möyrinyt enimmäkseen maata myyrän tavoin. Nämä ovat nyt heidän elämänsä
juhlahetkiä kiiltävän pikarin ääressä korkkimatolla varustetussa
huoneessa. Heidän mielikuvituksensa tekee katselmusretkiä, he puhelevat
korkeita asioita. Kuokkamies lienee taipuvainen vanhoillisuuteen, koska
hän esittää seuraavan elämänkatsomuksen: maailman asiat eivät ole
parantamalla parantuneet. Miksi, esimerkiksi, pudotettiin lavitsalta
kaksi niin hyvää miestä kuin ryssän keisari Niku ja tämän pitäjän
entinen kauppias Purnu? Ei ollut kuokkamiehellä henkilökohtaista
aihetta ylistää tätä vähän liian viisasta miestä, joka lupasi hänelle
eläkkeen ja olikin vähällä vähimmittäin saada hänet eläkevaariksi
oikein komeaan taloon, kiviseen ja monikerroksiseen... Mutta tottahan
oli, että Niku lähetti tänne jauhoja ilman määrää, ja Purnu jakoi niitä
halvasta hinnasta kaikelle kansalle. Sitten vallankumous karkoitti
Nikun ja osuuskauppa Purnun. Mitä tapahtui: tuli kaiken puute ja selvä
nälkä. Tosin nyt jo tuntuu helpottavan, mutta ei ole elämä entisen
veroista.
Mutta puutavaran käsittelijässä on kai jotakin punaisuutta ja
kapinahenkeä. Sillä hän laulaa laulun kommunismin parantamisesta:
kuinka siihen saksalaiset pillerit olivat parhaita, vaikkakin
maistajille karvaita.
Myöskin toisenkaltaisen laulun hän laulaa, surullisen kauniilla
sävelellä. Näin hän laulaa: — Alasti synnyin maailman helmaan... Ja
lausuu väliin — Ja nyt jo oleilen näinkin hyvässä asussa. Sitten taasen
laulat — Itkulla aloitin eloni tään... Siihen selitys: — Ja nyt jo olen
näinkin hyvällä mielellä, iloinen poika...
Molemmat miehet nauravat. Eihän ole tosiaankaan syytä suruun: näin
on edistytty onnessa ja olosuhteissa siihen katsoen kuinka vähin
välikappalein itku suussa elämä aloitettiin.
Sitten he juhlivat, kaksi vanhaa miestä, kunnes parrunpää on tyhjä
kuin rumpu. Vanha tukkipomo elää talvensa kauniissa huoneessaan ja
keinutuolissaan. Varat ovat vähäiset, mutta talvi niillä sivuutetaan
rauhallisesti. Jonkin kerran sattuu sellainen tapahtuma, että kukko
tipauttaa valkoisen ja mustan kirjavan jälkensä kirkkaaseen pikariin.
Laati-ukko on yleensä ylen suvaitsevainen tätä luontokappaletta
kohtaan, mutta tämä on kuitenkin liiallista ylitsekäymistä. Hän etsii
kirveen ja pölkyn ja huolimatta vaimonsa ja kukon äänekkäistä armon
rukouksista hän täynnänsä pyhää ja armotonta kiivautta mestaa korean,
punahelttaisen linnun. Mutta aamulla hänellä on lähtö kylälle etsimään
uutta sulttaania kanarouville.
Toisen kerran sattuu, että hammaspiikkiä hänen telassaan äityy
särkemään, päiväkauden hän istuu ja kävelee synkkämielisenä ja
ärtyneenä ja syntisesti manaten. Sitten hän sitoo hammaspiikkiinsä
lujan narun ja naruun halon, istuu lattialle ja viskaa halon voimalla
päänsä ylitse. Sitten hän ähkyy ja sylkee verta ja kirouksia. Mutta
kipeästä hampaasta hän on vapautunut.
Niin talvi kuluu ja kevät tulee ja vedet vapautuvat. Laati-ukko lähtee
vesireittien vapauteen ja työhön. Mutta syksyn tullen hän sieltä
palaa pienenä rahamiehenä korkkimatoin ja punakukkaisin tapetein
kaunistettuun huoneeseensa ja oman vaimonsa ääreen.
Hän elää elämäänsä niin kuin osaa, mies, joka on monta kymmentä vuotta
tehnyt kääntymystä, mutta saanut vasta huulensa nurin.
* * * * *
Vuodet ja vuodenajat kiertävät järkähtämättöminä maan ylitse. Niillä
on yhäkin samat tuimat tahi leppeät ilmeensä. Sade, tuuli ja auringon
hohtava hymyily ovat kaiken yläpuolella.
Mutta jos joku entinen mies, jonka hyppyset ovat jo ammoin pehmenneet,
nousisi täysin muistin ja aistein kuopastaan, niin hän tuskin tuntisi
elämänsä laidunmaita. Kuinka toiselta näyttääkään nyt Susisuo, jonka
pehmeässä ja alakuloisessa leveydessä ennen kurjet ja taivaanoinaat
asuivat: se kasvaa nyt heinää laidasta laitaan. Sen pinnasta kohoaa
epälukuinen määrä harmaita latoja. Sen ylitse ojentautuu yhä lujittuva,
ruskea maantien nauha, jolla vain joskus talvisin näkyy enää rahtimies
kiusattuine juhtineen. Öljyjen voimalla kulkee tietä tavara-auto
valtavine kuormineen. Siinä kuljetetaan ihmisiä pitkässä katetussa
vaunussa. Susisaaren mökkien sivuitse hyrisee myöskin vöyräitten
ihmisten silmäin pyynti ja elämän koreus puhdaskupeisissa autoissa.
Susisuollakin työskentelee outo ja voimallinen juhta: Ison Mahasen
traktori. Se kyntää ja äestää nurkumatta. Ajajan huutoa ja kirousta ja
ruoskan ääntä ei kuulu. Mutta yhä tarvitaan suon laiteilla kuokkamiehen
vahvaa selkää valmistamaan sille tietä. Siellä nyökkyy ja kiskaisee
vanha Taneli kuokkarautoineen. Sieltä hän irroittaa leipänsä.
Harvoin hän käypi enää kylällä, jossa on paljon puhelinlankoja ja
sähköjohtoja, taikamaista kosken vesistä kiskottua valoa lasisissa
onteloissa. Siellä on myöskin taloissa outoja kojeita, jotka taivaan
tuulista haravoivat puhetta ja peliä iltojaan istuvien ihmisten iloksi.
Vielä harvemmin hän käypi kirkonkylässä, jossa on äskettäin kuollut
ja haudattu Närhi-Iikka, hänen entinen ystävänsä, joka oli joskus
viettänyt hyviä päiviä ja ymmärtänyt paljon asioita. Nyt viimeisinä
aikoina hän oli ymmärtänyt paikalleen vain kellojen rattaat ja
koneistot. Hänen kaikki muut mielipiteensä olivat epäsuhtaiset ja
satumaiset. Ja sitten hän kuoli yksin ja köyhänä, kellojensa koneisto
erinomaisen täsmällisessä pyörinnässä, mutta mielensä rattaat
kummallisen hupaisessa käynnissä.
Taneli on käynyt hänen haudallaan, alakuloisella ja köyhän paljaalla
sorakasalla. Tuo vanha kuokkamies näyttää aivan katoamattomalta ja
patsasmaiselta siinä seisoessaan. Hänen päällensä on kyllä laskeutunut
ikään kuin ajan harmaa tomu ja hänen päänsä on häpeällisen kalju
ja puhdas, kun hän ottaa lakin päästään. Hän miettii, että niin me
täältä kaikki menemme suurine viisauksinemme ja hulluuksinemme. Ei ole
rahamiehelläkään ainoatakaan lanttia taskussa, kun hän astuu Herramme
eteen. Tanelin mieleen tunkee taasen ylenpalttinen uskonnollisuus.
Maailma käypikin hänestä yhä oudommaksi ja kummallisemmaksi.
Viinakin on nostettu korkealle apteekin hyllylle. Sillä apteekkikin
äikein hajuin seisoo nyt kirkonkylän mäellä. Siellä on myöskin
puhdaskauhtanainen lääkärimies. Seudun entinen lääkemies, Syinmaan
tietäjä, on hänkin jo mennyt vuosia sitten kaiken maailman tietä,
kaikkine mahteineen ja salamyhkäisyyksineen. Eipä Tanelilla tosin enää
olekaan mitään erikoisempaa innostusta viinan katoaviin iloihin. Ei hän
etsi metsäkeittäjien pontikoita, eikä pirtunkuljettajien läkkiastioita.
Hän voi vieläpä kieltäytyä tarjotustakin ryypystä. Hänen mielensä on
kohta yhtä puhdas kaikista tämän maailman turhuuksista kuin päälakensa
hiuksista. Hän onkin sanonut, ettei järki eikä viina eikä hiuksetkaan
sovi samaan päähän.
Kesät ja talvet hän möyrii teräkaluineen suolla, talvella luoden
savikuormia, harmaana ja hieman köyrynä, mutta yhä vielä miehisten
miesten veroisena. Hänelle ei tapahdu suuria asioita. Mutta jonkin
kerran hän näkee ihmeen. Jonakin syksyisenä päivänä hän kuulee
salamyhkäistä surinaa ja näkee valtavan linnun lentävän taivaalla
suoaukean ylitse. Se on lentokone: järkiviisaitten siittämä ja
synnyttämä teräksinen lintu. Taneli katsoo sitä sieltä alhaalta
kuokkaansa nojaten, kunnes se katoaa. Yhä se tämä maailma viisastuu,
on hänen aatoksensa. Hänen mielensä ihmettelee maailman viisaitten
älyä, taitoa ja tointa. Hänen mieleensä ei juolahda ajatella itsestään
suuria, möhkälemäisiä ajatuksia.
Ei hän siis mieti, että kimpoilkaapa minkä kimpoilette, maahan te
kuitenkin lopuksi tulette. Maa on teidän astinlautanne. Te tarvitsette
paljon tällaisia miehiä, kuin on tämä kuokkamies alhaalla suolla. Ilman
heitä kuihtuisi kaikki teidän viisautenne, toimenne ja komeutenne.
Maankasvuja ja maanhedelmiä te kaikki tarvitsette. Se on ainoa
välttämätön. Niistä te loppujen lopuksi annatte mitä hyvänsä. Muilla
vehkeillä ja puuhilla on vain se arvo mikä niille tahdotaan antaa.
Taneli näkee myöskin sen kun rautatielinja viitoitetaan halki
seutukunnan. Rautaiset kiskot asetetaan paikoilleen ja hiekkaiset
penkeret kohoavat. Juna kulkee puhkuen aivan läheltä suurta Susisuota.
Iso Mahanen voi pullistaa tyytyväisenä valtavaa vatsaansa: kaikki menee
oikeinpäin. Hän on hyvän osan valinnut. Kyläkunnan laitaan rakennetaan
asemarakennukset, kookkaat ja värikkäät.. Niiden ympärille juurrutetaan
kaunistukseksi puita ja pensaita.
Koko seutukunnan kasvojen ilme muuttuu valtavasti. Elämä kohisee sen
ylitse.
Mutta Tanelin elämän ympärillä ei ole enää mitään kohisevaa. Mitään
erikoista ei voi hänelle enää tapahtua. Ehkä oli viimeinen tapaus
se, kun Ison Mahalan isäntä hankki hänelle hopeisen kunniamitalin,
ritalin, kellonvitjoihin ja paperisen kunniakirjan, lasilla peitetyn
ja kullatuilla puilla kehystetyn, hänen mökkinsä seinälle, pitkästä ja
uskollisesta maatyöstä.
Nyt on vain kysymys siitä, montako turpasta hän voi vielä kääntää
nurin, montako lapion pistoa pistää multaa. Hän on seitsemänkymmentä
vuotta elänyt mies, mutta vielä jäseniltään ällistyttävän sitkeä.
Ehkäpä hän voi vielä tehdä työtään kauankin. Ja niin kauan kuin hän
sitä voi, saa hän myöskin asua mökissään, syödä leipänsä ja ryypätä
kahvinsa. Se asumus on pieni, yksinkertaisista yksinkertaisin. Siellä
ei ole esimerkiksi mitään pehmoista sänkyä väsyneille jäsenille. Ei
sänkyä ollenkaan. Yöksi levitetään lattialle kasa vaatteita. Eikä
asumuksessa ole ylenpalttisen puhdastakaan. Sillä Tanelin Kaisa on
jo vanha ja taudin runtelema, silmiltäänkin melkein sokea. Hän on
aivan ylenmäärin kumaraan painunut niin ettei kummitus kummempi ole
kuin hän, kun hän myyrän silmin ja koukkuisin polvin kömppeilee
tarttuakseen kahvipannun sankaan. Muutenkin hän on tullut äreäksi
luonnoltaan, oikein kotiristiksi Tanelille. Hän saattaa esimerkiksi
puhua tohtoreista ja lääkkeistä, joiden tarpeessa hän muka olisi. Mutta
Tanelin kaljun pään alla istuu yhä hänen iloluontoisuutensa, jota eivät
monet vuodet eivätkä uskossa oloyritykset ole masentaneet.
— Lääkkeitä? Jopa jotakin! Niinhän ne menisivät kuin lahoon kantoon. Se
olisi aivan yhtä kuin kaataisi kalliit ropit lahoon pökkelöön tuossa
mäellä. Jos jotakin, niin meille olisi määrättävä ketunmyrkkyä, yli
kohtuuden eläneille...
Mutta nuo kaksi vanhaa ihmistä on katsottava sankareiksi: he haluavat
taistella viimeiseen saakka ja kaatua seisaaltaan. Kynsin hampain he
kamppailevat vielä maailmaa vastaan, irroittaakseen leipäpalansa ja
elääkseen kättensä töillä. Heidän harras halunsa on saada kuolla omin
avuin omassa majassaan.
Ehkäpä Taivaan Isäntä, joka on hyvä, suopi heille sen armon ja
ilon. Mutta ehkä hän katsoo kohtuulliseksi antaa heille viimeisen
nöyryytyksen: ehkä ei Taneli eräänä päivänä enää pystykään menemään
työn ääreen suurelle suolle. Mutta siitä huolimatta elää edelleen.
Silloin ei ole edessä muuta kuin ihmisten armo, kunnanapu ja
vaivaistalo. Silloin hän katsoo ja tuntee tunnossaan, ettei ole
kestänyt elämän taistelussa, että hän on kärsinyt siinä häpeällisen
tappion.
Niin voi ilta saapua synkeänä.
Mutta joka tapauksessa kirkonkellon malmiääni soittaa, ja virsi vyöryy
veisuumiehen kurkusta. Aikansa elänyt ihminen lasketaan maan poveen
hiljaa ja rauhallisesti. Ja joku vielä elävä ja touhuava saattaa sanoa
toiselle:
— Taneli Hotakkakin, se Susisuon kuokkamies, kuuluu kuolleen.
VIIMEINEN VÄRSSY
Oli heinäkuu. Maan kasvut kukoistivat vihreinä ja tuoksuisina. Taivaan
vahvuus oli ylen väljä ja sininen. Sen hohtava räppänäaukko, lännen
maille painuen, loisti surkeilematta.
Suorana ja ruskeana halkaisi maantien nauha suoaukean, joka
iltatuulessa aaltoili heinämerenä laidasta laitaan. Keskellä suota oli
vähäinen mäki, jonka ylitse tie kiipesi. Mäellä oli pieni metsikkö ja
kaksi mökkiä, toinen isompi ja punamullalla väritetty, toinen ylen
pieni ja ylen tumma. Sen nurkkajuuritse ojenteli tie pitkäsivuisia
kupeitaan ja painui jälleen suolle, missä heinä kasvoi, tyhjät, harmaat
ladot pullistelivat rintakehiään, ikäänkuin ahnaina odotellen hetkeä,
jolloin niiden vatsa tungetaan täyteen nuorten heinien vihreyttä.
Tänä heinäkuisena iltana pitkin tien ruskeata nauhaa kulki suruton
matkue. Ylen joutilas ja ylen suruton sivusta katsoen: nauravin suin
istuskelevia nuoriamiehiä ja jokunen valkoinen neiti heleässä puvussa
nopeasti kulkevassa autossa. Joku soitti hanuria vaunun laidalla, jonka
vihreä panssari välkkyi heinäkuisessa ilta-auringossa. Niin kulki se
vihreä, suruton vaunu halki heinäisen, tuoksuvaisen suon.
Mutta suon laidassa, sen vähäisen mäen juurella, huomasivat autossa
istujat kummallisen olennon. Hän oli hahmoltaan ikään kuin ihminen.
Hänen runkonsa, jonka alapäätä peitti jokin tumma verho, oli ylhäältä
paljas ja verhoton. Se kumartui ja ojentui herkeämättä ja jokin
aseentapainen välähteli iltaisen auringon säteissä. Ase upposi aina
maahan, olennon hartiat nytkähtivät ja kappale maan pintaa repesi
sijoiltaan ja kääntyi nurin. Koko maan pinta olennon selän takana
olikin surkeasti raastettua, risuja törröttävää. Edessä oli villin suon
sammaleinen, väkevästi haisevia kasveja ja vihreitä pensaita kasvava
pinta.
Joku vihreäpanssarisessa vaunussa naurahti:
— Tuo ei ole järkevä olento. Turmelee kesän vihreyden...
Olennon korvat erottivat vihreäkupeisen vaunun surinan, nahkapalkeisen
hanurin suruttoman äänen, naurun ja laulun. Hän ojensi selkäänsä ja
loi välinpitämättömän, synkeän katseen matkueeseen. Hänellä oli iän
leimaamat ihmiskasvot.
Ohi kiitävässä vihreässä vaunussa nuoren miehen ääni sanoi:
— Se onkin ihminen. Se on vanhan ajan mies, vanha maatyömies. Hän ja
hänen kaltaisensa ovat muuttaneet tuon suon, kurkilintujen laidunmaan,
tuollaiseksi heinäerämaaksi. Ohhoh, että manttaalinmies nostaa pulskan
meijeritilin! Tämä otus, vanhan ajan mies, on sille, joka ymmärtää,
yhtä mielenkiintoinen kuin muumio. Hän on elänyt aikana, jolloin
tällaiset vaunut eivät tätä maantietä pyörineet, ehkä ei ollut tätä
tietäkään. Sen poskeen ei ollut pingoitettu puhelinlankoja, eikä kylien
taloissa oudot kojeet haravoineet ääniä taivaan tuulista, valo ei
kulkenut langoissa, eikä sulkeutunut onteloon pulloon, eikä valtava,
ihmisten rakentama sudenkorento surissut kylän ylitse. Seis, kuski!
Astun alas.
Vihreäkupeinen vaunu pysähtyi ja jatkoi jälleen surutonta matkaansa.
Mutta alas astunut nuori mies käveli pitkin suunnattoman pitkän
heinäsaran piennarta, kunnes saapui maata runtelevan olennon kohdalle.
Tämän paljas, pitkä selkä oli alkanut jälleen heilua. Kuokan rauta
iski kamaraan, kiskaisi palan irti ja kohosi jälleen. Kohosi ja laski,
tasaisesti, herkeämättä. Eikä hän huomannut tahi ollut huomaavinaan
tulijaa ja katsomaan seisahtajaa. Hän oli maatyömies. Hän kuokki. Ne ja
ne pennit sai hän ristisyleltä. Paljon oli ehdittävä, että irtautuisi
päivän leipä, suola ja särvin.
— Eikö nyt ole jo ilta? sanoi päältäkatsoja.
Vanhan miehen paljas runko ei herennyt heilumasta, kuokan rauta tempoi
irti turvetta.
— On jolla on. Meikäläisen päivä on monasti sen muotoinen kuin rengas
tahi ainakin hevosenkenkä...
Päältäkatsoja vaikeni ja alkoi virittää tulta tupakkaansa.
Mutta kun aurinko oli painunut sangen alas ja suosta uhosi tuskin
näkyvä viileä usva, nousivat vanha kuokkija ja suruttomasta autosta
pudottautunut nuori mies suolta sille vähäiselle mäelle. He astuivat
pieneen ja mustaotsaiseen mökkiin, jonka seinät olivat longahtaneet
sinne jos tännekin. Ahdas oli se mökki, eikä mikään paikka kohdellut
ylen uutena eli puhtaana. Sänkyä ei näkynyt, mutta nurkassa oli myttyyn
kääräisty läjä vuodevaatteita. Vanhuudenhimmeä kailettikello kävi
seinällä alustanaan kellertävä sanomalehti. Oli lyhyt lavitsa ja pari
koivun rungosta katkaistua pölkkyä ja pieni onnahteleva pöytä, jonka
nurkalla oli raamattu.
Sen pulskempaa kotia ei maankuokkija ole saanut vanhoille päivineen.
Ja ylen epätietoista on, tänäänkö vai huomenna kävelet siitäkin kunnan
vaivaistuvalle. Kun miehellä on ikää seitsemän vuosikymmentä ja ainoat
elämänpuut ovat kirveen ja kuokan varret.
Eipä ole suuren kuokkijan vaimokaan enää ylen uusi, kun hän istuu
muurin vieressä pölkyn nokassa. Ei hänen mekkonsa hohtele enää kesäisen
heleänä eikä harmaat hiuskarvat ole taidoin asetettu.
Vanha kuokkamies ja vihreäkupeisesta vaunusta pudottautunut nuori mies
istuvat vastatusten ontuvan pöydän ääressä ja harrastavat jotakin
salamyhkäistä ja taikamaista. Pöydän kulmalla on kupposessa vettä
ja pullosessa samaten kirkasta nestettä. Kuuluu lirinä, kun nesteet
sekoittuvat yhteen, kuuluu kulaus, kun sekoitus kallistetaan kurkkuun.
Se on taikuutta. Heidän mielensä ja kielensä notkistuvat. Heinäkuisessa
yössä elää joku satuinen rome.
Vanha mies kertoo elämänsä tapahtumia, sen seitsemän vuosikymmenen
pituisesta juoksusta. Se juoksu ei ole ollut erin merkillinen eikä
oudosti ohjautunut. Hän on syntynyt köyhistä vanhemmista, ollut
renkipoikasena ja renkimiehenä, akoittunut, tehnyt mökin korpeen ja
tehnyt niitä sittemmin useampiakin. Yksin lukien seitsemän kappaletta.
Seitsemäs oli tämä, jossa nyt istuttiin, ja ehkäpä viimeinenkin. Olipa
hänen elämänsä juoksuun tullut kuitenkin pari kolme mutkan paikkaa,
melkein kuin koristelevaa solmua: kerran hän oli ollut sahalaitoksen
isännöitsijänä, kerran kyläkauppiaana, pienenä, reiluna porvarina.
Olipa hän kulkenut poikki valtamerenkin, lännelle, kaivamaan esiin
kuparia ja purkamaan hiililaivoja. Mutta tämä kaikki oli vähäistä:
yleensä olivat elämän puina kirveen, kuokan ja lapion varret. Yli viisi
hehtaaria oli hänen kuokkansa kääntänyt maata tuohonkin mäen alle
samaan teliin. Ei se ollut omaa maata. Se oli suuren maanviljelijän,
Ison Mahasen.
Ja yhä tämä mies kuokkii ikävuosiltaan seitsemissä kymmenissä. Yhä
hän pitää itsensä ja akkansa leivässä ja lämpimissä kirveen ja kuokan
varresta. Tämän häävimpää se ei kyllä ole. Ja vaikka vieras tuntuu
luulevan, että tämmöinen elämä se tätä isänmaata vahvistaa ja pönkissä
pitää, niin eipä ole tullut vanhanakaan mitään eläkettä, pansuunia.
Semmoisista se taidetaan antaa hienommista lillityksistä.
Eipä silti, ettei miestä olisi huomattu. Siinä näkee vieras seinällä
kunniakirjan ja kellon vitjoissa hopeaisen ritalin. Talousseuran
antamat pitkästä ja uskollisesta maantyöstä.
Hiljainen heinäkuinen yö ikään kuin taikamaisesti nosti näkyviin tuon
pitkän, pitkän elämänkulun, jonka pääasiallinen sisällys on ollut
harmaa, harmaa työ. Työ, jolla ei ole muuta käsitetty kuin niukka
leipä. Ja jotkut, jotka eivät elämänpäivänä ole kättään työlle panneet,
ovat rikkaita ja elävät hyvin. Se lienee kaikki ajassa ja onnessa.
He puhelevat edelleen ja tulevat raamatutkin ja uskonasioihin, joita
vanha kuokkija on miettinyt paljon, kokenut olla uskontöhröksessäkin
varsinkin nyt vanhana ja silloin tällöin ennemminkin. Paljon on
hän ollut tekemisissä omantuntonsa kanssa ja murhe ja huolet ovat
pudottaneet joka-ainoan karvan hänen päästään. Se hohtelee nyt puhtaana
ja sileänä kuin naurispaistikas tahi tuo posliinikuppi.
Hän käsittelee tuota kuppia.
— Ei kai nämä tämmöiset minua paljon uskostani horjuta, vai? sanoo
vanha mies.
— Ei kai, eihän Jumala tyhmä ole.
He puhelevat edelleen, muistelevat menneitä, ankaria työpäiviä ja
hengen vaivoja ja vähäisiä iloja morsiamien ja viinakorttelien ääressä.
Ja he käsittelevät posliinista kuppia. Vanha maatyömies koukkaa
ämpäristä vettä kupposeen, kurkistaa sinne ja näkee siellä jotakin.
— Russakkako? kysyi nuori mies.
— Ei kun sen muna, sanoi vanhus. — Sinä taidat olla niin herrasmies,
että se pitää ottaa pois.
Hän ojentaa pitkän, mustan etusormensa ja kaivaa russakan takapuolen
vedestä. Kupposeen lirisee pullosen väritön neste.
Vanhan miehen mieleen muistuvat entiset ryyppypäivät, ammoin jo
sivuutetut, sen aikuiset naurut ja laulut. Ja hänen päänsä kohoo, rinta
paisuu ja hän laulaa nuoruutensa ryyppylaulua:
Jos meillä oisi lasi ja kortteli viinaa,
oisi hupainen laulella,
ilopäiviä vietellä,
kun lasi on meillä tallella.
Ryypätään nyt ryyppy kahtia,
siitä saamme laulun mahtia.
Muutamat soittaa,
toiset tanssaa,
polkekoot joutilaat tahtia.
Mutta vanha vaimoihminen, joka on hiljaa huokaillen istunut pölkyn
nokassa muurin kupeella, sillä leini jäytää hänen jäseniään, tulee nyt
kärsimättömäksi ja puhuu, kuinka hautaankaatuva saisi jo harrastaa
toisenmoisia värssyjä.
— Hautaanko? Turvasi se vielä on, joka istuu ja laulaa. Ja kaada
sinäkin tuosta kupista suuhusi: lähtee kolotus koipiluusta...
Heinäkuinen yö on ehtinyt aamupuoleen. Nuori mies nousee ja sanoo
hyvästi vanhalle maatyömiehelle, joka käy lyhyelle levolleen. Sillä
jonkin tunnin kuluttua hänen on mentävä manttaalin miehen heinäväkeen.
Kuokka ja lapio joutavat eräiksi viikoiksi nurkkaan. Sitten niihin
taasen tartutaan, jos jäsenissä yhä on tarvittava voima.
Nuori mies astuu ulos matalasta ovesta. On aamu. Auringon silmä nousee
verestäen laajan, heinäisen aavan takaa. Yörastas hupattelee vielä
jossakin kesäisiä mielihauteitaan. Mutta suoviljelyksen laidasta rupeaa
kuulumaan niittokoneen surina, kuten jättiläissirkan surunvoittoinen
laulu, joka kertoo, kuinka kukat kuolevat ja kaikki katoaa.
Maanviljelijä on noussut varhain niittääkseen huomista luokopäivää
varten, joka on kirkas, mutta jonka yllä leuhahtaa kuolon tuoksu.
Nuori mies seisoo siinä vähäisellä mäellä, sen pienen ja mustan
mökin nurkkajuuressa ja katsoo suurelle suoviljelykselle. Mustan
seinän takana nukkuva mies on siihen kuokkansa jäljellä rakentanut
muistomerkkinsä, laajan ja uhkean. Sen kupeessa ei nähdä hänen
nimeänsä, mutta se pysyy aina ja iankaikkisesti. Kauemmin kuin
paksuinkaan patsas. Ehkä sitä ei kukaan huomaakaan, ei ajattele.
Korkeintaan sanoo: se ja se manttaalinomistaja sen teetätti. Se oli
suuri maanviljelijä.
Köyhä kuokkamies on silloin jo ehkä kannettu hautaan ja hänen luunsa
lahoavat unhoitettuina, eikä kukaan mainitse hänen nimeänsä. Mutta
maasta nouseva viljankorsi muistaa sen. Hänen elämästään on jäänyt
jälki. Hän on ollut maan hiljaista ja voimallista suolaa, niitä
näkymättömiä pönkkäpuita, joita paitsi kaikki komeus lusahtaisi kasaan.
Hiljaisena heinäkuisena yönä nuori mies miettii tämän maailman
järjestystä: kuinka siinä ne, jotka paljon vaivaa näkevät, eivät voi
jammertua kiinni elämän koreuksiin.