Seuraavana päivänä eli paremmin sanoen samana aamuna olin Louis de
Franchin ovella kello kymmenen aikaan.
Astuessani ylös rappusia kohtasin kaksi nuorta miestä, jotka olivat
tulossa alas; toinen heistä oli siviilivirkamies ja toinen sotilas,
kunnialegioonan risti rinnallaan.
Arvelin että nämä herrasmiehet olivat juuri lähteneet Louis de Franchin
luota, ja seurasin heitä silmilläni aina rapun alimmalle pirteelle
saakka. Sitte jatkoin nousuani ja kolkutin ovelle.
Louisin palvelija avasi oven, ja minä astuin hänen isäntänsä
työhuoneeseen. Hän oli paraikaa istumassa ja kirjoittamassa työpöytänsä
ääressä.
— Ah, virkkoi hän; olin juuri lähettämäisilläni teille sanaa.
Kohtasitte kaksi herraa käytävässä, eikö totta? He olivat Chateau
Renaudin todistajat; he pyysivät minun lähettämään todistajani heidän
luokseen ja samassa hetkessä muistuitte te mieleeni.
— Siis siitä tuli ikävä tosiasia, vastasin. Todellakin, lisäsin, olen
valmis palvelukseenne, missä vaan voin, mutta enhän voi mennä yksin
noiden herrojen luokse.
— Olen kutsunut yhden hyvän ystäväni, patooni Giordone Martellin
aamiaiselle luokseni — hän on oleva täällä kello yksitoista. Me syömme
yhdessä ja kahdentoista aikaan pyydän teidän hyväntahtoisesti tekemään
vierailun yhdessä näiden herrojen luokse; tässä ovat heidän korttinsa.
Yhdessä kortissa oli nimi kreivi René de Chateaugrand ja toisessa nimi
Adrian de Boissy; ensinmainittu asui Rue de la Paix N:o 12 ja toinen,
joka oli luutnantti armeijassa, asui Rue de Lille N:o 29.
Kääntelin korttia kädessäni.
— Sanokaa minulle, virkoin viimmein, pidättekö tosiaankin tätä asiaa
vakavana? Tiedättehän että meidän toimintamme riippuu kokonaan teidän
mielipiteestänne.
— Tietysti pidän asian sangen vakavana. Tarjosinhan itseni Chateau
Renaudin käytettäväksi, ja hän on nyt lähettänyt luokseni todistajansa;
asioiden täytyy kulkea luonnollista kulkuansa.
— Niin, käsitän kyllä kaiken tuon, vastasin; mutta sen ohella täytyy
teillä olla joku syy taisteluun: kaksi miestä eivät voi katkaista
toistensa kauloja tyhjän vuoksi.
— Sallikaa minun siis kertoa teille riidan aihe. Saavuttuani Pariisiin
esitti tuttavani, eräs meriupseeri, minulle vaimonsa. Tämä oli nuori ja
kaunis ja hänen viehättävä olentonsa vaikutti minuun niin voimakkaasti
että pelkäsin rakastuvani häneen ja noudatin sentähden harvoin heidän
kutsuansa. Ystäväni valitti huolimattomuuttani ja minä kerroin hänelle
koko totuuden; hän nauroi, pudisti kättäni ja ehdotti että söisin
päivällistä hänen kanssansa vielä samana päivänä.
— Rakas Louis, virkkoi hän minulle jälkiruokaa syödessä, lähden kolmen
viikon matkalle Meksikkoon; tulen olemaan poissa kolme kuukautta,
kuusi kuukautta, kenties kauvemminkin, sillä merimiehet tietävät kyllä
lähtöpäivänsä, mutta eivät tiedä milloin palaavat kotiin. Poissaoloni
ajaksi uskon Emilian teidän huolenpitoonne. Emilia, pyydän sinun
pitämään Louisia veljenäsi!
— Vaimonsa hymyili ja tarjosi minulle kätensä. Olin aivan tyhmistynyt;
en tiennyt miten vastata, ja tulevan siskoni edessä näytin varmaan
hyvin nololta. Kolme viikkoa myöhemmin matkusti ystäväni. Näinä kolmena
viikkona pyysi hän minun päivällistämään heidän kanssansa ainakin
kerran viikossa. Emilia jäi kotiin äitinsä kanssa ja turhaa on kertoa
että miehensä luottamus teki hänet melkein pyhäksi olennoksi minulle,
ja vaikka rakastin häntä kenties enemmän kuin siskoa, en koskaan
lakannut kohtelemasta häntä kuin siskoa.
— Emilia jatkoi ystäviensä ja tuttaviensa vastaanottoa, mutia koska
äitinsä oli aina läsnä, oli kenenkään mahdotonta löytää siinä mitään
virhettä.
— Kolme kuukautta sitte esitettiin herra de Chateau Renaud.
— Heti ensi hetkestä, kun hänet näin, vihasin häntä. Minulla ei ollut
pienintäkään syytä siihen, paitsi että hänelle oli käynyt samoin kuin
minulle, hän oli rakastunut häneen ensi hetkestä.
— Minusta näytti että Emilia keimaili hänen edessään sietämättömästi;
kenties olin erehtynyt, mutta koska yhäti rakastin häntä, tulin
lemmenkateeksi.
—- Seuraavana vastaanottoiltana en siis kadottanut Chateau Renaudia
hetkeksikään silmistäni; kenties huomasi hän että tarkastelin häntä,
sillä puhuessansa matalalla äänellä Emilian kanssa, koetti hän saattaa
tarkastelemistani naurettavaksi.
— Jos olisin menetellyt ensimmäisen mielijohteni mukaan, olisin
synnyttänyt riidan hänen kanssaan vielä samana iltana, mutta huomasin
että se olisi ollut sopimatonta, ja päätin sen vuoksi odottaa. Pian
huomasin etten minä ollut ainoa, joka huomasin Emilian mieltymyksen
häneen. Se kasvoi niin nopeasti ja niin huomattavalla tavalla, että
eräänä päivänä Giordano, joka myös kävi talossa ahkeraan, huomautti
siitä minulle.
— Päätin silloin puhua siitä Emilialle. Olin varmasti vakuutettu, ettei
hän tahallaan kykenisi väärintekoon, että yksi ainoa sana riittäisi
hänen oikaisemiseensa, mutta suureksi hämmästyksekseni käänsi Emilia
kaikki vaan leikiksi, sanoi minun olevan ilkeän, ja kun väitin vastaan,
sanoi hän että koska minä olin häneen rakastunut, olin kokonaan jäävi
häntä arvostelemaan.
— Miehensä oli kertonut hänelle kaikki.
— Tästä hetkestä saakka, esiintyen onnettoman rakastajan surkeassa
valossa, oli asemani sekä naurettava että surkuteltava. Lakkasin
sentähden käymästä hänen vastaanotoissaan — mutta vaikka en käynyt
hänen luonaan, kuulin hänestä hyvin usein; Chateau Renaudin käytöksen
olivat kaikki huomanneet. Kerran kirjoitin hänelle pyytäen hänen poissa
olevan miehensä tähden että pitäisi vaaria käytöksestänsä. Kirjeesen
ei tullut koskaan vastausta. Häväistysjuttu kasvoi; epäilin pahempaa
kuin mitä saatoin kuvailla, ja silloin juuri tunsin että veljelläni oli
tunteet surustani.
— Vähän myöhemmin tulitte te. Samana päivänä, jolloin te saavuitte,
vastaanotin nimettömän kirjeen, jossa minua pyydettiin saapumaan
oopperatanssijaisiin, jos suinkin mahdollista, saadakseni siellä täyden
selvyyden Emiliasta. Tulisin hänet tuntemaan orvokkikimpusta.
— Olin siellä, niinkuin tiedätte, ja tapasin dominon. Olin varmasti
vakuutettu että kaikki puheet Emiliasta ja Chateau Renaudista olivat
tosia, ja näyttääksensä että se oli totta — niin minulle kerrottiin —
oli hän lyönyt vedon että saisi hänet kanssansa illalliselle D—n luokse.
— Te satuitte tuntemaan D—n, hän kutsui teidät myös ja pyysi teidän
tuomaan minut muassanne.
—- Lopun tiedätte.
— Voisinko siis vitkastella millään tavalla?
Siihen ei minulla ollut mitään sanomista.
— Mutta, huudahdin äkkinäisen pelon valtaamana, muistelen veljenne
kertoneen, ettette koskaan ollut käyttänyt enemmän miekkaa kuin
pistoolia.
— Se on kyllä totta; en ole ikinä käyttänyt kumpaakaan.
— Mutta sitte joudutte aivan tuon miehen armoille!
— Tiedän sen. Voin luottaa vain Jumalan apuun.