näköinen ja kuitenkin outo olento. Hän oli nuorimies, jopa herraspojan
näköinen, lyhyessä mustassa paltossaan ja patiineissaan. Hänen iso
päänsä ja kuunpyöreä naamansa laajalierisen hatun alla muistuttivat
Tanelista jotakin aivan tuttua. Patiinijalkainen nuorimies katseli myös
tulijoita tutkivasti. Sitte hän astui askelen Tanelia kohti ja sanoi:
— No, terve!
Samassa välähti Tanelinkin tajussa tuntemisen ilo: Närhi-Iikka, hänen
lyhyen lapsuutensa paras toveri, jonka hän oli viime vuosina jo
melkein unohtanut. Tämä olikin joutunut pois kotikylästään jo Tanelin
ensimmäisinä renkeysvuosina. Hänen vanhempansa olivat kaatuneet
yht'äkkiä melkein samaan hautaan, ja Iikan, heidän ainoan lapsensa,
oli kutsunut luokseen joku kaupungissa asuva setämies. Tämä setämies
oli jonkin sattuman kautta joutunut maakylästään opinteille ja oli nyt
kaupungissa jossakin herran virassa. Hän oli ottanut hoitaakseen ja
kasvattaakseen orvoksi jääneen veljensä pojan.
Nyt tämä Närhi-Iikka seisoi siinä kätellen Tanelia ja toisiakin poikia.
Jollakin tavoin vieraalta ja hienostuneelta hän tuntui patioissaan ja
päällystakissaan. Hän kertoi tulleensa rippikouluun, hänkin, kysellen
sitten Tanelilta missä tämä oli kortteeria. Kuultuaan, ettei vielä
missään, hän tahtoi Tanelia toverikseen. Hänen kortteeripaikkansa oli
tuolla toisella puolella kirkkoa, pieni, harmaa talo.
Taneli erosikin tulotovereistaan lähtien Närhi-Iikan mukana, joka
jutteli iloisesti ja puheliaasti. Kyseli kaikenlaisia synnyinkylästään
ja kertoi sitten itsestäänkin, kaupungista, jossa hän oli istunut monet
vuodet koulunpenkillä. Mutta tämän viimeisen kesän hän oli ollut jo
maanmittarin apulaisena, kulkenut laajasti maakunnassa ja pystytellyt
viittaseipäitä. Ensi talvena hän jo piirusteleisi ja värittäisi
karttoja.
Mitenkä hän oli tullut lähteneeksi tänne rippikoulun käyntiin, sai
Taneli viimein tiedustetuksi.
Närhi-likan kuumaisen naaman ylitse näytti ikäänkuin pilvi kulkevan.
— Onhan se kirjakin vielä täällä. Ei ole setämieheltä tullut sitä
muutetuksi. Ja onhan mukava vähän nähdä näitä tekopitäjänsä maita.
Setäukko oli kyllä tänne tuloa lujasti vastaan. Sanoipa, että jos en
noudata hänen mieltään, niin ei tipu enää avustusta. Tippukoonpa jos
tahansa, kyllä minä jo pääni pärjään.
Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:
— Ja siltikin minä tänne tulin, kun täällä on semmoinen rostoi pappi.
Täällä ei tarvinne pahasti tutkia niitä uskonkirjoja, joita minä en
suvaitse...
Nyt he saapuivat siihen pieneen, harmaaseen taloon, josta Närhi-Iikka
tiedusteli Tanelillekin kortteerin. Sitten he puhelivat illan läpeensä.
Taneli pani merkille, ettei Närhi-Iikka nytkään nauranut koskaan,
enempää kuin pienenä poikasenakaan. Harvoin hänen suupielensä meni edes
hymyn viistoon. Mutta vaikka hän tässä suhteessa olikin entisensä,
tuntui hän Tanelista silti joltakin toiselta vieraalta Iikalta, eikä
hänen entiseltä ystävältään.
Merkillisen tietävältä, aikuiselta mieheltäkin hän vaikutti. Taneli
muisti kuitenkin ennen kuin nukkui, ettei se ole koskaan miehen töitä
tehnyt. Istunut vain setänsä ruokkimana ja ruokkoamana koulun penkillä.
* * * * *
Niinpä sen rippikouluviikon päivät alkoivat kulua, harmaat ja lyhkäiset
marraskuun päivät. He istuivat pappilan pirtissä pitkillä penkeillä ja
saivat olla, enimmäkseen omissa oloissaan. Jo alkuelämästään maailman
viisautta oppineet kokivat keksiä siellä ilon aihetta. Pappi kävi
jakamassa opetustaan vain harvoin ja silloinkin lyhyen hetken. Tämä oli
hänen tavanmukainen kysymyksensä:
— Mitkä ovat armon välikappaleet?
Muuta hän ei kysynyt. Meni ryypiskelemään. Sillä sitä tämä pappi,
keski-ikäinen poikamies, etupäässä harrasti, jospa sitten lisäksi
muutakin humoristista elämää. Hän kuului tähän pitäjään tullessaan
olleen hyvälahjainen pappi, erinomainen saarnamies. Ja hyvin
se saarnasi vielä nykyäänkin, kun niikseen tuli. Täällä korven
yksinäisyydessä hän oli ruvennut ryypiskelemään ja sitä lyytä mennyt
yhä suurempiin hullutuksiin. Kansan keskuudessa kerrottiin hänestä
monet hullunkuriset ja hävittömät jutut, todet ja myöskin tekaistut.
Ihmeellisen hyvin häneltä nyt kuitenkin sujui koulun pito. Melkein
arvokkaan näköisenä hän tuli ja teki kysymyksensä armonvälikappaleista.
Kerran hänellä kuitenkin oli liikaa höyryä päässään. Silloin hän
konttaili penkkien välissä ja örisi:
— Jos minulla olisi häntä takapuolessa, niin olisin kuin vasikka...
Siten saattoi tämä pappi ja sielunpaimen esiintyä, ja
rippikoululaisilta kului aika hupaisesti.
Mutta siiloin, kun vanha ja harmaapartainen lukkari piti
veisuutuntinsa, ei ollut turhia naurelemista. Täytyi istua vakaana
penkissään ja vyörytellä totinen veisuun ääni henkitorvestaan.
Niin kuluivat ne päivät. Taneli sanoi hyvästi Närhi-Iikalle, joka meni
kai sinne jonnekin, kaupunkiin. Mutta Tanelin oli käveltävä Kivitaloon
renkimiehen töihin tyhjentynyt kontti, jossa voirasia kumisi,
hartioillaan.
* * * * *
Kului sitten talvi, kuten jo moni entinenkin ja kuten vielä useampi
jälkeenpäin, juhdan ajossa, ruokkoamisessa ja ruokkimisessa. Niin
menivät talven lumiset, huurteiset ajat.
Ja tuli kevät ja lumi hupeni ja vesi solisi, ja sulava ja lämpenevä
maanpovi uhkui kasvun voimaa.
Silloin oli Tanelin jälleen täytettävä konttinsa kuivalla muonalla ja
kuljettava kirkonkylään jatkamaan tutkinnoita, joilla päästiin pyhän
seurakunnan yhteyteen, saatiin akan ottoluvat ja muut.
Oli juuri peltotöiden aika, ja Kivitalon isäntä oli vähän tyytymätön,
kun renkimies joutui niille istumatöille näinä kiireisinä toukoaikoina.
Tyytymättömänä hän mutristi suutaan ja nosti housujaan, joiden
takapuoli pyrki aina riippumaan alhaalla kinttukivertimissä. Eihän
hänellä, uskonmiehellä, ollut tietenkään mitään rippikoulua vastaan.
Mutta kun se pappikin oli sellainen... Niin, paremmin olisi ehkä elänyt
Jumalan mielinouteeksi pellolla sahran kurjessa tahi lantatadikon
varressa uhkean sinisen kevättaivaan alla...
Mutta tässä maailmassa ei ole aina tekemistä sitä, mikä parempi ja
oikeampi olisi. Tavoilla ja pitämyksillä on oma mahtinsa. Siispä Taneli
eli ne rippikouluviikkonsa vähin tapahtumin pappilan väentuvan penkillä
ja pienessä kortteeritalossaan, keskustellen Närhi-Iikan kanssa, joka
oli myöskin tullut jatkamaan kouluaan, piirusteltuaan talven mustia
rajaviivoja ja metsien ja niittyjen vihreitä kuvioita valkoiselle
karttapaperille.
Sitten saapui se sunnuntai, jolloin he astuivat Herran armopöytään,
iloinen ja avara kevätkesän sunnuntai. Taivaan sinisellä rinteellä
auringon naama oli lempeässä hymyssä. Koivumetsien nuoret lehdet ikään
kuin arkailivat vihreyttään, mutta maan ruohojen väri oli mustanpuhuva
ja ujostelematon. Koko maailma näytti nuorelta ja leikillisesti
iloiselta.
Silloinpa Tanelikin könötteli polvillaan alttarin ympärillä Närhi-Iikan
vieressä, saaden suuhunsa naurettavan pienen, valkoisen leipäjytysen
ja isosta, kauniista pikarista ryypyn jotakin suunmukaista ainetta. Se
oli kummallinen ja outo tapahtuma: Jumala oli niissä aineissa läsnä
lihallisesti ja teki poikasista ja tyttösistä täysi-ikäisiä ihmisiä
maailman kylmää tuulta vastaan.
Se oli juhlallinen pyhäpäivä. Kirkon akkunat ja maalaillut seinät
hohtelivat auringon paisteessa ja virsi hymisi ylös kuperaan kattoon,
missä kynttiläruunut heiluivat vitjoissaan. Ja juoppo pappi saarnasi
ihmeellisesti selvänä ja selkeällä äänellä.
Viimein kaikki toimitukset olivat ohi, ja Taneli seisoi ulkona
kevätkesän taivaan juhlallisen ja uhkean kuvun alla, jonka rinnalla
kirkonkin maalaillun katon avaruus oli naurettavaa pienuutta. Uutuuden
kankea, äidin kutomasta kankaasta valmistettu puku oli Tanelilla
yllään. Se samainen äiti, joka oli myöskin ollut katsomassa poikansa
ehtoolliselle pääsyä, tahtoi häntä nyt kulkemaan kanssansa kotikylään.
Mutta Taneli vastasi vähän kuin leikillä, että onhan hän nyt aikamies.
Kyllä hän jo pääsee yksinkin. Hän puhelee vielä tovin Närhi-Iikan
kanssa, joka kohta lähtisi kauas, vieraisiin kyliin.
Niinpä Hota-Leena lähtikin kävelemään tummissa, pyhäisissä vaatteissaan
kesäistä tietä, laskien pienen huokauksen sydämestään. Hetkistä
myöhemmin kävelivät Taneli ja Närhi-Iikkakin sitä samaista tietä.
Närhi-Iikka sanoi nyt haluavansa nähdä synnyinkylänsä. Tuskinpa siellä
tulee sen koommin käydyksikään.
Hänen kädessään heilui pieni läkkipeltinen lekkeri. Taneli tiesi,
mitä se lekkeri sisälsi, tiesi varsinkin sitten, kun he poikkesivat
männikköön kiviselle mäelle ja kallistelivat jonkin kerran tuota
iloisesti pulisevaa esinettä. Se oli viinaa, outoa ja tulista juomaa,
jota Taneli oli tuskin maistanutkaan kuin kerran vuosia sitten hyvin
vajamittaisena, jolloin he tämän saman Närhi-Iikan kanssa olivat
varastaneet Ison Mahalan ruotiukon viinaa.
Ei Närhi-Iikkakaan sanonut maistaneensa, mutta luuli, että kyllä hän
tästä lähtien maistelee, kun pääsee oikein itsensä haltijaksi. Se
lämmittää ihmistä. Tässä maailmassa kun tuulahtelee toisinaan niin
kylmästi.
Niinpä he kävelivät, istuksivat tien kupeessa, joivat viinojaan,
ilostuivat ja puhelivat paljon. Kun he ehtivät kotikylän laitaan, oli
jo viileä iltayö. Yön viileää ja vaaleaa hiljaisuutta leikkasi vain
koiran ääni jostakin kylän tummaisesta kartanosta ja laulurastaan
iloinen hupatus kuusipuussa. Se muheva kuusi kantoi latvassaan kuin
hyviäkin hedelmiä, juhlavan punaisia käpyjä.
Närhi-Iikka sanoi, että mitäpä hän tuolla kylässä. Se näyttää niin
vieraalta ja tylyltä. Mihinpä siellä mennä? Ainoastaan kotimökkiään hän
käypi katsomassa ja lähtee sitten.
Sinne he menivätkin kylän laitamien ruohoisia polkuja. Ja Närhi-Iikka
näki synnyinmökkinsä murheelliseksi autiona, muurin purettuna ja
akkuna-aukot mustina ammottaen. Se mökki sijaitsi Kivitalon maalla,
ja Närhi-Iikan vanhempien kuoltua oli kivitalolainen ottanut sen
haltuunsa, autioittanut sen ja niitteli nyt sen hyvästi kasvavat
nurmikot.
Tämän aution mökin seinän vieressä istuivat sitten nämä ripillä
käyneet nuoret miehet ja ryyppäsivät viinaansa. Närhi-Iikka toi ilmi
mietteitään, ties mistä saamiaan, Tanelista outoja ja sekavia ja
käsittämättömiä.
Närhi-Iikan mielestä tapahtui vääryyttä maailmassa. Hänen isänsä
oli pystyttänyt tämän mökin sakeaan metsään, raivaillut ympärille
nämä pienoiset pellot. Se on raskasta työtä. Hiki siinä vierähtää
miehen pinnasta. Mutta maan kasvut olivat kasvaneet, lehmä ammunut ja
mökin liesi oli lämmittänyt väsynyttä ihmistä illan tullen. Kunnes
tämä ihminen kuoli, ja eräs ison talon isäntä purki sen lieden ja
heitti huoneet lahoamaan ja niitteli eräinä vuosina maan kasvut siltä
kuolleen miehen raivaamalta ja höystämältä maalta. Kunnes maa pelehtyi,
pientaret pajuttuivat, ja miehen työ oli mennyt hukkaan.
Taneli yritti ajatella näitä asioita humalausvaisin aivoin ja sanoi
sitten:
— Mutta se maa oli sen isännän, Kivitalon isännän.
— Niin, oli, maa oli Kivitalon isännän. Mutta miksi maa ei ole sen,
joka sitä kuokkii? Silloin tässäkin mökissä olisi muutakin lämmittävää
kuin mitä me lekkerissä toimme...
He ryyppäsivät viinansa ja juovusten henget kiehuivat heidän
verissään. Taneli sanoi, että täällä oli yksinäistä ja ikävää. Kylälle
hän tahtoi. Mutta Närhi-Iikka ei sinne lähtenyt. Hän jäi istumaan
lekkeri vieressään entisen kotinsa seinän viereen, Tanelin lähtiessä
harhailevin askelin kohti Kivitaloa. Siellä hän iski piikojen aitan
oveen ja pyysi päästä sisään. Tyttöjä hän tahtoi puhutella. Hän oli
saanut siihen luvan. Mutta piiat vain nauroivat, eivätkä avanneet ovea.
Niinpä Taneli kömpi sitten tallin ylisille ja nukahti heiniin viileänä,
hiljaisena kevätkesän yönä.
* * * * *
Seuraavana päivänä huomattiin Kivitalon maalla seisoneen aution Närhin
mökin palaneen poroksi. Tästä salaperäisestä tapauksesta riitti moniksi
päiviksi puheita Kivitalossa ja koko kylässä. Ilkityö, epäilemättä,
murhapoltto, päätti Kivitalon isäntä. Mutta vähän siitä on kostunut
polttaja, eikä hänkään paljon menettänyt. Mitäs lahoilla seinähirsillä!
Nyt niiden tuhka voidaan levittää pellolle. Ja peltoja ne eivät voi
hävittää eivätkä kätkeä.
Taneli olisi mielestään voinut jotakin sanoa tähän asiaan. Hän piti
varmana, että humalainen Närhi-Iikka oli mökin sytyttänyt lähtiessään.
Mutta hän piti suunsa kiinni. Sitäpaitsi oli hänellä kyllin
keskustelemista piikojen kanssa yöllisestä rippikirkosta tulostaan.
Sitten isäntä lähetti hänet hajoittamaan Närhin mökin tuhkaa. Silloin
kaamea pelko heräsi Tanelissa: ettei vaan porosta mitään löytyisi...
Ettei vaan Närhi-Iikan humalaiseen päähän ollut juolahtanut ajaa Eliaan
tavoin tulivaunuissa taivaaseen... Mutta hänen lapionsa ei tavannut
tuhkasta mitään epäilyttävää. Sieltä löytyi vain rutistunut ja palanut
pieni läkkipeltinen lekkeri. Sitä Taneli katseli kauan, ja hänen
nuoreen mieleensä tulvahti jostakin syvällisiä mietteitä: kuinka ei
koskaan voinut tietää minkä siemen ja matkaansaattaja tuollaisen astian
sisällys oli.
* * * * *
Sen kesän Taneli oli vielä Kivitalossa, mutta sitten römppäviikon
tullen hän jätti sen harmaan talon, missä oli elänyt ja varttunut
seitsentoista vuotiaaksi, täysiin rahkeisiin pystyväksi mieheksi.
Äitimuorinsa oli hänelle puuhannut rengin paikan Laahan kylään, taloon,
jonka haltijaväet olivat heille vähän sukuhaisua. Sieltä Taneli sai
vähän paremman palkan. Muutenkin olivat hänen välinsä Kivitalon isännän
kanssa menneet hieman sekaisin, niin että hän ikäänkuin ilolla erosi
hänestä.
Laahan kylä oli naapurikylä, mutta suuri tietön metsä erotti sen
Tanelin kotikylästä, Latvusta, joten kylien asukkaiden välillä ei ollut
paljon kanssakäymistä.
Aivan kuin raittiimpaa ja vapaampaa oli siellä ilma Tanelin hengittää.
Vaikka elämä itse olikin sitä entistä renkimiehen elämää: varhain oli
noustava ja myöhään levolle ruvettava, heilutettava vetojuhdan ohjaksia
lumisella tiellä ja apekeppiä tallissa.
Mutta Taneli oli nuori, väkevä veri kierteli hänessä, maailma näytti
hänestä hauskalta ja viehättävältä ja hän lauleli ja naureli. Turha
vakavuus ja ihmisen iloa ja uskallusta kalvavat mietteet eivät saaneet
pesäänsä hänen päähänsä.
Helposti ja hanakasti nuoret tyttöihmiset ottivat hänet tuttavuuteensa.
Hän oli täällä outo ja mielenkiintoinen tulokas. Kotikylällä hän oli
ollut vain Kivitalon renki ja Hota-Leenan poika.
Pian oli Tanelilla ystävä aivan siinä äärellä, palvelustalossa,
vieläpä talon tyttö, sangen nuori ja vaaleaverinen Eeva. Ja sitten
etempänä taloissa ja mökeissä näytti niitä olevan useampiakin, kuten
mäen mansikoita, kypsinä ja päivän hehkuttamina odottamassa poimijain
sormia. Kuinka näyttikään maailma ihanalta! Siinä oli mukava elää.
Niin meni nuorelta renkimieheltä talvi ja kesä tuli, tulivat
juhannuskesän vaaleat, pitkäsivuiset päivät. Silloin näytti olevan
tulossa suuri muutos Tanelin elämään: akanmies ja perheen elättäjä
näytti hänestä paisuvan tuossa tuokiossa.
Sillä mutkalla olivat nyt asiat sinä juhannusaattopäivänä, kauniina
kesäisenä päivänä. Taneli oli matkalla renkeystalonsa Eevan kanssa
kotiinsa, näyttämään morsiantaan äitimuorilleen ja saamaan lupiin tämän
tärkeän teon tekemisen. Tytön vanhempien mielipide oli jo tiedossa.
Eivät he halunneet asettua vastahankaan, vaikka Taneli olikin vain
renkimies. Mutta verotalostapa hän itse asiassa olikin lähtöisin,
vaikkakin pienestä, oli hyvännäköinen katsoa ja työ häneltä kävi.
Saattaisi se sattua hullumpikin: joka valitsemaan rupeaa, sille jää
piankin luu kouraan.
Mutta kahdenpa tytön kanssa Taneli nyt kuitenkin asteli metsäpolkua
kotikyläänsä, kahden nuoren ja vaaleissa, pyhäisissä pukimissa
astelevan tytön parissa. Toinen oli se hänen renkeystalonsa Eeva,
mutta toinen oli torpan tyttö, Riitu nimeltään. Molemmat olivat hyvät
nähdä ja kai myös suloiset maistaa, ja molempia tunsi Tanelikin
rakastavansa, niin ettei oikeastaan tiennyt kumman ennen ottaisi.
Siksipä Taneli olikin ottanut nämä molemmat mukaansa, että hänen vanha
ja ymmärtäväinen äitinsä miettisi tätä asiaa ja päättäisi, kumpi näistä
olisi hänen pojalleen soveliaampi.
Ja taisipa siinä olla mukana jotakin ylpeyden ja näyttämisen henkeäkin:
mennä kotikyläänsä ja kotiinsa kauniiden tyttöjen kanssa, että näin
näitä mies saa...
Mutta hieman vaikea ja mietityttävä oli Tanelille se aurinkoinen päivä
ja pitkä metsäinen polku. Eipä tiennyt oikein miten olla ja elää. Sillä
kahta nuorta ja kaunista ja mieluista tyttöä hän kuljetti mukanansa.
Mutta niinpä he viimein illan tullen saapuivat Tanelin pienoiseen
kotitaloon, Hotakkaan, missä nähtiin ja tuli ilmi, millä asialla poika
nyt oli liikkumassa. Ällisteli siinä vähän äiti Leena, että pian se
ihminen ehtii vaikka toisia tekemään... Mutta melkein iloinen hän silti
oli, ottaen asian vähän kuin oikealta uskon kannaltakin: kun mies
akottuu, niin se vakiintuu; on jo vähän kuin haudassa ja pois maailman
teiltä...
Niinpä siis Hota-Leenalle oli selvillä, että nämä kaksi tyttölasta
olivat nyt hänen pojalleen tarjolla ja sai tietää heidän nimensä
ja sukujuurensa ja vähän muutakin. Silloinpa hänelle aivan pian
selkisi kumpi näistä oli otollisempi otettavaksi, ja hän selitti sen
pojalleenkin.
Näin oli asia: tämä Eeva oli rikkaanlaisen talon ainoa tyttö, ja oli
siis hänen mukanaan saatavissa aikaa voittaen, jos hyvin ja nöyrästi
eleli kotivävynä, kokonainen talokin. Joka tapauksessa kuitenkin maata
talon paikaksi ja kaksi, kolme lehmää ja muu hyvä elämän alku. Kun
taasen tästä toisesta saisi vain paljaan Riitun. Sievän Riitun tosin,
mutta eipä ollut mitään virhettä toimessakaan. Ja kauanko täällä
kauniina pysytään jos turvana ovat vain paljaat nyrkit maailman kylmää
tuulta vastaan...
Taneli tunsi ja tunnusti nämä äitinsä aatteet oikeiksi ja viisaiksi.
Näin tämä asia oli ratkaistava. Mutta kuinka monasti ihmisen sydän
kapinoikaan pään aatteita vastaan? Miksi murheen pitää aina ollakin
läsnä ihmislapsen suloisimpanakin kesänä?
Mutta niin täytyi tämän asian nyt päättyä. Sillä yhtä vaikea olisi
Tanelia ollut luopua Eevastakin. Riitun onnettomuus oli se, että hän
oli vain paljas Riitu. Ei ollut hänen mukanaan toivoa maasta eikä
maitoisista naudoista.
Niinpä sitten kaunis Riitu aavisti ja sai tietää puuttuvaisuutensa,
ja surumielisenä Ja närkästyneenäkin hän lähti heti, lähti yksin, kai
itkeskellenkin, valkoisena Juhannusyönä vaeltamaan halki suuren metsän
takaisin kotiinsa.
Mutta vaikeata oli tämä nähdä Tanelinkin ja eipä liene paljon
puuttunut, ettei vesiä tullut hänenkin silmäkulmiinsa. Sillä kovasti
hän tunsi Riitua rakastavansa. Eevaa oli vain opittava rakastamaan
vielä enemmän niiden lehmien ja muiden vuoksi, koska tämän maailman
olemus ei sallinut hänen molempia ottaa.
Mutta Hota-Leenan silmässä olivat vedet pelkästä hyvästä mielestä.
Oikean johdatuksen hän näki tässä. Hyvältä ihmiseltä näytti nuori Eeva.
Vanha vaimoihminen kaivoi kätköistään esiin kaksi ohutta kultaista
sormusta. Ne olivat hänen ja hänen kulukkeella olevan miehensä
sormukset. Nyt nämä nuoret ihmiset saivat ne. Ja vanha vaimo toivoi,
että ne liittäisivät heidät yhteen onnellisemmin kuin mitä Herra oli
nähnyt hyväksi hänen maalliseksi kohtalokseen...
Tämä oli juhannusyö. Ja kylän laidassa, kentällä, jota nimitettiin
Iloahoksi, oli kylän nuorilla hypyt ja ilot. Viulu soi. Sinne tuli
lähtö kihlautuneidenkin. Taneli tahtoi nähdä tovereitaan ja ennen
kaikkea näyttää, minkäkaltaisen linnun hän oli jo ehtinyt pyydystää.
Se juhannusyö oli vaalea ja sopivasti viileä. Tummanmuhevassa metsässä
kukkui käki, viulu soi ja kuiva kunnas kumisi tanssin askelista.
Ja kylän ihmisillä oli tietona, että Hota-Leenan poikakin siellä
pyörähteli morsiamineen.
Tanssiaholla seisoskeli myöskin Ahon talon isäntä, vielä nuorehko
mies. Mutta ilonsa tässä maailmassa hän löysi etupäässä viinapullosta.
Tämä isäntä näki nyt siellä Tanelin morsiamineen ja joistakin syistä
tunsi auliutta häntä kohtaan ja päätti jakaa ilonsa nuoren renkimiehen
kanssa. Kyllähän Taneliin ryyppy painuikin metsän puiden varjossa. Niin
hän kuitenkin sanoi, ettei tässä silti murtomiin mennä kun ollaan näin
morsianten kanssa kulussa. Minkä isäntäkin tunnusti oikein puhutuksi.
Aamu ehti, aurinko nousi punaisena ja loistavana, ja yönsä iloinneet
ihmiset alkoivat hajaantua asuntoihinsa. Tanelikin oli matkalla
morsiamineen tämän kotikylään. Niin äkkilähdön hän oli nyt tehnyt. Ahon
isännän kanssa hän käveli iloisesti puhellen, ja nuori Eeva asteli
yksin jälessä. Hieman surumieliseltä hän näytti ja hypisteli kädessään
kedon kukkaa, vaikka Taneli oli hänelle kuiskannutkin, että elähän nyt,
ei tässä honkiin horista...
Mutta siinä oli polun ohessa Ahon talo ja isäntä sanoi, että sopiihan
nuorten pistäytyä, sisälle istumassa levokseen. Pitkä on se polku
Laahan kylään. Taneli menikin sisälle, mutta hänen tyttönsä jäi
odottelemaan pihamaalle.
Sisällä, pitkän pirtin pöydän päässä, Ahon isäntä kaatoi väkiaineita
kahteen tinaiseen pikariin. Ja nuori Taneli heltyi puhumaan ja sanoi,
että tämä oli hänelle lempeää lohdutusta, koska hänen sydämensä oli
syvästi murheellinen, sillä sievä morsian oli hänen pitänyt hylätä...
— Hylätäkö? Miten niin? Tuollahan tyttö seisoskeli pihalla...
— Niin kyllä kai tämä on ja pysyy, mutta entäpä se toinen...
Ja Taneli ryhtyi selittämään asiaansa, ja isäntämies kallisti
uudemmat ryypyt pikareihin. Meni hetki, ja sitten Taneli muisti, että
morsianhan siellä odottelee pihalla valkoisessa ja pyhäisessä puvussa,
seitsentoista vuotias ja rikkaan talon tyttö, kaikin puolin virheetön,
ja hän tahtoi lähteä. Mutta isäntä sanoi, että istupa vielä hetki. Aina
sen ääressä olla ehdit liiaksikin ja kyllitellenkin.
Pikarit kumottiin jälleen ja Tanelin huolet hälvenivät. Iloinen hän
oli, eikä muistunut mieleen enää Eevansakaan, joka lienee istunut
siellä nurmella murhemielellä juhannusaamun auringon paistaessa.
Mutta Ahon isäntä oli nuuka ja säästäväinen mies, viisas mies,
vaikkakin viinaa maistavainen.
Nyt hänet olivat jo vallanneet ryyppyöitten aamutunnelmat, väsymys
ja kyllästys. Hän kysyi itseltään harmistuneena, että miksi hän
juotteli viinojaan tälle renkipojan nulikalle... Se ei ollut
kohtuullista. Sopivasti hän toi esiin, ettei hänellä oikeastaan ollut
tätä lääkitsevää lohtua rahatta ja hinnatta antaa. Hänen mielestään
tuli nuoren miehen, olletikin kun hänellä oli tulossa morsian
myötäjäisineen, kustantaa lohdutuksensa ja ilonsa itse. No, eipä ollut
Tanelilla rahaa. Ei ollut arvannut sitä varata tälle retkelle. Mutta
olihan hänellä kultaa, oli kaksi ohutta sormusta, äidin antamaa, liivin
taskussa. Kihlasormuksiksihan ne olivat tosin annetut, mutta komeammat
ne oikeastaan pitäisi olla ja uudetkin. Ja voihan ne lunastaa sitten
isännältä pois, jos se osoittautuu välttämättömäksi.
Niin selvisi se asia, ja vielä kerran täytettiin tinaiset pikarit.
Päivä oli kohonnut jo korkealle, mutta olipa jo näiden ilojen loppukin
lähestymässä.
Hota-Leena oli pitkästynyt odottelemaan vieraitaan, jotka olivat vielä
aikoneet palata hänen majaansa, mennyt kylälle kuulostelemaan ja saanut
selville, että sielläpä istuskelee nuori sulhasmies Ahon pirtissä
isännän kanssa ilolauluja laulellen.