskin ikään
kuin päällysmies ja työn vanhin. Hän on isännän edustaja: hän katsoo,
että työ tulee kunnollista, mittaa sen ja tekee työlaput, joilla miehet
saavat palkkansa rahassa tahi tavarassa itse Purnulta. Kyllähän Taneli,
entinen kauppias, ymmärtää sen verran paperityön päälle. Ja kauppias
Purnu tuntee hänen paperityönsä ja luottaa siihen. Tuskinpa hän on itse
siellä suolla käynytkään.
Mutta siellä on muita miehiä, monta sitkeäsisuista ojuria ja
kuokkamiestä. Suorat ja sileäseinäiset ojat johtavat pois suomaan
ruskeata vettä, ja yhä laajenee musta kuokan jälki suoaavikon laidassa.
Kerran on tuo laaja suo kasvava heinää laidasta laitaan. Kerran
sanotaan, että se Purnu, kauppias ja suuri maanviljelijäkin, otti ja
raivasi tämän suon.
Tanelin uuden asumuksen ympärillä on ateria-aikojen ja iltojen
tullen kuin jokin savotta ja leiripaikka. Sielläpä on käriseviä
sianpintapannuja nokinaamaisten miesten käsissä. Tanelin varhain
vanhentuva vaimokin on virkistynyt elämään. Hän keittää suurella
pannulla sen kaltaista mustaa kahvia, että siinä vaikka tikku pystyssä
pysyy. Miehet ojentelevat särkeviä sivujaan ruohikossa ja kielet
taivutetaan puheisiin. Siinä pohditaan sitä, kuinka tässä maailmassa
tarvitaan kauppias Purnu ja tämän rahat ja epälukuisten miesten sitkeät
selät. Siten on tämä maailma järjestetty: köyhän miehen vatsa vaatii
leipää ja läskiä ja saattaa hänet yhteisymmärrykseen rahamiesten ja
rahojen kanssa. Puhutaan myöskin ennustuspuheita kauppias Purnun
tulevaisuudesta, siitä, kuinka moni rikas mies ehtii sitkeähenkisen
työmiehen rinnalla köyhtyä. Olihan tämä Tanelikin jo kauppiaana ja
kalliina miehenä, mutta tännepä vain sortui Susisuolle kuokka kouraan...
Niin voivat maan mullistajat puhua. Mutta etupäässä he tekevät jotakin.
Susisuolla tapahtuu vakaita asioita. Syksyyn mennessä on siellä jo
ojia arvaamattoman pitkästi, ja nevan kulon kellertävään pintaan on
ilmestynyt avara, musta vyöhyke.
Sitten tulee talvi ja värjää Susisuon sileällä ja valjulla värillään.
Sen yllä on hiljaisuus ja pimeys tahi välkkävä tähtien paljous ja
joskus revontulien satuinen hohde. Tanelin uusi pirtti maantien
laidassa, vasten metsäsaarelman huurteista rintaa on ikään kuin
alakuloisiin mietteisiin vajonnut.
Mutta pian tulevat hevosmiehet juhtineen ja savirekineen. Savikuopissa
sitkeäsivuiset miehet luoda jutkistavat kuorman jos toisenkin.
Suurella, valkealla suoaavikolla on jälleen liikettä ja elämää. Sen
pinta rikotaan ja rypytetään loppumattomalla savikuormien jonolla.
Keskenkasvuinen poika huutaa ja kiroaa juhdalleen talvisen taivaan
alla. Taneli, joka myöskin täyttää kuormia kuopassa, sanoo, että
hyvinpä olette lukeneet aapisenne: niinhän siellä ennen sanottiin, että
ajaja huutaa ja kananpoika piipattaa...