Samassa hetkessä ilmoitettiin parooni Giordano Martellin tulo.
Hän oli, samoin kuin Louis, nuori korsikkalainen, Sartenen maakunnasta.
— Niin, virkkoi hän, kumarrettuansa minulle, päättäen siitä mitä olette
kirjoittaneet, näen että kaikki on niinkuin ollakin pitää, ja hetkisen
päästä luulen Chateau Renaudin todistajien olevan täällä.
— He ovat olleet jo täällä, vastasi Louis, tässä ovat heidän korttinsa.
— Sitä parempi, ruvetkaamme siis ruualle ja menkäämme heti aamiaisen
jälkeen vastaamaan heidän vierailuunsa.
Koko ruokailuaikana ei mainittu mitään lähenevästä miekkailusta. Louis
kyseli matkastani Sullacarossa ja pakoitti minun kertomaan ihan joka
sanan, jonka äitinsä ja veljensä olivat lausuneet. Tietäen että hänen
huomenna piti taistella herra de Chateau Renaudin kanssa, halusi hän
kuulla ihan kaikesta mikä koski hänen maataan ja kotiaan.
Kahdentoista aikaan nousimme lähtemään.
— Mitä aseita te haluatte käyttää, kysyin, miekkaa tahi pistoolia?
— Se on aivan yhdentekevää, vastasi hän; antaa herra de Chateau
Renaudin valita.
— Helppo on teidän niin sanoa, rakas veljeni, mutta muistakaa että
elämänne on kysymyksessä ja te jätätte meille kaiken vastuunalaisuuden
oman perheenne edessä, tapahtuipa sitte mitä tahansa.
— Mitä siihen tulee, ette tarvitse suotta huolehtia. Tunnen äitini
ja veljeni. He tulevat teiltä kysymään: Menettelikö Louis niin kuin
urhoollinen mies? ja jos vastaatte: kyllä! eivät he virka sen enempää.
Uskokaa minua, jatkoi hän, mitä huomenna tulee tapahtumaan on jo
kirjoitettu ylös elämänkirjaan, ja kaikki ponnistelemisemme eivät voi
sitä muuttaa.
Pudistimme kättä ja erosimme. Menimme paroonin kanssa ensin herra de
Chateaugrandin luokse, joka asui aivan lähellä.
Löysimme hänet kotonaan ja herra de Boissy oli hänen luonaan.
Koska aseiden valitseminen oli aivan yhdentekevää heille, päätettiin
vetää arpaa.
Seuraukset olivat pistoolit. Päätettiin että kaksintaistelu
tulisi tapahtumaan seuraavana aamuna Vincennen metsässä, että
kaksintaistelijat asettuisivat kahdenkymmenen jalan päähän toisistaan
ja että merkki annettaisiin kättenlyönnillä.
Palasin tämän vastauksen kanssa de Franchin luokse.
Saavuttuani kotiin samana iltana, löysin herra de Chateaugrandin ja
herra de Boissyn kortit pöydältäni.
Seuraavana aamuna kello seitsemän olin uudelleen de Franchin ovella.
Hän istui työhuoneessaan kirjoittamassa.
Hän oli hyvin kalpea.
— Suokaa minulle anteeksi, virkkoi hän; olen juuri lopettamassa
kirjettä äidilleni; istukaa siksi aikaa, aamulehdet ovat pöydällä.
Istuessani en voinut olla huomaamatta vastakohtaa hänen äänensä
välillä, joka oli tyyni ja vakava ja hänen kasvonsa, jotka olivat
melkein kuolonkalpeat.
Kun hän oli lopettanut kirjeensä, soitti hän kelloa.
— Josef, sanoi hän; en ole tänään kotona kenellekään. Jos Giordano
tulee, pyydä hänet sisälle salonkiin.
Ja kääntyen puoleeni, virkkoi hän:
— Rakas Alexander, Giordano on korsikkalainen; hänellä on
korsikkalaiset mielipiteet kaikessa; en voi siis, häneen luottaen,
tehdä kaikessa mitä haluan; hän säilyttää kyllä salaisuuden, mutta
siinä kaikki; mutta teidän laitanne on aivan toinen, ja sen vuoksi
pyydän teidän lupaamaan minulle että teette aivan niin kuin haluan.
— Tietysti; sehän on todistajan velvollisuus.
— Ja vielä suurempi velvollisuus, koska se tulee kenties pelastamaan
perheeni toisesta onnettomuudesta.
— Toisesta onnettomuudesta? kysäsin hämmästyneenä.
— Kas tässä, virkkoi hän, lukekaa tämä kirje, jonka olen kirjoittanut
äidilleni.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
— Hyvä äitini! Jos en tietäisi teidän olevan urhokkaan kuin
spartalaisen ja omistavan samalla kristityn nöyrän mielen, valmistaisin
teitä voimieni mukaan kauhistuttavaa tapausta varten, joka on tulossa.
Kun saatte tämän kirjeen, ei teillä ole kuin yksi poika enää.
— Lucian, hyvä veljeni, rakastaa äitiäni meidän molempain edestä.
— Toissa päivänä kohtasi minua aivokuume. En välittänyt paljon
ensimmäisistä oireista; ja lääkäri tuli liian myöhään. Jollen odota
ihmettä tapahtuvaksi, on loppuni lähellä. Kirjoitin teille valoisana
hetkenä; jos kuolen, lähetetään tämä kirje täältä neljännestunti
kuolemani jälkeen, sillä rakkauteni itsekkäisyydessä teihin haluan
sanoa nyt teille, että kuolen kaipaamatta mitään muuta tässä mailmassa
kuin teidän ja veljeni hellyyttä.
— Hyvästi, rakas äiti!
— Älkää itkekö minua — rakastin teitä sielullani, enkä ruumiillani ja
sieluni rakkaus on kestävä ikuisesti.
— Hyvästi Lucian!
— Älä jätä koskaan äitiämme; muista, sinä olet hänen ainokaisensa!
Louis de Franchi.
Näissä viimeisissä sanoissa käännyin hänen puoleensa, joka oli ne
kirjoittanut.
— Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?
— Se merkitsee että tulen tapetuksi kymmenen minuuttia yli yhdeksän.
— Olette varmaan mielenhäiriössä; en ole koskaan kuullut näin joutavaa
puhetta.
— En ole mielenhäiriössä, rakas ystävä; olen saanut varoituksen.
— Varoituksen? Keneltä?
— Eikö veljeni kertonut teille, virkkoi hän hymyillen, että sukumme
miehisillä jäsenillä on eräs etuoikeus?
— Kertoi kyllä, vastasin, vavisten hieman mielessäni; hän puhui näyistä.
— Aivan niin, isäni näyttäytyi minulle viime yönä; siinä on syy
kalpeuteeni.
Katsahdin häneen hämmästyksellä, melkeinpä pelolla.
— Sanoitte että näitte isänne viime yönä?
— Niin.
— Ja hän puhui teille?
— Hän ilmoitti minulle kuolemani!
— Se oli vaan pahaa unta.
— Se oli kauhistavinta totta.
— Olitteko nukuksissa?
— Enkä; olin aivan istuallani. Ettekö usko että isä voi ilmaantua
pojalle?
Katsahdin alas, sillä sydämmeni sanoi minulle että uskoin niin olevan.
— Kuinka hän ilmestyi? kysyin.
— Oh, mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Olin juuri lukemassa, odotellen
hänen tuloaan, sillä tiesin että jos olisin jossakin vaarassa, tulisi
hän luokseni. Äkkiä himmeni lamppu, ovi avattiin hiljaa ja isäni astui
huoneeseen.
— Minkä näköiseltä hän näytti? kysyin.
— Saman näköiseltä kuin eläessään, tavallisessa puvussaan, hän oli vaan
kalpeampi ja silmänsä himmeät.
— Se on kauheaa!
— Kun hän lähestyi minua, virkoin:
— Tervetuloa, isäni!
— Hän katseli minua tarkasti ja näytti niin kuin hänen elottomat
silmänsä olisivat äkkiä näyttäneet isällistä hellyyttä.
— Kuinka kauheata!
— Sitte alkoivat hänen huulensa liikkua, ja niin uskottomalta kuin se
tuntuukin, vaikkei hänen huuliltaan lähtenyt yhtään ääntä, tunsin hänen
sanojensa selvän kaiun värähtelevän mielessäni, selvään ja kuuluvasti.
— Ja mitä hän sanoi?
— Ajattele Jumalaa, poikaseni!
— Tulenko siis tapetuksi tässä kaksintaistelussa? kysyin.
— Näin kaksi kyynelettä kohoavan kalpean vieraan himmeisiin silmiin. Ja
mihin aikaan? kysyin. Hän näytti kelloa; se oli kymmenen minuuttia yli
yhdeksän.
— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasin. Jätän tosin äitini, se on totta;
mutta saan teidät kohdata. —
— Hän hymyili surullisesti ja hyvästiksi viitaten, katosi.
Tämä kohta oli kerrottu niin yksinkertaisesti ja koruttomasti, että
täytyi uskoa kaiken tosiaankin niin tapahtuneen, tahi oli hän nähnyt
näköhäiriön, jonka hän otaksui todeksi ja joka itse asiassa oli yhtä
kauhistuttava.
Kuivasin hikeä otsaltani.
— Nyt, jatkoi Louis, tunnette minkälainen mies veljeni on, eikö totta?
— Tunnen.
— Mitä siis otaksutte hänen tekevän saatuaan tietää että olen saanut
surmani kaksintaistelussa?
— Hän lähtee samassa hetkessä Sullacarosta taistellaksensa miehen
kanssa, joka on teidät murhannut.
— Juuri niin; ja jos hän myös tulee tapetuksi, on äitini jäävä
kolmenkertaisesti leskeksi — leskeksi miehestään ja leskeksi molemmista
pojistaan.
— Se on totta; käsitän kaikki. Se on julmaa.
— Se on välttämättömästi estettävä, ja siksi olen kirjoittanut tämän
kirjeen. Luullen kuolleeni aivokuumeeseen, ei veljeni voi tehdä mitään
ja äitini rauhoittuu paljon pikemmin, pitäen kuolemaani Jumalan työnä,
jota hän ei ajattelisi, jos tietäisi jonkun henkilön minut tappaneen.
Samassa hetkessä avautui ovi.
— Rakas de Franchini, virkkoi parooni de Giordano, olen noudattanut
toiveitanne niin paljon kuin olen voinut, mutta kello on nyt kahdeksan
ja meillä on neljä, viisi virstaa kuljettavana. Lähtekäämme.
— Olen valmis, virkkoi Louis; olen sanonut kaikki mikä on ollut
tarpeellista.
Hän katsahti minuun ja kohotti sormen huulilleen.
— Ja mitä teihin tulee, ystäväiseni, virkkoi hän, kaikki määräykseni
ovat tässä kirjeessä; jos jotakin tapahtuu minulle, menetelkää sen
mukaan. Onko teillä pistoolit?
— On, vastasin; mutta huomasin toisen pistoolin pidäkkeen olevan
epäkunnossa.
— Sivuuttaessamme Devismen, ostan toisen parin.
Louis ojensi minulle kätensä hymyillen. Hän käsitti etten halunnut
hänen tulevan ammutuksi omilla pistooleillani.
— Lähtekäämme, virkkoi Louis.
Ovella seisoi Josef valjakon vieressä.
— Tulenko mukananne, herra? kysyi hän.
— Ei, Josef, vastasi Louis; en tarvitse teitä. Ja pistäen kultakäärön
hänen kouraansa, sanoi hän: jos joskus olen ollut ärtyinen ja pahalla
tuulella, anna se minulle anteeksi.
— Oi, herra, huudahti Josef, kyynelten kiehuessa hänen silmiinsä; mitä
mahtanette tarkoittaa?
Mutta Louis oli jo vaunuissa.
— Hän on hyvä palvelija, virkkoi hän, katsoen taaksensa. Jos jompikumpi
teistä tarvitsee häntä, tulen olemaan kiitollinen.
-— Oletteko eroittanut hänet palveluksestanne? kysyi parooni.
— En, sanoi Louis; tulen hänet jättämään, siinä kaikki.
Pysähdyimme Devismellessä siksi kunnes kerkesimme saada toiset
pistoolit ja sitte läksimme eteenpäin täyttä laukkaa.