XIV LUKU.

Saavuimme Vincenneen viisi minuuttia vailla yhdeksän.

Samassa lähestyi myös toinen vaunu, jossa herra de Chateau Renaud

saapui todistajinensa.

Lähenimme metsää eri puolilta ja saavutimme muutaman minuutin päästä

määräpaikan.

— Muistakaa, herrat, virkkoi Louis; sovinto on mahdoton.

— Mutta, vastustin.

— Oh, rakas ystäväni! kaiken sen jälkeen mitä teille olen kertonut, ei

teillä ole oikeutta ehdoittaa tahi ottaa vastaan mitään myönnytyksiä.

Pitemmät puheet olivat tarpeettomat ja me jätimme Louisin vielä

vaunuihin ja kiiruhdimme tervehtimään herra de Boissyä sekä herra de

Chateaugrandia.

— Hyvät herrat, sanoi purooni de Giordano, tällaisissa tapauksissa ovat

lyhimmät kohteliaisuudet parhaimmat, sillä saatamme joka hetki tulla

häirityksi. Tässä ovat pistoolit. Olkaa hyvä ja tutkikaa ne; niissä ei

ole mitään petosta, eikä herra de Franchi ole niitä edes nähnyt.

— Vakuutuksenne on tarpeeton, herra, vastasi de Chateaugrand; tiedämme

kenen kanssa olemme tekemisissä.

— Ja nyt, jatkoi parooni, koska me toimme pistoolit, on teidän

tehtävänänne ladata ne.

Molemmat nuoret miehet ottivat kukin pistoolin ja latasivat ne mitä

suurimmalla huolella.

Tämän tapahtuessa, johon en olisi tahtonut ottaa osaa, lähestyin

Louisia, joka kohtasi minut hymyhuulin.

— Ettehän unohda mitä teiltä pyysin, mitä? virkkoi hän. Ja pyytäkää

Giordanon lupaamaan ettei hän kerro mitään äidilleni eikä veljelleni;

ja kaikella muotoa, pitäkää huoli siitä, ettei uutinen tästä pääse

mihinkään sanomalehtiin; jos heidän välttämättömästi pitää saada siitä

mainita, katsokaa ettei nimet pääse julkisuuteen.

— Uskotteko siis yhä että tämä taistelu päättyy teille onnettomasti?

kysyin.

— Nyt varmemmin kuin koskaan; mutta ainakin teette minulle niin paljon

oikeutta, että todistatte minun menneen kuolemaan oikean korsikkalaisen

tavoin?

— Teidän tyyneytenne, rakas de Franchi, on niin suuri, että se saattaa

minut toivomaan ettette ole vielä kokonaan voitettu.

Louis katsahti kelloon.

— Vielä on minulla seitsemän minuuttia elettävänä, virkkoi hän. Tässä,

ottakaa kelloni, ja pitäkää se muistona minulta. Se on yksi Brequestin

paraimmista taskukelloista.

Otin kellon ja puristin hänen kättänsä.

— Kahdeksan minuutin kuluttua, virkoin, toivon saavani antaa sen teille

takaisin.

— Älkäämme mainitko asiasta sen enempää, vastasi hän, tässä tulee

molemmat todistajat.

— Hyvät herrat, sanoi kreivi de Chateaugrand, tästä hieman vasempaan

päin on pieni aukeama, jonka keksin viimme vuonna; luuletteko että

voisimme olla siellä paremmin rauhassa kuin tässä, josta meidät voidaan

huomata ja meitä häiritä?

— Näyttäkää meille tietä, herra, virkkoi purooni; me seuraamme teitä.

Kreivi näytti tietä ja me seurasimme häntä kahdessa osassa.

Laskeuduttuamme erään jyrkänteen syrjää, saavuimme avonaiselle

paikalle, joka varmaan oli ennen ollut lammikko. Vesi oli kokonaan

hävinnyt ja pensaikot ympäröivät paikkaa joka puolelta. Se oli aivan

kuin luotu tällaista teaatterimaista tapahtumaa varten.

— Herra de Martelli, virkkoi kreivi, tahdotteko mitata maan kanssani?

Parooni läksi heti liikkeelle ja sillä välin kun hän ja herra de

Chateaugrand olivat mittaamassa kahtakymmentä jalkaa, seisoin minä

muutaman sekunnin de Franchin vieressä.

— Haluan sanoa teille, virkkoi hän, että tulette löytämään viimmeisen

tahtoni määräykset työhuoneeni pöydältä.

— Hyvä on, virkoin; tahdon tarkastaa kaikki.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat, virkkoi kreivi de Chateaugrand

— Jääkää hyvästi, rakas ystävä, virkkoi Louis; kiitän teitä kaikesta

mitä minulle olette tehneet, ja kaikesta muusta myös, lisäsi hän

surullisesti hymyillen, jota vielä tulette tekemään.

Otin hänen kätensä. Se oli kylmä, mutta aivan värähtämätön.

— Tulkaa, sanoin, unohtakaa viimme öinen näkynne ja rohkaiskaa mielenne.

— Muistatteko "Noita-ampujia"?

— Muistan kyllä.

— Silloin tiedätte myös että joka kuulalla on oma määräyksensä. Jääkää

hyvästi.

Kulkiessansa paikoilleen, joka oli merkitty nenäliinalla, kohtasi

hän parooni Giordanon, joka piteli pistoolia kädessään. Hän otti sen

melkein koneellisesti.

Herra de Chateau Renaud oli jo paikoillaan.

Hetkisen vallitsi syvällinen hiljaisuus jolla välin molemmat nuoret

miehet kumarsivat todistajilleen, sitte vastustajiensa todistajille ja

vihdoin toisilleen.

Herra de Chateau Renaud näytti olevan täydellisesti tottunut tällaisiin

tapauksiin ja hän hymyili mailmanmiehen varmuudella itseksensä.

Kenties hän tiesi että Louis de Franchilla ei ollut ikinä vielä ollut

pistoolia kädessään.

Louis oli kylmä ja tyyni. Hänen kaunis profiilinsa näytti olevan aivan

kuin marmoriin veistetty.

— Niinkuin näette, hyvät herrat, virkkoi herra Chateau Renaud, seisomme

me valmiina ja odotamme.

Louis katsahti minuun uudestaan ja käänsi sitte hymyillen silmänsä

taivaaseen.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi Chateaugrand.

Sitte, lyöden kätensä yhteen, virkkoi:

— Yksi! kaksi! kolme!

Molemmat laukaukset kaikuivat vaan yhtenä pamahduksena.

Samassa näin Louis de Franchin liikahtavan kahdesti ja lankeavan

polvilleen.

Chateau Renaud jäi seisomaan. Hänen takkinsa helmaan oli tullut reikä.

Kiiruhdin Louisin luokse.

— Oletko haavoitettu? kysyin.

Hän yritti turhaan vastata; verinen vaahto kohosi hänen huulilleen.

Samassa putosi pistooli hänen kädestään ja hän kohotti kätensä

sydämmelleen.

— Parooni, huudahdin, juoskaa kasarmille ja tuokaa tänne rykmentin

haavalääkäri.

Mutta de Franchi antoi merkin Giordanolle, että se oli turhaa.

Herra de Chateau Renaud lähti heti pois, mutta hänen molemmat

todistajansa lähestyivät meitä.

Me avasimme hänen takkinsa ja paitansa.

Kuula oli tunkeutunut oikealle puolelle kuudennen kylkiluun alitse ja

tunkeutunut useampaan lantioon.

Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan.

— Herra de Franchi, virkkoi kreivi de Chateaugrand, uskokaa meitä, me

olemme syvästi surulliset tästä onnettomasta lopusta ja toivomme että

ette ole vihastuksissa herra de Chateau Renaudille.

— Annan hänelle anteeksi, kuiskasi haavoitettu; mutta antakaa hänen

poistua.

Kääntyen vaivalla puoleeni, virkkoi hän:

— Muistakaa lupauksenne.

— Vannon täyttäväni kaikessa pyyntönne.

— Ja nyt, virkkoi hän hymyillen, katsokaa kelloanne.

Sen sanottuaan huokasi hän syvään ja oikaisi itsensä.

Se oli hänen viimmeinen huokauksensa.

Katsahdin kellooni — se oli juuri kymmenen minuuttia yli yhdeksän;

katsahdin Louisiin — hän oli kuollut!

Saatoimme ruumiin takaisin Pariisiin, ja sillä välin kun parooni

Giordano antoi tärkeitä selityksiä poliisikonttorissa, autoin Josefia

kantamaan kuormamme ylös rappusia.

Kyyneleet vuotivat miesparan silmistä.

Vähän ajan perästä palasi Giordano poliisipäällikön kanssa sinetillä

lukitsemaan ystäväni tavarat.

Hän halusi sitte lähettää kirjeet kaikille de Franchin ystäville hänen

kuolemastaan, mutta pyysin hänen ensin lukemaan kirjeen, jonka Louis

oli jättänyt minulle ennen lähtöään.

Tämä kirje sisälsi pyynnön että Lucianilta pidettäisiin salassa hänen

kuolemansa, ja että hänen hautajaisensa tapahtuisivat mitä suurimmassa

hiljaisuudessa.

Parooni lupasi täyttää Louisin toiveet, ja minä riensin de Boissyn

ja Chateaugrandin luokse pyytämään heitä tulemaan tähän viimmeiseen

surulliseen toimitukseen ja myös kehoitin herra Chateau Renaudin

lähtemään pois Pariisista edes vähäksi aikaa.

He lupasivat tehdä mitä voivat ja minä kiiruhdin panemaan postiin

kirjeen rouva de Franchille, että poikansa juuri oli kuollut

aivokuumeeseen.

Korsikan veljekset · 第 18 / 21 题