ja poikki joen ja kylän kulki rautatien vasta valmistunut suora linja.
Se oli ikään kuin joku elävä suoni ja jänne tämän alakuloisen metsäisen
maan pinnalla. Se tiesi eloa, kolinaa ja ääntä: äänihän on elämän
merkki.
Taneli seisoi monasti syksyisessä iltapimeässä ja katseli kuinka
juna, tuo outo ja voimallinen kulkija, rynnisti näkyviin tarkasti
viitoitettua tietään. Hehkuvin silmin ja valoa välähtelevin kupein
se ryömi tietään kuin valtaisa, satuinen mato, vatsassaan ihmisiä
ja esineitä. Sitten se hihkaisi ontosti kajahtavan nenävihellyksen
ja seisahtui kiltisti asemarakennusten luo. Mutta yhä ihmetteli
Taneli veturia, joka voi siinä liikahdella välkkyvin kupein, puhkuen
rajua voimaa, puuskuttaen että maa tärähteli. Tanelista se oli
elävä, valtaisa peto, ja hän ihmetteli sielussaan, kuinka junamiehet
voivat hallita sitä, ettei se lähde omille teilleen noilta pitkiltä
rauta-anturoiltaan, metsiin ja maille. Jos Tanelilla olisi tuollaiset
voimat, katsoisi hän ylön kaikki nuo junamiehet. Mutta tuohan olikin
kone, rautainen kappale, jolla ei ollut ymmärrystä, joka vieläkin
vähemmin napinoin kuin hevonen tai ihminen alistui vetojuhdan töihin.
Myöskin se sahalaitos siellä kosken partaalla oli aluksi uusi ja
viehättävä. Siellä oli outoa, kiihoittavaa humua, kun työ kävi.
Monikonstiset rattaat hyräsivät, raamisaha leikkeli paksut petäjät
sieviksi laudoiksi, sirkkeli särisi. Joka miehellä oli omat tehtävänsä.
Ja valkoiset lautakasat rakentuivat humussa ja läiskeessä. Tässä
kaikessa oli jotakin suurta: punakuoriset petäjät olivat seisoneet
ja kasvaneet jossakin kaukana jokilatvoilla, ehkä hänen kotikylänsä
metsissä, vuosikymmeniä suuressa hiljaisuudessa talvisen tahi
kesäisen taivaan alla. Sitten tuli puun kaataja, mutta ei rakentanut
niistä huonetta siihen, eikä lähikylään. Hevoset vetivät puunrungot
vesireitin varteen, ja notkeasivuinen vesi kuljetti ne kauas,
hoilaavien piikkiniekka miesten mukana. Sitten tämä humuinen laitos
iski monet ja purevat hampaansa puiden runkoihin ja valmisti ne oivaksi
lautatavaraksi, jota tarvitsevat hakivat täältä. Sitä nostettiin
myöskin sen suuren ja mustan ja voimallisen vetojuhdan monille
rattaille, joilla ne kulkivat jos johonkin, missä toimeliaitten miesten
vasarat kiinnittivät ne tarpeellisiin paikkoihin lahoamaan.
Maailma näytti tämän sahalaitoksen piirissä kummallisen avaralta,
kaikki näytti kulkevan ylen monien kätten kautta ja elämä olevan
mutkallista.
Sahalaitoksen kupeessa oli myöskin mylly, joka oli Tanelille ikään kuin
tutumpi ja rauhallisempi, melkein kuin se sammaltunut vesiratasmylly
kotikylän Myllykoskessa. Täällä kävi kolisten kaksi kiviparia
hienontaen lähiseudun maanomistajain jyvät. Mylläri oli vanha ja laiha
mies, ikään kuin hienon myllynpölyn valkaisema. Hän tuli pian Tanelille
ylen tutuksi. He istuivat monasti pienessä, tomuisessa myllykamarissa,
missä rautainen kamiini hehkui lämpöä, viinalasin ääressä. Mylläri
kertoi juttujaan, enimmäkseen tarinoita kummituksista ja aaveista.
Hänen mielikuvituksensa tuntui olevan tulvillaan jotakin aavemaista
ja näkymätöntä, tyhjän pamahtelua. Hän oli hiljainen ja vaitelias
mies, mutta viinojen ääressä hän muuttui puheliaaksi ja lempeästi
naurahtelevaksi.
Viehättävän viinan kanssa Taneli tuli nyt olleeksikin tekemisissä
runsaasti. Kaisa moitiskeli häntä siitä alinomaa ja ehkä estikin
monasti liiemmän ryypyn ottamisen.
Myöskin Närhi-Iikka, tilanomistaja ja kauppias, harjoitti ryyppäämistä,
tahi oikeastaan hän joi melkein alinomaa. Taneli ei tietänyt, lieneekö
hän ollut aivan selkein päin ainoatakaan päivää. Mutta hän oli ylpeä
siitä, että tämä hänen nykyinen isäntänsä piti häntä yhä ystävänään ja
joskus juomatoverinaankin. Viina näytti kuitenkin aniharvoin saavan
Närhi-Iikan iloiseksi ja remuisaksi. Enimmäkseen hän pysyi viinojensa
ääressä vakaana ja vaiteliaana murhemielisen näköisenä. Hän puhui
monasti Tanelille, kuinka tämä maailma ei tunnu hänestä pysyväiseltä
majalta. Ja sanaapa tälle miten näissä hollituvissa elät ja oleskelet.
Kuinka turhaan täällä puuhasit ja rakensit, nämä sahalaitokset jos
muutkin, jopa ihanat asuinsijat ja puutarhatkin. Ne osoittautuivat
vain turhuudeksi ja vaivaksi, ihmisen lähtiessä taipaleelle
hollikartanosta koska sattui, jonkun Taivaan Isännän käskystä, kuten
hän, sahanomistaja, lähetti kirveet metsän puitten juurille...
Samoili siellä tulevassakin hollituvassa tuli ehkä polttoaineen tarve
piisiin... Miksi siis pyrkiä kiivaaseen elämään, toteuttamaan joskus
mielessä itävät ajatukset teoiksi... Parasta antaa niiden riutua ja
sammua, kuolla ja hautautua. Ihminen on niin heikko ja haihtuva olento.
Eläköön siis hiljaa, naurettavasti ja hupaisesti viinaa ryypiskellen...
Tähän tapaan puheli Närhi-Iikka kauppakartanon vinttikamarissa
Tanelille. Mutta Taneli ei häntä ymmärtänyt. Hän ei ollut koskaan
tuntenut sitä, mitä Närhi-Iikka nimitti elämään kyllästymiseksi.
Välistä Närhi-Iikka saattoi ikäänkuin innostua. Hänen valju ja ilmeetön
kuunpyöreä naamansa sai väriä ja hänen silmänsä elivät. Hän kertoi
silloin oudoin ja hämärin esitystavoin, mitä hän tekisi, jos hän olisi
rikas mies, jos hänellä olisi kultakaivos. Tuon kovan ja keltaisen ja
kummallisen välikappaleen voimalla hän rakennuttaisi palasen tämän
köyhän ja alakuloisen maan pintaa paremmaksi ja iloisemmaksi. Mutta
Taneli ei jaksanut käsittää hänen hämäriä sanojaan ja mielikuviaan, ei
saanut selvää käsitystä minkä näköinen tämä keinotekoinen eedeni ja
puutarha olisi.
Pianpa Närhi-Iikka masentuikin entiseen alakuloisuuteensa.
— Mutta entäpä sitten, hän sanoi, jos Taivaan Isäntä nyt äkkiä lupaisi,
että siinä on kultaa: lohko ja järjestä ja rakentele. Niin tuskinpa
minulta tulisi mihinkään ryhdytyksi. Ehkä mieluummin istuisin tämän
viinalasin ääressä haaveillen. Sillä minä tiedän, ettei todellisuus
koskaan ole mielikuvittelujen veroinen. Mielikuvitus on siunattu asia.
Muuten olisi ihmisellä vain autiota tyhjyyttä...
Vaikka Taneli ei ymmärtänytkään täysin hänen puheitaan, viihtyi
hän kuitenkin hyvin isäntänsä seurassa siellä kauppakartanon
vinttikamarissa. Varsinkin silloin, kun tämä ryhtyi muistelemaan heidän
yhteistä lapsuuttaan, ikään kuin jotakin sadan vuoden takuista aikaa,
kuinka ongittiin, kuinka juostiin kumisevilla kankailla...
Itse kauppakartanon rouva, Närhi-Iikan vaimo, toi heille usein kahvia
ja kuumia vesiä. Hän oli kaunis, vaalea ja vaitelias. Ei puhunut
tavallisesti sanaakaan, katseli vain surullisin silmin. Muuten hän
näytti herrassäädyn ihmiseltä, ja vaikka hän ei mitään puhunut, huomasi
Taneli selvään hänen pitävän miehensä toveria jonakin halpana ja tuskin
siedettävänä olentona.
Närhi-Iikka sanoikin jossakin tilaisuudessa:
— Mitä? Kyllä Hotakka on yhtä hyvää lähtöä kuin minäkin, sinun herra
miehesi. Vieläpä parempaakin. Hän on perintömaan poika, mutta minä
kurjan torpparin...
Tavallisesti nämä heidän öiset istuntonsa jatkuivat, kunnes Närhi-Iikan
mielikuvituksen siunattu tuiju sammui, ja hänet ympäröi autius ja
tyhjyys. Hän nukkui mustalla nahkasohvallaan. Jos hän oli vielä
pystyssä Tanelin lähtiessä, puheli hän varoittavasti:
— Elä sinä laske viinaa liiaksi veriisi. Koeta pitää pääsi selkeänä ja
katsastaa, että nämä maalliset elämisen keinomme jotenkin käyvät. Siksi
minä olen sinut tänne hommannut, koska sinuun luotan, että leivässä ja
viinassa pysyttäisiin nämä lyhkäiset elonpäivät...
Taneli vakuutteli selväpäisyyttään ja rehellisyyttään, hiipi ulos
ja sitten omaan kamariinsa oman vaimonsa viereen, joka silloin
tavallisesti heräsi ja mutisi unimieliinsä:
— Jopahan taasen...
Niin meni Tanelilta tässä asemakylässä Närhi-Iikan, sahanomistajan
ja kauppiaan, lähimpänä miehenä vuosi ja meni toinenkin. Hän oli jo
oleentunut tähän ympäristöön, missä sahalaitos humisi kosken partaalla,
junat vaelsivat ja kauppoja ja muita pieniä keplottelulaitoksia seisoi
ruskean maantien molemmilla sivuilla. Täällä oli elämä ikään kuin
notkeasivuisempaa kuin siellä metsäisessä kotikylässä, missä vain
kuokka ja kirves tekivät töitään vähin äänin. Täällä ihmiset monin
keinoin ja eri asein hankkivat purtavaa hampaittensa rakoon ja muita
elämän ilojaan. Täällä näki monen eri näköisen miehen pysähdyttävän
laihan tahi lihavan juhtansa kauppakartanon eteen, näki monien uusien
kasvojen muodostelevan ilmeitään miehen istuessa puodin köysinipuilla,
kuuli monen eri kielen sujuttautuvan tarinoihin, esittävän älynsä
keskeisinä syntyvät ja kuolevat sikiöt.
Tässä ympäristössä Tanelin pitkärunkoinen olemus toimi ja näkyi,
kuten hän olisi jo ollut siellä kauan, siihen syntynytkin. Keskikesän
viikoiksi hänen oli vain mentävä harmaaseen reservikasarmiin, missä
myöskin oli monia kasvoja, ääntä ja hälinää, touhua ja tointa, älyn
ja tyhmyyden ojentelua. Hänen isäntänsä ei sinne enää mennyt. Hän oli
hankkinut lääkärintodistuksen siitä, ettei hänen ruumiinsa sietänyt
asepalvelusta.
— Kas, sanoi hän Tanelille, minä olen jo vähän kuin herrassäätyä. Ja
herrat voivat järjestää tätä elämäänsä. Mutta, kas, he ovat silti
tyytymättömiä, enimmäkseen. Tyytyväisyys asuu vain siellä, missä ei
joudeta ajattelemaan, eikä järjestämään, vaan ollaan pakotettuja
kiivaisiin liikkeisiin jokapäiväisen leivän vuoksi. Elä sinä pyri
koskaan herrain ja kissain päiville. Tahi mielesi myrtyy ja happanee ja
järkesi tyhmistyy...
— Minusta näyttää, että sinä kuitenkin itse viettelet sellaisia päiviä,
nauroi Taneli.
— Siksipä minä tunnenkin asian. Katso, ihmisen ymmärrys voi välistä
käsittää kaiken, hyvän, mutta liha lököttää vain mukavuudessaan. Minkä
sille mahtaa. Mutta asiaa se ei muuta.
Tanelikin oli suorittanut jo loppuun reservipalveluksensa ja hänen
elämänsä näyttämönä näyttivät tulevan olemaan tästä lähtien tämä
asemakylä, sahalaitos ja kauppakartanon tanteret. Mutta sitten
tapahtui, että Närhi-Iikka yhtäkkiä möi sahalaitoksensa eräälle
tukkiyhtiölle, jollaiset näihin aikoihin ojentelivat pitkiä kynsiään
kaukaisimpiinkin metsäkyliin. Oli huomattu, että Närhi-Iikan perustama
sahalaitos oli hyvällä paikalla, pitkän ja metsäisen jokilaakson
suupuolessa, mutta hänellä ei ollut varoja, eikä luultavasti
yritteliäisyyttäkään paisuttaa liikettään täyteen voimaansa. Ja
yhtiöllä oli kiire, himo päästä leikkaavine aseineen äkkiä noiden
isänmaan puiden juurille. Ja noiden puiden rungoissahan — ei pinnassa,
kuten joskus ennen — oli monen miehen leipä, monen herran pitkä
ryyppy korkeakantaisesta pikarista. Yhtiö tarjosi siis hyvän hinnan
Närhi-Iikan sahalaitoksesta ja tämä möi. Hänen elämänhalunsa ja
yritteliäisyytensä näytti menevän yhä enemmän sammuksiin. Hän ajatteli,
että kaipa tässä leipä ja viina riittää jo tämän kaupankin turvin,
jossa liikuteltiinkin jo paljon tavaraa.
Taneli joutui nyt siis pois sahalaitoksen humisevasta piiristä, jossa
hän oli ollut jo työnjohtaja ja isäntä. Nyt hänen oli ryhdyttävä
tavallisiin renkimiehen töihin kauppakartanon maille tahi pusailemaan
jauho- ja suolasäkkien kimpussa makasiinissa. Tämä hänestä tuntui
siltä, kuin olisi häntä elämänsä puussa pudotettu jotakuta oksaa
alemmaksi.
Sattui myöskin sellainen seikka, että hän viinan viljelyksessä
joutui riitaan muutamien kylän nuorten miesten kanssa, joille tuli
päämääräksi antaa Tanelille selkään ja ottaa hänet suuren pelon alle.
He tunkeutuivat jo muutamana yönä Tanelin kamariinkin tämän nukkuessa
yövuoteellaan. Sieltä he kuitenkin palasivat sangen äkkiä. Taneli
pyörähti vain kerran ympäri puntari kourassa. Muuan ei joutunut
etsimään oveakaan, vaan ryntäsi ulos akkunasta ja juoksi tiehensä
akkunan raamit kaulassaan. Ja pimeään yöhön kajahti Tanelin huuto:
— Minä olen herra helvetissä ja perkeleitten päämies...
Seuraavana päivänä oli valkeatakkinen lääkärimies saanut poimia
lasinpalasia miehen ruumiista ja sitoa haavoja. Muuten tämä tapaus vain
lisäsi miesten pienistä seikoista alkanutta äkää. Taneli huomasi joskus
pimeinä iltoina heidän kyttäilevän kauppakartanon nurkissa tiilikivet
kourissa. Ja hän tunsi olonsa epävakaiseksi ja tukalaksi.
Kerran isäntä oli kutsunut hänet taasen vinttikamariinsa, missä he
istuivat puhellen ja ryypiskellen. Siinä sattui Taneli mainitsemaan,
että tämmöisenä kauppiaana sitä menisi hänkin täydestä, niin kuin väärä
raha...
Närhi-Iikka vilkastui.
— Tosiaankin. Sinäpä sanoit totisen sanan. Sinusta tulisi kauppias
paremmin kuin minusta. Sinä osaat puhella mukavia ihmisille. Ja
kauppiaita tarvitaan näistä puolin muuallakin kuin kaupungeissa ja
rautateitten varsilla. Nyt ovat uusi aika ja uudet tuulet tulossa.
Maakylien tunkiojuntatkaan eivät tule enää toimeen yksien ja samojen
kätten töillä. Ei käy enää laatuun, että isäntämies jonkin kerran
vuodessa käy kaupungissa ja tuo suolaa ja rautaa. Sinähän voisit
perustaa kaupan kotikylääsi. Minä voisin hankkia sinulle tavarat, antaa
luottoa, kyllä se kävisi. Tosin et osaa kirjoittaa, mutta voisithan
oppia. Ehkäpä sitä siltä pärjäileekin, notka mies, kunhan osaa nimensä
papereihin piirustella...
Niin oli uusi aatos itämässä ja versoi äkisti eläväksi ja
voimalliseksi. Jo viikon kuluttua Taneli lähti vaimoineen siitä
mustan joen ja rautatielinjan ristiin halkaisemasta asemakylästä,
perustaakseen kaupan Latvuskylään, kotitantereilleen.
Närhi-Iikka jäi kauppakartanoonsa ylen mietteliäänä ja viinaan
mielistyneenä miehenä. Hän oli luvannut kaikin tavoin auttaa Tanelin
asiaa jalalle.
* * * * *
Latvuskylässä tiedettiin, että kauppias, porvari, oli nyt tuleva Taneli
Hotakasta, joka oli sinne saapunut pieneltä retkeltään isommasta
maailmasta. Siinäpä oli seikka ja tapahtuma kylän asukkaille. Monta
kertaa täytyi tämän vuoksi pudistaa päätä ja liikuttaa kieltä ja nauraa
hohottaakin: kauppa tähän kylään ja Taneli Hotakka kauppiaaksi, renki
ja viinalta vaivattu ihminen... Jopa nyt jotakin! Varsinkin Erinäköinen
Josefiina, kylän tietorikkain ihminen, puhui tästä asiasta paljon ja
ennusti. Ennustuksen sisältö oli tämä: kuuseen kurkistelija kompastuu
katajaan.
Yleensä oltiin sitä mieltä, että koko homma jää vain aikomukseksi ja
jutuksi. Mutta Taneli osti Kivitalon isännältä vanhoja rakennuksia ja
kylän keskeisimmältä raitilta palan maata. Hän kuului ottaneen posan
taskustaan ja lukeneen hinnan heti pöytään. Sitä sieti miettiä. Sitten
rakennukset siirrettiin paikoilleen ja nostettiin pystyyn. Taneli
heilui siellä kahden palkkalaisen kanssa kirveineen ja kurikoineen.
Viikon kuluttua oli kauppakartano pystyssä: puoti tiskeineen, sen
perässä asuinhuone ja erillään makasiinirakennus. Kaikki oli kyllä
vanhan ja harmaan näköistä, mutta hirret olivat vielä lujat.
Sitten tulivat ensimmäiset rahtimiehet, kokonaista puolikymmentä
hevosta, syksyn ensimmäisillä lumilla. Puotiin ja makasiiniin purettiin
ruis- ja vehnäjauhoja, sokeria ja suolaa, kahvia ja tupakanlehtiä ja
muuta. Ensimmäiset ostajat tulivat ja ensimmäiset kaupat tehtiin.
Kauppias seisoi tiskin takana ja puheli hauskoja, nauratteli vakaita
isäntiäkin. Kävivät mökkien akat ja mummot jostakin lantin saatuaan
vaihtamassa sen kahvipapuihin ja sokerinmuruun. Sillä asialla käväisi
Erinäköinen Josefiinakin. Kai hän myöskin tahtoi omin aistimin
tunnustella, että tämä kaikki oli todellista, eikä mitään harhaa ja
silmäin lumetta. Lipevä hänellä oli mieli ja kieli: niistä vuoti uuden
kauppiaan ylenpalttista arvostusta.
— Jo minä olen sanonut, että hyvä se on koko kylälle, että kauppa
saatiin. Ei tarvitse nyt talosten tehdä viikkokautista kaupunkimatkaa
tavarain takia, ei köyhänkään vaivaisin jaloin vaeltaa kirkonkylään
ostaakseen tarvenyssäkkänsä, jota köyhänkin syntinen liha vaatii, niin
kauan kuin hän täällä majaa pitää...
Se kirkonkylän kauppa oli ollut jo olemassa kymmenkunta vuotta. Mutta
yleensä se oli elänyt hiljaisesti ja kituliaasti, ehkä siksikin, että
kauppias oli kovin laiska ja unelias mies. Saattoi sattua, että hän
ostajan tullessa oli makaamassa puotinsa tiskille viidenkilonpunnus
päänsä alla. Eikä suinkaan aina noussut ostajan kysyessä jotakin
tavaraa. Näin hän saattoi vastata:
— Näkyykö sitä hyllyllä? Eikö? Makasiinista olisi haettava, mutta enpä
tästä nyt viitsi nousta ruokalevoltani. Tule jokin toinen kerta...
Mutta nyt kuultuaan, että uusi kauppa oli perustettu hänen alueelleen,
hän ihmeellisesti virkistyi. Alkoi puuhata, naulasi ja vasaroi paikkoja
kuntoon, sai uutta puhtia ja elämää.
Moni latvuskyläläinenkin saattoi vielä käväistä hänen puodissaan. Joku
heistä sanoi Tanelille.
— Helpommalla myy kirkonkylän kauppias. Se se lopultakin on haka
kauppiaaksi tässä pitäjässä...
Siihen Taneli:
— Niin haka? Minä olen sitten koukku, koukkijainen. Koukin ja kaivelen
rahat pois ihmisten kukkaroista.
Siitä alkaen pidettiin Tanelia porvarina ja kauppamiehenä, ja
Koukkijainen oli silloin hänen nimensä.
Hänen kauppansa näyttikin jo päältä nähden seisovan vahvasti
kantapäillään. Liike kävi. Myytiin ja ostettiin. Kyläkunta oli sangen
laaja. Siinä oli monta taloa ja vielä useampia mökkiläisiä, kotureita
ja ahertajia. Ja rahahan kulkee monien hyppysien kautta, käväisee
pienessä määrässä joskus köyhienkin kourissa. Tukkiyhtiöitten kynnet
olivat niinä vuosina ensi kertoja isketyt ympäristön metsiin. Moni
isäntämies saattoi sanoa: kyllä mänty maksaa. Ja köyhä kirvesmieskin
saattoi jonkin kerran elää hurskaasti kahvinpapujen ja vehnäjauhojen ja
riisiryynien parissa.
Närhi-Iikka Maston asemakylästä antoi surutta tavaraa, lähetti
sitä joskus pyytämättäkin kuormittain. Valtaisat pinot oli Tanelin
makasiinissa jauhoja ryynisäkkejä. Hän saattoi niitä katsellessaan
tuntea mielensä juhlalliseksi: hänet on pantu paljon haltijaksi. Eikä
ollut nyt huolta omastakaan jokapäiväisestä leivästä: täysinäisiin
säkkeihin voitiin pistää ammennusastia.
Taneli osti myöskin maantuotteita: voita ja pajunkuoria. Ostipa
hän Simo-äijältä kaikki tämän rakentamat maalaillut länkipuut ja
Verkkoukon, mainion kytän, salametsästämät metsot. Maatuotteet
lastattiin rattaille ja ajettiin kaupunkiin, joskus monella hevosella.
Taneli itse etumaisen kuorman päällä. Perillä tavarat myötiin ja
toista laatua ostettiin tilalle. Niillä länkipuilla ja suolatuilla
metsontäkillä ei monastikaan tuntunut tulevan nettoa, päinvastoin.
Mutta Taneli oli sitä mieltä, että kaupan ja meriliikkeen piti käydä.
Melkein jokaisella kaupunkimatkalla piti myöskin astua viinapuodin
ovelle valtavat ja kumisevat henttarit kourissa. Kaupungissa oli
elämä sitten iloista väriltään, samoin paluumatkalla, jopa jonkin
päivän kotonakin. Varsinkin markkina-aikaan olivat nämä kaupunkimatkat
Tanelista hupaisia. Silloin tapasi tien päällä tuttuja isäntiä, kuten
kirkonkylän Pasionkin, suuren talon isännän ja suuren ryyppymiehen,
joka ei koskaan selvää päivää nähnyt. Hänenkin kanssaan Taneli tuli
tutuksi näillä matkoillaan, kallisteli ryyppyjä ja puhui komioita.
Pasio se osasikin puhua aina jotakuta pykälää komeammin kuin muut. Hän
oli sanonut muun muassa, että kuoltuaan on hänet haudattava pystyyn
ja pää näkyviin. Hänellä kun on paljon tuttuja savolaisia, niin ne
voivat sitten markkinoilta palatessaan käydä kolistamassa ryypyn
edesmenneenkin kaverin suuhun...
Niin saattoi puhua Pasio, joka oli pitkän vuosikymmenen elänyt
yhdessä ja ainoassa viinan sumussa. Mutta varojensa mukaan on ihmisen
yritettävä. Köyhä ei pysty täällä pysyväistä turvaa eikä suojaa saamaan
maailmaa vastaan. Sade ja pouta lankeavat hänen päällensä niin, kuin
Taivaan Isäntä tahtoo.
Ja Taneli ei ollut rikas mies. Lekkerit tyhjentyivät ja pää sellosi
arkisen harmaaksi. Tuli katumuskin ja hengen vaiva ja unettomat yötkin,
aivojen laskiessa ja vatvoessa, kuinka tämä kauppa kävi, kuinka tämäkin
kaupunkimatka oli lyönyt leiville. Kirjanpito olikin tämän Tanelin
kaupankäynnin heikko puoli. Hän kun ei pystynyt sitä juuri kynällä
pitämään. Monet illat hän oli kyllä istunut korvallista kuumentavassa
ja kynsiä kouraavassa oppityössä. Mutkikkaat viirut syntyivät paperille
työläästi, suunkin soppeillessa, huulien muodostellessa samansuuntaisia
kuvioita. Loppujen lopuksi hän osasi piirtää paperille vain nimensä ja
senkin sait panna puoleksi arvaamalla. Tanelin oli siis kaikki asiansa
vyörättävä ja sessottava selville aivoissa. Ja välistä tuntui jokin
suti sielläkin laaseskelevan kaikki sekaisin.
Mutta kauppa kävi kuitenkin. Tavaraa oli valtaisat pinot, ja kauppias
Koukkijainen tunsi itsensä usein paljon haltijaksi. Hänellä oli jo
haaraliikekin. Kylän toisessa laidassa asui muuan viisas leskivaimo.
Hän sai Tanelilta myytäväkseen kaikkea ruokatavaraa suuret säkilliset.
Sitten aikanaan huomasi Taneli, ettei tästä liikkeen laajennuksesta
ollut muuta kuin suurta hallaa. Kahvia, ryyniä ja muuta mannaa vietiin
sinne ilman määrää, mutta rahaksi niistä näytti vaihtuvan vain pieni
ripe.
Mutta saihan Taneli komeasti sanoa, että sielläkin on minun liikettäni.
Saattoivat ihmiset vähän hymyillen puhua kauppias Koukkijaisen
haaraliikkeestä, jota viisas leskivaimo hoiti.
Välistä käväisi Taneli rahtimiehen mukana Maston asemakylässä
Närhi-Iikan, päätavaranhankkijansa ja luoton antajansa, luona
selvittelemässä asioitaan, saamassa neuvoja, viemässä hänelle
liikeneviä rahojakin. Närhi-Iikka oli edelleenkin sama vakaa ja
nauramaton mies. Hän kutsui Tanelin ryypylle vinttikamariinsa ja puheli:
— Mitenpä minä kauhalla kaatanen mieltä päähäsi, ellei sitä ole sinne
saanut Taivaan Isäntäkään. Mutta elä sekaannu housuihisi. Yritä
pysyä puujaloillasi. Korkein kohta taivaasta kai se Latvuskylässäkin
näyttänee olevan. Pitäisipä siellä yhden siistin kyläkauppiaan elää...
Närhi-Iikan rouva oli yhäkin yhtä valkoisen ja hienon ja
herrassäätyisen näköinen. Mutta nyt hän puhui Tanelillekin jonkin
sanan, nimittäen häntä Koukkijaisen herraksi.
Niinpä Taneli eleli kauppiaana ja Koukkijaisena kaksi kokonaista vuotta
ja kappaleen kolmatta. Sitten tuli taasen taite hänen elämäänsä.
Närhi-Iikka oli yhtäkkiä myönyt kauppaliikkeensä ja mennyt ties mihin.
Ostajat ryhtyivät sitten tiukkoihin tileihin Tanelin kanssa, olivat
tyytymättömiä, kielsivät uuden tavaran annin ja luoton ja vaativat
entisetkin saamisensa pois. He saivatkin ne, kun ottivat Tanelilta koko
kauppakartanon tavaroineen ja möivät ja hävittivät sen.
Taneli huomasi nyt olevansa joku muu kuin kauppias Koukkijainen. Hän
sanoi, että kun kauppiaalta on luotto lopussa, niin loppuu muukin, koko
liike.
Kyläkunta oli jälleen toistaiseksi ilman kauppaa. Asukkaat, myöskin
köyhät, kahvinkipeät muorit, saivat jälleen tallustella taivalta
kirkonkylään.
* * * * *