päreiden ääressä. Pirtin avaralla lattialla miehet rakensivat
rekipelejä ja astioita. Alaikäinen Taneli sai usein toimia tervaksisen
tuohuksen kanssa tulen näyttäjänä. Se oli ikävää työtä ja usein tuli
uni ja nuokkuminen jo käsityön tekijä äyhki vihaisena: — Niistä!
Valaise tänne!
Mustat päreen karret tippuivat lattialle ja musertuivat ratisten
jauhoksi jalkain alla. Harmaa, kirpeä savu nousi mustaan lakeen. Joskus
pöllähti jonkun miehen päähän kertoa juttuja, ja silloin voi savuinen
pirtti jyrähtää naurusta. Päreiden liekit häilyivät ja käsityön
tekijäin puuta leikkaavat aseet lepäävät hetken. Ulkona räsähtelivät
pakkasen kiivaat nyrkit.
Pian Taneli huomasi, että Kivitalokin oli kumma talo. Joskaan ei
sellainen kuin Syinmaa, niin kuitenkin lähes kuten Iso Mahala. Monta
omituista, oudosti mieltä huvittavaa saattoi sattua tässäkin talossa.
Siinä oli vanha eläkkeellä oleva ukko, jota nimitettiin vaariksi. Tämä
koki olla uskon töhröksessä ja puheli mielellään uskonasioista ja
raamatuista. Renkinä olivat Harri-veljekset ja eräs Leviämaa, josta
isäntä sanoi, että hän oli konna ja koiranleuka, mutta samalla hyvä
työmies. Joten sai armon monista synneistään.
Oli ilta ja syötiin. Purtiin kalaa ja leipää ja ryypättiin sinukkaa,
ja eläkevaari puhui raamatun ihmisistä ja tapauksista. Leviämaa syödä
hokelsi kiireesti ja heitti sekaan lauseen:
— Ja ne Sepeteuksen pojat, ne olivat sitten niin kun näitä
Harri-veljeksiä.
Harri-veljekset kävivät punaisiksi vihasta, sillä alinomaa oli Leviämaa
heitä ärsyttämässä. Kun sitten mentiin hevosia illastamaan, syntyi
aivan tuima käsirysy, kunnes isäntä joutui erottamaan. Renkien tappelu
ei kuitenkaan koskaan ollut vereen asti menevää: käytiin vain toisen
housunkauluriin tahi läimästiin kämmenellä naamaan. Korkeintaan heilui
apekeppi.
Leviämaa osasi omaksi huvikseen ärsytellä Harri-veljeksiä monin tavoin.
Toisella heistä oli jo akka, joka asui saunanperässä olevassa kamarissa.
Oli jo kevät, ja rengit hakkasivat halkoja rantteella. Leviämaa oli
taasen saanut mieleensä aatteen, hokien sille akottuneelle Harrille
alituiseen, kymmenet kerrat ja väsymättä:
— Jo sinulla on ruma akka!
Tätä lausetta hän kertasi ikäänkuin säestykseksi kirveen iskuille
visaisiin koivupuihin. Viimein Harri lähti liikkeelle, haki tallista
marhaminnan ja meni pieksämään akkaansa. Varmaankin akalla oli
miettimistä, että mistä tämä kuri tuli.
Myöskin Taneli mietti tätä tapausta paljon: epäilemättä oli
Harri-rengillä luja usko siihen, että kurista on kaikelle lihalle apu,
koska luuli akkansakin sillä kaunistavansa...
Mutta myöskin siitä uskonasioista puhelevasta eläkevaarista saattoi
olla huvia, kun hän joskus hairahtui ryyppyhommiin. Hänellä oli
omituinen pieni rakennus kartanon laidassa, verstas, jossa hän teki
puutöitä. Häneltä oli akka kuollut jo vuosia sitten ja eli hänessä
vielä harine ottaa uusi. Ryypyksissä ollessaan hän oli sen antanut
tiedoksi ja naapurikylissä puhelivat hänen puhemiehensä sopiville
naisihmisille emännän paikasta.
Eräänä kesäisenä päivänä joku tällainen morsiamen tarjokas saapui
puhemiehineen katsomaan taloa, sulhasta ja tämän olosuhteita. Päivä
oli helteinen ja ukko pienessä humalassa höyläili saavin kimpiä pelkkä
piikkoinen paita yllä. Niin tulivat sitten puhemies ja emännän ehdokas.
Naisihminen vähän oudosteli ja ujosteli ukon asua.
— Tpry, tpry, kutsui juovusten käsissä paitasillaan heiluva ukko
morsiantaan, kuten vasikkaa. Mutta morsian suuttui ja lähti heti
takaisin ja sen erän perästä ei niitä enää käynytkään. Toisinaan,
ryypättyään, ukko itse sai halun lähteä riijuumatkoille ja hekotteli
valjastaa hevosen. Kerran renki Leviämaa antoi hänelle suuren,
sarvekkaan jäärän hevoseksi. Ukko olikin niin sekaisin, että se meni
täydestä ja pelehti jäärän kanssa valjastaakseen sen ihmisten iloksi
pihamaalla puolen sunnuntaista päivää. Piiska kädessä hän heilui ja
kirosikin, ja valkoinen parta kuin hampputukko vipatti leuan päässä
hauskasti. Viimein suuttunut jäärä töytäsi hänet sarvillaan kumoon ja
ukko kannettiin nukkumaan.
Seuraavana päivänä hän oli jälleen selvä, luja ukko ja puheli
ruokapöydässä raamatullisia.
* * * * *
Tanelilta kuluikin puolen vuosikymmentä siinä Kivitalon tanhuvilla, ja
hänen runkonsa kasvoi miehen mittaiseksi ja jäsenensä vahvistuivat.
Hän oli jo silloin täysi mies, kaikkiin rengin töihin pystyvä, monien
renkaan muotoisten työpäivien sitkistämä. Ne päivät voivat joskus
tuntua ikäviltä ja liian lukuisilta. Saattoi joskus tulla mieleen,
että ehkä olisi ollut toisenlaista, helpompaa, olla siellä tietäjän
talossa renkinä, kenties ottopoikanakin. Aikoipa hän erään kerran vielä
käydä Syinmaan ukon puheilla, mutta aikomukseksi se jäi. Ehkäpä ei
tietäjä olisi häntä enää tarvinnutkaan. Ja mitä olisi siihen sanonut
äiti, joka sieltä Hotakasta käsin piti yhä silmällä hänen elämäänsä ja
olosuhteitaan.
Vanhin veli oli jo akottunut mies, eli ja isännöi kotitalossa.
Nuoremmalle, Tanelille, ei olisi siellä enää koskaan sijaa. Hänen oli
otettava turvansa maailman leipiin.
Kivitalon leivän ääressä oli häneltä nyt mennyt puolenkymmentä vuotta.
Ja Kivitalossa istuttiin leivän ääreen otsa hiessä. Huvituksia ja
ilonpitoa ei siellä suvaittu, paitsi mitä konu renkimies Leviämaa
sai sitä aikaan niinä vuosina, jotka hän talossa palveli, ja mitä
raamatullinen eläkemies sitä ryypyksissään ollessaan totuudessa
harrasti. Joskus Taneli saattoi jo karata yötansseihin, joita pidettiin
suruttomissa taloissa. Siellä oli hauska istua nurkassa ja kuunnella,
kuinka pelimanni Näpin viulu soi. Tahi hän puhalsi pilliä naama
mustanpuhuvana pinnistyksestä. Rengit ja piiat tanssasivat totisesti
ja hartaasti, hiki päässä. He tekivät sitä kuin työtä, joskus aina
aamutunneille saakka, jolloin palkkapiian piti olla valmis kyyristymään
naudan kupeeseen ja rengin tarttumaan vetojuhdan ohjaksiin. Ihmislihan
piti olla silloin lujan, jos mielit olla nuori ja huvitusta halaavainen.
Välistä miehet näissä tanssipaikoissa nauttivat viinoja ja olivat
silloin kärkkäät rakentamaan riitaa. Tapeltiin, lyödä rojautettiin
toisiaan housun kaulurista lattiaan. Kerran keskenkasvuinen Taneli
sai kivuta tanssipaikassa uunille, kun väkijuomilta liikutetut miehet
ryhtyivät tyhjentämään tupaa, ja vahvavoimaiset pistelivät heikompiaan
penkin alle.
Monasti ei Taneli vielä tanssipaikassa käynyt, sillä sinne piti mennä
salavihkaa ja karkaamalla. Kivitalon isäntä kun siitä mukisi. Tosin hän
sanoi siitä muuten vähät välittävänsä, mutta kun palvelijat hyppäävät
yöt, niin ne nuokkuvat päivät. Äiti taasen otti sen sielun ja autuuden
asian kannalta ja puhella säkätti siitä pojalleen paljon ja kiivaasti,
milloin kuuli tämän ilopaikoissa käyneen. Kuten hän kutsui näitä
tanssitilaisuuksia.
* * * * *
Mutta näihin aikoihin kylän asukkaat alkoivat kokoontua myöskin muissa
mielinouteissa: ei etsimään hetken iloja viinatilkoista ja tanssin
jytinästä. Tarkoitus oli olla nyt totisena ja murhemielellä, että
ilonhetket varautuisivat tuleviin aikoihin, sinne tuntemattomiin,
outoihin seutuihin kuoleman mustan virran taakse. Innolla alettiin nyt
ahertaa hengellisiä, tehdä työtä autuuden asian eteen. Ei tyydyttänyt
enää papin kuuleminen, kirkossa käynti ja ehtoollisryypyn ottaminen.
Jopa jotkut katsoivat kirkkopapin virkaherraksi, joka teki vain
leipätöitä. Voimallinen ja ylenpalttinen uskonnollisuuden henki oli
puhaltautunut liikkeelle. Kansa heräsi, havaitsi makaavansa synnin
lätäkössä, sai ahdistuksen ja hädän sielunsa takia, jonka olivat
kuulleet asustavan ihmisen lihojen ja luiden seassa. Se oli kallis
kapine. Se ansaitsi tulla taidolla hoidetuksi, että se kerran pääsisi
yljän hääpöytään siellä tulevaisessa maassa.
Saarnamiehiä ilmaantui kylään, vanhahtavia, pyhiä miehiä, joiden
päälaki hohteli paljaana ja leuassa kasvoivat pitkät partajouhet. He
julistivat sanaa mustissa, pirteissä ja sanat sattuivat. Vaimoihmiset
tulivat ensin synnintuntoon ja tekivät parannusta ja sitten vakaat
miehetkin, isännät ja talonmiehet, jopa joku torppari ja renkimieskin.
He ottivat uskon ristin kantaakseen.
Kivitalonkin haltijaväki teki parannuksen, samoin vanhempi
Harri-veljeksistä. Isäntä ei enää kironnut kuin joskus kiireen tullen
tiukkapaikoissa. Joka tapauksessa hän koki hillitä itseään, jopa
mällinesteen valumistakin leuan sängelle. Mutta vähäisiltä näyttivät
ainakin aluksi uskon aikaansaamat ulkonaiset muutokset. Köyhältä
kiskaistiin sama tiukka penninki perunakapasta ja piimäkannusta,
äkäisesti tiuskittiin palvelusväelle ja pahajuonista kakaraa
pieksettiin entistä enemmän. Se tapahtuikin Jumalan mielinouteeksi.
Mutta totisena istui kivitalolainen seuroissa emäntänsä rinnalla,
totisena ja huuli tönössä. Olivatpa seurat joskus hänen omassa
pirtissäänkin, vaikka hänen sääliksi lienee käynytkin, että piti
silloin ruokkia saarnamiehiä. Ne olivatkin syöläitä piikojen mielestä.
Ihmeen paljon he ahtoivat sisäänsä sianlihaa pyhää henkeä täynnä
oleviksi miehiksi. Nykyjään kivitalolainen saattoi usein muistuttaa
palvelusväkeäänkin siitä, että nämä niin surutta elivät tätä maailmaa.
Mutta eipä hän kutsunut heitä kuitenkaan herätystä kuulemaan edes
silloin, kun hartauskokous oli omassa talossaan. Siitä olisi
työaika lyhentynyt. Itse isäntä istui saamassa sielulleen ravintoa
seuratuvassa, mutta palvelijat saivat tehdä töitä kuten ennenkin.
Olipa kerran taasen kiertävä saarnamies saapunut kylään, ja Kivitalossa
pidettiin sitten seuroja. Oli talvinen ilta. Taneli ja Leviämaa
olivat juuri tuoneet halkokuormat ja purkivat niitä pirtin päähän
pinoon. Sellainen oli tapa siihen aikaan. Halkoliitereitä ei ollut,
ja pirtin seinän vierestähän puut olivat nopeasti saatavissa. Toinen
Harri-veljeksistä istui pirtissä saarnaa kuulemassa. Mutta Leviämaa
sanoi, että maalliseksi vahingokseen hän siellä hengellisiä herkkuja
nautti. Menetetty työaika vähensi hänen palkkaansa.
Leviämaalla oli aina koiruus mielessä. Niinpä hän nytkin sanoi
Tanelille:
— Pistetäänhän puut rapsakasti pinoon, että saarnamieskin huomaa,
kuinka huonoa heidän olisi herraa kiittää, jos eivät syntiset lämmöstä
huolehtisi.
Niin he iskivät halkojen päitä ankarasti seinään, että koko rakennus
tärähteli, saadenkin aikaan sen mitä Leviämaa oli tarkoittanut.
Sanankuulijain ja piammiten sananselittäjänkin ajatukset johti jyrisevä
työnteon ääni maallisiin. Saarnamies sanoikin pian:
— Jos isäntä käskisi ne työmiehet sieltä kuulemaan, sillä sana ei
taitaisi tehdä niille pahaa. Heidän työnteossaan on ylimielinen
öykkärin ääni...
Niinpä isäntä tuli portaille ja sanoi, että tulkaapa miehet kuulemaan
sananselittäjää. Puretaan ne kuormat sitten aamulla.
Rengit tekivät kuten käskettiin, astuivat pirttiin ja etsivät sijansa
penkin nokalta. Pirtti oli täynnä sanankuulijoita. Likellä pöytää
uskovaisia, parannuksen tehneitä, mutta ovensuun puolessa suruttomia,
nuoria piian tuikkuja ja pojan jääriä, jotka eivät vielä kyllikseen
ole ehtineet päästä maailman makuun. He etsivät vielä lihan iloja ja
elämän koreutta. Unisena ja yksitoikkoisena vieri pöydän takana istuvan
saarnamiehen ääni ylitse hämärän pirtin. Hän puhui synninsitkaasta
ihmisluonnosta ja Jumalan pojan kalliista haavoista, ja vakaasti ja
hurskaasti kuuntelivat vöyräiden talojen haltijaväet, kuuntelivat tahi
nuokkuivat penkeissään.
Mutta äkkiä saarnamies hiiltyy hengessään, tuohtuu, kiskoo innostusta.
Hänen sanoihinsa tulee ikään kuin sateen kiivautta ja rakeitten
raskautta:
— Meidän tähtemme nostettiin Jumalan poika puuhun, meidän takiamme
iskettiin raaspiikit hänen jäseniinsä, ruosteiset naulat raskaalla
vasaralla...
Jopa uilahtaa joku vaimoihminen itkuun, katkeran-haikeaan ja
ulvahtelevaan, ja pian yhtyy siihen toisia ääniä. Heidän sisässään
lienee hätää ja tuskaa synnissä nuhraantuneitten sielujen puolesta.
Mutta kevytmielisesti kurkistelevat nuoret ovensuussa, ja joku vakaa
isäntämieskin havahtuu penkillään: Mitä tapahtuukaan, kenen sielua hätä
ja itku kirkastaa...
Hetken täyttää pirtin itkijöiden ulina ja nyyhke, jonka seasta vain
vaivoin voi kuulla saarnamiehen korotetun äänen. Mutta eihän ihminen
voi enempäänsä itkeä, eikä nauraakaan. Kaikesta on lakattava aikanaan:
tanssi lopetettava, kun ei enää kuulu pillin ääntä. Saarnamiehen
innostus laskee, puhe tyyntyy uniseen tasaisuuteensa ja itkukin jo
vaimenee.
Ilta kului, virsi veisattiin, rukous luettiin ja väki hälveni. Joku
oli ehkä saanut sieluunsa rauhan, lohtua ja lievitystä. Kivitalon
huonekunta nukkui raskasta unta.
Mutta jo kello kolme oli isäntämies hereillä. Kelteisillään hän käveli,
päre hampaissa, ja töytäsi renkejä olkapäähän:
— On purettava ne halkokuormat, että joutuu aikanaan uusia hakemaan.
Vähäiset olivat päälle näkyvät uskon vaikutukset tässä isännässä.
Leviämaa katsoikin kohtuulliseksi puhua takapuolella hänestä, että usko
ei ollut vaikuttanut Kivitalon isännässä enempää kuin paljas vesi. Ei
se mies muka tuntenut Jumalaa enempää kuin nupo sonni.
* * * * *
Myöskin Tanelin äiti, Hota-Leena, oli tehnyt parannuksen ja oleskeli
usein Kivitalossa uskonsisariensa ja veljiensä parissa ja puheli
silloin alituiseen pojalleenkin parannuksen teon tarpeellisuudesta.
Mutta Taneli oli penseä ja välinpitämätön. Hän ei ymmärtänyt hölynpölyä
koko hommasta.
Sitten Leviämaa puheli hänelle seuraavaan suuntaan:
— Rupeahan, poika, vain uskoon, ja minä rupean myös. Ehkä siitä olisi
jotakin apua ja lievennystä tähän nykyiseen elämäänkin, ehkä tipahtaisi
sen turvin jokin liika ruuan muru, jokin kuppi kahvia siunatuilta
uskonveljiltä. Ehkä tämänkään talon töissä heränneellä miehellä ei
olisi niin tulipalokiirettä kuin syntisellä.
Hän alkoikin puhua talonväelle ja muillekin jumalisia ja pian tuli
tiedoksi, että hän ja Taneli olivat uskoon kallistumassa. Tämä tieto
tuottikin heille jonkin ylimääräisen kahvitilkan. Mutta oikeaan
parannuksen tekoon, vanhurskasten kaulaan nousemiseen, he eivät
ryhtyneet. Yleensä lienevätkin kaikki hienokseen epäilleet Leviämaan
kääntymyksen oireiden vilpittömyyttä. Vapaasti he saivat nyt kuitenkin
istua pirtissä silloin kun Kivitalossa oli seurat, jopa he joskus
pääsivät niihin kylän toisiinkin taloihin.
* * * * *
Mutta uskossa oleva Harri-renki oli näihin aikoihin saanut aatteen
ryhtyä saarnamieheksi. Hän oli nähnyt näiden vanhurskasten miesten
tienaavan ruokansa ja rasvaisen ruoan köykäisellä istumatyöllä ja
olevan muutenkin ihmisiltä nähtyjä ja kunnioitettuja miehiä. Häneen
oli mennyt kunnianhimon piru tulla sananselittäjäksi, pyhäksi ja
Jumalalle otolliseksi mieheksi. Hän olikin siihen jo hyvällä alulla,
ollen hyvä-ääninen, paras veisaaja kylässä. Puuttui vain, että olisi
aloittanut puheet. Hän olikin jo ilmituonut aikeensa, ja varsinkin
Leviämaa kannatti ja yllytti häntä kaikin tavoin.
Sitten eräänä sunnuntaina alkoivat kylän uskovaiset kokoontua
Kivitaloon. Harri-renki oli nyt pitävä ensimmäisen sananselityksensä.
Saarnamies saataisiin omaan kylään.
Kaikki alkoikin hyvin. Harri asettui pöydän taakse raamattu edessään.
Veisattiin virsi, joka huilahteli hänen kurkustaan komeasti kuten
ennenkin. Sitten hän luki saarnansa tekstin selvästi ja kangertelematta
ja nosti silmänsä aloittaakseen puheensa. Mutta nyt olikin ikään kuin
tulppa pistettynä hänen kurkkuunsa. Ei ollut sanaa suuhun tulevaa.
Hän ruopi päätään, ojenteli kaulaansa, karautti kurkkuaan, ja tuskan
hiki kohosi hänen ohimoilleen ja vyörähteli kasvojen parran sängelle.
Viimein pusertuivat hänen ahdistuneesta sydämestään sanat:
— Voi, perkele, kun tuli ruvetuksikin...
Sanankuulijat valtasi mykistävä hämmästys. Kuului jokin salainen naurun
tirskahdus. Leviämaa oli ryöminyt uunin leveään solaan ja nauroi
siellä, että hartiat hytisivät.
Sitten kuului isännän ääni:
— Harri, tulepa pois sieltä pöydän takaa! Että mies rupeaakin
kuvattelemaan...
Seuraväki hajaantui.
Se oli Harrin ensimmäinen ja viimeinen saarnayritys. Sen johdosta
hän joutui vielä riitaan isännän kanssa, menettipä uskonsakin ja
vajosi entiseen synnillisyyteensä äkäpäissään. Seuraavana kekrinä hän
muuttikin akkoineen Kivitalosta Isoon Mahalaan.
* * * * *
Mutta Taneli ja Leviämaa palvelivat yhä Kivitalossa ja kävivät
seuroissakin, koska Leviämaa katsoi siitä koituvan jotakin etua.
Hän selitti Tanelille, että voivathan he olla uskosilla, kuten nuo
toisetkin: istua seurapirtissä hurskain naamoin, olla uskosilla
aikansa, kuten lapset talosilla, ja elää välillä kuten luonto myöten
antaa. Niinpä se näkyy tapa olevan. Harvoilla se usko riittää
seurapirttiä pitemmälle.
He olivat silloinkin matkalla seuroihin Alapellon taloon sunnuntaisena
iltapäivänä. Nuori Taneli mietti toverinsa puhetta.
— Ero siinä sittenkin on, sanoi hän sitten. — He istuvat seuroissa
totuudessa ja me sen sijaan leikillämme. Ja Jumalahan ei taida sitä
leikkiä tuntea. Siitä tulee meille raskas synti vanhana miehenä
vedettäväksi.
— Saattaapa niinkin olla. He tekevät kaiken sydämensä
yksinkertaisuudessa ja me viisauksissamme. Taitaisipa siis olla
parasta, että heittäisimme jumalisuuden pois. Tulot siitä ovatkin
olleet vähäisemmät kuin luulin. Saahan sen tyhjän pyytämättäkin.
Taneli myönsi sen. Kun he tulivat Alapellon kujan suuhun, kuulivat he
pillipelin iloisen mutkikkaan juoksun.
— Mitä tämä on? ällistyi Leviämaa. — Mutta aivan oikein! Alapellon
ja Yläpellon isännät eivät vedä oikein yhtä köyttä: kun toisella on
uskovaisille seurat, on toinen laittanut suruttomille ilot.
Niin olikin. Yläpellon ja Alapellon talot seisoivat vastakkain saman
kujan päässä välillään vain kartanomaa. Isännät olivat riidassa
keskenään. Niinpä oli nyt Yläpellon tuvassa soittoa ja tanssia, mutta
pihan toisella puolella veisattiin ja aherrettiin autuuden asian eteen.
— Nyt, sanoi Leviämaa, tässä on tienhaara: tuo tie on lavia ja tuo
toinen kaitainen. Mutta kuten me tuolla mietiskelimme, keräämme me vain
syntiä päällemme jos viisauksissamme kuljemme sillä näkökaitaisella
polulla. Minä menen siis sille väljälle pistämään polokaksi.
Hän suuntasikin kulkunsa Yläpellon portaita kohti ja Taneli alkoi
seurata häntä. Mutta samassa hän näki Hota-Leenan, äitinsä, Alapellon
portailla. Eikä äiti ollut ääneti:
— Poika, tulehan tänne! Kyllä siellä synnin teillä kerkiät juosta, kun
sinne mieli vetää, vielä vanhempanakin...
Taneli astua marri vastahakoisesti seuratupaan. Sillä äitiään hän
katsoi tulevan totella. Ja eihän hänestä vielä oikein tanssijaksikaan
ollut, alaikäisestä. Yhtäpä siis istua täälläkin, missä virsiä
veisattiin, istua hieman unisena ja alakuloisena. Pihamaan ylitse
avomista ovista kantautui tännekin soiton ja tanssin ääni.
Ilta kului ja molemmissa taloissa aherrettiin omaa hommaansa. Joku
tyttö tuli kuitenkin tanssituvasta ylitse pihamaan seurapirttiin. Hän
itkeskeli hiljaa. Eräs uskovainen kysyi häneltä, miksi hän itki. Tyttö
sanoi nyyhteensä lomassa:
— Niin, kun eivät tanssittaneet...
Se oli oudon vilpitön tunnustus ja jonkun uskovaisenkin suu meni
pilkalliseen irveen. Mutta toiset hymähtivät hyväntahtoisesti ja
puhelivat hänelle sopivia lohdutuspuheita. Niinpä tyttö tuntui pääsevän
niine tunnustuksineen uskonlahkon helmaan.
Toinenkin, Tanelille merkittävämpi tapaus sattui tänä iltana. Äkkiä
joku töytäisi häntä kylkeen ja suhahti: isäsi...
Taneli näki ovella seisovan kookkaan, leveäharteisen, punakkakasvoisen
miehen, jonka ruskeat viikset pörhöttivät komeina. Hän vinkkasi juuri
koukistetulla etusormellaan Hota-Leenalle, kutsuen tätä ovelle. Mutta
tämä oli mennyt punakaksi ja hämmentyneen näköiseksi, eikä ollut
näkevinään. Ovella seisovan miehen kärsivällisyys näytti loppuvan. Hän
viittasi kiivaasti, entistä käskevämmin ja karjaisi samalla komeasti
kajahtavalla äänellä yhden ainoan sanan:
— Pois!
Nyt Hota-Leena nousikin ja käveli ovelle ikäänkuin vastahakoisesti. He
menivät portaille ja näkyivät sitten kävelevän rinnakkain tielle.
Taneli istui penkillään seura-ajan loppuun ja mietiskeli tätä tapausta:
yhtäkkiä oli ovella seisonut hänen isänsä, jota hän ei ollut ennen
koskaan nähnyt.
Paluumatkalla Kivitalon emäntä sanoi Tanelille:
— Sinähän et ole ennen tainnut isääsi nähdäkään? No, miltä hän näytti?
— Pösäkkä mies.
— Niin, mutta taitaapa olla syntinenkin mies.
Emännän arvelu saattoi olla oikeakin. Ainakaan ei Hota-Leenan mies
sopinut elämään talossaan kuin jonkin päivän. Hän oli riitaantunut
Hotakassa isännöivän poikansa kanssa ja lähtenyt jälleen. Taneli ei
ehtinyt häntä nähdä muuta kuin sen yhden kerran Alapellon pirtin ovella.
Hota-Leena oli jälleen elävän leski.
* * * * *
Sinä syksynä oli Tanelin ikä jo lipunut niin pitkälle toista kymmentä,
että hän oli kelvollinen rippikouluun. Rippikouluviikko sattui nyt
pyhäinmiesten aikaan, palkollisten vapaaviikoksi. Äitimuori varusti
tuohikontin täyteen leipää ja pisti sinne voirasian, ja lihanokareen.
Takkinsa avaraan taskuun Taneli sovitti tarvittavat kirjat, virsikirjan
ja testamentin ja pitkäsivuisen katkismuksen. Äiti puheli hänelle
vielä neuvonantopuheita: kuinka tulee käyttäytyä kiltisti, oppia
kirjansa, eikä ottaa esimerkkiä niiltä ihmisenaluista, jotka näyttävät
maailmallisilta. Eikä ollut esikuvaksi liioin siitä kirkkoherrastakaan,
joka oli pahasti synteihin jammertunut ihminen, suoraan sanoen räähkä
mies. Muuksikin ihmiseksi, jopa sitten papiksi. Että Jumalakin suvaitsi
sellaista seutukunnan paimenena...
Mutta Taneli tuskin kuuntelikaan näitä puheita. Hän heitti kontin
viilekkeistä olalleen ja lähti astumaan. Iloisesti hän käveli, sillä
tämä alkava rippikoulu ja ripille pääsy oli ikäänkuin päästötutkinto
elämään. Ihminen tuli aikuiseksi, seisoi omilla kantapäillään ja
käänsi oman nokkansa vasten maailman tuulia. Ja maailman tuulet
kävivät iloisina. Ripille pääsy oli vapaus, vapaus kaikkiin elämän
mielenkiintoisuuksiin. Kuten lauluntekijäkin lauloi tanssipelin
railakkain sävelin:
Rippi oli saatu
ja yö oli maattu
tuon hummaripojan vieressä...
Tiellä Taneli tapasi kaksi kotikylänsä poikaa, samoin kontit
hartioinaan ja samoin matkanmäärin. Sitten he astelivat kolmisin
eteenpäin kohti kirkonkylää puhellen keskenään ripille pääsyn
merkityksestä ja kirkkoherrastaan. Kaskut tämän pappismiehen elämästä
eivät olleet oikein soveliaita rippikoululapsille.
Talvi oli kouristanut jo rautaiset sormensa syksyn tumman märkyyteen.
Maa oli kohveessa, rapakot hohtavat jäähileissä. Sunnuntaisen
iltapäivän taivas kajasteli valjun selkeänä yöpakkasta ennustellen.
Talitiainen lauleli koivupuun paljailla oksilla tiukoin äänin.
Pojat ikuistivat senkin värssyn, minkä joku oli runoillut tänään linnun
suuhun:
Rippi tii, tii,
mitä pappi
vaatii, tii...
Tämä heidän pappinsa ja paimenensa, mitäpä hän vaatinee. He kertoivat
hänestä uuden jutun ja iloitsivat että heille oli sattunut sellainen
opettaja: helppoa oli läpäistä koulu.
He saapuivat kirkonkylän laitaan. Kirkon maalailtu huippu hohteli
korkeana iltataivasta vasten. Taneli ei ollutkaan käynyt kirkonkylällä
muuta kuin sen yhden ainoan kerran, silloin kun hänen nenärustonsa
oli iskeentynyt kasaan vasten lukkarin puustellin seinää. Mutta se
nenä oli parantunut kukaties entistä ehommaksi Syinmaan tietäjän ja
Hallelujaa-Aatamin hoivissa.
Outo oli siis Tanelille kirkonkylä. Mutta hän katseli nyt jo kaikkea
arkisin silmin, järkimiehen silmin. Ei missään enää ilmennyt sitä
outouden ja merkillisyyden hohdetta, joka kaikesta tulvahteli hänen
aisteihinsa ja tajuunsa silloin, vuosia sitten.