Griffo seisoi ovessa.
Isäntänsä pisti kätensä laukkuun ja ennen kun lausuin sanaakaan, veti
hän sieltä ylös fasaanin.
Griffo oli kuullut ja tuntenut laukauksen. Rouva de Franchi oli
vetäytynyt omaan huoneeseensa, mutta jättänyt sanan että hänen poikansa
tulisi hänen puheillensa heti kun olisi palannut kotiin.
Nuori mies kysyi minulta jos tarvitsin mitään, ja vastatessani
kieltävästi, pyysi saada täyttää äitinsä tahdon. Tietysti ei minulla
ollut mitään sitä vastaan, ja vetäydyin siis omaan huoneeseeni.
Astuin sinne jonkummoisella ylpeydellä. Olin mielissäni voituani jo
edeltä päin määritellä Louisin luonteen, ihan niin kuin jos Lucian
olisi sen minulle selittänyt.
Riisuuduin hitaasti ja ottaessani tulevan lakimiehen kirjakaapista
Victor Hugon kirjoittaman "Les Orientals", menin vuoteelleni täysin
tyytyväisenä itseeni.
Olin juuri sadannetta kertaa lukemaisillani lausetta "taivaan tuli",
kun kuulin rappusissa askelten kaikua, jotka pysähtyivät oveni
kohdalle. Otaksuen sen olevan isäntäni, joka tulisi toivottamaan
minulle hyvää yötä, laskin kirjan kädestäni ja huusin:
— Astukaa sisään!
Ovi avautui ja Lucian astui sisään.
— Pelkään, sanoi hän, että olin vähän huonolla tuulella erotessamme;
tulin siis pyytämään anteeksi ja tarjoomaan itseäni palvelukseksenne,
jos te vielä haluaisitte jotain kysellä.
— Monet kiitokset, vastasin; ystävällisyytenne avulla olen saanut
kuulla kaikesta mitä olen mielinyt oppia tuntemaan. Löytyy vaan yksi
asia enää, mutta olen päättänyt etten sitä kysele.
— Miksi niin?
— Koska se on kokonaan liian yksityistä laatua; mutta älkää vaan minua
pakoittako, sillä jos sen teette, en voi taata itseäni.
Nuorta miestä alkoi naurattaa.
— Teette minut jo yhtä uteliaaksi kuin itsenne, virkkoi hän; kas niin,
antakaappa kuulua kysymyksenne.
— Olkoon menneeksi. Olette olleet niin erinomainen että olette
selittäneet minulle kaikki mitä en ole voinut ymmärtää, paitsi yhden
asian: näytitte minulle historiallisesti kuuluisat aseenne, jotka
haluaisin vielä kerran nähdä ennen kun menen. Olette kertoneet minulle,
yhteydessä syntymisenne kanssa, että tunnette aina samoja tunteita kuin
veljenne; mutta kun äitinne kysyi josko hän yhä eli, vastasitte te:
"Kyllä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin nähnyt hänet".
— Niin, muistan kyllä, että niin sanoin.
— No niin, jos luulette minun olevan kyllin ansiollinen kuulemaan,
pyydän, selittäkää se minulle.
Nuoren miehen kasvot olivat muuttuneet sillä välin niin vakaviksi, että
lausuin epäröiden viimmeiset sanani.
— Huomaan olleeni liian tunkeileva, sanoin; älkäämme mainitko enää koko
asiaa.
— Ei sen vuoksi, vastasi hän; vaan te olette mailmanmies, ja sellaisena
luonnollisesti epäuskoinen, ja minä pelkään että luulette minun
uskottelevan teille vanhoja taruja, jotka ovat säilyneet perheessämme
neljäsataa vuotta.
— Kuulkaa, virkoin; ei kukaan usko niin varmalla vakuutuksella
vanhoja legendoja ja taruja kuin minä, ja mitä siihen tulee, että
sanoitte minua uskottomaksi, voin vakuuttaa teille että uskon kaikkia
ylenluonnollisia asioita.
— Uskotteko henkinäkyjä?
— Kerronko teille, mitä minulle on tapahtunut?
— Kertokaa; se tulee rohkasemaan minua.
— Isäni kuoli vuonna 1807, jolloin olin kolmen ja puolen vuoden vanha
Koska lääkäri oli ilmoittanut isäni lopun lähestyvän, oli minut viety
tätini luo, joka asui rakennuksessa pihan ja takapihan välillä.
— Tavalliseen aikaan asetettiin minut nukkumaan tätini huoneeseen, ja
huolimatta onnettomuudesta, joka oli minua kohdannut ja josta olin
kokonaan tiedoton, nukahdin pian syvään uneen. Äkkiä kolkutti joku
kolmasti ovelle. Nousin ylös, kömmin alas vuoteeltani ja menin ovea
kohti.
— Mihin olet menossa? kysyi tätini.
Koska ulko-ovi oli lukossa, ei kukaan voinut olla kolkuttamassa kamarin
ovelle, jonka vuoksi täti oli hyvin peloissaan.
— Olen menossa avaamaan ovea isälle, joka on tullut hyvästille,
vastasin.
Silloin tätini nousi vuoteeltansa ja pakoitti minut menemään takaisin
vuoteelleni. Mutta minä yhä itkin:
— Isä on ovella; haluaisin nähdä hänet ennen kun hän menee pois.
— Ja palasiko henkinäky sitte milloinkaan? kysyi Lucian.
— Ei, vaikka usein olen kutsunut sitä luokseni; mutta kenties Jumala
suopi lapselle etuoikeuksia puhtautensa tähden, joita hän kieltää
täysi-ikäiseltä mieheltä.
— No niin, virkkoi Lucian hymyillen, meidän perheemme on ollut
siinä suhteessa teitä onnellisempi, sillä kun jotain erinomaista on
tapahtumaisillaan, vanhempamme ilmestyvät meille.
— Ja mistä tämä etuoikeus on teille suotu?
— Jo ammoisista ajoista. Muistattehan kertoneeni teille että Savilia
kuoli jättäen kaksi poikaa; no niin, nämät kaksi poikaa kasvoivat
isoiksi, kohdellen toinen toistansa kaikella kunnioituksella ja
hellyydellä, mitä vanhemmiltansa olivat oppineet. He tunsivat ettei
mikään, eipä edes kuolema voisi heitä eroittaa toisistaan, ja
voimakkaiden salaperäisten noitumistemppujen jälkeen allekirjoittivat
he verellänsä sopimuksen, jonka mukaan se heistä, joka ensin
kuolisi, ei ainoastaan näyttäytyisi heti kun jotain elämän muutosta
olisi tulossa halki koko elämän. Kolmen kuukauden kuluttua ampui
salamurhaaja yhden veljeksistä takaapäin, samalla hetkellä kun toinen
veljes oli sulkemaisillaan sinetillä kirjettä hänelle; mutta kun hän
oli pistämäisillään sinettinsä kuumaan vahaan, kuuli hän huokauksen
takanansa ja vaikkei hän ollut tuntenut mitään, kääntyi hän ja näki
veljensä seisovan luonaan ja koskettavan kädellään hänen olkapäätänsä.
Hän ojensi hänelle kirjoittamansa kirjeen; toinen otti sen ja hävisi.
Päivää ennen omaa kuolemaansa näki hän hänet myös. Veljekset
eivät olleet tehneet sitoumusta ainoastaan keskuudessansa, mutta
kaikille jälkeläisillensä, sillä aina siitä saakka on sukumme nähnyt
henkinäkyjä, ei ainoastaan kuoleman lähestyessä, mutta jokaisen elämän
muutoksen edellä.
— Ja oletteko te koskaan nähneet ilmestyksiä?
— En; mutta koska isäni sai yönä ennen kuolemaansa varoituksen
lähenevästä kuolemastansa, otaksun että veljelleni ja minulle suodaan
sama etuoikeus.
— Ja seuraako tämä etuoikeus ainoastaan sukunne miespuolisia jäseniä?
— Heitä ainoastaan.
Katsahdin nuoreen mieheen, joka kylmänä, vakavana ja tyynenä kertoi
ihmeellistä tarinaansa, ja minä kertasin Hamletin lauselmia:
"There are more things in heaven and earth, Horateo,
Than are dreamt of in your philosophy."
Pariisissa olisin pitänyt miestä pilapuhujana, mutta Korsikan
sydämmessä en saattanut pitää häntä mielipuolena enkä onnenonkijana.
— Ja nyt, kysyi hän, olenko kertonut teille kaikki mitä halusitte
tietää?
— Olette todellakin, vastasin; ja minä olen hyvin liikutettu
luottamuksestanne.
Näin sanoen nousi hän ylös, toivotti minulle hyvää yötä ja lähti
huoneesta. Vaikka olin hyvin väsyksissä, kului kauvan ennen kun sain
unta silmiini, ja kun vihdoin nukahdin, näin rauhattomia unia kaikista
henkilöistä, joita olin kohdannut edellisenä päivänä. Vasta päivän
koittaessa pääsin rauhallisempaan lepoon, mutta heräsin myöhemmin
kellon soitosta, joka kuului helisevän aivan korvissani.
Pian sen jälkeen koputti Griffo ovelle, tuoden kuumaa vettä; hän sanoi
kellon olevan puoli kymmenen ja että Lucian halusi nähdä minua.
— Sano herra Lucianille, vastasin, että olen tuleva iloiseksi
saadessani hänet nähdä.
Nuori mies astui pian sen jälkeen huoneeseen.
Tällä kertaa oli hän pukeutunut hienoon pariisilaiseen pukuun. Hänellä
oli päällänsä musta takki, värillinen västi ja valkoiset housut.
Huomatessansa että katselin häntä ihmeissäni, virkkoi hän:
— Ettekö ihaile pukuani? se vaan todistaa että alan sivistyä.
— Niinpä, tosiaankin, vastasin; tunnustan että hämmästykseni ei ole
niin vähäinen huomatessani että Ajacciossa löytyy ensi luokan räätäli.
Samettitakissani näytän teidän rinnallanne pariisilaiselta palvelijalta.
— Pukuni, vastasi hän, tulee suorastaan Pariisista. Koska veljeni ja
minä olemme aivan yhtä mittaiset, tuntui hänestä hauskalta lähettää
minulle koko puku, mutta jota minä käytän vaan mitä harvinaisimmissa
tilaisuuksissa, niin kuin silloin kun kenraali ylipäällikkö pistäytyy
luonamme tahi kun onnistumme saamaan niin harvinaisen vieraan kuin te
esimerkiksi ja vielä lisäksi yhteydessä näin harvinaisen juhlallisuuden
kanssa.
Kaikki mitä Lucian sanoi oli täynnä ivan sekaista nerokkaisuutta, ja
vaikka se joskus saattoi minut melkein pahoinvoivaksi, oli se aina
täynnä mitä etsityintä kohteliaisuutta.
Sen vuoksi tyydyin yksinkertaiseen kumarrukseen, jolla välin hän alkoi
suurimmalla tottumuksella vetää kellertäviä hansikkaita käsiinsä.
Olin sillä välin päättänyt pukemiseni. Kello oli jo neljännestä vailla
kymmenen.
— Tulkaa, virkkoi hän, jos haluatte nähdä näytelmää, täytyy meidän heti
kiirehtää matkalle, mutta aamiainen on myös valmis ja kenties teette
viisaammin jos jäätte ruualle.
— Ei, kiitos, vastasin; nautin aamiaista harvoin ennen kahtatoista.
Otin hattuni ja läksimme yhdessä.