Tällaiset tapahtumat herättävät tavallisesti suurta huomiota, mutta
tämä kaksintaistelu painui hiljaisuuteen. Myös kaikkein meluavimmat
lehdet vaikenivat tyyten.
Vaan muutamat ystävät saattoivat onnettoman nuorukaisen ruumiin Père
Lachaiseen.
Kuitenkin kieltäytyi herra Chateau de Renaud lähtemästä Pariisista.
Viisi päivää kerrotun tapahtuman jälkeen istuin yhdentoista aikaan
iltasella työhuoneessani; olin kirjoittanut pitkän aikaa ja tunsin
itseni jokseenkin haluttomaksi, istuessani valkean ääressä. Äkkiä
avautui ovi nopeasti, sulkeutuen yhtä kiireesti ja palvelijani sanoi
kauhun sekaisella äänellä että herra de Franchi halusi puhua kanssani.
Käännyin ja katsahdin häneen; hän oli hyvin kalpea.
— Oletko hullu! virkoin; etkö tiedä että hän kuoli viisi päivää sitte?
— Tiedän, herra. Siitä syystä olenkin niin poissa suunniltani. Joku
soitti kelloa — olin etehisessä ja avasin oven; tunsin vieraan häneksi
ja peräydyin. Hän astui sisään, kysyi jos olitte kotona ja minä olin
niin kiihtynyt, että hätäpäissäni myönsin. Sitte sanoi hän: ‘sanokaa
isännällenne että herra de Franchi haluaa puhua hänen kanssansa'.
— Olet aivan päästä pilalla! toistin. Etehinen on pimeä ja et ole
nähnyt oikein, olit varmaan unissasi etkä kuullut oikein; mene ja kysy
uudestaan hänen nimensä.
— Se on tarpeetonta, herra, vakuutan että en ole erehtynyt.
— Käske hänen sitte astumaan sisään.
Minuuttia myöhemmin näin omilla silmilläni herra de Franchin astuvan
huoneeseeni.
Kauhistuneena nousin tuoliltani ja peräydyin.
— Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, virkkoi hän; mutta
saavuin vasta kymmenen minuuttia sitte, enkä voinut odottaa
huomispäivää.
— Viktor, virkoin palvelijalle, joka yhä seisoi ällistyneenä, jätä
meidät ja tule mieluummin takaisin jonkun neljännestunnin perästä ja
tuo meille jotain syötävää; te syötte kanssani, Lucian, ja te jäätte
nukkumaan luokseni, eikö totta?
— Kernaasti; en ole syönyt mitään sitte kun läksin Auxerresta. Ja koska
ei kukaan minua tuntenut, tahi paremmin, koska jokainen otaksui minun
olevan veljeni, ei ovia avattu minulle, ja minä kiiruhdin veljeni
talosta tänne suoraan, saadakseni puhua kanssanne.
— Oi, rakas Lucian, huudahdin juosten hänen luokseen — tehän se olette!
Vastoin tahtoani nousivat kyyneleet silmiini.
— Minä se olen, vastasi hän.
Laskin viimmeksi kuluneita päiviä; kirje ei olisi ehtinyt saapua
Ajaccioon, vielä vähemmin Sullacaroon.
— Te ette siis, huudahdin, tiedä vielä mistään.
— Tiedän ihan kaikki, vastasi hän.
— Ihan kaikki?
— Niin.
Tartuin Lucianin käteen ja vein hänet nojatuoliin istumaan, istuen itse
hänen viereensä. Mutta, virkoin, enenevällä hämmästyksellä, olitteko jo
matkalla kun saitte kuulla tämän surullisen uutisen?
— Olin silloin vielä Sullacarossa.
— Mahdotonta; veljenne kirje olisi tuskin vielä nytkään ehtinyt sinne
saapua.
— Olette unohtanut erään vanhan ballaadin, rakas Alexander; kuolleet
lentävät nopeasti.
Vavahdin.
— Mitä tarkoitatte?
—- Ettekö muista mitä kerroin perheemme jäsenten henkinäyistä?
— Olette nähneet veljenne! huudahdin.
— Olen.
— Milloin?
— Yöllä 16 ja 17 päivän välillä.
— Ja hän kertoi teille kaikki?
— Kaikki.
— Hän kertoi että hän oli kuollut?
— Hän kertoi olevansa tapettu; kuolleet eivät milloinkaan valehtele.
— Kertoiko hän millä tavoin?
— Kertoi; kaksintaistelussa herra de Chateau Renaudin kanssa.
— Se on mahdotonta, virkoin; olette saaneet sen tietää jostain muualta.
— Luuletteko siis että minua huvittaisi nyt laskea leikkiä?
— Suokaa anteeksi, mutta se mitä nyt kerrotte on tosiaankin niin
outoa, ja kaikki mitä tapahtuu teille ja veljellenne on niin tykkänään
ulkopuolella luonnonlakia että — —
— Että ette voi sitä uskoa, eikö totta? Sen käsitän, mutta katsokaa,
virkkoi hän avatessansa paitansa rinnustan ja näyttäen minulle sinistä
merkkiä ihossansa, juuri alapuolella kuudetta kylkiluuta. — Uskotteko
tätä?
— Mitä ihmettä, sehän on juuri paikka, johon veljeänne ammuttiin,
huudahdin.
— Ja kuula tuli tästä ulos, eikö totta? jatkoi Lucian, asettaen
sormensa vasemmalle lanteelle.
— Se on taikamaista.
— Ja nyt, jatkoi hän, kerronko teille milloin hän kuoli? Hän kuoli
kymmenen minuuttia yli yhdeksän.
— Kertokaa minulle kaikki, Lucian; te peloitatte minua aavemaisilla
vastauksillanne. Kertokaa kaikki järjestyksessä.
Katsoen minuun terävästi, jatkoi Lucian:
— Kertomukseni on hyvin yksinkertainen: aamulla, jolloin veljeni kuoli,
olin mennyt ratsastaen metsään hakemaan paimentamme Carbonista. Olin
ottanut kellon mukaan nähdäkseni ajan kulun ja olin pistämäisilläni
sitä taskuuni kun sain äkkiä kovan tärähdyksen kylkeeni ja pyörryin.
Avatessani silmäni makasin maassa Orlandin sylissä. Hevoseni oli
pitkänään maassa muutaman jalan päässä minusta.
— "Mitä teille on tapahtunut?" kysyi Orlandi.
— "En tiedä", vastasin. "Ettekö kuulleet pyssyn laukausta?"
— "En."
— "Kysyn sentähden", jatkoin, "koska luulen olevani ammuttu", ja minä
näytin hänelle paikan, jossa tunsin kipua.
— "Ensinnäkin", virkkoi hän, "ei kukaan ole ampunut, ja toiseksi,
takissanne ei ole reikää."
— "Sitte", vastasin, "on veljeni tullut ammutuksi."
— "Ah!" virkkoi hän, "se on toinen asia."
— Avasin sitte takkini ja löysin merkin, jonka äsken teille näytin. Kun
sen ensin näin, oli se aivan veripunainen.
— Olin ensin niin kauheassa tuskassa, että olin kiusauksessa palata
Sullacaroon, mutta äiti johtui mieleeni. Hän odotti minua vasta
illalliselle. Minun olisi pitänyt keksiä joku syy, eikä minulla
ollut mitään; enkä sitä paitse halunnut kertoa hänelle että veljeni
oli kuollut, ennen kun olin siitä itsekään aivan varma. En palannut
sentähden ennen kun kello kuusi. Äiti raukkani otti minut vastaan aivan
tavallisuuden mukaan; selvästi näin ettei hän tiennyt mitään.
— Heti kun illallinen oli ohitse, menin omaan huoneeseeni, mutta
käytävässä puhalsi tuuli kynttiläni sammuksiin.
— Olin menossa alakertaan hakemaan uutta kynttilää, kun äiti näki minut
ja huusi peljästyksestä: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "miksi olet
niin kalpea."
— "Ei minua vaivaa mikään", vastasin, ja ottaen toisen kynttilän, menin
uudelleen yläkertaan. Tällä kertaa ei kynttilä sammunut. Astuin veljeni
huoneeseen; se oli tyhjä. Vahakynttilä oli hävinnyt; vuode näytti
koskemattomalta. Lattialla oli ensimmäinen kynttiläni, jonka tuuli oli
sammuttanut.
— Huolimatta kaikesta olin nyt vakuutettu siitä että veljeni oli tullut
ammutuksi aamulla kello kymmenen minuuttia yli yhdeksän.
— Menin vuoteelleni hyvin kiihoittuneena.
— Niin kun arvannette, kesti kauvan ennen kun pääsin uneen vaipumaan.
Vihdoin nukuin kuitenkin ja unessa näin kuinka koko näytäntö oli
tapahtunut. Näin miehen, joka hänet oli tappanut, kuulin hänen nimensä;
hän on herra de Chateau Renaud.
— Se on valitettavasti liian totta, virkoin, mutta miksi tulitte
Pariisiin?
— Olen tullut tappamaan miehen, joka tappoi veljeni.
— Tappamaan hänet?
— Niin aivan, mutta en korsikkalaiseen tapaan, pensaiden välitse
tahi muurin takaa; ei, ei; tahdon tappaa hänet oikeaan ranskalaiseen
malliin, hienoissa hansikkaissa ja hännystakissa.
— Ja tietääkö rouva de Franchi että olette tulleet Pariisiin siinä
tarkoituksessa?
— Tietää.
— Ja hän sallii sen tapahtua?
— Hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Mene". Äitini on oikea
korsikkalainen.
— Mutta ennen kuolemaansa virkkoi veljenne, ettei hän halunnut tulla
kostetuksi.
— Vaikka kohta, virkkoi Lucian katkerasti hymyillen; hän on luultavasti
sen jälkeen muuttanut mieltä.
Samassa hetkessä toi palvelija sisälle illallisen.
Lucian söi niin kuin ei mistään eriskummallisesta olisi ollut puhetta.
Illallisen jälkeen saatoin hänet huoneeseensa. Hän kiitti minua,
puristi kättäni ja toivotti minulle hyvää yötä.
Hänen mielensä oli tyyntynyt järkähtämättömän päätöksensä painosta.
Seuraavana aamuna tuli hän luokseni heti ylös noustuani.
— Tahdotteko saattaa minut Vincenneen? kysyi hän. Se on
pyhiinvaellusretkeni, jota en voi laiminlyödä. Jos te ette voi hukata
aikaanne, menen yksin.
— Yksin? toistin. Jos sen tekisitte, kuka näyttäisi teille paikan?
— Löytäisin sen helposti. Enkö kertonut että näin sen unissani?
Olin utelias näkemään kuinka pitkältä tätä ihmeellistä vaistoa riitti.
— No, hyvä, minä seuraan teitä, virkoin.
— Sillä välin kun pukeudutte, kirjoitan Giordanolle. Sallitteko
palvelijanne viedä kirjeeni?
— Tietysti.
Kymmenen minuutin kuluttua palasi hän kirjeineen, jonka hän antoi
palvelijalle. Olin käskenyt ajurin tulemaan. Hyppäsimme vaunuun ja
ajoimme täyttä laukkaa Vincenneen.
Kun saavuimme perille, pysähdytti nuori mies hevosen.
— Olemme perillä, virkkoi hän.
Ja tosiaankin olimme aivan samalla paikalla.
Lucian astui metsään ilman pienintäkään arvelua, aivan kuin olisi
ollut siellä kymmeniä kertoja ennen. Hän astui suoraan alas pienelle
aukeamalle, katsahti ympärilleen ja saavuttuansa paikalle, johon
veljensä oli kaatunut, polvistui hän veriselle paikalle, sanoen:
— Tässä se on.
Sitte kumartui hän verkalleen ja suuteli ruohoa.
Noustuaan ylös meni hän sille paikalle, jossa herra Chateau Renaud oli
seisonut.
— Hän oli tässä, virkkoi hän potkaisten maata jalallaan, ja tässä
tulette näkemään hänet huomenna viruvan maassa.
— Mitä tarkoitatte? kysyin.
— Tarkoitan että hänen pitää antaa huomenna minulle hyvitystä.
— Mutta, rakas Lucian, sanoin, Ranskassa ei koskaan kaksintaistella
muusta syystä. Herra de Chateau Renaud taisteli veljenne kanssa, jonka
hän vaati kaksintaisteluun, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä
kanssanne.
— Niinkö! vai sillä tavoin. Herra de Chateau Renaud oli oikeutettu
vaatimaan veljeni taisteluun sen tähden että veljeni tarjosi
suojelustansa naiselle, jota oli mitä syvimmin loukattu! Sanotte että
hän oli oikeutettu vaatimaan hänet taisteluun; hän teki niin ja tappoi
veljeni, joka ei ikinä ollut käsitellyt pistoolia, yhtä helposti
kuin jos olisi ampunut tuota tunnotonta puuta tuossa, mutta minä en
ole oikeutettu vaatimaan herra de Chateau Renaudia taisteluun. Mitä
joutavaa puhetta se on?
Katsoin maahan voimatta vastata.
— Sitä paitse, jatkoi hän, ei teillä ole mitään tekemistä tämän asian
kanssa. Kirjoitin Giordanolle tänä aamuna, ja kun palaamme Pariisiin,
järjestetään kaikki asianomaisella tavalla. Ette suinkaan otaksune,
että herra de Chateau Renaud hylkää vaatimukseni?
— Onnettomuudeksi on hänellä liian itserakkaat ajatukset voidaksensa
sen tehdä, vastasin.
— Hyvä, palatkaamme Pariisiin, toivon ett? murkinoisitte kanssani tänä
aamuna Café de Pariisissa. Siellähän veljeni tavallisesti aamiaisti,
eikö totta?
— Niin luulen.
— Kaikessa tapauksessa tulen siellä kohtaamaan Giordanoa.
— Siis Café de Pariisiin, vastasin.
Puolta tuntia myöhemmin olimme ravintolan edustalla.