Lucianin astuminen ravintolaan oli vaan uusi todistus hänen
yhdennäköisyydestään veljensä kanssa.
Sanoma Louisin kuolemasta oli kiertänyt ympäri kaupunkia, ei tosin
yksityiskohtineen, mutta sellaisenaan kun se saatiin tietää, ja
Lucianin ilmestyminen herätti yleistä hämmästystä.
Tietäen että parooni Giordano tulisi yhtymään meihin, tilasin
yksityishuoneen, jossa Lucian alkoi lukea sanomalehteä mitä suurimmalla
kylmäverisyydellä.
Kun aamiainen oli lopussa, saapui Giordano.
Nuoret miehet eivät olleet nähneet toisiansa viiteen vuoteen, mutta
yksinkertainen kädenpudistus oli heidän ainoa tervehdyksensä.
— Kaikki on järjestetty, virkkoi Giordano.
— Chateau Renaud vastaanotti vaatimukseni?
— Kyllä, mutta sillä ehdolla, että kun hän on taistellut kanssanne,
hänet on jätettävä yksin.
— Hänen ei olisi tarvinnut vaivata päätänsä sillä ajatuksella. Minä
olen viimeinen de Franchin sukua.
— Näittekö Chateau Renaudin tahi hänen todistajansa?
— Näin vaan Chateau Renaudin, mutta hän lupasi antaa tiedon sekä herra
de Boissylie että herra de Chateaugrandille. Tulette käyttämään samoja
aseita ja kohtaamaan toisenne samalla hetkellä ja samalla paikalla.
Aamiaisen jälkeen pyysi Lucian että veisimme hänet taloon, jossa
veljensä oli asunut, ja saattaisimme hänet talon isännän kanssa
tuttavuuteen. Hän halusi viettää yön, joka eroitti hänet Louisin koston
hetkestä, Louisin omassa huoneessa. Me suostuimme siihen ja tuntien
että hän halusi olla yksin, jätimme hänet sinne ja palasimme pois.
Olimme päättäneet yhtyä jälleen kello kahdeksan aamulla ja hän pyysi
minun tuomaan samat pistoolit tullessani.
Astuessani sisälle seuraavana aamuna tapasin hänet kirjoittamassa aivan
samoin kuin veljensä olin tavannut. Vaikka hyvin kalpea, hymyili hän
kuitenkin.
— Hyvää huomenta, sanoi hän; olen kirjoittamassa äidilleni.
— Toivon ettei kirje ole yhtä surullinen kuin se, jonka veljenne
kirjoitti viikko sitte.
— Kirjoitin äidilleni että Louis on kostettu.
— Mutta kuinka voitte kirjoittaa sellaisella varmuudella?
— Eikö veljeni ilmoittanut teille kuolemaansa edeltä päin? No hyvä,
samoin nyt minä julistan teille edeltä päin herra de Chateau Renaudin
kuoleman.
Hän nousi ylös ja kosketti minua otsaan.
— Kuulani tulee sattumaan tähän paikkaan.
— Ja te?
— Hänen kuulansa ei tule edes hipaisemaan minua.
— Mutta odottakaa ainakin kunnes kaksintaistelu on tapahtunut, ennen
kun lähetätte kirjeenne.
— Se olisi vallan tarpeetonta.
Hän soitti kelloa ja palvelija tuli sisään.
— Josef, virkkoi hän, vie tämä kirje heti paikalla postiin.
— Oletteko nähneet veljenne? kysyin.
— Olen, vastasi hän.
Samassa hetkessä saapui parooni Giordano; kello oli kahdeksan ja me
läksimme paikalla.
Lucian oli niin malttamaton että saavuimme paikalle kymmenen minuuttia
liian aikaiseen.
Juuri yhdeksän aikaan saapuivat vastustajamme.
— Tässä olemme, hyvät herrat, sanoi herra de Chateaugrand, mutta te
tiedätte ehtomme. Tämä kaksintaistelu pitää olla viimeinen; ja mitkä
lienevätkin seuraukset, herra de Chateau Renaud ei tule olemaan
edesvastauksessa mistään.
— Se on päätetty, vastasi parooni.
Lucian kumarsi.
— Onko teillä pistoolit? kysyi kreivi.
— On; aivan ne entiset.
— Herra de Franchi ei ole tottunut niitä käsittelemään, eikö totta?
— Paljon tottumattomampi kuin herra de Chateau Renaud, joka on jo
käyttänyt niitä kerran, jota vastoin herra de Franchi ei ole niitä
ennen edes nähnyt.
— Vallan hyvä, hyvät herrat. Tulkaa, Chateau Renaud.
Sen enempää puhumatta saavuimme metsään. Ei kukaan meistä ollut vielä
oikein tointunut viimeisen kauhistuttavan tapauksen jälkeen samalla
paikalla, ja me tunsimme että toinen yhtä kauhea näky tulisi olemaan
taas tässä silmiemme edessä.
Saavuimme pienelle aukeamalle. Herra de Chateau Renaud, joka oli
täydellisesti varma itsestään, esiintyi kylmällä tyyneydellä, mutta ne,
jotka olivat nähneet hänet vähää ennen, tiesivät ettei hän ollut aivan
niin rauhallinen kuin miltä hän näytti. Kerta kerralta vilkasi hän
Lucianiin päin epäluuloisesti.
Kenties veljesten yhdennäköisyys hämmästytti häntä, ja hän näki
Lucianissa varmaan Louisin kostavan haamun.
Lucian, ollen tyyni ja kylmäverinen, näytti mieheltä, joka on varma
koston saaliistaan.
Ennen kun kukaan ehti sanoa hänelle missä paikassa hänen piti seisoa,
asettui hän aivan samalle kohdalle, jossa veljensä oli seisonut ja
pakoitti siten vastustajansa asettumaan entiselle paikalleen.
Lucian otti vastaan pistoolinsa riemun hymyllä. Kun herra de Chateau
Renaud sai omansa, muuttui hän kuolon kalpeaksi ja pisti kätensä
kauluksensa väliin, aivan kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
Mahdotonta olisi kuvailla kauhua, joka vasten tahtoani minut valtasi,
katsellessani tätä nuorta miestä; kaunis, rikas ja hienostunut mies,
joka vielä päivää ennen ajatteli, että pitkät ja onnelliset vuodet
olivat hänen edessään, mutta joka nyt sydämmen tuskalla huomasi
olevansa tuomittu kuolemaan.
— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi herra de Chateaugrand.
— Olemme, vastasi Lucian. Herra de Chateau Renaud teki myöntävän
liikkeen.
Tuntien että oli aivan mahdotonta heihin katsoa, käänsin pääni heistä
pois.
Kuulin kaksi pamahdusta ja kolmanneksi niiden kaiun.
Katsahdin ympärilleni.
Herra de Chateau Renaud makasi maassa pitkänään. Hän oli kuollut ilman
huokausta, ilman liikahdusta.
Uteliaisuuden ja kauhun valtaamana lähestyin kuollutta; kuula oli
sattunut keskelle otsaa, aivan kuin Lucian oli sanonut.
Juoksin Lucianin luokse; hän oli tyyni ja liikkumaton, mutta
nähdessänsä minun lähestyvän, pudotti hän pistoolinsa ja heittäytyi
syliini.
— Oi veljeni! veli raukkani! huudahti hän purskahtaen itkuun. Ne olivat
ensimmäiset kyyneleet, jotka hän elämässänsä oli vuodattanut.