language: Finnish
HOTU-LEENAN POIKA
Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat
Kirj.
PENTTI HAANPÄÄ
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1929.
Kuinka kaikki olikaan kummallisesti toisin kuin nykypäivänä, silloin,
seitsemän vuosikymmentä takaperin? Voisihan tehdä luetelman, sanoa,
että esimerkiksi moni nykyinen ihmisasumus oli siihen aikaan vielä
rakentamatta, moni pelto kuokkimatta ja soihin ei hulluinkaan
maanviljelijä vielä pannut turvaansa. Peltojen multaa eivät tonkineet
rautainen aatra, eivätkä muut moniniveliset vehkeet, puhumattakaan
noista käsillä tehdyistä, vähämielisen näköisistä vetojuhdista. Sirppi
leikkasi silloin viljan ja varstan jyskeellä karistettiin oljista
jyvät. Kylätie oli kuoppainen raiteiltaan ja sen vierillä ei tuuli
vielä soitellut puhelinlangoilla, eikä missään nähnyt kauppapuodin
ovea. Siihen aikaan tultiin omillaan toimeen. Kun tarvittiin suolaa
tai rautaa, valjastettiin hevonen ja ajettiin kaukaiseen kaupunkiin.
Kylän lävitse virtailevan joen Myllykoskessa kävi harmaaseinäinen
vesimylly. Se rusenteli jyvät jauhoiksi. Nykypäivinä moniniveliset
rattaat suristen ottavat Myllykosken vesistä kirkkaat valot kyläkunnan
taloihin, oudot valot onteloihin pulloihin. Lapsikansa ei kulkenut
vuosikausia koulutalossa kirjalaukku kupeellaan, eikä kylän nuorille
ollut tarvinnut rakentaa erikoista hyppyhuonetta. Yksikään rikas
manttaalimies ei ollut kasvattanut mahaansa ainoankaan tukkipuun
pihkaisilla lustoilla.
Ja kuitenkin: kuinka olikaan kaikki samankaltaista kuin nykyisinäkin
päivinä? Yhtäläisinä ja järkähtämättä vaelsivat vuodenajat maan ja
ihmisten ylitse: päivä paahtoi ja sade lankesi, helle rasitti ja
vilu ahdisti. Maan tonkimisesta odotettiin ja otettiin leipää, ja
joessa juoksi vesi ja joen kaltailla kasvoi ruoho, jota ammuva nauta
jyysti antaakseen maitoa tuoppiin iltaisin. Ja kevät täytti jopa
kissatkin samankaltaisilla tunteilla kuin nykyäänkin: ne maurusivat ja
raaputtivat naamistoa pylvääseen.
* * * * *
Kylän laitamilla pyrki jokeen pienoinen puro, jota nimitettiin
Hotapuroksi. Sen rannalla sijaitsevan vähäisen talon nimi oli Hotakka.
Talon emäntää sanottiin Hotan Leenaksi. Isäntää ei niillä hetkillä
ollut. Hän oli kävellyt hiljaa tiehensä, kuten melkein hiljaa oli
taloon tullutkin ja saanut aikaan sen, että Leena, talon tytär, oli
nyt emäntä, että pari pientä ihmistainta taapersi lattiapalkeilla, ja
kolmas oli kai pian yhtyvä heidän seuraansa.
Sillä näihin aikoihin tiesi Hota-Leena odotella taloonsa jotakin uutta
tulokasta. Tämä tulokas ilmeni Taneliksi, Taneli Hotakaksi. Hänen
tulemisensa tapahtui kesäisenä iltapäivänä. Hota-Leena pisti pienen ja
parkuvan pojan vasuun ja vakan penkin alle ja meni lypsämään lehmiään.
Hän oli ainoa työihminen siinä vähäisessä talossa. Eikä talousaskareita
käynyt laiminlyöminen sen kaltaisten seikkain kuin lapsen saantien
takia. Ne olivat sellaisia viraapelitöitä ne. Vähäiset varat eivät
sallineet apuihmisten palkkaamista.
Ja yleensäkin naiset siinäkin kylässä olivat eri mummoja siihen
aikaan. Kun he tekivät poikia, tapahtui se nokiotsaisessa saunassa.
Eikä lapsiakka tarvinnut muuta kuin naukun kirkasta viinaa. Ei siinä
ollut pitkiä makuulla oloja eikä lapsenpäästäjiä. Korkeintaan toimi
portinvartijana joku vanha muori piippukänä leuoillaan.
Hotakan talo oli tiluksiltaan vähäinen, eikä siinä elätetty kuin pari
kolme nautaa ja toisinaan pideltiin ruoissa sikaa. Mutta pirtti oli
avara, entisajan pihkaisista aarniohongista veistetty, joihin vain
työläästi tehoavat säiden ja sateiden nakertelevat hampaat. Ne seinät
ovat yhäkin pystyssä ja koreamieliset ihmiset ovat sivelleet niiden
pintaan punamultaa. Silloin ei maaliaineita näkynyt. Olisiko ollut
jonkin talon vaatearkussa kiertelevän kisällin maalaamat heleät ja
koreat kukankuvat?
Siinä avarassa pirtissä pieni Taneli eleli varhaista lapsuuttaan,
niitä ajattomia vuosia, joiden kulusta ei mieleen selkeitä piirteitä
piirry. Kuinka lieneekään äiti, Hota-Leena, hankkinut itselleen ja
kolmelle pojalleen leivän ja niukan särpimen? Luultavasti sellaisilla
monenkaltaisilla puuhilla kuin köyhät ja toimeliaat naiset maailman
ajan. Olihan hänellä aina turvana maansa, joka kesäisin kantaa
hedelmänsä, ja ne pari lehmää. Joka tapauksessa ravintoa tuli ja
Tanelin runko varttui kyynärpuun mitan ja hänen uutuuden puhtaat
aivonsa alkoivat tajuta tämän maailman menoja.
Heti olivat häntä vastassa arkiset työnpäivät. Sillä, koti oli
köyhä, kuten mainittu on, ja tietämistä oli monasti leipäpalan
irroittamisessa. Mutta Hota-Leena tiesi, miten elää; hän oli leipänero
elämänsä ahtaudessa, ja hän tahtoi kasvattaa poikansakin toimeliaaseen
vaellukseen.
Niinpä hän sanoi Taneli-pojalleen:
— Otapa nyt pussi ja mene renikoita keräämään, että sika saa ruokaa.
Ja pieni Taneli otti pussin ja käveli kylälle ja kyyristeli talojen
pihahuoneitten seinänvierissä ja nosteli tikulla pussiinsa ruskeita
renikoita. Niitä kun ei tullut riittämiin oman navetan seinustalle.
Hän palasi pussi pullollaan ja sialle sekoitettiin suurus. Se söi ja
maiskutteli ja lihoi. Ajallaan elämän hyvyydet olivat siltä ohitse; sen
rasvainen ruumis oli pellossa kasvaneen perunan kastikkeena. Ja pienen
Tanelinkin posket punoittivat kuin vöyräämmänkin talon poikien.
Muutakin työtä oli tehtävä, mihin vain pienen miehen jäsenet
kykenivät. Mutta olipa myöskin vielä aikaa oleilla joutilaanakin
kylän toisten poikasten kanssa kesän lämpöisinä päivinä. Voitiin uida
räpiköidä joessa, onkia sieltä piikkiharjaisia ahvenia. Opettelipa
hän Närhi-Iikan kanssa aikamiestenkin pitämyksiä: kaiversivat
koivun pahkurasta piiput ja polttelivat niissä sammalia. Leikkasipa
Närhi-Iikka salaa isänsä tupakkamaasta lehtiä ja kuivasi ne, ja sitten
he kiskoivat kessunlehtien häkää sisäänsä ja makasivat puolenpäivää
sairaina heinäisellä pientarella.
Tämä Närhi-Iikka oli merkillinen, ikäänkuin jo vanha poikanen, aivan
nauramattoman totinen, jäykkä kuin vahva pölkky, jonka nokkaan on
pistetty ikäkulu, rääkkääntynyt, lieriltään suunnattoman laaja hattu.
Sen kupu oli puhki ja siitä törrötti esiin pitkä hiustupsu. Tällainen
oli Närhi-Iikka, aina nauramattomin ja huutamattomin suin. Mutta
hänen totinen päänsä keksi sadoittain puuhia, outoja, muiden mieleen
juolahtamattomia temppuja kesäisen päivän kulutukseksi.
Hänen kanssaan Taneli kulki kylän isoimpaan napataloon, Isoon Mahalaan.
Siellä oli kaikki ylen merkillistä ja suurta pienestä Tanelista.
Monet huoneet, monet puolilahot, oudonpimeät hökkelit, puolisatainen
karjalauma, hevoset ja kiroilevat rengit, paksu isäntä, jota täytyi
pelätä ja karttaa. Siellä oli paljon ihmeteltävää, paljon pelättävän
ihastuttavaa, isossa, kesäisessä talossa.
Siellä Taneli Hotakka oppi ensikerran, vielä ensimmäistä ikäkymmentään
elävänä poikasena, seikan, johon sitten myöhemmin pitkin elämänsä
vartta tuli aina tutustuneeksi mielihalulla tilaisuuden sattuessa.
Isossa Mahalassa oli ruotiukko, silmäpuoli ja parrakas. Ja tämän miehen
piti vielä vanhanakin ja ruotilaisena saada viinaa. Millä keinoin
lienee sitten sitä hankkinutkin? Närhi-Iikan silmä oli keksinyt, että
hänellä oli valtavavatsainen viinapullo kätkettynä lammaskarsinaan.
Närhi-Iikka ehdotti, että he varastaisivat ruotiukon viinaa, ja Taneli
taipui tuumaan. Se oli suuri ja jännittävä hetki. Taneli pilkisteli
lammasnavetan ovenpielessä ja Närhi-Iikka kaatoi vaivalloisesti ja
työläästi nestettä suuresta pullosta pienempään hallinpulloon. Sitten
Taneli äkkiä säikähti: ukko tulee... Kiireesti he sänttäsivät karkuun
jättäen pullot karsinan pinnalle kelteisilleen. Mutta mitään ukkoa ei
tullut. Ne olivat vain piikoja, jotka kulkivat ohitse, hameet lonkille
ruopaistuna ja kintut sonnassa. Pojat palasivat ja suorittivat loppuun
varkauden työn. Sitten Närhi-Iikka sanoi, että puteli oli täytettävä,
ettei ukko huomaisi vajausta. Niinpä hän laski kuumaa ja suolaista
vettä ruotiukon pulloon saman mitan, minkä he olivat sieltä viinaa
vieneet, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.
Se päivä, oli kokonaan kummallinen. Auringonkin leppeät kasvot
näyttivät saavan oudon hohteen, kun he Ison Mahalan aitan takana
ruohikossa nauttivat viinaa hallinpullosta. Ja karvas viina oli
maistuvinaan hyvältä heidän nuorissa suissaan. Olihan se kielletty
hedelmä, partamiesten juoma. Ja nyt oli Närhi-Iikan toimelias pää
hankkinut sen heidän hoteisiinsa. Kuinka kaikki olikaan kummallista,
miten Närhi-Iikan pyöreä naama punoittikaan sen suunnattoman hatun
lieren alla, ja kuinka hänen hiustupsunsa heiluikaan leikillisesti
kesäisessä tuulessa.
Sen päivän loppu peittyi Tanelilta usvaan. Mutta hän muisti kuitenkin
saaneensa surkeasti selkäänsä äidiltään, Hota-Leenalta, Hotapuron
rantakoivuista taitetuilla vitsoilla, joista lehdet tarkoin riivittiin.
Sitten hän nukkui vuoteeseensa. Mutta jälkeenkinpäin kuuli Taneli tästä
tapauksesta äidiltään paljon itkun ja vihaisen rakkauden sekaisia
puheita, uhkauksia ja lupauksen vaatimuksia.
Närhi-Iikka, jolla oli sellainen jymypää sen huopahatun alla, oli
varmaankin selvinnyt uudesta humalastaan ilman vitsoja ja ilman
paljoja, kiusallisia puheita. Ainakin Taneli jäi siihen uskoon, kun
hänen toverinsa seuraavana päivänä saapui hänen luokseen ja tahtoi
häntä kanssaan Isoon Mahalaan katsomaan mitä siellä näkyisi: olisiko
ehkä ruotiukko jotakin huomannut... Tanelia oli kyllä kovien kokemusten
uhalla varoitettu pysymään kotona, mutta niinpä siinä kävi kumminkin,
että hän lähti Närhi-Iikan mukana. Äiti kun ei ollut saapuvilla, vaan
jossakin töissä.
Isossa Mahalassa oleiltiin kuitenkin kuten ennenkin. Ruotiukon vanha
suu ei ollut huomannut aineen laimistumista ja sekoittumista. Se
oli maistunut hänestä yhtä hyvältä kuin ennenkin. Nyt hän pienessä
hinarissa makasi selällään lavitsalla talon pirtissä, hyräillen
jotakin, kai laulua, ja läpsytellen paljailla jalkapohjillaan tahtia.
Tulipa isäntä pirttiin, vilkaisi ukkoon ja kielsi häneltä laulun. Ukko
vaikeni, mutta läpsytteli yhä isoja, paljaita jalkapohjiaan lavitsan
pintaan, kunnes isäntä kielsi häneltä senkin. Täytyyhän ruotiukon
totella isäntää, vaikka olisikin pienessä viinassa ja vaikka olisi
kuinka pitkäpartainen.
Tämän kaiken he huomasivat Isossa Mahalassa, viipyivät iltaan ja
palasivat. Jälleen Taneli sai lujasti selkäänsä Hotapuron rannalta
taitetuilla ja karsituilla vitsoilla. Työssä täytyi olla siitä lähtien
entistä enemmän ja Närhi-Iikkaakin sai nähdä vain harvoin. Ei päässyt
enää hänen kanssaan oudon viehättäviin tutkisteluihin. Ne ajat olivat
ohi.
Tuli talvikin. Viimeinen niistä, jotka Taneli vietti etupäässä Hotakan
uunin päällä, ilman kenkiä ja ylen vähäisin vaatteinkin.
* * * * *
Keväällä Taneli joutui jo rengiksi Kivitaloon, tekemään töitä ruokansa
ja jonkin vaatekappaleen edestä. Vanhin veli kun oli jo vahvempi ja
kykyisämpi toimimaan kotona talonmiehenä. Keskimmäinen veljeksistä oli
jo vuosia sitten kuollut tautiin ja haudattu. Niinpä nuori Taneli jouti
opettelemaan ihmiseksi ja renkimieheksi vieraan silmän alla. Kivitalon
perunamaasta tuli nyt siis Tanelille kesäinen laidun. Siellä hän kykki
ja nyhti irti rikkaruohoja. Myöskin kesannolla hän käveli karhin
perässä ja opetteli pitämään hevosen ohjia kourassaan. Tulivat sitten
hikiset heinä- ja elonkorjuuajat ja puimahommat. Yleensä koko kesä oli
ikään kuin yksitoikkoinen työn erämaa: aamulla varhain ravistettiin
hereille ja myöhään illalla sait laskeutua vuoteellesi.
Vasta syyskesällä sattui muuan tapahtuma. Se jäi Tanelin mieleen kuin
töyräs sen kesän tasangolta.
Kivitalon isäntä, puutöitäkin rakastava mies, oli ottanut urakalla
kunnostaakseen lukkarin puustellin pitäjän kirkonkylässä. Erään kerran
pääsi Tanelikin sinne töihin: pyyhkimään tervaa puustellin seiniin ja
nurkkiin. Niistä kun tehtiin lujat ja lahomattomat.
Se matka oli Tanelin nuoresta mielestä ylen merkillinen, kaikki painui
hänen tajuunsa kuin vahaan. Maantien ruskea hiekka, jolla rattaat
kierivät aurinkoisena syyskuun päivänä, veräjien pielissä haukkuvat
koirat. Sitten kirkonkylä tiheänä, harmaana talorykelmänä ja sen
keskellä kirkko, korkeana ja valkoisena. Ensi kertaa Taneli näki sen
ja se vaikutti hänen nuoreen mieleensä, kuten sen kai on määräkin
vaikuttaa: ihmeteltävältä ja pelottavalta, kuvatusmaiselta, tästä
elämästä irroitetulta. Hänelle sanottiin, että se oli Herranhuone. Ja
Taneli tajusi ilman selityksiä, että se Herra oli merkillinen mies
ja tarvitsi huonettaan joihinkin muihin epämääräisiin tarkoituksiin:
ei nukkumasijakseen, ruokahuoneekseen tahi jyväaitakseen. Oli
kirkonkylässä myöskin kauppapuoti, jonka Taneli sai nähdä sisältäkin,
kun isäntä pysäytti hevosen ja meni sieltä jotakin ostamaan, kai
suutupakkaa, jota hän alituisesti imeskeli poskessaan, niin että ruskea
vesi valui hänen suupielistään. Isäntä ravisti hereille kauppiaan, joka
nukkui tiskillään ja nousi silmiään hieroen ja hiljaa mutisten antamaan
mitä pyydettiin.
Sitten he olivat valmiit ajamaan lukkarin puustellille. Kyllä Taneli
jo tiesi, mikä se lukkari oli: sellainen partamies, joka suu ammollaan
veisaili ja lauleli eläville ja kuolleillekin. Taneli ei kyllä
tajunnut, mitä se merkitsi ja mitä siitä siunaantui. Mutta kai hän
oli tarpeellinen, koska Kivitalon isäntä korjasi hänen talonsa hyvään
jos hyväänkin kuntoon. Tanelin työskentely lukkarin puustellilla ei
muodostunut pitkäaikaiseksi. Vielä samana päivänä hän kiipesi tikapuita
korkealle talon räystään alle tervaämpäri kourissaan, alkaakseen
sivellä nahturilla nurkkaa. Tikapuut olivat huonosti pystytetyt, niiden
alapäät alkoivat luistaa kovalla pihatanterella yläpäitten luisuessa
pitkin seinää. Taneli sai sangen nopean kyydin alas ja hänen nenänsä
hankautui vasten seinän saumoja, niin että kaikki liha meni läjään
rustoja myöten. Terva ämpäristä sinkoili sinne ja tänne. Poika oli
puoleksi pyörtynyt ja nenästä tulviva veri sokaisi hänen silmänsä.
Hän tajusi vain, että isäntä kääriskeli pitkää rättiä hänen päänsä
ympärille, kiroillen, syleksien ja mälliä pyöritellen. Mutta veren
vuoto ei lakannut. Sitä tuli yhä kuin pistetyn vasikan kurkusta.
Ja isäntä kiroili, syleksi ja nosteli housujaan.
— Kaikenlaisia pojan pöllöjä tänne tulee kulettaneeksi. Kun rupeaa
niistämään nokkaansa vasten rosoista seinää, puhdistamaan sitä puuta
vasten kuin lintu... Ei se lakkaa vuotamasta. Nosta sinä, renki, poika,
kärryille ja aja Syinmaalle tietäjään. Se kun kerran kiroaa, niin eipä
tirahda verta ainoatakaan noppaa...
Niin valjastettiin hevonen jälleen. Renki otti ohjakset ja Taneli
oli lavoilla pitkällään suuri verilätäkkö pään seutuvilla. Niin
ajettiin pitkin maantietä ja käännyttiin koloisille ja hoitamattomille
kärryteille, joita ajaa koluutettiin pitkät matkat ohi kotikylänkin
Syinmaalle suureen, yksinäiseen taloon, jossa kuulu velho ja tietäjä
oli isäntänä. Sinne ihmiset juoksivat suunnattomien matkojenkin
takaa taudin tahi muun hädän tullen. Moni ei ottanut vielä turvaansa
puhdaskauhtanaisiin ja paljaspäisiin lääkärimiehiin. Eikä niitä olisi
ollutkaan kuin kymmenen penikulman takana kaupungissa.
Syinmaan tietäjän parantaviin kouriin oli nyt matkalla pieni Tanelikin,
poukahdellen, vierähdellen laidasta laitaan verestä kastuneilla
kärrynlavoilla, rengin lyödessä hevosta ohjasperillä syyskuun
pimenevässä illassa.
* * * * *
Oli jo puoliyö, kun he saapuivat perille ja hevonen pysähtyi tietäjän
talon aittojen eteen. Oli pimeys, tohisevainen tuuli ja hiljaa vihmova
sade.
Suuren velhon talo oli matala ja sammaltunut, kuten iän köyristämä. Se
ikäänkuin nöyrästi kunnioitti salomaan suurta yksitotisuutta, lävitse
metsien ja nevojen ja vetisten niittyjen soluttelevan samean puron
alakuloisuutta, taivaan suunnattoman, leppeän silmän ja harmaitten
pilvien alla.
Tällainen oli talo, jonka roskan täyttämille portaille renki nyt
astui poika kainalossaan kuin kissanpentu. Sairaan pää oli yhtenä
mustanpuhuvana möhkäleenä, minkä sideriepu ja hyytyvä veri olivat
muodostaneet.
Renki tempasi narahtavaa ovea, astui avaraan pirttiin ja laski pojan
penkille. Pirtin perällä uunin reunustalla hehkui loppuun kituva päre.
Kuuma karsta pihahteli tipahdellessaan vesiastiaan. Ympäri avaraa
tupaa kuului kuorsauksia, joku voihki, jonkun puujalkamiehen askelet
kolisivat lattiapalkeilla, joku hupsu hoki älyttömiä lausejaksojaan. Ne
olivat parannuksilla olevia sairaita, siukkoja, yöteloillaan.
Renki töllisteli ja kuunteli hetken pimeydessä, ryki ja käveli sitten
kolistellen keskemmä huonetta herättääkseen jonkun huomiota. Pian
raottuikin perähuoneen ovi, ja joku kurkisti sieltä sinertävissä
yöketineissään.
— Tuliko sinne joku?
— Tuli. Kivitalosta ollaan. Pojan nokka tuli vähän rouvisti niistetyksi
siellä puustellin korjauksessa. Verta on tullut kuin eläimen kurkusta,
kärryn lavatkin hulveisilleen...
— Onko sillä niin kiire, että tässä yösydännä...?
— Kiire taitaa olla, ettei pääse ihan kuiviin. Vaikka ei tuossa taida
olla enää verta monta noppaa. Siinä on poika penkillä. Minä lähden.
Parantakaa! Kyllä Kivitalon isäntä maksaa.
Renki meni. Ovenraosta sinisissä yöketineissään kurkistellut mies
lähestyi ovea väärin, ontuvin säärin. Hän oli matala mies, pää suuri
ja hieman kallellaan, suu vähän vinossa, naama likaisen näköisen
parransängen peitossa. Hänen nimensä oli Hallelujaa Aatami ja toimensa
tietäjän apulainen.
Hallelujaa-Aatami hamuili siis pimeydessä, löysi pojan kääryn penkin
nokalta, mihin renki sen oli laskenut voimattomana, puolitiedottomana
ja turtana. Hän käsitteli ja tunnusteli pojan päätä ja mutisi
likaisesta parrastaan:
— Poika raiska. Kyllä tämä on heti toimitettava isännän pakeille.
Hän otti pojan käsivarsilleen ja astui yli pirtin toiseen huoneeseen,
kolautti kolmannen huoneen ovea pojan kantapäällä ja astui samassa
sisään.
Siellä istui talon isäntä, tietäjä, vanhahko mies keinutuolissa, piippu
ikenissä, yllä punarantuinen, villainen röijy ja jalassa tohvelit.
Pöydällä, epälukuisten pullojen seassa, paloi talikynttilä. Lieneekö
isäntä nukkunut vaiko miettinyt siinä keinutuolissaan yösydännä. Hänen
päänsä ja silmänsä eivät liikahtaneet. Hän olikin sokea mies. Savu
pöllähteli synkeänä pilvenä ison piipun kopasta huoneen mustuneeseen ja
matalaan lakeen.
— No, mitä Aatami nyt yösydännä kolistelee?
— Toivat tämän pojan. Se on Kivitalon kesämies poika ja on loukannut
nokkansa, eivätkä ole saaneet veren vuotoa asettumaan.
— Jaah, kitupiikki se Kivitalon isäntä. Ei siltä juuri palkkaa saa,
varsinkin kun on kysymys toisen lihasta. Mutta täytyyhän köyhää poika
raukkaa armahtaa.
Lääkemiehet ryhtyvät työhön, tietäjä istuen liikkumattomana
keinutuolissaan, kysellen hiljaisella äänellä ja antaen määräykset.
Hallelujaa-Aatami hakee suuren kuparisen pesuvadin, joka on taottu
ruotsinvallan aikuisista plootuista, pesee ja lotostelee verisen ja
hyytyneen siteen pois, puhdistaa pojan verisen naaman ja puristelee
sitten ruhjoutunutta nenää entisiin muotoihinsa. Poika ähkää ja
valittaa, kirkaiseekin.
— Vieläkö se vuotaa? kysyy tietäjä.
— Meinaa siitä veri tiristä.
— Pane ympärille lukinseittiä, lue asetussanat, voitele neljännen
pykälän voiteella, sido, anna sisälle hallinpullon lääkettä, joka
vahvistaa ja palauttaa veriä, ja vie poika nukkumaan.
Hallelujaa-Aatami tekee kuten käsketään, häärii, ähkii, mumisee jotakin
likaisen-harmaaseen partaansa ja kantaa sitten sairaan pois. Etsii
joitakin runsuja alle ja asettaa hänet nukkumaan pirtin takan viereen.
Mutta vanha tietäjä keinuskelee hetken, polttaa, piippunsa loppuun,
nousee sitten sokean varovaisin askelin, nostaa oven valtavan rautaisen
haan paikoilleen, riisuuntuu, sammuttaa kynttilän etusormen ja peukalon
pihdillä ja kiipeää isoon, korkeaan sänkyyn, jonka neljä jalkapatsasta
kohottavat nokkansa aivan liki tummaa lakea. Kunkin patsaan nokassa on
kokoon puristetun nyrkin kuva, uhkaavan nyrkin hahmo, jotka puuseppä on
kärsivällisesti ja taitavasti veistänyt koivupuun pahkurasta.
Siinä sängyssä nukkuu tietäjä, ja koko hänen omituinen, synkeä talonsa
ja huonekuntansa lepää ympärillä.
* * * * *
Syinmaan isäntä on ihmemies. Kukaan ei tiedä, mitä sukua ja syntyä hän
oikeastaan on, mistä hän on tullut ja missä elänyt, ennen kuin pääsi
tämän talon isännäksi. Epäilemättä hän on paljon kulkenut ja paljon
nähnyt. Sillä näkevä hän vielä oli siihen aikaan, kun Syinmaahan
ilmestyi, vöyräs ja iloinen mies. Talon haltijana oli lapseton leski,
ja kulkevainen mies vääntyi vähin vaivoin talon isännäksi. Luultavaa
on, että hän oli enemmän mielistynyt taloon ja tavaraan kuin siihen
vanhaan vaimoihmiseen. Jopa tiedettiin, että hän odotteli emäntänsä
päiviä päättyviksi päästäkseen ottamaan uudemman ja vereksen. Mutta
muori elikin kiusallisen kauan, ja isäntä vanheni hänen mukanaan
vuosien mataessa. Viimein emäntä kyllä kuoli, mutta silloin isäntä ei
enää välittänyt akan otosta, tahi ehkä hän ei enää saanut mieleistään.
Sillä hän oli jo vanha mies, pinnallaan vuosien leima. Hänen silmistään
oli jo aikoja sitten kadonnut näkö. Ne eivät erottaneet väriä eivätkä
valoa. Niiden edessä ujui ainainen pimeys.
Siksipä kai olivatkin hänen sisäisten silmiensä edessä liikahtelevat
ajatukset tulleet terävämmiksi ja värikkäämmiksi kuin niiden, jotka
alituiseen näkivät luonnon himmeyden tahi kirkkauden. Sokean miehen
pääluuhun ahtautui paljon muistoja ja huomioita omasta entisestä
elämästään, joka oli kukaties ylen monivaiheinen ja merkillinen,
ja tapauksista, joita oli sattunut muille ihmiseläjille ennen tai
sattui nykyisinä aikoina. Sitäpaitsi oli hänellä luulon mukaan, jokin
salamyhkäinen aisti, tiedonantaja, jota ei ole jokaisella. Unessa nousi
hänen aivoihinsa joku henki, joka asuipa sitten hänessä tai hänen
ulkopuolellaan, olipa sitten enkeli tai piru, kirkasti hänelle asioita
ja menettelytapoja, joita hän oli valveilla ajatellut. Jopa sittemmin
sellaisiakin seikkoja, joista hän ei ennen ollut mitään tietänyt ja
jotka eivät vähääkään häneen koskeneet.
Niinpä Syinmaan isäntä jo aikoja sitten, vielä näkevänä miehenä,
oli ryhtynyt käyttämään näitä lahjojaan. Hän paransi sairauksia ja
selvitteli hämäriä asioita, kuten varkauksia ja muita. Ja pian kävi
hänestä kuihke, että kaikki hänelle onnistui. Hän oli suuri tietäjä
ja velho, ties missä opin käynyt. Ehkä Tuli-Lapin poppamiesten luona.
Hänen maineensa kasvoi. Sairaita ja avunhakijoita tuli yhä kauempaa,
aina valtakunnan rajan takaa. Ja tietäjä ansaitsi rahaa. Rikkailta hän
peri runsaan maksun, köyhiltä täytyi tyytyä ottamaan vähemmän. Olisiko
hän ollut tietäjä, ellei olisi tietänyt tämän maailman pitämyksiä:
ettei täällä pitkälle käydä jakamalla jotakin ilman rahaa ja hintaa.
Mikä ilmaiseksi ja vaivatta saadaan, se on arvotonta.
Sellainen oli Syinmaan tietäjä, joka ainaisesti rehevänä ja
leveäharteisena kiikkasi tuolissaan, iloisempana ja äänekkäämpänä kuin
kukaan toinen metsäisten kylien asukkaista. Vaikkakin aivonsa vatvoivat
syviä ja hämäriä asioita, oli mielensä hilpeä, ajatuksensa ja sanansa
repäiseviä ja naurunsa äänekästä. Hän nauratteli vielä naisiakin,
piikojaan, vanhana ja sokeana miehenä, ja kuului puheitten mukaan
elävän heidän kanssaan syntisessä yhteydessä. Mitäpä siis emännästä
väliä, kun talossa oli hyviä piikaihmisiä.
Sellainen on Syinmaan sokea vanhus, elävä, syntinen mies. Mutta
pieniäpä nämä synnit lienevät sellaiselle, joka on pirun kanssa tehnyt
kontrahdin sielustaan, kuten tietäjälle ja velholle kuuluu.
Sokea tietäjä on kumma mies. Moni on hänen harmaassa talossaan ruhtonut
poikki kainalosauvansa ja sytyttänyt niillä tulen isännän pystyraasuun,
sokeat ovat saaneet näön ja kuurot kuulon, rupi, syyhelmä ja paiseet
ovat karisseet pois ja iho hohtanut terveenä kuin kukkien terälehdet.
Varkaat ja rosvot hän saa ilmi, löytää kätketyt tavarat, vapauttaa
elukat metsän peitosta, ja voi sanoa kysyjälle, kuinka hän onnensa
käsittää, miten mielihalunsa ja -hauteensa tulee tyydytetyksi.
Kylien asukkaita vaeltaa hänen luoksensa suurten matkojen takaa,
kun salavihaiset maan ja taivaan mahdit iskevät heihin taudin tahi
toimittavat muun onnettomuuden, ja tieto käy, että kaikki tulevat
autetuiksi, saavat ainakin apua ja lievitystä. Ihmeet ovat epälukuiset.
Mistä oli hänellä tämä voima? Metsäisten kylien asukkaat uskoivat, että
siltä ylen vanhalta mieheltä, pirulta. Mutta kamppailut tämän maailman
kanssa olivat heille opettaneet, ettei auta rantustella tulipa apu
mistä tuli. He eivät liioin halunneet olla pirun kanssa tekemisissä,
mutta tietäjäpä siinä olikin välimiehenä ja sai synnin päällensä.
Heidän salainen mielihauteensa oli pettää piru ja vetää vielä taivaan
Jumalaakin huulesta.
Syinmaan talo on kumma talo. Sen hämärät, likaiset huoneet ovat aina
täynnänsä siukkoja: ontuvia, paisumilla vaivattuja, vähänäköisiä ja
kuuroja, hermotautisia, halvatuita ja hulluja. Näitä parantuneita
tai parantuvia rampoja ja vähämielisiä on myöskin talon töissä.
Isäntä, sokea tietäjä, hoitaa talonsa, tietää ja johtaa sen työt,
parantaa ja ennustaa ja loitsii, keinuu tuolissaan, puhelee syviä ja
hämäriä asioita, tahi ylen iloisia, nauraa jättimäistä nauruaan, että
noki karisee hänen mustan kamarinsa katosta ja lukinseitit nurkissa
vapisevat.
* * * * *
Kun Taneli seuraavana aamuna heräsi, sai silmänsä auki ja hänen
pääkopassaan havahtui taju, säpsähti hän, meni aivan jäykäksi
hämmästyksestä ja pelästyksestä.
Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli?
Avaran pirtin perällä, pitkän pöydän ääressä syötiin. Ympäri pöytää
istui miehiä ja naisia. Perunat höyrysivät, kuiva leipä rutisi kourissa
ja hampaissa, kalan ruodot ja päät singahtelivat yli olkapäitten
lattialle. Joku puhua mölensi äänekkäästi kuuma potaatti suussa. Koko
aterioimisessa oli valtava tohina ja vauhti.
Myöskin pitkin pirtin seinustoita kiertelevällä penkillä oli
ruokailijoita. Joku oli kiinnitetty kaulasta ja ranteista vahvalla
köydellä rautaiseen aspiin seinässä. Hän puri, punoi päätään ja
murahteli koiran tavoin, kun toinen mies työnsi hänen suuhunsa leipää,
perunoita, kalaa ja piimää kiireisessä sekamelskassa.
Seinällä löi miehen mittainen kaappikello yhdeksän. Painot hurahtivat
kolahtaen penkkiin.
Muisti välähti äkkiä Tanelin tajussa. Hän muisti eilisen päivän
vaiheet, nopean hurahduksen tikapuitten ylimmältä puolalta, rääkkäävän
matkan poukkakärryjen lavoilla, jotakin sekavaa pesuista, siteistä ja
pistävän tuoksuvaisista pullolääkkeistä. Hän oli Syinmaan talossa,
tietäjässä, parannuttamassa loukkaantunutta nenäänsä. Ja tuossa
talonväki ja monet siukat olivat eineellä.
Hän koitteli sidettä kasvoillaan. Nenässä tuntui jomottava kipu. Taneli
vääntäytyi istualleen ja samassa se ontuva mies, Hallelujaa-Aatami,
tuli toisen huoneen ovesta.
— Johan nuori mieskin on herännyt, sanoo hän äänellä, joka tuntuu
merkillisesti onnahtelevan kuten hänen jalkansakin. — Mitenkäs on sen
kärsän laita? Mikä sen oikein litisti sillä lailla?
Taneli selittää, kuinka nenänsä voi ja kuinka se on siihen kuntoon
joutunut. Ja kaiken aikaa hän miettii, mikä mies tämä ontuvajalkainen
ja ontuvaääninen harmaapartainen olento oikein on, onkohan hän itse
tietäjä? Tanelin muistot koko eilisestä illasta ja yöstä ovat kuin
sekavaa unta.
— Mennäänpäs isännän puheille, niin se tutkii, tarvitseeko nokkasi
uusia voiteita...
Taneli nousee ja Hallelujaa-Aatami ohjaa häntä sen toisen huoneen
lävitse, joka näkyy olevan keittiö, isännän kamarin ovelle. Aatami avaa
oven ja työntää pojan sisään.
— Tässä on se yöllinen nokkavaivainen; saatte tunnustella, joko se
joutaa kävelemään kotipuoleensa.
Aatami painaa oven kiinni ja niin Taneli huomaa seisovansa yksin
tietäjän edessä, joka valkein ja ilmeettömin naamoin keinuu tuolissaan
sauhutellen piippuaan. Hänen vieressään on laaja pöytä täynnänsä
monenkokoisia pulloja. Nurkassa on vielä isompia pulloja, joiden
mustat kyljet kiiltelevät sieltä nippuihin sidottujen kasvien ja
yrttien seasta. Peräseinällä on suuri vihreäksi maalattu ja vahvasti
raudoitettu arkku, ja sänky kohottaa neljä punaiseksi väritettyä
käsivarttaan liki lakea. Jyhmeät nyrkit uhkaavat sieltä ikäänkuin
valmiina putoamaan. Koko huone on merkillisesti savuuttunut ja musta.
Nurkissa riippuu harmaita lukin seittejä.
Tietäjä on pitkän tovin vaiti. Savu suitsuttelee vain hänen
letkuvarsipiipustaan. Sitten hän yhtäkkiä kysyy:
— Kenenkä poika sinä olet?
Taneli selittelee aralla äänellä ja tietäjä kyselee muutakin, pojan
ikää, oloja, ja kuinka onnettomuus oli sattunut.
— Tule lähemmäs, sanoo hän sitten, tule, tule vain. Elä pelkää.
Taneli tulee ja tietäjä tunnustelee sidettä hänen nenällään.
— Onpa se siksikin siltä Aatamilta sattunut. Hyvä nokka siitä tulee,
pulska nenä. Vielä joudut varomaan puolenkymmenen vuoden päästä,
etteivät tytöt syö sitä pois, lokista...
Ja tietäjän nauru jyrähtää yhtäkkiä mustassa kamarissa niin, että poika
säpsähtää ja pelästyy. Nauru lakkaa vähitellen ja lientyy vähäiseksi
hymyn väreeksi hänen suupieliinsä. Sitten tietäjän sormet kopeloivat
pojan pääkalloa, tunnustelevat sen muotoja ja nystyröitä. Hänen
kasvoihinsa tulee mietteliäs, ikään kuin kaukana oleva ilme. Savu
nousee vain harmaina, tiheinä tupsahduksina piipun pesästä.
— Sinä lienet ymmärtäväinen poika, sanoo hän viimein ikäänkuin
kysymykseksi. Mutta eihän Taneli osaa siihen virkkaa mitään.
— Senhän sinä olet Hota-Leenan poika, jatkaa tietäjä sitten. — Ja isä
on kuollut.
— Liekö tuo kuollut vai ei.
— Aivan oikein. Kuulinhan siitä: kävellyt maailmalle.
Ja rykösen vaiti oltuaan puhelee tietäjä taasen:
— Mitä sinä tykkäät renkeydestäsi Kivitalossa? Etkö muuttaisi rengiksi
tähän Syinmaahan? Eli melkein niinkuin minulle pojaksi, ottopojaksi.
Minä kun olen ollut niin huono mies, etten ole saanut itse tehdyksi
poikaa. Opettaisin sinulle sellaista, mikä on tarpeellista tässä
maailmassa. Ja jos sinusta mies näyttäisi tulevan, niin tässä olisi
valmis talo ja valmis virka, kunhan minusta aika jättää. No, mitäs
tuumii nuori mies?
Taneli seisoo neuvottomana, vähän pelästyneenä ja tarkastelee tietäjän
kasvoja, jotka ovat nyt totiset ja valjut, suupielissä vain vähäinen
hymy.
— Mitä?
— En minä tiedä. Mitä äiti sanonee...
— Joo, sepä se. Vormynterin alainenhan sinä vielä olet.
Tietäjä tupakoipi taasen tovin ja sanoo sitten kuin itselleen:
— Mitäpä ne akat sanovat, varsinkin tyhmät naiset. Mutta puhutaan
asiasta vielä. Ensiksi on saatava miehen naamataulu kuntoon. Otahan
sieltä pöydän nurkalta se pitkä pullo ja puinen pikari.
Tietäjä tunnustelee tarkoin annetun pullon, avaa korkin, kaataa siitä
ainetta pikariin ja käskee pojan ryypätä sen. Se maistuu ilkeältä ja
katkeralta, ja Taneli kakistelee ja vääntelee suutaan.
— Niin, niin, sanoo tietäjä, — ei se makeaa ole, mutta se panee
veret kasvamaan maahan valuneen tilalle. Panehan nämä velkeet taasen
paikoilleen.
Nyt avautuu ovi ja Hallelujaa-Aatami tulee sisälle jonkun vieraan
harmaatakkisen miehen kanssa.
— Aatami, sanoo tietäjä, — kyllä tämän pojan on viivyttävä vielä
joitakin päiviä. Käske akkaväen tuoda sille tilavaatteet siihen
pirttikamariin ja huolehdi, että antavat sille lujaa ruokaa ja
vahvasti, että poika saisi näkönsä jälleen.
Tietäjä ja harmaatakkinen mies jäävät kahden ja Hallelujaa-Aatami menee
liikkasten järjestämään Taneli Hotakan oloja tietäjän tahdon mukaan.
* * * * *
Taneli on oleskellut jo useita päiviä Syinmaan talossa ja hänen
nenässään ei tunnu enää mitään kipuja. Liha juurtuu ja juuttuu
paikoilleen. Hän syö emäntäpiian eteen kantamia ruokia, nukkuu
vuoteellaan ja maleksii ympäri talossa, joka on hänestä kummallinen
ja outo. Vielä merkillisempi kuin Ison Mahalan talo. Hänen aikansa
kuluu hyvin ja hän miettii, että kyllä kai täällä renkipoikana on, jos
olot ovat vain tällaiset. Mutta se taitaisi olla toista se renki- jopa
ottopoikanakin olo kuin tällaisena paranevana siukkana. Kuka tietää
mitä sattuisi, kun isäntä pitäisi häntä apulaisenaan, opettaisi ovelaa
taitoaan... Se kaikki pelottaa ja oudosti viehättää.
Hän kuulee piikojen keskenään ihmettelevän, että miksi ukko pitää
täällä tuota terveen näköistä poikaa ja miksi sitä pitää niin passata.
Mutta Taneli ei virka heille mitään. Ähkäisee vain ja ryystää tuopista
piimää.
Mutta Hallelujaa-Aatami näyttää jo tietävän, miksi poikaa on talon
tavoista poiketen passattava ja hoidettava. Ehkäpä hän jo ounastelee ja
pelkää virkansa menetystä. Tuo alussa melkein ystävällinen mies alkaa
kohdella Tanelia tylysti ja ilkeästikin. Hän sanoo piioillekin, ettei
tuota ipanaa tarvitse nyt juuri niin syöttää kuin pastoria. Ja pimeänä
ja sateisena iltana kun he ovat kahden pirttikamarissa, kertoo hän
pojalle kaameita asioita: kuinka he ovat tietäjän kanssa kahden menneet
syysyönä hautuumaalle, ja hän on kaivellut siellä lapiolla esiin
kuolleitten sääriluita ja pistänyt ne pussiin. Tietäjä tarvitsee niitä
moniin asioihin, keittelee niistä voiteita. Sitä on pyyhkäisty sinunkin
nokkaasi, ihmisluun ydintä... Mutta siellä öisellä hautuumaalla on
heille esiintynyt kummitus: hyppiä luuhkaissut harmaassa kaavussaan
tasakäpälässä ylitse ristien. Mutta Syinmaan ukko on lukenut
asetussanat ja outo eläjä on kadonnut. Sitten he ovat menneet kirkkoon
yösydännä, taivaan sataessa ja tuulien puhaltaessa. Kirkonovet ovat
tietenkin olleet lukossa, mutta onhan velhoilla omat avaimensa. Ukko on
sanonut hänelle, että tee niin kuin minäkin, sanonut asiaan kuuluvat
sanat ja hypännyt tasakäpälässä vasten ovea. Ovi on auennut räsähtäen
ja paukahtanut lukkoon heti ukon selän takana. Mutta Hallelujaa-Aatami
on tehnyt kylmäverisesti saman tempun ja ollut kirkossa, missä tietäjä
on jo ollut neuvotteluissa kirkon väen kanssa, jota oli ollut paljon ja
monennäköistä. Kun ukko on saanut asiansa toimeen, on lähdetty, tultu
samoilla äkkituumaisilla tempuilla ovien lävitse ja irroitettu korskuva
hevonen kirkkomaan aidasta...
Niin kertoilee Hallelujaa-Aatami pojalle, naama ilkeässä hymyssä, kun
he ovat laskeutuneet vuoteilleen pimeässä pirttikamarissa. Pirtin
puolelta kuuluu vielä siukkojen äännähdyksiä, köysissä oleva hullu
karjahtelee säännöllisin väliajoin. Taneli on päivällä nähnyt, että hän
samalla lyöpi päätänsä seinään, että veri tippuu hänen leuastaan. Hän
kuulee, kuinka Hallelujaa-Aatami naurahtelee ilkeästi kertomustensa
lomaan ja pelko valtaa hänet. Hän vetää lammasnahkat korviinsa, ettei
noita juttuja kuulisi, mutta raottaa niitä samassa kuullakseen. Viimein
Aatami vaikenee ja kauan valvottuaan, mielikuvitus täynnänsä kaameita
hahmotteluja nukkuu Tanelikin.
Aamulla Hallelujaa-Aatami raottaa sidettä Tanelin nenältä ja sanoo,
ettei se ikipäivänä parane. Siinä on ruumiin mato. Se on siihen
istunut, kun se voide oli keitetty liian vereksien ruumiitten luista.
Nyt poika mätänee kuin raato, elävänä ja seisoalleen.
Taneli melkein uskoo häntä, vaikka tietääkin hänen puhuvan ilkeydestä.
Mutta Hallelujaa-Aatami ei varmaankaan olisi puhunut puheitaan, jos
olisi tietänyt, että poika hänen poistuttuaan menee ukon puheille.
Tietäjä keinuu tuolissaan piippu ikenissään kuten ennenkin ja kysyy:
— Kuka se on?
Taneli selittää asiansa ja tietäjä sanoo:
— Ilman se on puhunut piruuttaan, ilkeyksissään. Tulehan tänne. Ei
mitään matoa eikä käärmettä. Nenähän on melkein terve. Side joutaa jo
pois.
Ukko irroittaa sen ja heittää lattialle, hamuilee sitten pöydältä
puisen tölkin, kastaa siellä peukalonsa ja pyyhkäisee inhoittavalta
haisevaa rasvaa pojan nenään. Tanelia puistattaa, sillä hän muistaa
Halleluja-Aatamin puheet ruumiidenluu-voiteista.
Samassa Aatami raottaa ovea ja ukko äyhkäisee hänelle, että mitä sinä,
Aatami, olet pelättänyt poikaa puheillasi. Anna pojan olla, eläkä mene
sitä kopeloimaan tästä lähtien, eläkä pahoja puhumaan.
Aatami vaikenee synkeänä. Eikä hän tästä lähtien puhu Tanelille
sanaakaan. Hänen naamassaan on vain ilkeä ilme.
Niin kuluu Tanelilta jälleen päiviä siinä vanhassa ja harmaassa
talossa, kussa ikäkulut ihmiset, rujot ja rammat, leuhkat ja
vähämieliset tohisevat, syövät talon leipää ja ovat tekevinään töitä,
kun Hallelujaa-Aatami aina vähän väliä käypi heidät hätistämässä
pirtin penkeiltä pihalle. Kaikenlaisten tautien vaivaamia venyy
avaran pirttihuoneen loukoissa. Tosin sairaita ja hädänalaisia käy
vain käymäseltään. Kerran Taneli näkee siellä rikkaan vallasnaisenkin
hienossa puvussaan, kirkkaat ketjut povellaan. Hän viipyy tovin
tietäjän kamarissa ja nousee sitten ihmeellisiin ajopeleihinsä, jotka
katoavat koleiselle kärrytielle. Kuskin naamassa on ylpeät viikset,
takissa koreat napit ja kourassa pitkä piiska. Usein tuodaan hulluja,
jotka välistä saattavat koko talon entistäkin rauhattomammaksi.
Kerran oli joku hupsu saanut kouraansa puukon, katkaissut köytensä
ja karjui ja heilui pirtissä veitsineen. Eikä ollut miestä, joka
olisi uskaltanut ottaa hullulta puukon pois. Sokea tietäjä oli
tullut pirttiin, ja kysynyt missä asennossa mies oli ja miten oli
puukko. Sitten hän oli yht'äkkiä karjaissut ja karannut kiinni hullun
ranteisiin. Puukko oli pudonnut ja mies kaatunut lattialle. Hän oli
karjunut ja ponnistellut, mutta apumiehet olivat köyttäneet hänen
jäsenensä ja ukko avannut lääkepullon kaataakseen sitä hullun suuhun.
Mies oli purrut leukaluunsa julmasti yhteen, että ratina oli kuulunut.
Mutta tietäjä oli painanut vahvalla peukalollaan hänen alaleukaansa.
Suu oli ammahtanut levälleen ja solisten oli pullon sisältö kaatunut
miehen avoimeen kitaan. Raukeana ja velttona hän oli sitten maannut
nuorat jäsenissä pirtin peräpenkillä.
Vanhasta, melkein kokoon lyyhistyneestä saunasta suitsahtelee harmaa
savu joka-ainoa ilta. Siellä velho loitsien kylvettää siukkojaan.
Jonakin pimeänä iltana Taneli uskaltaa hiipiä tämän saunan peräseinän
taa. Hän hytisee jännityksestä. Mitä siellä tapahtuukaan? On hyvä
etukäteen tietää, jos hänestä lopulta tulee tietäjän apulainen, jopa
pikku tietäjäkin. Aluksi hän kuulee vain epämääräistä liikuntaa,
mutinaa ja ähkinää. Sitten kuuluu tietäjän ääni selvästi:
— Hae nyt, Aatami, tänne se romuluinen leuhka. Se pitäisi saada
säikähtämään, että veret palautuisivat asemilleen.
Ovi käypi, tanterella kuuluvat Hallelujaa-Aatamin ontuvat askeleet.
Hetken kuluttua hän palaa ohjaillen suurta leuhkaa miestä, joka on
kuitenkin aivan hyväntuulinen hullu: naurelee ja laulaa laulunpätkän
huomauttaen: näin se virrentekijä sanoo. He katoavat saunan tummuuteen.
Aluksi kuuluu vain kohaus kiukaan kiviltä ja vastojen pehmeä hössytys.
Taneli hiipii seinäluukulle ja pilkistää sisään rakosesta. Pitkä päre
palaa ja sen valossa näkyvät nuo kolme alastonta miestä, tietäjä ja
leuhka ylhäällä lavoilla ja tietäjän apulainen lattialla. Tietäjä
aloittaa jonkun pitkän ja matalaäänisen puheen, loitsun, joka saa
leuhkan vetäytymään taapäin. Sitten kuuluu ukon ääni:
— Annahan, Aatami, se vitsavälikappale lavan alta.
Aatami ojentaa pitkän, sujuvan vitsan tietäjälle, joka pujottelee sitä
ja jatkaa loitsimistaan. Äkkiä hän lyödä räpsäyttää vitsalla seinään.
Se antaa ilkeän naukaisevan äänen ja sisälle pilkistelevä poika
säpsähtää ja on juosta karkuun. Mutta leuhka vain naurahtaa:
— Ei niin, isäntä. Ääni ei pelota, voimaa olla pitää.
Tietäjä jatkaa vain loitsimistaan, ojentaen sitten vitsan apulaiselleen
ja sanoo:
— Annahan se rautavälikappale lavon alta.
Aatami ojentaa viikatteen. Tietäjä pyörittelee sitä tovin ja mumisee
loitsuaan. Sitten hän karjaisee.
— Varo ettei kaulasi katkea!
Ja Taneli näkee, kuinka viikatteen rauta painuu leuhkan kaulalle ja
leikata hurauttaa. Mies lysähtää älähtäen polvilleen. Myöskin luukun
takana pilkistelevä Taneli kirkaisee säikähdyksestä ja ryntää karkuun,
ylitse kuraisen kartanomaan. Hän hiipii yötilalleen nahkasten alle
ja miettii kauan tätä tapausta: oliko tietäjällä oikeus tehdä mitä
hyvänsä? Vaikkapa sivaltaa ihmiseltä pää irti viikatteella...
Mutta kun Taneli seuraavana aamuna meni pirttiin, näki hän sen
romulaisen leuhkan miehen istuvan penkillä. Eikä sen kaulassa näyttänyt
olevan vikaa millään puolella. Silloin juolahti Tanelin mieleen, että
ehkä tietäjä iski ja leikkasikin viikatteen hamaralla. Teki sellaisen
petoksen ja pahasti säikäytti miehen ja hänetkin, salaisen katselijan.
Taneli pani merkille, ettei leuhka mies enää nauranut itsekseen, eikä
laulellut värssyjään. Ehkä hänen verensä olivat säikkyneet asemilleen,
kuten ukko oli sanonut.
Taneli alkoi jälleen kierrellä ympäri harmaassa talossa, jossa aina
näki jotakin outoa, toimetonna, nenään pyyhkäistynä tummaa rasvaa.
Hän tunsi aikansa kuluvan hyvin ja iloitsi, ettei häntä lähetetty
tahi haettu Kivitaloon takaisin. Siellä oli vain työpäivien harmaa,
yksitoikkoinen jono. Täällä aina tapahtui jotakin, näki uusia,
kaukaisia ihmisiä.
Hän oleili pihalla ja näki tietäjän tulevan pirtin ovesta keppi
kourassaan ja kulkevan yli pihan kohti aitan ovea. Taneli painautui
hisahtamatta tallin seinustalle. Mutta tietäjä pysähtyi hänen
kohdalleen, ikäänkuin nuuski ilmaa ja sanoi:
— Onko se poika, Hota-Taneli?
— On, vastasi tämä ja oli pelkomielellä. — Mitähän se nyt? Ehkä se
niistä illallisista katseluista ja kuunteluista? Onhan se tietäjä.
Sen ei sanota näkevän, ja kuitenkin se sai hänet selville seinän
vierustalta...
— No, sinä alkanet jo olla terve. Mutta eivätpä ne näytä kiirehtivän
sinua sinne Kivitaloonkaan. Yhtä kai sinulle lienee olla täälläkin.
Ja ajan päälle huomaat sen paljon edullisemmaksi. Saisit tässä ryhtyä
minun hanslankarikseni. En minä ainakaan aluksi runno miehen luita,
enkä vaivaa ajukoppaa. Ottaisit nyt puukon ja pienen pussin ja hakisit
metsästä kuusen pihkaa. Minä tarvitsen sitä. No, miten on: jäätkö
taloon vai kävelet?
— Jään, sanoi Taneli. Keittiöstä hän löysi tarvittavat esineet ja
käveli sitten yli pellon kohti kuusikkohakaa, miettien, että nämä
tämän talon työt ovat sellaisia marjailutöitä, kuten Kivitalon isäntä
sanoisi. Kyllähän näitä tekee.
* * * * *
Mutta kun Taneli palasi retkeltään ja pienoinen pussi pullollaan
kuusipuun pihkaa pyrki tietäjän kamariin, niin hän seisahtui äkisti
ja hämmästyneenä oven taakse. Sieltä kuului hänen äitinsä ääni,
Hota-Leenan ääni. Taneli oli samalla kertaa sekä hyvillään että
pahoillaan. Sillä hän aavisteli, että äitinsä ei antaisi hänen jäädä
tänne, vaan veisi mukanaan. Tämä näet lienee äidin silmissä outo ja
kummallinen paikka, ehkä syntinen talo.
Hän kuulee äitinsä ja tietäjän keskustelevan kiivaasti, tietäjän harvat
sanat ja Hota-Leenan tiheän säkätyksen. Sanoista vain ei saa täyttä
selkoa. Hallelujaa-Aatami yrittää kamariin, mutta kuultuaan äänet palaa
takaisin, vilkaisten ohimennen Taneliin harmaasta partanaamastaan.
Hänen silmänsä välähtävät, kuten jokin metalliesine, vahingoniloisesti:
ähäs, lähtöpä tulee, mutta Hallelujaa-Aatami jää.
Taneli seisoo siinä pienoinen pihkapussi olkapäällään ja on lentää
selälleen, kun äitinsä äkisti avaa kamarin oven. Samassa hän tekee
pojalleen monia tiukkoja kysymyksiä.
— Miten sen nenän kävi? Kuka sinut tänne toimitti? Mitä rasvaa siihen
on sivelty? Mitä sinä olet täällä tehnyt? Mitä pussissa on? Mitä
saastaista kuottaa sinä olet ollut keräämässä?
Taneli ei ehdi vastata vielä sanaakaan, mutta keinutuolistaan noussut
tietäjä virkkaa avoimesta ovesta:
— Pihkaa siinä lienee. Ei sen väkevämpää eikä syntisempää ainetta...
Hota-Leena heittää romauttaa pihkapussin tietäjän kamariin.
— Siinä on pussit. Eläkä sinä, poika, kuuntele eläkä usko, mihin sinua
lieneekin täällä houkuteltu. Tässä talossa ei kuvan ihminen ole...
— Eikä tarvitse olla, sanoi tietäjä. Minä en ole talooni ketään
kutsunut enkä kutsu. Täältä pääsee. Mutta kyllä se poikakin aikanaan
huomaa, että silloin hänet estettiin käsittämästä onneansa.
— Vai onneansa. Ja estettiin saamasta sielulleen iankaikkinen vahinko.
Tulehan poika!
Hän vetää poikaansa käsipuolesta kohti ovea.
— Ja muista sanoa, puhuu tietäjä jälkeen, Kivitalon isännälle, että
se käypi maksamassa pojan täällä olot. Eli jos ei maksa, niin perästä
kuuluu.
— Jaa, raha, raha, huutavat maailman lapset.
Ja pian Hota-Leena mennä hynttyyttää jo pihamaalla, sitten solalla ja
kärrytiellä, vetäen poikaansa käsipuolesta. Kiireesti hän kulkee ja
hameen helmat iskevät pieksusaappaitten varsiin.
— Kun se kivitalolainen tuonne sinut hommasi, eikä sitten huoltanut
pois. Minä kuulin aivan vasta...
Ja tiukasti hän alkaa kysellä pojan oloja ja tekoja tietäjän talossa.
Mutta poika vastailee yksisanaisesti, vastahakoisesti astellen äitinsä
rinnalla. Sillä hänen tajussaan on tunne, että jotakin on iäksi jäänyt
ja mennyt ja edessä ovat entiset arkiset päivät.
— Eläkä sinä pane mieleesi mitä tuolla olet kuullut ja nähnyt. Sillä
siinä talossa menevät autuuden asiat hunningolle. Siksi se sinua sinne
houkutteli, että saisi tehdä sielustasi pirun kanssa kontrahdin...
He tulivat kotipurolle, ja siinä äiti käski pojan pestä nenästään sen
tummanpuhuvan rasvan. Mutta ei hän uskonut vielä asiaa siihen. Hän
lämmitti saunan, käski pojan peseytyä ja poltteli hänen vaatteensakin
tulisessa löylyssä. Myöskin hän hyreksi virttä avarassa tuvassa.
Hämärän tullen poika näki hänen kiertelevän tuvan ja navetan nurkissa
raudankappale kourassaan, huulet hölpötellen. Lehmiensä ääressäkin hän
vielä suoritti joitakin outoja menoja, voimallisia sanoja mutisten.
Sellainen ihminen oli Hota-Leena. Hän osasi ottaa turvan väkevääkin
velhoa vastaan virsikirjasta ja äitivainajansa vanhoista taioista.
Seuraavana aamuna äiti vei poikansa Kivitaloon jatkamaan palvelustaan.
* * * * *
Siitä lähtien alkoivat Taneli Hotakan renkeysvuodet pitkinä ja
katkeilemattomina. Kekrin aikana hänen äitinsä teki uuden vuoden
kestävän kontrahdin Kivitalon isännän kanssa.
Keskenkasvuinen poika sai kokea monta kovaa talvisessa tuimassa säässä
ja huonoissa ketineissä. Silloin noustiin vielä sangen aikaisin
kiljuvaan pakkaseen ja aamuyöhän, valjastettiin ja lähdettiin.
Kivitalossa oli puolenkymmentä hevosta. Ne kulkivat kuin pieni
karavaani nevojen aavoja aamuyön kuutamossa. Reen jalakset ja vitsaiset
savirikot kitisivät ja tähdet välkkyivät. Taneli köpötti reessään eli
kuhveksi jälessä, ja pakkanen iski varpaisiin ja räkä jäätyi poskelle.
Joskus tuimimmassa säässä oli keskenkasvuinen pojankäärö perille
tultua melkein tiedoton, mihinkään sujumaton möhkäle. Silloin toiset
rengit, aikuiset miehet, armahtivat ja rakensivat hongista nuotion,
tervaisista, punalihaisista lapinhongista. Paahtavan tulen ääressä
poika sai sitten lämmitellä ja kuunnella, kuinka pakkanen ja miesten
kirveet kilvan mäiskyivät hongikossa. Kun kuormat olivat valmiit ja
palattiin, viritettiin joskus nuotio pojan kuormankin päälle. Siinäpä
tarkenit.