lihojen ja luiden sisässä väliaikaisesti asustavaa kapinetta,
ahdistavia aikoja. Oli hänelle siinä kauppaliikkeen lusahtaessa
loppuun jäänyt sen verran varoja, että sai useammat litrat kirkasta
ja väkevää viinaa. Sitten alkoi ryypiskely mielen lohdutukseksi,
kauppias Koukkijaisen maahanpanijaiset, kuten hän itse sanoi. Pari
kolme viikkoa hän oli yhdessä ainoassa korkeassa viinassa. Se pakkasi
jo lopulta hämyä, viinahulluutta päähän. Hän uskoi yhteen aikaan, että
hänen päälaessaan oli nyrkin mentävä reikä, josta sielu oli karannut
tiehensä, joten hän oli ikään kuin autio, kylmille heitetty maja. Hän
meni jo Syinmaan tietäjän luokse näyttämään avointa päälakeaan ja
puhumaan, tokko tähän neuvoa keksittäisiin. Mutta tietäjä sanoi, että
jos häneltä kerran on sielu karannut, niin hän on kuollut mies. Ja
kuollut ei kakkua tarvitse.
Siellä tietäjän talon penkillä maatessaan hän oli myöskin joutuvinaan
pirun kämmenille. Tämä pahahenki oli ikään kuin sian muotoinen ja
röhkivä. Mutta kämmenet sillä oli suuret ja voimalliset, ja niillä se
kiikutti Tanelia liki huoneen mustaa lakea. Hänet valtasi sellainen
tuska ja hätä, että hän siitä päätteli sielun yhäkin hänessä asuvan.
Sieluton ja hengetön pökkelö ei sellaisia tuskia tunne.
Tämän kummitusmaisen pahan hengen kämmenien kiikutuksesta vapauduttuaan
hän lähti Syinmaasta ja kulki kirkonkylään. Mutta sielläkin oli
outoja vastaantulijoita: valkoposkisia virstantolppia pitivät
hänen viinansumuiset silmänsä kovakaulaisina, pitkäviittaisina
lähetyssaarnaajina. Jopa hän kerran lankesi polvilleen sellaisen
juurelle maantien raviin ja rukoili suruttomuuttaan anteeksi. Hän kävi
myöskin Pasion, sen suuren talon isännän ja väsymättömän ryyppymiehen,
luona. Mutta Pasio ei ryhtynyt hänen kanssaan millekään. Sanoi, että
kauppias Koukkijaisen hän tunsi, mutta ei tuollaisia viinapäissään
kuljeskelevia irtolaismiehiä.
Siten Tanelin oli lähdettävä Pasion talosta niine hyvineen. Hänen
viina-aineensa olivatkin jo lopussa. Pää selvisi ja henget eivät
enää tuppaantuneet hänen seuraansa. Hän tunsi varmasti olevansa maan
pinnalla ja nahkojensa sisässä. Mutta suuri synnintunto häneen jäi. Hän
oli valmis lausumaan: minä vaivainen mato ja matkamies.
Kotikyläänsä tultuaan hän kuuli vaimonsa Kaisan olevan huonemiehenä
Kivitalossa. Taneli muisti, ettei heillä nyt ollut mitään omituista
asuntoa eikä turvapaikkaa. Siitä hänen äkkiä pystyttämästään
kauppakartanosta olivat valtaisat tavarapinot kadonneet. Eivätkä autiot
seinätkään olleet hänen. Muurari-Pekka asui nyt siinä monilukuisine
paljaskoipisine lapsineen.
Kivitaloon Tanelin oli siis käveltävä tapaamaan Kaisaansa. Ja
ankara rippi odotti siellä häntä: vaimo ja talon emäntäväki kävivät
yhteisymmärryksessä hänen kimppuunsa. Ja Taneli tunsi häpeävänsä ja
nöyrtyvänsä. Hänen sielunsa tila oli nyt otollinen uskonnollisille
jyvillekin. Hän kiipesi uskonlahkoon kuuluvien ihmisten kaulaan ja
teki parannusta ja luetteli syntejään. Kaikki tämä totinen homma
tuntui kummallisesti virkistävän ja parantavan hänen mieltänsä ja
sieluansa. Olihan hänellä nyt uskonveljiä ja -sisaria, jotka puhuivat
lohduttavia ja anteeksi antavia sanoja. Taneli tunsi olevansa valmis
tämä kuittinippu kourassaan astumaan vaikka Taivaan Isäntää vastaan.
Hän tunsi jonkinlaista pyhää iloa ja sanoi:
— Kauppias Koukkijainen on kuollut, mutta uusi Taneli on ylösnoussut...
* * * * *
Jälleen oli kyläkunnan kiehtonut kesäinen lämpö, vehmaus ja pehmeys.
Ja Taneli oli ryhtynyt pystyttämään omaa asumusta, omaa rypypaikkaa
ja pesää. Hyvät naapurit ja uskonveljet auttoivat. Ison Mahalan vanha
emäntä oli lahjoittanut hänelle kyläkunnan vanhimman, repaleiseksi
käyneen, iänikuisen raamatun ja vaikuttanut asiaan, niin että itse Ison
Mahalan isäntä luovutti hänelle velaksi jauhosäkin. Kivitalon isäntä
oli taasen antanut mökin paikan maaltaan, kyläkunnan laitametsästä..
Sinnepä siis Taneli laski hartioiltaan jauhosäkin kuusen juurelle,
asetti raamattukirjan säkin päälle ja ripusti oksan tynkään
kailettikellon. Hän sanoi vaimolleen, että tähän syntyy Kuusela. Ja työ
alkoi.
Ajat olivat muuttaneet näinä muutamina vuosina: ei käynyt nyt torpan
pystyttäjän kaataminen suuria aarnipuita mökkinsä seinähirsiksi.
Metsänomistaja sai niistä nyt rahat puuyhtiöltä. Niin oli saanut
Kivitalon isäntäkin. Suuri raiskio se oli, johon Taneli nyt oli
ryhtynyt asumusta pystyttämään. Metsä oli ikävän näköinen, kuten
puoleksi kynitty linnunraato. Pienien puiden ja näreiden seassa
törröttivät kellastuneet oksat ja kaadettujen tukkipuiden latvukset.
Näistä joutilaista maahan maatuvista latvapuista oli Tanelilla nyt lupa
laatia majansa.
Työ alkoi suurella kiivaudella. Kas, vieläpä Taneli pystyi tarttumaan
kirvesvarteen, vaikka olikin ollut kauppiaana ja Koukkijaisena täysien
säkkien ääressä tiskin takana. Puiden latvat karsittiin ja kannettiin
kasaan. Vaimo oli suurena apuna. Kirves napsoi ja lastut sinkosivat
varhaisista aamuista hamoihin iltoihin, ja seinät kohosivat. Kun
yksitoista työpäivää oli kulunut siitä aamusta, jolloin Taneli laski
jauhosäkkinsä ja raamattunsa puun juurelle tässä raiskiossa, oli
Kuuselan torppa valmis. Haiku kohosi savupiipusta ja akkunalasit
kimaltelivat iltaisen auringon paisteessa.
Niin oli Taneli jälleen oman kurkihirren alla. Siinäpä oli akalla
tyyssija, siinä voit joskus itsekin levätä öitäsi ja iloita vaimostasi,
pistää ruoan murua rintaan, mikäli sitä irti sait. Mutta siinäpä sitä
olikin tietämistä. Yleensä sait ripustaa kintaasi ovensuunaulaan.
Perälle pirttiä niitä turhaan veit.
Ei ollut toki ilmestynyt suurta lapsilaumaa perässä vedettäväksi.
Lapsia ei heille Taivaan Isäntä näyttänyt siunaavan. Olivathan he
eläneet ja rakastaneet jo siksi monta vuotta, suudelleet, kuten Taneli
hulluutensa päähän puhui, että kinnasparit olivat orrelta tipahdelleet.
Mutta kas, kun Kuusela valmistui, valmistui ja syntyi siinä myöskin
pieni poika. Tämä poika kuoli kuitenkin sangen pian. Sijaan syntyi
kuitenkin tyttö, joka eli ja kasvoi. Useampi ei enää yritellytkään. Ja
ainahan tämän yhden lapsen ruoissa piti. Olipa hän ikään kuin ilokin
vanhemmilleen, toivo vanhojen päivien elatusavusta. Hänet ristittiin
Mariaksi.
Niin elettiin. Kuuselan mökki näytti pysyvän vain vuosi vuodelta
entisellään, pienenä ja vesakkometsän läheltä piirittämänä. Ei ollut
tässä torpassa navettaa, eikä lehmää. Särpimet oli kannettava taloista
läkkipeltikannussa. Pieni se oli perunamaakin seinän takana. Joku
olisi saattanut sanoa, että miksei Taneli penkonut ja viljellyt sitä
maata laajemmalti? Mutta köyhä ihminen ei aina nälältä kykene tekemään
sitä, mikä ehkä viisasta olisi. Suolet pakottavat hänet toisen ihmisen
töihin, mistä leivänpalat saavutetaan nopsemmin hampaisiin. Sitäpaitsi
oli se torppain vuokrajärjestys siihen aikaan epämääräinen. Torppari
oli turvaton lakien ja isäntien edessä. Taneli luuli tietävänsä kuinka
moni heistä oli ahertanut torpassaan elämänsä ajan ja lopuksi nähnyt
tuuleen työtä tehneensä: työstä ei ollut turvaa torpparin vanhuudelle
eikä hänen perillisilleen.
Niin kuluivat vuodet vähin vaihein. Epämääräisen luvun metsän puita
katkoi ja halkoi Tanelin kirves, yhä venyivät hänen kaivamiensa ojien
pitkät sivut, yhä leveni kuokkimiensa maiden leveys. Kaiken hän teki
määrämaksusta talojen isännille. Ja niin voivat he kaikki kuljettaa
suoliensa lävitse ravintonsa. Niin on tämä elämä järjestetty.
Mutta yleensä Taneli eli surematta: hänen suunsa ja kielensä
muodostivat monien vuosien kuluessa epälukuisen määrän mukavia puheita
ja naurua. Uskonnollisuuden tuuli oli äkkiä kulkenut hänen ylitseen ja
jättänyt hänet taasen rauhassa jammertumaan maallisiin. Hänen välinsä
Kivitalon isännän kanssa eivät pysyneet oikein hyvinä. Hänen oli
tehtävä torpastaan veropäivät, ja silloin isäntä tavallisesti asetti
hänet hakkaamaan halkoja ahneus mielessä, sillä pystyihän Taneli siihen
työhön aivan ylös hypäten. Mutta kas, halkoja tulikin päivän mittaan
vain se määrä, mikä muiltakin miehiltä, parisen syltä. Kivitalon vanha
isäntä mutusteli suutaan tyytymättömänä:
— Vähännäppipä sitä jälkeä on. Onhan se monasti kuultu ja nähty, että
sinä saat hakatuksi neljä viisi sylenmittaa päivässä...
— Saan milloin saan, vastasi Taneli. Mutta ei nyt olekaan lyöty
viinahallista veikkaa. Olen suorittamassa veropäiviäni ja teen työtä
sen, minkä muutkin talonmiehenne ja renkinne. En hituistakaan vähemmän.
Pikemmin enemmän. Miehen työn olen tehnyt joka päivä. Eipä pitäisi olla
mitään muistuttamista.
Mutta isännän mielestä oli. Se oli hänestä ilkeyttä ja laiskuutta.
Taneli eli kuitenkin oman päänsä jälkeen: hakata huhtoi nopeasti
määränsä ja istuskeli sitten jouten työmaalla ja veisaili virttä
äänekkäästi, siinä tarkoituksessa, että se kävisi isännän älälle
entistä enemmän.
Kuten se kävikin. Huonot olivat torpparin ja isännän välit. Uhkasipa
isäntä hänet häätää aivan pois mökistään. Mutta Taneli ehtikin ennen
häntä. Hän möi Kuuselansa halvasta hinnasta muutamalle köyhälle
miehelle ja pystytti sitten Kivelän mökin Ison Mahalan maalle ja asui
siinä aikansa. Möi senkin ja rakensi sitten Kitulan. Kaikki torpan
tarvitsijat kun eivät pystyneet tahi ryhtyneet rakennustöihin. Mutta
Tanelilta nousi mökki maasta yhtä äkkituumaisesti kuin sieni sateen
perästä.
* * * * *
Mutta näihin aikoihin, juuri kun hän oli saanut valmiiksi uudemman
mökin ja nimittänyt sen Kitulaksi, alkoivat Tanelin tajussa puhallella
ja elää uudet tuulet ja tuumat. Häneen iski voimallinen Amerikan kuume.
Se oli tavantakaa ikään kuin sivunnut ja hiponut häntä ennenkin.
Olihan hän nähnyt monien miesten menevän meren taakse ja jonkun sieltä
palaavankin. Ja silloin nämä, lähtiessään aivan köyhät ja tavalliset
miehet, olivat olleet rahamiehiä, herrasmiehen asulla ja komeilla
kellonperillä varustettuja. Se maa siellä suuren lätäkön takana lienee
ihmeellinen ja lämmin maa. Se houkutteli ja kiehtoi mieltä. Ja nyt
tämä viehätys oli äkisti kasvanut voimalliseksi kuumeeksi. Työkään ei
käynyt ja öiden unikin oli vähäistä. Mutta pitkä matka vaatisi varoja,
joita Tanelilla ei ollut. Olisipa hänen entinen ystävänsä Närhi-Iikka
nyt saapusalla. Taneli ei kuitenkaan tiennyt mihin tämä mies oli
haihtunut. Voimallinen halu ja harrastus vievät kuitenkin pyrkimyksiin,
jotka aikanaan kantavat kaltaisensa hedelmän. Niinpä Tanelikin alkoi
istuskella kylän isäntien luona ja selittää heille asiaansa, ensin
taitavin esipuhein, ja sitten suoraan. Ja kas, jokin päivä kului ja jo
oli Tanelilla isäntien nimiä pönkämiehinä velkakirjassa, jolla Ison
Mahalan isäntä luovutti rahat.
Enempää ei Taneli aikaillutkaan. Jonakin kevättalven päivänä hän
suuntasi matkansa meren taakse. Hänen Kaisansa pienine tyttärineen jäi
Amerikan leskeksi Kitulan mökkiin.
Mutta koko tämä matka oli Tanelin mielestä jotakin epätodellista,
elämä siellä maailman rannoilla ikään kuin unennäköä. Ällistyttävän
viljavasti oli hänen mielestään merellä vettä, jonka suuret tuulet
saattoivat sellaiseen heiluntaan, että kookas laiva tuntui sen
valtaisilla kämmenillä epävarmalta, päreisen vakkaresun tavoin
ratisevalta kappaleelta. Monta vuorokautta hän makasi meritaudissa,
joka tuntui kaivavan ulos kaikki sisälmyksetkin.
Tämänkin siivottoman veden paljouden ylitse päästiin viimein ja
Taneli astui Lännen manterelle kiveränokkaisine saappaineen ja
karvalakkeineen. Maihinnousupaikassa hänen piti tavata tuttu, jo vuosia
sitten tänne matkustanut kotikylän mies. Tämä tapaaminen tapahtuikin
ja hyvältä tuntui Tanelista tämä kohtaus, sillä orvoksi ja ikään kuin
naudan tavoin kulotettavaksi hän tunsi täällä itsensä.
Sitten piti ryhdyttämän työhön, irroittamaan niitä arvokkaita taaloja.
Se työ oli kolin purkua, missä kyllä tarkeni armottomassa auringon
paisteessa. Kolin mustaamat ohuet vaatteet liimautuivat ihoon, josta
hiki tuntui kihoavan aivan vaahtona kihisten. Mutta myöskin niitä
taaloja tuli. Ensimmäinen rahakirje voitiin lähettää vanhaan maahan.
Sen työn lopussa Taneli joutui eroamaan toveristaan. Hän oli sitten
töissä maaseudulla aivan toiskielisellä farmarilla, joka ei osannut
Suomen sanaa. Eikä talossa ollut muitakaan suomalaisia. Vaikka
hän jotenkin tulikin toimeen isäntänsä kanssa työhommassa, niin
kovin hänestä tuntui tukalalta tämä mykkä elämä. Siinä vanha maa,
kotikylän metsäiset ja alakuloiset maisemat, nousivat jo ylen kauniina
kangastuksina hänen mieleensä. Jopa pakkasi aivan huokaisuttamaan, että
miksi nuo tuli jätetyksi ja tokko noita enää koskaan nähnee.
Lähistöllä jonkin mailin päässä oli myöskin eräällä suomalaisella
farmi. Tämä oli ryhtynyt jo aivan taloksi, siinä mielessä, että tänne
hänen luunsa vanhenevat. Hän oli kuljettanut tänne koko perheensä,
myöskin äitinsä, vanhan maan nälkäpitäjässä elämänsä eläneen naisen.
Palvelijoista oli puute siinä seudussa. Niinpä tämä vanha muori oli
jonkin aikaa lapsenhoitajana juuri sillä toiskielisellä farmarilla,
jota Tanelikin palveli. Tämä muorin läsnäolo ikään kuin teki
hupaisemmaksi ja lievitti Tanelin elämää: saihan kuulla edes vähäisen
kristityn ihmisen puhetta.
Muuan kuva ymppäytyi hänen mieleensä tältä ajalta. Oli sunnuntai ja
Taneli ja se vanhan maan nälkäpitäjien muori olivat aterialla. Ruoka,
leipä, se pääasiassa teki Tanelin elämän täällä vaikeaksi. Se leipä oli
vehnästä, joka ei hänen vatsassaan ajan pitkään tuntunut ruoalta. Se
teki elämän nivon tuntuiseksi ja vei ruokahalut. Samoin oli muorinkin
laita.
He siis syödä nälvivät vehnäleipää asetellen voita sen päälle tahi
töhräten sitä siirappiin. Eikä heidän sydämensä eikä sisuskalunsa
tuntuneet sitä ilolla vastaan ottavan. Jopa sanoi Taneli:
— Olisipa vanhan maan reikäleipää tai ohraista rieskaa...
Nälkämaitten muorin silmiin kierähtivät melkein vedet:
— Voi, kun oisi petäjäistä...
Sen Taneli muisti vielä vanhanakin: olipa siinä tapaus, ettei ihminen
ole tyytyväinen vehnäsenkään ääressä, vaan hänen mieleensä muistuu,
vieläpä herkkuna, hieman punertava ja pihkainen petäjänkuorileipä.
Kauan ei Taneli siinä farmilla palvellutkaan. Hän siirtyi
kaivosseutuun. Kovin sotoista hänestä oli kuitenkin kaivostyömiehen
elämä siellä maan uumenissa suuressa pimeydessä. Siellä hän kuitenkin
kärräili kiviä vuoden päivät lepatteleva kynttilä lakissa, vaikka
kaiken aikaa miettikin, ettei tämä ole hänen työtään eikä elämäänsä.
Mitä hänellä lienee sitten ollut muistuttamistakin, sillä paremmin hän
täällä eli kuin ikipäivänä ennen tahi jälkeen: töitten väliajoilla
sai esiintyä aivan herraskaisessa asussa, löysipä täällä mieleistään
ruokaakin ja voi viettää salongissa juomien ääressä hurskasta elämää.
Mutta vanha maa, pieni Kitulan mökki, muistuivat aina hänen mieleensä.
Sitten tapahtui kaivannossa onnettomuus. Jokin osa siitä luhistui
kasaan, ja monta miestä kuoli ja loukkautui. Taneli ei kyllä ollut
onnettomuuden sattuessa työvuorollaan, mutta kovin oneaksi vei hänen
mielensä, kun hän näki miesten jäännöksiä säkissä kuljetettavan pois.
Hän ajatteli, että noin voi hänkin siellä joskus lahistua kiven
alle kuin hiiri loukkuun. Olisikohan sittenkin parasta elää loputkin
elämäänsä siellä lähtöpaikallaan, kun ne eivät kuitenkaan haihdu
mielestä... Ei siellä ainakaan kivi tipahda päälakeen.
Hänellä oli tarvittava määrä rahaa taskussa ja niinpä hän jonkin päivän
päästä oleili jälleen keinuvassa laivassa sen viljavan veden paljouden
päällä. Niin äkkiä hän palasi suurelta retkeltään. Rikkautta hän ei
ollut käsittänyt. Mutta olipahan sekin mielikivi kierretty.
Jonakin toukokuisena aamuna hän sitten avasi Kitulan mökin oven.
Kolmatta vuotta oli siitä, kun hän oli sitä viimeksi käsitellyt.
— Terveisiä länneltä, sanoi hän.
Kitulan torpan Amerikan leski oli iloisesti hämmästynyt ja näytti
Tanelista uudelta ja viehättävältä. Hänen pikku tyttärensä Marian
pituus näytti myöskin venähtäneen muutaman korttelin.
— Tuleehan se mies meren takaa, ihastui Kaisa. — Ja vieläpä turppaan
altakin, lisäsi Taneli.
— Sieltäkin kimpoillaan viimeisenä päivänä.
* * * * *
Sitten Tanelin elämä jatkui kuten ennenkin mökin miehenä ja puun
kaatajana ja maan kuokkijana.
Tämän Latvuskylänkin kasvojen ilme oli ikään kuin muuttunut niinä
parina Amerikan vuotena, niitä ennen ja niiden jälkeenkin, aivan
vitkalleen ja huomaamatta. Oikea ruskea, somerolla kyllästetty,
virstantolpilla varustettu maantiekin oli rakennettu kirkonkylään.
Joidenkin talojen ja torppien seiniin oli sivelty punaista väriä.
Uusi kauppias, vakainen ja ymmärtäväinen Kitunen, pystytti kauppansa
kylään, lähelle Tanelin entistä kauppakartanoa, joka oli nyt alentunut
Muurari-Pekan harmaaksi ja köyhäksi mökiksi. Tämä kauppa pysyikin nyt
pystyssä vuodesta toiseen, vaikkakin hiljaisena, ikään kuin kituliaana.
Tästä kauppiaasta Taneli ajatteli ja sanoikin, että kostoon kovaan on
mies kauppias.
Talojen maille ilmestyi rautaisia maan kääntäjiä, touhukkaasti repiviä
rullaäkeitä. Ensi kerran Iso Mahanen lähetti Tanelin kaivamaan
viemäriä vetiselle suolle. Sen mustasta, epävarmasta pinnasta oli
maanomistajalla nyt mieli saada viljaa, etupäässä heiniä naudoille.
Lehmänannekin vietiin nyt jo rautaisen koneen käsiteltäväksi,
meijeriin. Se oli vielä pieni ja käsinväännettävä kone, kyläkunnan
yhteinen. Mutta rasva siinä maidosta erotettiin ja puristettiin voiksi.
Hiljalleen joutivat lahomaan talojen maitokamarit ja monilukuiset
valkoiset pytyt.
Yhtä ja toista uutta ilmestyi. Kuten puhelinlinjakin maantien viereen
kauppias Kitusen rakentamana. Tolpat kohosivat ja musta rautalanka
humisi tuulessa, ikään kuin voivotteli, että sen täytyi niin kiireesti
kuletella ihmisten puheita. Tämä laite oli aluksi kyläkunnan ihme ja
sitä nimitettiin juorulangaksi.
Niin kuluivat vuodet ja niin ilmestyi aina uusi ilme ja ryppy
kyläkunnan kasvoihin. Eikä kukaan voinut tietää, kävikö sen ilme
vanhemmaksi vai nuoremmaksi, sairausko sitä muodosteli vaiko suuri
elonvoima.
* * * * *
Elämän verkossa ovat kuteet ja loimet monisäikeiset ja mutkalliset.
Sitä kudotaan, kudotaan, pujotellaan, moni käsi lennättelee
sukkulaa, moni jalka painaa poikimia. Ja verkko ja kudelma käy yhä
mutkallisemmaksi, kirjavammaksi, oudoksi ja käsittämättömäksi.
Itsekunkin harmaa tahi verevä elämän rantu voi siinä yht'äkkiä vaihtaa
väriä, saada sykkyröitä tahi katketa syistä, joihin oma ohjaus ei ole
paljon vaikuttanut. Ollapa sormesi kuinka taitavat ja notkeat tahansa,
jalkasi vaikka miten voimakkaat: elämän suuressa nuotassa kuitenkin
pyristelet nuotassa, jota vedetään kohti suurta tuntemattomuutta.
Niinpä tämänkin puunhakkaajan, ajurin ja kuokkamiehen elämään
valmisteltiin pieniä mutkia, sillävälin kun hän itse löi puita, loi
maata.
Pitäjän kirkonkylän kauppiashan oli se ylenmääräisesti ja hupaisesti
laiska ja unelias mies, joka oli havahtunut vähän puuhaamaan ja
elämään silloin, kun Taneli Hotakka yritti kasvaa ja äityä porvariksi
ja kauppamieheksi. Niihin aikoihin hän oli sitten ottanut apulaisen,
nuoren ja elävän miehen, jolle vähitellen siirtyi koko kauppaliikkeen
hoito ja johto. Siitä pitäen kauppa menestyi ja vaurastui. Liikkeen
omistaja itse eli vielä vuosikausia uneliasta, hiljaista elämäänsä,
kunnes kuoli. Ja nyt hänen tiskimiehensä toi esiin paperit ja
sopimukset, joiden mukaan melkein koko edesmenneen miehen omaisuus
oli hänen, ja sukulaiset ja perilliset saivat nuolla huuliaan. Ensin
käytiin kuitenkin monet käräjät, mutta nuoren liikemiehen paperit ja
todistajat pitivät kutinsa, ja hän peri voitot.
Yleensä ajateltiin ja sanottiin, että tässä nuoressa miehessä oli
liian suurta viisautta: tyhjin kämmenin aloittanut mies ja nyt jo noin
pitkällä. Mihin vielä ehtineekään tuo elävä mies, ajattelevainen,
mutta kuitenkin nopsa ja tarttuvasorminen, samalla kun hänen sielunsa
oli niin rasvatun liukas, että tuskin itse niiden elämän suurten
onkimiesten näpit siihen pystynevät. Kas, ihmeitä hän näyttää tämän
metsäisen pitäjän köyhälle kansalle. Loiskis: hyvällä naimakaupalla
hän, pulska mies, lisää omaisuuttaan. Liikettä laajennetaan ja
syrjäkylille pyritään pystyttämään sivukauppoja.
Tanelin kotikylässä on Yläpellon talo joutunut yksinäisen leskivaimon
hoteisiin. Uusi kauppias ostaa nyt leskeltä Yläpellon ovelasti ja
edullisesti metsineen. Myö sitten puita ja perustaa taloon kaupan,
mutta pitää samalla yllä talon maanviljelystä. Hänellä on korea ja
kiharainen neiti kaupanhoitajana, ja kylän entinen kauppias Kitunen
menettää melkein tyystin ostajansa ja muuttaa jo jonkin vuoden kuluttua
pois kylästä. Tähän sivukauppaansa on nuori liikemies, Purnu on hänen
nimensä, sangen tyytyväinen, mutta ei tilan maatalouteen. Hänen itsensä
kun pitää enimmät ajat oleskella pääkaupassaan, niin laajanlainen talo
tarvitseisi toimeliaan tilanhoitajan.
Mutta sitäpä ei tahtonut löytyä: monet yrittäjät ilmenivät pian joko
nahjuksiksi tai liian viisaiksi.
Sitten Purnu tuli tuntemaan Taneli Hotakan. Purnu oli osaava mies
päällyskuoresta päättelemään ihmisen sisälläpitoa. Hänen ei tarvinnut
kauan ihmistä katsella, kun jo aavistus ja valittujen lasten henki
sanoivat hänelle mitä lajia ja luontoa kukin oli. Näinpä hän lienee
tuumaillut Tanelista: tuo huhkii töitä, on juuri parahiksi tyhmä ja
parahiksi viisas. Tuolla ei ole himoa koota katoavaisia tavaroita.
Syöpi mitä saapi ja tyytyy siihen. Ehkä hän mielellään ottaisi iloakin
elämästä ja pitäisi hyvän päivän, mutta toista ihmistä isosti pettämään
hänellä ei ole harinetta eikä taitoa. Siinäpä minulle mies.
Taneli puolestaan myöskin mielistyi nuoreen ja iloiseen, ravakasti
puhelevaan kauppamieheen, joka toi viisaasti ja taitavasti esiin
asiansa. Päätös oli se, että Taneli Hotakasta tuli tilanhoitaja
kauppias Purnun omistamaan Yläpellon taloon. Vaimonsa Kaisan, joka jo
näihin aikoihin alkoi olla sairasteleva ja raihnas, hän heitti asumaan
Kitulan mökkiin. Maria tyttö, joka jo hyvin pystyi juoksentelemaan,
kanteli sinne Yläpellosta maitoa ja muuta muonaa. Siellä he sitten
elivät turvallisesti mökin seinien sisässä, äiti ja tytär. Taneli kävi
siellä ainoastaan sunnuntaisin ja vain joskus arkisina yönseutuina.
Hänellä oli kiire. Hänen täytyi esiintyä toprasti talon isäntänä.
Hänellä oli renki ja joskus päiväläisiä, puun hakkaajia ja ojan
kaivajia ja heinä- ja elonkorjuuaikoina aivan kokonainen työväki. Ja
vuodenajat ja työt vaihtuivat, ja aika kului. Välistä juhlapyhinä
Tanelin piti saada vielä viinaakin, ja silloin hän sormet harrillaan
puhui puotineitsyelle ja talon muille naisille leuhkevia, niin että
nämä sekä kauhistuivat että ilostuivat.
Yleensä kauppias Purnu oli häneen tyytyväinen ja hän kauppiaaseen.
Joskus Purnu saattoi häntä kyllä moittiakin, mutta enemmän hän puhui
höystäviä puheita. Sattui kerrankin, että kauppias tuli taloon ja
huomasi, ettei halkoja ole kuin jokunen kalikka.
— Hakkaa nyt halkoja, hakkaa niin, että niitä kerrankin on eikä
oleskele, varoitti hän.
Taneli renkeineen hakkasi. He iskivät sisukkaasti ja hellittämättä
päivän ja viikon ja toisen viikon. Halkoja oli talon solalla kokonainen
valtava vuori, niin että ne tukkivat tien kartanolle. Tulipa sitten
kauppias hevosellaan ja pysähtyi halkovuoren eteen ja puhua holotti
kiivaasti:
— Mitäs puun siivoa tämä on? Miksi niitä ei ollenkaan ole ladottu
liiteriin?
— No, niitähän oli puhe tehdä näkymään asti. Ja nythän kauppiaskin ne
heti huomasi. Ne älyää ohikulkijakin, selittää Taneli ja nauraa.
Kauppiaskin yhtyy nauruun. He ovat molemmat leikin tuntevia miehiä. He
sopivat hyvin.
Tuleepa kauppias myöskin joskus kesällä heinäaikana ja tahtoo nähdä
kuinka työ käypi talon etäisellä ahteniityllä, jossa parasta aikaa
heinää kaadetaan. Varhain aamulla he lähtevät talosta taipaleelle.
Kauppias kävellä huhkii edeltä. Hänellä on aina kiire. Hän on kiivas
ja kiihkeä elämässään, puuhakas, monta asiaa muistava. Mutta kauppias
kävelee tyhjiltään ja Tanelilla on iso piimäleili selässä heinäväelle
einesärpimiksi. Hänelle tulee hiki, mutta yhä kauppias lisää vauhtia,
jopa sanoo lopulta:
— Eikö juosta?
— Juostaan vain, vastaa Taneli.