ja suussa kieli kääntyili sangen vikkelästi: siinä ei ollut luita.
Kovasti haukkui tuohtunut muori ja sormuksetkin täytyi Ahon isännän
luovuttaa hoteistaan. Sillä alaikäinen oli vielä Taneli kauppojen
tekoon. Äänettömäksi synkistyi isäntä pöytänsä päähän, ja Hota-Leena
vei poikansa ulos, missä juhannuspäivän aurinko paistoi. Mutta
valkopukuista tyttöä ei näkynytkään missään odottelemassa.
— Vai vielä tässä pitäisi odottaa, sanoi Hota-Leena. — Kotiinsa on
tietenkin mennyt tuommoisen resun matkasta. Ja renkeyteesi se on
sinunkin paras kiirehtiä ja parantaa tapojasi tai kolusti sinua
kohtelee vielä maailman ranta...
Sormuksetkin hän piti omassa kourassaan.
— Eivät ne ole sinulla tallessa ja tuskinpa niitä tarvitsetkaan.
Hän saattoi poikaansa kappaleen Laahan kylään johtavaa polkua ja
katsoi, että tämä kulki edelleen metsän suojaan. Sitten hän raskaasti
huokaisten palasi takaisin kaksi ohutta kultaista rengasta kourassaan.
Murhemielellä Tanelikin kulki polkuaan: niinkö tässä sitten kävi, ettei
saatu yhtään morsianta, että ainoakin meni...
Mutta eipä sentään. Siinä kylän laidassa katajaisella kummulla hän näki
valkovaatteisen seitsentoistavuotiaan Eevansa istumassa. Murheelliselta
hän näytti ja vetistelevältäkin, mutta yhäpä oli vain odotellut. Mitäpä
lienee hän siinä miettinyt tuntien vitkaan kuluessa, taittaessaan
mustamarjaisen katajanlatvan tämän odotuksensa muistoksi. Oli siinä
sitten vähäisellä katajaisella kummulla toruskelevia ja anteeksi
pyyteleviä sanoja ja katumusta ja kyyneleitä ja suuri sovinto.
Ja kun he juhannuspäivän painuessa iltaan saapuivat tytön kotitaloon
olivat he aivan iloisia, melkein viserteleväisiä, kuten silkkikupuiset
pääskyset talon räystäitten alla.
* * * * *
Niinpä sitten sekin kesä meni enimmäkseen hikeä pusertavissa töissä,
kuten ennenkin ja kuten jälkeenkin. Ja kihlattu morsian oli Tanelilla,
kalliina ja vahvalla kultasormuksella ja pienellä kiiltävävitjaisella
kellolla kihlattu seitsentoistavuotias rikkaan talon Eeva.
Mutta syksy tuli, ja tämä asia tuntui jo Tanelista ikäänkuin vanhalta
ja väljähtyneeltä. Oli römppäviikko, kun joku poikamies puheli hänelle,
että päästääpä se muitakin viereensä, tuo sinun Eevasi, on maineen
alainen ihminen. Lisääkin hän puheli, että siihenpä nyt mies itsensä
nakkaa keskulaiseen taloon ja tyttäreen, niin nuori ja notkea ja
naisissa menestyvä mies.
Taneli tunsi ja tunnusti nämä puheet oikeiksi ja viisaiksi. Onhan
niitä tyttöjä, uudempia ja isommista taloista. Niinpä sitten sinä
römppäviikkona tapahtui, että Taneli sai kihlansa pois ja vaihtoi ne
viinaan. Iloita hän tahtoi ja samalla murehtiakin, että tämän maailman
olemus oli saattanut hänet eroamaan Eevasta, joka kuitenkin oli rikkaan
talon tyttö, valkoinen ja virheetön ja seitsentoistavuotias.
Sitten Taneli käveli kotikyläänsä ja ryhtyi rengiksi Ahon taloon. Sinne
hän kuuli, että juuri se hänelle puhellut poikamies, oli piammiten
maineen alaisen Eevan korjannut.
Mutta näitä eevojahan on tässä maailmassa.
* * * * *
Taneli eleli siis nyt renkinä Ahon talossa, jonka isäntä oli nuorehko
ja viinaa maistavainen. Töillä ei tässä talossa tavallisesti ollut erin
kiirettä, mutta joskus niitä voitiin syöntyä huhtomaan lujastikin. Tahi
kuten isäntä sanoi, tekemään ryymingillä.
Kaikki pyhän seudut isäntä ryypiskeli, ja viinaa riitti silloin
rengillekin, riitti mikäli palkkaakin riitti. Sillä pian sai Taneli
huomata, että ryypyt olivat pitkiä, mutta palkka lyhyt. Se tuli
kokonaisuudessaan holkituksi viinana, mutta sittenkin sait istua
monet sunnuntain seudut kuivin suin. Koko kylä tiesi, että Ahon talon
rengissä on pahasti viinan vikaa.
Mutta se ei Tanelia vielä huolettanut eikä hidastanut. Hänellä oli
tyttöjä kylässä, oli viisikin riijattavaa yht'aikaa. Oli elettävä
kiivaasti, kun välistä piti käväistä jokaisen luona yhtenä yönä.
Näillä viina- ja tyttöpoluilla asiat saattoivat joskus mennä
hakkauksiin poikamiesten kanssa. Nyrkit heiluivat ja joskus seipään
kappaleetkin, ja ruumiiseen saatiin koristeellisia mustelmia.
Taneli näytti olevan lavealla tiellä. Kyläläisten mielestä hänen
elämänsä vaikutti surullisen hupaiselta. Mutta hänen vanha äitinsä
ei nähnyt siinä mitään hupaisuutta: linnaan, lasarettiin ja
äkillisesti saatuihin lautaverhoihin se oli johtava tässä elämässä ja
iäisiin vaivoihin toisessa. Tätä mielipidettään hän ei väsynyt joka
silmännäkemä ilmilausumasta pojalleen.
Mutta tähän ei mikään sananlahja näyttänyt tehoavan. Hän oli nuori
mies. Hauskalta näytti maailma ja hupaista oli siinä elää. Häneltä
kului parisen vuotta Ahon talon renkimiehenä. Palkka solahteli viinana
kurkkuun ja silti sitä tuntui olevan vain ilman maistiaisiksi; takki
oli repaleinen ja useampi yö tuli juostuksi yöjalassa.
* * * * *
Yöjalassa Taneli oli taasenkin tummana ja lauhkeana syyskuisena yönä.
Ison Mahalan nuoren renkimiehen kanssa he kävelivät naapurikylään.
Käsissään he heiluttelivat outoja, valoa välähteleviä miekkoja. Ne
olivat sellaista puolilahoa, välkkyvää puuta, jota joskus metsässä
tapaa ja joka hohtelee satuista valoa pimeydessä. Ison Mahalan renki
oli sitä löytänyt kokonaisen haapaisen pökkelön ja siitä he olivat
molemmat tänä lauantai-iltana veistelleet puiset ja tuliset miekat
talon liiterissä lähtiessään öiselle retkelleen. Nyt he kiireesti
astellen kieputtelivat välähteleviä miekkojaan käsissään ja puhelivat
piloja: enkeli Kaaprielit tässä olivat matkalla tulisten miekkojen
kanssa viemään hyvää sanomaa...
Syyskuisen yön pimeys oli viisas ja lauha: kaikki tuntui pehmeältä ja
hyvältä.
Niin he saapuivat naapurikylään, sen aitan eteen, jonka oven oli määrä
heille avautua. Kuten avautuikin. He pelästyttivät tytöt miekkojensa
hohteella. Sitten seurasi naurun kikatusta, supatusta ja hiljaisuutta
ja vähäisiä huokauksia vuoteissa punaisten peittojen alla. Aitta, jonka
nurkissa riippuivat lakastuneina ja kellastuneina kesällä taitetut
tuomenkukat oli täynnänsä rakkauden punahehkua. Tyttöjen vaatearkun
kannelta hohtelivat puiset miekat satuista valoa aitan tummuuteen.
Sitten tapahtui, että ulkoa kuului laahaavaa tassutusta, ja
jokin jumahti raskaasti oven päälle. Paksu hirsi oli asetettu
pönkäksi vahvasti raudoitetulle aitan ovelle. Kuului supatusta ja
vahingoniloista naurua.
Sielläpä olivat nyt rakastavaiset kistussa. Ja siellä pysyivät, kunnes
talon väki aamulla tulisi herättälemään piikojaan ja haalaamaan pois
oven päältä jyhkeitä salpapuita. Nolopa olisi sieltä silloin piikojen
astua päivänvalkeuteen, nolo myöskin naapurikylän poikain.
Äkisti sieltä punaisten peittojen alta olivatkin kimmonneet sekä
Taneli että Ison Mahalan renki ja asettaneet olkapäänsä vasten
ovea. Mutta se ei antanut perään vähääkään. Ja kirouksen voimalla
lausuttuun uhkaukseen, että pönkkä oli otettava pois, tahi muuten olisi
pönkittäjäin selkä pian yhtä pehmeä kuin mahakin, tuli vastaukseksi
vain naurua ja uuden hirren jumahdus oven päälle.
Tytöt pysyivät hiljaa ja hisahtamatta vuoteillaan, kun olivat ensin
selittäneet pelästynein äänin, että siellä olivat pääpönkitsijöinä
tämän talon pojat. Ne kun eivät suvainneet, että talon piikojen luona
kävi poikia. Piiat kuuluivat sitten nuokkuvan päivällä työn ääressä.
Telkien asettajat poistuivat ruohikossa sipsuttavin askelin ja
naureskellen. Näytti siltä, että nuorten renkimiesten oli odotettava
häpeällisesti, kunnes isäntäväki suvaitsi raottaa ovea ja luikahtaa
sitten ulos häpeilevän koiran tavoin. Sillä aitan seinät olivat
jyhkeätä honkaa ja työlästä olisi myöskin kiivetä kattoon ja tunkea
vahvojen lautojen lävitse hartioitaan.
Puuhaan he kuitenkin ryhtyivät. Pari lattialankkua väännettiin irti
ja pujahdettiin aitan alle, josta kuitenkin vain perin vähäinen
reikä johti multapenkin lävitse vapauteen. Mutta nuoret renkimiehet
kävivät kynsin kiinni multaan, kuten kettu tahi mäyrä, ja kalvoivat
ja ruoputtivat ja laajensivat aukkoa. Mutta riittävän väljää siitä ei
kuitenkaan näyttänyt syntyvän. Molemmin puolin oli vastassa joku kivi
tahi hirsi, johon kynnet eivät pystyneet. Ison Mahalan renki, joka oli
hoikka mies, pujahti jo kuitenkin siitä lävitse kuin mato, riisuttuaan
itsensä alusvaatteisilleen. Ahtaammalle otti jo Tanelin. Hän riisuutui
ihan alasti ja alkoi ahtautua lävitse kylmän ja kostean mullan. Luut
rutisivat ja ahtaasti pihahteli hengitys rinnasta, mutta lävitse hän
rynnisti. Ja pieni piikainen itki hiljaa, työnteli vaateverhot jälestä
tuosta ahtaasta hiirenreiästä. Viimeksi sieltä ojennettiin ne pari
puista ja tulista sapelia.
Niinpä he sitten kyyriskelivät syyskuisessa lauhassa ja viisaassa
pimeydessä siinä aitan seinustalla ja kaaputtelivat multaa ihostaan ja
vaatteistaan ja pukeutuivat ja purivat hammasta, kiroilivat hiljaa ja
miettivät, miten kostaa tämä ahtaasta portista käynti.
He päättivätkin sitten käydä talon pirtissä näyttämässä, etteivät
he niin vain pysy pönkkien takana. Sillä talon pojathan tässä
telkeämisessä olivat olleet pääpukareina.
Ei tavannut silloin olla lukkoja eikä esteitä talojen ovilla. Saranat
vain naukaisivat, kun he avasivat jykevän oven ja astuivat sisään.
Pirtissä vallitsi musta, öinen pimeys. Silmä ei siellä erottanut
mitään. Jokin vanhan miehen kurkku tuntui vain rykäisevän tekorykäisyn
pirtin perällä. Tulijat olivat hiljaa, mutta alkoivat sitten heilutella
puisia, välähteleviä miekkojaan. Kaameasti hohteli lahon puun vihertävä
valo pirtin mustassa pimeydessä.
— Hä? kysyi ääni pirtin perältä.
Tulijat seisoivat hiljaa ja väläyttelivät vain aseitaan.
— Mitäs peliä se on? toisti tiukka ääni hetken kuluttua.
Nuoret miehet eivät vastanneet sanaakaan, mutta heidän aseensa
väläyttelivät yhä kaamean vihertäviä salamoitaan yömustassa pirtissä.
Ollapa tuolla pirtin perällä heikko sielu, synnintuntoineen ja maailman
runtelema ihminen! Mikä pelko ja oudot kuvitelmat valtaisivatkaan
hänet tuon sanattoman välähtelevän öisen näyn edessä: siinä on
sielunvihollinen, pelsepuupi, kohennuskeppeineen, tahi ehkä valonenkeli
Kaaprieli on saapunut ihmistä noutamaan... Mutta siellä pirtin perällä
on talon vanha isäntä, joka on paksupäinen ja joka ei uskone enkeleihin
ja haamuihin enempää kuin nupo sonni.
Kuului kuinka hän rynnisti ylös vuoteeltaan ja ärjäisi:
— No, mitäs pirun peliä se on? Pojat, ottakaa kirveet! Minulla on puukko
Unisia ja ällisteleviä miehiä kimpoili pystyyn pimeydessä, kirveskaha
romisi ja sitten hyökättiin ovensuun puoleen kohti tuota outoa,
tuntematonta vaaraa.
Nuoret renkimiehet olivat väläytelleet aseitaan yhä kiihtyvällä
voimalla, mutta nyt he havaitsivat puiset ja tuliset miekkansa ylen
köykäisiksi aseiksi tuon joukkoryntäyksen edessä. He kääntyivät
suin päin pakoon, ovi läjähti ja porstuan lattiapalkit kolisivat.
Ylitse kartanomaan he säntäsivät kirvesmiehet kintereillään. Mutta
solalla Taneli kompastui reen aisaan. Hän kuvitteli, että kirves oli
pudota humahtamaisillaan hänen niskaansa. Kuin kirppu hän kimposi
pystyyn, sieppasi aisan ja hosui sillä umpimähkään ympärilleen. Kuului
parahduksia, joku kaatui maahan ja voivotteli. Mutta vielä huhtoi
Taneli kotvan aikaa aisallaan ilmaa, ennen kuin heitti sen tantereesen
ja lähti juoksemaan toverinsa jälkeen.
Pian hän tämän tapasikin. Heitä ei enää ajettu takaa.
— Tulipa siinä kiivasta liikettä, sanoi Taneli. Annoin tuossa solalla
vähän niille aisalla pitkin pintaa, jotta tietävät, ettei niitä ihmisiä
kirveellä veistellä...
He lähtivät kulkemaan kohti omaa kyläänsä. Mutta Taneli ei tuntenut
oloaan oikein hyväksi, eikä levolliseksi. Outo levottomuus, melkein
hätä, tunki hänen mieleensä. Mitähän siellä solalla oli oikein
tapahtunut? Niin siellä oli kaatunut mies kuin härkä kenttään. Etteihän
vain tullut ruumista?
Mieltä ahdisti. Hänen täytyi puhua mietteensä toverilleen.
— Ja sitä minäkin arvelin, vastaili tämä, kun sieltä kuului niin
äkäinen tappelun ääni. Olisikohan palata takaisin näkemään, miten
kävi... Sittenhän tietäisit karkuunkin lähteä...
— Niin karkuunko? Kävipä miten kävi, en karkaa. Viekööt. Pitää sen
miehen huutonsa vastata...
Taneli tunsi helpotusta näiden sanojen ja päätösten jälkeen.
— Niin, jatkoi Ison Mahalan renki, pian kai se kuullaan, mitä siinä
tuli. Tuskinpa muuta kuin kuhmuja kulmaan. Ja mikäs pirun pakko sinun
on tunnustaa! Sano, että itse juoksivat pimeän päässä otsansa puhki
seinään...
Mutta Taneli ei saanut sen yön lopulla enää unta silmäänsä.
— Oikeassa on se äitimuori, mietti hän, linnareissut tässä taitaa olla
edessä...
Ensi kerran hänestä maailma ei näyttänyt hauskalta, kun syyskuinen aamu
vaikeni.
* * * * *
Seuraavana päivänä tiedettiin jo kylällä, että Ahon talon renki Taneli
oli heilunut naapurikylässä aisa kourassa, niin että Soron talon
poikain päässä oli paljon reikiä. Yksi kuului makaavan vuoteessa
lähellä kuolemaa. Vai sekö tuon sen vuoteessa olon vaikuttanee, että
kinttukin siltä kuuluu menneen poikki kuin savipiipun varsi.
Sunnuntainen päivä oli puolimaissa, kun Ahon taloon tuli Erinäköinen
Josefiina, kyläkunnan paras ja pelättävinkin tietoihminen. Nyt hän
hurskahtelevalla kiivaudella selitteli näitä uutisia.
Hän tiesi vielä lisäksi, että kova käräjänkäynti tästä on tulossa,
vaikkapa siitä kuoloa tekevästä miehestä ei aivan peräti henki
irtautuisikaan. Kovin oli ollut luonnossaan Soran vanha isäntä ja
lähettänyt heti hakemaan vallesmannia. Ja vallesmannilla on aina
riittävästi rautoja mukanaan, kun tapahtuu näin törkeitä rikoksia...
Ahon isäntä istui pöydän päässä ja oli taasen aivan aamusta ruveten
kumonnut sisäänsä runsaasti ryyppyjä. Renki Taneli oli istunut tahi
makaillut pöydän vieressä penkillä koko sunnuntaisen aamupäivän ja
näyttänyt levottomalta ja alakuloiselta ja nololtakin. Isäntä oli
sitä itsekseen ihmetellyt, mutta arvellut sitten sen johtuvan siitä,
että renkinsä piti viettää sunnuntainsa kuivin suin, koska palkka oli
pahasti etukynteen kulunut. Olipa hän jo päättänyt tarjota rengilleen
ryypyn. Mutta ainoastaan yhden, tuikun murheeseen. Sitten oli tullut
tämä Erinäköinen Josefiina tietoineen, ja oli asia alkanut kirkastua
isännälle. Josefiinalle hän ei kuitenkaan sanonut — eikähän siihen
ollut tilaakaan, koska Josefiinan kieli oli sangen taipuisa kappale —
muuta kuin, että ohoo ja jopa jotakin...
Ja Taneli oli penkillä venyessään urahtanut:
— Tarkatpa sillä onkin Josefiinalla tiedot. Ehkä olitte itse
näkemässä...
— Kyllä se ihminen kuuleekin. Ja ehkäpä tässä vielä nähdäänkin, kun
kotva eletään.
Sitten Erinäköinen Josefiina lähti. Kiire hänellä oli aina. Tietojen
levittäminen ja kuuleminen oli hänen elämänsä, hänen nautintonsa.
— No, sanoi isäntä, mikäs perä näissä Erinäköisen puheissa on?
— Lieneepä niissä totta liitoksiksi. Kyllä siellä yöllä aisa kopeutui
kouraani, mutta Soron väen käsissä heiluivat kirveet. Oli kai vain
miesten huonoutta, etteivät niillä mitään aikaansaaneet. Vai lienevätkö
pimeän päässä kopsineet toisiaan...
Asiaa selitettiin ja katsasteltiin tarkemmin. Isäntä väliin kumosi
ryypyn ja ähkäisi ja sanoi lopuksi:
— Paha juttu, jos siellä on sattunut hengenmenon paikoille tahi
tullut jäsenvikoja. Rautoihin siitä joudut ja ruunun leipiin. Se
renkimiehen viisaus on aina lain edessä osottautunut lyhyeksi, vielä
kappaletta lyhemmäksi kuin talonpojan taito. Herrojen järki siellä
vain on täysipitkä. Sen vuoksi olisi parasta, että lähtisit nyt hiiden
vonkaa sinne Soroon ja koittaisit, eikö asiasta mitenkään pääsisi
sovittelemalla läpi. Lupaa niille kaikkea kaunista, pelottele omilla
tiedoillasi, mutta elä puhu itseäsi pussiin...
Asiaa tuumittiin ja Taneli huomasi neuvon viisaaksi. Hän veti takin
hartioilleen, ja isäntä antoi hänelle lähtöryypyt ja sanoi:
— Pidä nyt älynuorasi ja kielesi selkeänä. Vaikka kyllä kai
se lopultakin on niin, että rikas vastaa rahallaan ja köyhä
selkänahallaan...
Taneli läksi. Erinäköinen Josefiina sattui näkemin hänen kiireisen
kulkunsa Ison Mahalan solalta. Niinpä hän voikin pistäytyä talon
pirttiin puhumaan, että karkuun siinä näkyi tulleen lähtö Ahon talon
rengiltä.
Astuessaan huoneitten solana Soron talon kartanomaalle Taneli näki itse
vanhan isännän seisovan portaitten edessä tanakkana kuin harmaa patsas.
Kummastuneen tuikeasti ja kysyvästi hän katsoi lähestyvää nuorta miestä.
Mutta tämä lähestyi vain huolettomasti ja teki hyvän päivän. Silloin
isäntä ärjäisi, että hänen leikkotukkansa lepsahti:
— Köysiin pantavaksiko tulit?
— En. Tulin puhumaan, etteikö niistä yöllisistä pääse sopimalla
sivuitse...
— Sopimalla? Millä sinä niistä muulla vastaat kuin selkänahallasi! Ja
ruunu siitä huolehtii. Vallesmannia lähdetään hakemaan. Hyvä oli, että
tänne tulit. Nyt et karkaa.
— Ei ole meininkikään. En minä ole kirves kourassa heilunut yösydännä
niin kuin tämän talon väki, ettei kulkija tahdo ohitse päästä.
— Huuti poika! Ensin tunkeudut yöllä aseinesi ihmisten huoneisiin ja
sitten tulet tänne suutasi soittamaan.
— Tulin puhumaan, että asiat selvenevät.
— Tuommoisten resumiesten puheista viisi. Kuulut saattavan työtäkin
tehdä, mutta mielihaluksesi kuitenkin juovan viinaa ja kulkevan
piikaihmisten aitoissa ja kaikenlaisia koirankonstia järjestät. Linna
sinun kotisi lopultakin on. Sitä parempi, että ajoissa joudut sinne.
Taneli oli istunut rappusille ja ukko myöskin. Ympärille ilmestyi
muitakin miehiä, jotka kuuntelivat vaiteliaina ja yrmyn näköisinä.
Jonkun naamaan painoi katkeran ilmeen suuri, musta kuhmu. Mutta
pirtissä kuului makaavan vanhin Soron pojista pää nyytissä ja toinen
sääri lastoissa.
Soron ukon ja Tanelin keskustelu jatkui, jatkui kauan ja monin mutkin,
ärein kääntein ja jälleen lauhtuen.
Aika kului ja jo laskeutui maille syyskuisen sunnuntai-illan hämy.
Silloin Taneli nousi portailta ja sanoi Soron ukolle hyvästi aivan
kättä lyöden. Puhuen tämä asia oli selvinnyt.
Niin oli käynyt, että Taneli oli lupautunut ikään kuin Soron ukolle
ottopojaksi. Tämän tuli hoitaa ja kasvattaa Taneli mieheksi. Hän
palvelisi vuotensa umpeen Ahon talossa, mutta tulisi sitten Soroon
rengiksi. Aluksi hänen oli korvattava työllään se, minkä vanhin poika
tämän yöllisen tapauksen vuoksi joutui makailemaan sääri lastoissa.
Sitten juoksisi palkka. Mutta ei viinaa eikä muita riettaita vehkeitä.
Ainoastaan ankara ja harmaa työ, joka miehen ja mielen sitkistää. Ja
kun Taneli oli myöskin kuleskellut Soron aitassa sen Kaisa piian luona,
niin siitä oli Soron ukon mielestä tehtävä julkinen juttu eikä mikään
salavuoteus. Vasta oman vaimon kupeessa se miehestä mies tulee. Akaton
mies kuin hännätön susi...
Tämmöinen oli nyt Tanelin elämän ohjelma. Mutta ihmeen vapaaksi,
melkein hihkuvan iloiseksi, hän tunsi itsensä astellessaan syyskuisen
illan hämyssä. Linnat ja lasareetit, joiden portilla hän oli melkein
tuntenut seisovansa, olivat jälleen tempautuneet jonnekin taivaan
rannan taa. Viuh, vauh, ne olivat kadonneet!
Jääköön poikuus ja nuoruuden huimuus. Partamies hänestä vahvistuu. Se
on elämän laki. Edessä ovat elämän pitkät härkäviikot, kuivat, mutta
terveelliset reikäleivät.
* * * * *
Tuli pyhäinmiesten päivä ja renkimiesten ja piikapalvelijain
römppäviikko. Tällöin Tanelin asiat ja elämä olivat jo niin pitkällä,
että hänen häänsä piti vietettämän juuri sillä viikolla. Morsian oli
se Soron piika, Kaisa Parras. Oikeastaan Taneli ei itsekään tietänyt,
kuinka se nyt oli juuri tämä niistä puolestakymmenestä, joita hän
oli kierrellyt. Sillä kun asiaa mietti, taisivat kaikki toiset
olla hieman kauniimpia ja hieman rikkaampiakin. Sillä eipä tällä
Kaisalla ollut enempää maallista hyvyyttä kuin jotkut ruumiinverhot
ja kolmekymmentäviisi penniä rahaa, nyt häiden ollessa saapumassa.
Kuitenkin oli Taneli sanonut: Kaisa Parras on paras. Ehkä oli
ratkaisuun vaikuttanut pääasiassa juuri se syyskuinen öinen tapaus
Soron talossa. Eikähän Kaisassa mitään virhettä ollut: nuori hän oli
ja sitkeä jäseniltään, töihin pystyvä ja hyvänlaatuinen luonnoltaan.
Eikäpä voisi sitten akkana pahankuriseksi käytyään ryppyillä siitä,
että mies oli juonut ja hurvitellut hänen perintönsä. Ei akka, eikä
kukaan muukaan. Kuten ei voinut äitikään, vaikka sillä olisi siihen
hyvä halu. Perinnöt niin omalta suvulta kuin akankin suvulta jäivät
Tanelilta saamatta. Jos hän hurvitteli, niin omiaan hurvitteli,
rehellisellä, harmaalla työllä irti saamiaan.
Eikähän tässä ollut aikomus hurvitellakaan. Sitä vartenhan hän oli
tuleva Soron taloon ja sitä varten nämä häät piti vietettämän, että
kaikki hurvittelu pois.
Mutta miehellä ovat omat häänsä hyvässä lykyssä vain kerran. Ja ne ovat
juhlan ja riemun päivä. Viisaasti ja kauan ja monella muotoa Taneli
oli puhellut tästä asiasta Soron vanhalle isännälle. Eikä tämä ollut
aivan seinälle puhumista; sillä vaikka Soron ukko olikin totisen ja
harmaan ja seivässuoran elämän mies, niin katsoi hän silti juhlat ja
riemunpäivät joskus asiaan kuuluviksi ihmiselämässä. Olipa hän joskus
itsekin yhtynyt ja yltynyt juhlaan nuoruudessaan, kuten Taneli oli
kuullut. Raamatusta hän oli lukenut, että voi sitä maata, jossa ei
viinaa ole. Omassa mielessään hän tunsi, että voi niitä häitä, joissa
ei iloa ole. Ja viinasta saatiin iloa.
Mutta kauan Tanelin oli puhuttava, kauan isäntä jupraili. Loppujen
lopuksi Taneli sai kuitenkin kantaa kookkaan tammisen viina-aamin
rekeen. Hän lähti ajamaan sadan virstan päähän kaupunkiin. Muiden
talon tuomisten joukossa hänellä oli lupa tuoda aamillinen iloa omiin
häihinsä. Soron ukko itse katsoi, että taidolla iloittaisiin. Sillä ne
häät oli määrä viettää Soron talossa.
Tulipa sitten se hääilta, marraskuinen ilta. Tähtien sakarat vilkkuivat
mustankuultavalta taivaalta, maanpinta oli routainen ja musta. Mutta
Soron suuressa pirtissä hohti öljylamppu ja kymmenkunta talista
kynttilää. Hääväkeä ei ollut paljon: joitakin morsiamen ja sulhasen
omaisia ja nuoria ystäviä, joitakin isäntiä ja emäntiäkin. Kahvia
oli juotu ja vehnästä syöty ja jotkut läheisemmät ja arvokkaammat
miesvieraat olivat saaneet kohtuulliset ryypyt tuimaa paloviinaa.
Häätunnelma ja juhlainen tuntu oli ottanut sijansa avaraan pirttiin.
Isännät juttelivat jo vuoden tuloksista, ja nuoret miehet olivat
naurutuulella, odotellen tanssia.
Sillä pirtin perällä napsutteli jo viulua vireeseen Näppi, pitäjän
raatari ja pelimanni, mies, joka monessa kylässä rakensi juhlat,
valmisti häävaatteet ja ruskeanvälkkyvällä viulullaan kohotti ilon ylös
suurten tupien karstaisiin kattoihin. Iältään hän oli jo vanha mies
ja näöltään harmaa ja tuima. Mutta notkeat hänellä oli sormet: syntyi
puku ja syntyi soitto. Nuottien oudot koukerot hän ymmärsi ja taisi
niin epälukuisen määrän pelejä, ettei viikkoon tarvinnut laskea viulua
leuan alta sen vuoksi, ettei olisi muistunut uusi peli mieleen äsköisen
päähän päästyä.
Tämä harmaa ja tuimamuotoinen Näppi näppäili siis vanhaa viuluaan
pirtin peränurkassa ja kohotti sen sitten leuan alle. Sormet tekivät
työtään ja käyrä kieppui ja peuran suolet vonkuivat tahdikkaan
hääpolskan. Nuoret miehet ja pyhäiset piiat alkoivat tanssin. Mutta
pöydän ympärillä juttelivat isännät vuoden tuloksista, muistelivat
nuoruutensa päiviä, ennen olleita häitä.
Haltioituneesti ja riemuitsevasti kaikui vanhan Näpin viulu, ja
huimasti kävi jo tanssi. Jopa riemastui Taneli pyörittäessään
morsiantaan ja hypähti tanssiessaan penkille ja uuninpankolle ja jopa
tukevalle pöydällekin. Ripsakasti se kävi ja tahdista hairahtumatta.
Mutta silloin nosti jo jyhkeätä päätään talon vanha isäntä:
— So, so, pojat! Ei hypitä seinille eikä varsinkaan pöydälle. Jos joku
tässä talossa pöydälle hyppää, niin se olen minä...