äänellä supatellen ja suostutellen. Sitten he nousivat, isäntä ja
sulhanen, joka katsahti ympärilleen ja teki sormenkoukulla merkin, ja
moni näytti ymmärtävän tämän salamyhkäisen osviitan. Vanha pelimannikin
laski viulun viereensä penkille ja seurasi sulhasta lävitse eteisen
porstuanperäkamariin.
Siellä sitten sulhanen seisoi keskellä lattiaa läkkinen kannu
jalkojensa juuressa ja miehiä niinkuin mustia patsaita ympärillään.
Siinä olivat talon pojatkin, joiden naamoista olivat jo sen syyskuisen
yön mustat kuhmut silenneet, siinä seisoi vanhin Velikin, jonka
koipiluu oli luutunut jälleen kuntoon. Kaikkien heidän kanssaan
Taneli oli jo juonut sovinnon maljat: ettei sitä tapausta sen enemmän
muistella.
Niinpä siis seisottiin siinä hetki se läkkinen kannu sulhasen jalkain
juuressa. Epäilemättä hänellä oli mielessä lausua jotakin juhlavaa.
— Olisihan tässä vielä vieraille jotakin kielenkostuketta ja
suunavausta...
Ja Taneli tempasi voimallisesti läkkipeltisen kannun kantta. Se kansi
oli sangen tiivis. Koko kannu tempautui ilmaan ja sitten kansi heltisi
ja avonainen astia putosi rämähtäen lattialle ja kaatui. Tuikea
Paloviita räiskähti ympäri huonetta ja valui lammikkona pitkin lattiaa.
Tyrmistytä ja kirosanoja, lyhyitä ääneen lausuttuja aatoksia. Sitten
sulhanen ja moni muu mies laskeutui lattialle nelinryömin tahi
vatsalleen. Ja he ryystivät tuota murheellisesti hukkaan valuvaa
mielijuomaa vanhan lattian monilukuisista koloista, latkivat, lipoivat
kielellään, kuten koira kupin laitaa karkeita lattiapalkkeja. Äikeänä
kohosi kattoon alkoholin haju.
Mutta talon vanha isäntä ja pelimanni Näppi eivät olleet köyristäneet
niskaansa tomuun viinan jumalan edessä. He seisoivat oven suussa hetken
ja mutisivat jotakin, että niin se käy poikasille. Sitten he palasivat
pirttiin. Vaiti isäntä istui pöydän kulmaan ja raukein elein tarttui
Näppi viuluun.
Porstuanperäkamarissa miehet nousivat toinen toisensa jälkeen
nöyristelevistä asennoistaan. Nuori sulhanen oli viimeisimpiä.
Mutta ei tuntunut olleen apua tästä kumarruksesta. Kaikkien päät
tuntuivat kajahtaneen kuulaiksi ja selkeiksi kuten ulkona marraskuinen
tähtitaivas. Kaikki entinenkin ilo tuntui tukan juuresta haihtuneen.
Jopa joku katsoi nuoreen sulhasmieheen karsaasti ja puheli, että tämä
kai on jotakin uutta tyyliä tarjota häävieraille viinaa...
Taneli oli vaiti, sillä syystä hän tunsi olevansa moitteen alainen.
Niinpä astuttiin perätysten pirttiin, kaikki hieman vaiteliaina ja
yrmyn näköisinä, jonkun naamassa pahatekoisen naurun väreet, joku
puhellen pilapuheen:
— Oli tämän Tanelin häissä ainetta! Lattiatkin lainehtivat kuin
Atlantin meri...
Myöskin talon vanhin poika oli kai närkästynyt, sillä hänkin puheli
entisiä muistelevan lauseen siitä, kuinka kummaa oli, että Taneli
lopultakin jammertui tähän piika Kaisaan, vaikka se jo kerran pyrki ja
pääsi sen luota hiiren reiästäkin...
Mutta Taneli oli niin masentunut, että hän sulatti hiljaa kaiken.
Juhlatuntu ja tunnelma olivat kadonneet ja haihtuneet, öljylampun
ja niiden kymmenkunnan talisen kynttilän valo näytti himmenneen.
Alakuloisesti soivat Näpin viulussa peuran jänteet ja raskaasti kuin
savirana näytti kiertävän tanssin ympyrä.
Kohta vieraat nousivatkin lähtöön. Pistivät kättä talonväelle ja
nuorelle parille onnea toivotellen. Annettiin myös hääverot: jotakin
avioparille tarpeellista kalua, joitakin hopearahan kulmuja lautaselle.
Sitten poistuttiin yöhön.
Viimein Taneli huomasi istuvansa yksin avaran pirtin penkillä. Häät
olivat olleet.
— No, olivat ne kuitenkin railakat häät, sanoi hän itsekseen, riisuutui
ja ryömi häävuoteeseensa. Pirtin peräseinällä löi kello aamuyön
tunteja. Painot hurahtivat.
Sangen pian tämän nuoren parin oli noustava, piian ja rengin. Vaimon
tartuttava sontalapioon ja naudan nisiin, miehen mentävä talliin ja
otettava kouriinsa vetojuhdan ohjakset.
Köyhän työihmisen juhlat ovat lyhkäiset.
* * * * *
Oli kevät, joka on tullut ja mennyt niin monasti, kovin monasti jo
saman ihmisen elonpäivinä. Sen luulisi olevan jo ylenpalttisesti tutun
asian. Ja kuitenkin se on aina ikään kuin uusi, tuore ja voimallinen.
Kuinka maa pullisteleekaan keväällä siittämisen ja kasvamisen
himoa: miettimättä ja surematta se elää. Sen kyltymättömästä ja
väsymättömästä, älyttömästä elämän halusta tarttuu silloin hiven
ihmiseenkin, joka on maan lapsi ja tulee onnettomaksi, jos kuvittelee
siitä irti olevansa, unohtaa viisaittensa sanat: maata olet, maasta
olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva.
Oli siis kevät. Aurinko paistoi, maa vihersi ja lintujen kurkut
visersivät monisanaisia värssyjään. Puhjenneitten lehtien väri oli
vielä hento ja ujosteleva ja taivaan väljyyden sini ja sileys kaiken
yläpuolella oli uusi ja ällistyttävä.
Tämän kevään jonakin päivänä Taneli kulki metsäistä polkua harteillaan
ankara taakka työvehkeitä ja ruoka-aineita. Hänen nuori vaimonsa
seurasi häntä melkein yhtä raskaasti kuormitettuna talouskaluilla ja
muilla. Viimeisenä käveli vanha Hota-Leena talutellen lehmää.
Tällainen oli matkue.
Omaa kotia Taneli oli menossa pystyttämään.
Taakka oli raskas, työläs oli hengittää ja pinnasta valui suolainen
hiki. Mutta maan keväinen, miettimätön ja suruton elämisen halu istui
taakan kantajassa. Hänen mielensä oli iloinen, sillä ainahan se oli
pysynyt lähellä maata.
Nuorelta parilta oli kulunut talvi Soron talossa palkkalaisina.
Roimasti ja vanhan isännän mieliksi oli Tanelilta käynyt työ. Eikä
ollut tarvinnut etsiä iloa viinasta ja turhista juoksuista. Mielessään
hänellä oli uusi aatos: oma maja tulisi saada, oma eläminen. Hän puhui
siitä vanhalle isännälle. Tämä olikin suostuvainen: lupasipa vielä
torpparikseen. Mökin saisi rakentaa hänen maalleen, Naavakorpeen.
Heti kun talon toukotöistä päästäisiin, saisivat nuoret mennä
rakennushommiinsa. Kunhan kävisivät sitten talon töissä kesän
kiireimpinä aikoina. Ja sehän oli heille tarpeellista leipäasiainkin
vuoksi. Vähäisestä kotitalostaan Taneli sai lisäksi lupiin lehmän.
Nyt kesäisenä päivänä saapui siis tämä matkue Naavakorpeen, kolmen
neljän kilometrin taakse ihmisasunnoista. Suuret kuusipuut kasvoivat
siinä, missä Tanelin mökin pitäisi pian sijaita. Sitten alkoi
pajupensaikko, jonka takaa avautui Soron avara ahteniitty. Kapean,
mutkaisen joen vesi pilkoitteli niityn keskeltä.
Lehmä sidottiin kiinni kuusen tyveen ja kampeet järjesteltiin ja
ensimmäisen puuropadan alle viritettiin tuli. Syötyä Taneli ryhtyi
rakentamaan havumajaa väliaikaiseksi asunnoksi sillä välin, kun
hänen vaimonsa ja vanha äitinsä kiskoivat kourin sammalia irti ja
levittelivät niitä kuivamaan. Näin alkoi työ. Illalla maja oli jo
asuttavissa ja siihen käytiin levolle. Taneli sanoi:
— Tämän talon nimi on Naavakorpi.
Viilenevässä yössä lauloi lahorastas, ja havumajan seinän takana ynähti
lehmä ja kalisutti vaskista kelloaan.
* * * * *
Aamulla sangen varhain, kun yönusvat viipyivät vielä jokiuoman yllä,
niityllä ja rytöisellä korpimaalla, olivat uutisasukkaat jo nousseet.
Kirves alkoi tuiman, kuivan laulunsa kuusia kasvavalla rinnemaalla.
Aamuinen aurinko väritti viimeisen kerran monen aarnikuusen latvuksen.
Rungot parahtivat ja tanner jymähteli.
Ihminen oli ottanut asuinsijansa näiden puiden juurille. Ja missä
ihminen ryhtyy elämään, siellä kuolee paljon heikkoja ja vähätaitoisia.
Näin olivat alkaneet ne päivät, pitkät ja hikiset työpäivät, kesäisen,
nauravan auringon alla. Voimalla Tanelin kirves teki työtään. Sen
välähtelevä terä ei tehnyt turhia liikkeitä, eikä kohonnut korkealle,
mutta syvälle painui jokainen isku kesäisen puun mehuisaan lihaan. Oma
työ: se tuntui tuovan jäseniin tuhattulimmaisen ydyn ja tarmon. Harvan
puun kannolle eksyi istahtamaan ja tuumailemaan ja lataamaan piippua.
Vaikka ujostelemattahan ne heiluivat ennen Tanelin jäsenet vieraankin
työn ääressä.
Niin kaatui ja karsiintui pitkiä puun runkoja, jotka sitten aseteltiin
ristikolle, nuijittiin päätökurikan jämähtävillä iskuilla lujaan
salvokseen, sammallettiin ja veistettiin. Kaisa asetteli sammalta,
hirsien selälle ja Taneli käytteli kirvestä ja sahaa. Kävipä nuori
vaimo myöskin pihkaisin, pelkäämättömin kourin kiinni hirsiin, kun
niitä yhä työläämmin hinattiin nousevalle seinälle. Tanelin vanha
äitimuori viipyi myöskin heidän apunaan: kantoi kylältä ruoka-aineita
ja valmisti ne syötäväksi, nyhti sammalia, irroitti tuohilevyjä
koivujen rungoista, kellanhohtavia, kookkaita kattotuohilevyjä.
Pianpa sai Taneli jo nuijia paikoilleen kurkivuolen. Valkoisin, pihkaa
kihoilevin seinin kohosi nyt hänen uuden mökkinsä kehikko vasten tummaa
kuusimetsän reunaa. Sitten oli valmistettava lankkuja lattiapalkeiksi
ja muihin tarpeisiin. Korkeilla pukeilla seisoi Taneli ja Kaisa pukkien
alla, ja leveä lankkusaha kulki jurnuttaen tietään hirttä päästä
toiseen. Sahanpurut pölähtelivät auringon paisteessa.
Pian oli jyhkeä lankkulattia rakennettu, pian myöskin tuohinen katto.
Sitten aseteltiin paikoilleen akkunat. Pitäjän kirkkoa korjattiin
juuri niihin aikoihin. Sieltä saatiin halvalla akkunat ruutuineen
vieläpä ovikin. Taneli sanoi, että ne ovat hänen uudelle asumukselleen
onneksi: sillä lujasti pyhitettyä tavaraahan ne ovat, kauan oltuaan
Herran huoneessa. Mutta hänen vanhalla äidillään oli omat aatoksensa.
Hän vastusti aika lailla niiden ostamista ja paikoilleen asettamista:
kirkon väet ja muut pienet kummitukset voivat ehkä niiden johdosta
liiaksi mielistyä tähän asumukseen...
Mutta Taneli eli nyt elämänsä kiivaimpia päiviä: kaikki pelko tuntui
hänestä nyt naurettavalta.
Muurari Pekka muurasi sitten uunin. Melkein pelkistä luonnonkivistä
se tehtiin. Tiiliä kun oli vähän. Lujasti täytyi iskeä savea rakoon.
Kaunista siitä ei tullut, mutta hyvin nousi haiku taivaalle, kun siihen
juhannuspäivän aattona viriteltiin ensimmäinen tuli.
Niin Taneli pääsi jo juhannukseksi ensimmäiseen omaan tupaansa, minkä
paikalla sen seinähirret olivat tuulessa humisseet vajaat kuukauden
päivät sitten ja metsän elävät ja taivaan linnut eläneet niiden
naavaisilla oksilla.
* * * * *
Sitten seurasi heinäaika Soron talossa. Vasta valmistunut mökki tumman
kuusikon reunassa jäi Tanelin äitimuorin yksin asumaksi. Hän hoiteli
siellä lehmää ja valmisti voita. Taneli heilutti viikaterautaa saaren
talon niityllä ja hänen vaimonsa haravaa. Siihen aikaan oli talossa
vain luonnonniittyjä, ahteita ja märkiä nevoja, monasti penikulmien
takana. Sinnepä riiputettiin selässä suurissa tuohikonteissa leipää
ja kalaa ja leileissä piimää. Sekin kävi työstä: kahdeksankannuinen
leili ripustettiin pienen piiankin hartioille ja sitten kiireesti
halki rimpien ja kivisten kankaitten. Niittysaunoissa oltiin yöpuulla.
Mikä oltiin. Sillä työpäivä oli niin pitkä kuin keskikesäisen
auringon paistekin. Joskus miehet voivat huhtoa töitä aivan totisessa
kilvoittelussa, että vesi tipahteli housun takamuksista. Urheilijan
veri kierteli silloinkin miesten suonissa: kuka tässä nyt on se pitäjän
pistämättömin niittomies... Lihavellin ja ohrapuuron ääressä puhuttiin
voiman töistä.
Sellainen oli heinäaika, viisi kuusi viikkoa. Sitten tartuttiin käyrään
sirppiin ja vielä elokuisen illan pimeydessä pystyteltiin kykkäitä.
Mutta sittenpä työt talossa jo hälvenivät, niin että Taneli pääsi
omaan asumukseensa huhkimaan töitä, rakentelemaan syksyn pilvisinä
päivinä navettaa ja saunaa ja koluamaan vielä kulottunutta heinääkin
talon laajan niityn laiteilta lehmälleen. Melkoisen koon heiniä ja
lehtikerppuja oli keräillyt jo kesän mökillä asustanut äitimuorikin.
Hota-Leena ilmaisikin haluavansa näistä puolin mieluummin asustaa
Taneli-poikansa uudessa asumuksessa, sillä Hotakassa, kotitalossaan,
vanhimman poikansa ja miniänsä luona hän luuli olevansa liika kapine.
Taneli sanoikin hänelle, että miksei, kun tässä vain leipä riittää.
Näinpä Tanelista näytti olevan tulemassa ja vakiintumassa vakaa akan
mies ja torpanmies.
Huurteinen talvi tuli. Hänen vaimonsa ja äitinsä elelivät ja askaroivat
siellä uudessa ja yksinäisessä lumeen vajonneessa mökissä, hoitivat
lehmää ja vasikkaa, käsittelivät villoja kartoilla ja hyrisevällä
rukilla. Mutta Taneli toimiskeli talollisten metsänkaatomiehenä
pakkasen kourissa risahtelevassa metsässä.
* * * * *
Tämmöinenkin tapaus sattui hänelle sitten sinä talvena: kouravoimien ja
kynnenkovuuden näytös, urheiluesitys. Sillä urheilijan lihaa, luontoa
ja verta hänessä kyllä oli, halua olla jotakuta pykälää nohevampi muita
miehiä. Hän oli halonhakkaajana Soron talossa, jossa usein puhuttiin
voimista ja voiman töistä. Muun muassa ihasteltiin ja ihmeteltiin
muutamaa kuulua Halkomyllyksi mainittua miestä, joka oli tunnissa
hakannut pystymetsästä sylen halkoja.
— Sen nyt tekee kuka tahansa, sanoi Taneli. — Uskaltaako isäntä panna
viinahallin veikkaan, niin yritetään?
Isäntä uskalsi. Mentiin solevaan koivumetsään ja Tanelin kirves
alkoi heilua ja ääntää. Puut parahtelivat, kaatuivat, katkesivat ja
halkesivat. Hakkaaja teki työtään kuin viimeistä päivää, mistään muusta
välittämättä. Mutta hänen liikkeissään ei huomannut mitään hätäistä
tempoilemista ei harhaiskua. Hän osasi ammattinsa. Halkoja tuli, niin
että harmaapäisellä isännällä oli täysi työ latoessaan ne pinoon. Aivan
äkkiä hän huomasi halkokasan kasvaneen syltä pitkäksi ja korkeaksi.
— Top, hän sanoi ja kai voi housunliitingistä hopeakuorisen kellonsa
— kaksikymmentä minuuttia, sanoi hän sitten ja päästeli pieniä
ihmetteleviä kirouksia. — Ensi pyhänä saat sen hallin viinaa.
Tanelin arvo oli kohonnut monet pykälät isännän silmissä. Hän aivan
iloitsi, että hänellä oli sellainen voimakas ja työn taitava mies
torpparina. Tulipa tämä Tanelin työnryymäys puheeksi kylälläkin ja
jotenkin ikäänkuin pehmoisella pensselillä siveli sisäisesti hänen
rintaansa. Olihan jotakin, että Naavakorven isäntä oli sellainen
maankanto puunhakkaaja.
* * * * *
Kului parisen vuotta ja Naavakorven uutuuttaan hohtavat seinät olivat
jo taivaan tuulissa hieman siintyneet. Navetassa lehmät olivat
karsuneet kahdeksi kappaleeksi, pirtin perään oli muokattu vähäinen
perunamaa, ja talon suuren niityn laitaan pensaikkoon oli raivattu
pienoinen ala niittymaata.
Tähän aikaan Tanelin elämässä sattui uusi tapahtuma: hän joutui
tekemisiin kaukaisten voimien kanssa. Salamyhkäinen ja voimallinen
Ruunu tahtoi tarttua häneen, vyöttää hänen kupeensa ja viedä hänet
minne tahtoi, kysymättä miehen omaa mieltä. Ruununherroilla on pitkät
ja voimalliset kourat. Yksilön temput ja taito ovat hädän edessään
avuttomia. Silti moni nuori mies yritti itsepintaisella oveluudella
pettää herroja: olla sairaana, syövyttää kuparirahalla reikää
sääreensä, puhallella olkipillillä itsensä tyrien kantajaksi, tahi
lyödä pahan kirveshaavan jalkaansa. Sillä enimmäkseen tämä kansa ei
ole koskaan rakastanut ruununleivissä oloa, vaan katsonut silloin
kantavansa orjuuden iestä, kärsivänpä linnarangaistusta ja elävänsä
koiran elämää. Sotapalvelus on aina katsottu pelättäväksi elämän
muodoksi, ehkäkin sotakentällä on monasti tapeltu yrmyllä raivolla ja
ällistyttävällä kiivaudella.
Nyt oli siis arvannosto sen miehisen lihan edessä, joka oli saman
vuoden satoa kuin Tanelikin. Eikä Taneli ollut siihen ihastunut. Mutta
ei myöskään ryhtynyt niihin sairaus- ja jäsenten typistämistöihin,
joita tiesi joidenkin suunnittelevan. Eihän tämän takia nyt sentään
tarvinnut terveyttään menettää. Onhan mies nyt jonkin vuoden vaikka
alimmaisena aidanvitsaksena. Se on vähäinen aika iankaikkisuuteen
verraten. Sitäpaitsi: tässähän oli toivon paikka, tapahtui jännittävä
peli. Nostettiin arpa, joka näytti menikö ihmisen elämästä vain
joitakin kesäkuukausia, vai vyötettiinkö hänen kupeensa kolmeksi
vuodeksi.
Arvannostopäivä tuli. Nuoret miehet heiluivat juovusten käsissä, sillä
viina oli nyt tositarpeeseen miehen luonnon karkaisemiseksi, ettei
siinä huomattaisi mitään mielenliikutusta, vaikka tipahtaisi sen kolmen
vuoden tuomio. Miesten alastomat ruumiit mitattiin ja tutkittiin.
Useat valittivat suurta raihnaisuuttaan. Mutta ruununherrat sanoivat,
että siispä he olivat omansa sotaan, kuolemaan kunnialla. Arvat
lankesivat ja niille, joille sattuivat ne Joonan arvat, näytti elämä
katkeralta, vaikka viinaa olikin paljon päässä. Mutta Taneli pääsi
reservipalvelukseen.
Seurasi paluumatka. Talojen pojilla oli hevoset ja suuret heinähäkit
rattailla. Näillä häkkirattailla nuoret miehet istuivat nostettu
arpa näkyvissä hatun ponnen alla ja viinahenttari jalkojen välissä.
Kurkuista helähteli laulu:
Liian ankara Suomen pojille
oli ruunun sotaherra,
kun se ei antanut arpaa nostaa
kuin yhden ainoan kerran...
Pitihän sivullistenkin nähdä mikä matkue tämä oli.
Sinä iltana Taneli tuli ensimmäisen kerran väkijuomien liikuttamana
Naavakorpeensa. Mutta hänen vaimonsa ja vanha äitinsä ottivat
lohdutuksensa siitä, että hyvä osahan hänelle oli langennut. Jospa
nyt mies vähän riemuitsikin siitä, että oli välttänyt kolme vuotta
kruununleipää.
* * * * *
Tulivatpa sitten ensimmäiset kesäiset viikot reservikasarmissa,
aurinkoiset, kuumat viikot. Tämä elämä oli Tanelista jollakin
tavoin lapsellista ja leikillistä: aikuisia miehiä koottiin turhiin
riskaustöihin parhaiksi työviikoiksi. Hiekkaisen harjoituskentän pöly
ja hiki, raskas kivääri ja ammunnan räiske, hurstihousut, hernesoppa ja
karvas tee, ryhdin pöyhistys, koko tempukas elämän järjestys, kaikki
oli Tanelista omituista ja tähän elämään kuulumatonta, joutilaitten
herrojen keksintöjä. Ja kaikki tehtiin totisesti ja synkeästi,
nauramattomin suin, aivan kuin jokin Jumalan palvelus ja uskonnollinen
meno. Pienikin hairahdus oli ikäänkuin anteeksisaamaton rikos jotakin
pyhää henkeä vastaan.
Mutta yleensä Tanelin aika kului verraten hyvin. Hän ajatteli, että
saapa tässä nyt ihminen levotella ja pitää leikillistä rokulia samaan
aikaan, kuin kotipuolessa rikkainkin isäntä hikoilee kesätöitten
ääressä. Ei tämä hänestä työtä ollut, vaikka joskus hiekkaisella,
paahteisella kentällä saattoikin joku heikko mies pyörtyä kesken
temppujen. Mutta Tanelilta temput kävivät rapsakasti. Eivät päässeet
herrat hänen kanssaan rihlailemaan. Sen verran hän kuitenkin tuli
laiminlyöneeksi palvelustaan, että joku ylimääräinen veden kantovuoro
hänelle järjestettiin.
Tapahtuipa hänelle sentään täällä reservikasarmissa muuan iloisesti
ällistyttävä kohtaus: hän näki siellä Närhi-Iikan. Sotapalvelustaan
hänkin oli suorittamassa. Paljon oli heillä nyt toisilleen kertomista.
Taneli kuuli, että myöskin Närhi-Iikka oli akalle vakiintunut mies,
että hän oli heittänyt maanmittauksen, kun setämiehensä kaupungissa
oli kuollut ja testamentannut hänelle jäämistönsä, joka ei kyllä ollut
mikään rikkaus eikä omaisuus, vaan kuitenkin sievä summa. Samoin oli
vaimon mukana tullut rahoja. Nyt Närhi-Iikka suunnitteli jotakin
liikehommaa sinne vasta rakennetun rantatien viereen ja jokivarteen.
Sen saman joen, jonka latvajuoksulla oli Tanelinkin kotikylä ja
eläminen. Närhi-Iikalla kuului olevan siellä kauppapuoti ja pieni
sahalaitoskin rakenteilla. Siinä valmistettaisiin lankuksi ja muuksi
tavaraksi paksuja petäjiä. Tämä puutavara myytäisiin sitten jopa
ulkomaille asti, engelsmannille ja muille kovasta hinnasta. Närhi-Iikka
selitteli laajasti näitä asioita: kuinka uusi aika saapuu, jolloin
puukin on rahanalaista tavaraa. Talonpoikakin saa siitä rahaa. Puu
kelpaa muuallekin kuin piisiin työnnettäväksi.
Taneli selitteli myöskin oman elon kehityksensä: kuinka hänellä on oma
akka, torppa ja lehmä. Ja siihen kai hän sitten harmaantuukin yhtä
rintaa sen mökkinsä kanssa.
Mutta Närhi-Iikalla oli omat tuumansa ja ehdotuksensa: hänen
mielestään oli hauskempi valmistaa luitaan lahoamaan vaihtelevammassa
elämässä. Hän ehdotti, että Taneli tulisi hänen apumiehekseen. Hän
tarvitsisi miehen, johon voisi luottaa, jonkunlaiseksi etumieheksi ja
katsastelijaksi, sahan isännöitsijäksi. Taneli ensin vastusteli. Puhui,
ettei hänestä ole herran viroille, kirjoitukseen taitamattomasta ja
korvessa kasvaneesta. Mutta Närhi-Iikka sanoi, ettei hän aivan herran
päiville vielä pääsisikään, ja kyllä hän opastaisi ne työnsä hoitamaan.
Niinpä Taneli hautoi ja tuumi tätä asiaa niinä kesäisinä viikkoina,
temppuja suoritellen hurstihousut yllä ja kivääri kourassa. Päätös oli
se, että hän lupautui Närhi-Iikan palvelukseen. Hän lupasi hävittää
elämisensä kotiseudullaan ja saapua vaimoineen Maston asemakylään jo
varhain sinä syksynä.
* * * * *
Reservi viikot kuluivat loppuun ja Taneli palasi Naavakorpeen, mutta
mielessään aatos, että oli sen jättävä, pian ja ainiaaksi. Hänen
Kaisansa kauhistui ensin tätä tuumaa, joka näytti tekevän täydellisen
mutkan ja solmun heidän elämänsä naruun. Mutta Taneli ryhtyi vain
selviytymään lähtöön ja saikin mökilleen ja lehmilleen ostajan.
Halvasta ne menivät, mutta hyvä, että heillä jotakin sai. Eräänä
syyskuisena päivänä Taneli ja hänen vaimonsa ottivat kontit selkäänsä
ja lähtivät vaeltamaan kohti Maston asemaa. Heidän pystyttämänsä
Naavakorpi jäi sinne syyskoreitten metsien sisään jo hieman siintynein
seinin. Jotkut toiset ihmislapset ottaisivat sen rypypaikakseen.
Tanelin äiti Leena seisoi sen pihalla vettä pyyhiskellen vanhoista
silmistään. Ehkäpä hän näkikin nuorimman poikansa siinä viimeisen
kerran. Hänen itsensä olisi otettava jälleen turvansa kotitaloonsa
Hotakkaan, vanhimman poikansa luo.
* * * * *
Maston asemalla oli Närhi-Iikalla maatalo, johon hän oli muodostanut
kauppapuodin, mistä myytiin kaikenlaista tavaraa. Sekahedelmiä, kuten
hän Tanelille sanoi. Mutta hän viljeli myöskin talon maita. Hänellä oli
lehmiä navetassa ja pari hevosta tallissa. Tämän maatalouden etumiehenä
ja isäntärenkinä tulisi Tanelin pääasiassa aluksi olla. Lisäksi hänen
oli opeteltava jonkinlaiseksi isännän silmäksi ja jalaksi vasta
valmistuneella pienellä saha- ja myllylaitoksella, josta hän ei aluksi
paljon ymmärtänyt.
Lyhyesti: olemaan ikään kuin oikeana kätenä Närhi-Iikalle, joka hänestä
nyt äkkiä tuntui pelättävältä ja kunnioitettavalta mieheltä. Kas, mikä
porho ja öykkäri oli äkkiä paisunutkaan sen palaneen mökin pojasta
sieltä jokilatvan korpikylästä: sillä oli kaikenlaisia laitoksia,
monenlaatuista olemista, palkkalaista ja käskyläistä. Olivat karjapiiat
ja hevosmiehet, olivat sahan työmiehet ja jauhotakkinen mylläri, oli
mies ja poikanen kauppapuodin tiskin takana, oli konttorihuoneen
kirjojen takana muuan silmälasipäinen ja kalpeanaamainen mies, joka
ei tehnyt muuta kuin istui siellä kynä mampsellinsormissaan. Ja
kaikki nämä menivät ja tulivat Närhi-Iikan osviitan mukaan... Kuinka
pohjustaakaan ihmistä maallinen oleminen...
Tanelille alkoi ikään kuin uusi elämä Maston asemakylässä. Hän sai
kauppakartanon rakennuksesta asuttavakseen omituisen pienen kamarin.
Hänen työnsä oli monipuolista ja enimmäkseen helppoa ruumiille,
sellaista päältäkatsovaa ja huolta pitävää. Hengelliseksi hän itse sitä
joskus nimitti. Mutta hänen vaimonsa toimi karjapiikana ja haisi lehmän
ihville, kuten Taneli leikillään sanoi. Kaisa ei siihen vastannut muuta
kuin epämääräisen: hmm. Olisihan tästä joku voinut ruveta ryppyilemään,
että eipä mies pysty muun laatuista tuoksuvettä vaimolleen hankkimaan.
Mutta Kaisa oli sellainen hiljainen ja hyvänlaatuinen ihminen. Hän
oli tyytyväinen, kun sai olla puuhissa, joihin oli tottunut; kun sai
jokapäiväisen leipänsä. Taneli oli häneen sangen tyytyväinen, silloin,
kuten ennemmin ja myöhemminkin. Hän uskoi, että tuo hiljainen, pieni
ihminen piti hänet ikään kuin aisoissa tämän elämän edessä.