Menimme ylimmälle kuistille isäntäni linnamaisessa asunnossa ja
katselimme sieltä torille.
Päin vastoin kuin edellisenä iltana oli tori nyt täynnä naisia ja
lapsia; mutta ei yhtään miestä näkynyt.
Kirkon edessä seisoi juhlapukuun puettu henkilö, kädessään kolmivärinen
sauva — hän oli maaherra. Portin vieressä oli toinen juhlallisen
näköinen, mustiin puettu henkilö istumassa pöydän ääressä asiakirja
edessään. Hän oli notarius; asiakirja sisälsi uudet sovintosäännöt.
Menimme alas ja minä asetuin yhdelle puolelle pöytää Orlandin
sukulaisten kanssa; pöydän toisella puolen olivat Kolonnan koko suku.
Lucian, joka oli yhtä paljon kummallakin puolella, seisoi notariuksen
takana.
Kirkon perällä seisoi pappi alttarin luona, valmiina lukemaan messua.
Kello löi kymmenen.
Samassa hetkessä kääntyivät kaikkien silmät katsomaan kadun
kumpaiseenkin päähän päin.
Orlandi ilmestyi nyt vuoriston puolelta ja Kolonna virran puolelta.
Molempia seurasivat omat puoluelaisensa, mutta sopimuksen mukaan ei
kukaan kantanut aseita. Molemmat päälliköt olivat ulkomuotonsa puolesta
täydelliset vastakohdat toisilleen.
Niin kuin jo olen kertonut, oli Orlandi pitkä ja tumma, Kolonna sitä
vastoin oli lyhyt ja punatukkainen.
Kummallakin oli kädessään öljypuun oksa rauhan merkkinä, joka nyt oli
solmittava. Tämä oli runollisen maaherran määräys.
Kolonna riiputti sitä paitsi kädessään kananpoikaa, jonka hänen nyt
piti antaa sen kananpojan edestä, joka kymmenen vuotta sitte oli
sytyttänyt koston näiden sukujen välille.
Kananpoika oli elävä.
Tätä pykälää oli pohdittu ankarasti, sillä Kolonnan mielestä oli
äärettömän nöyryyttävää kun hänen piti antaa nyt kananpoika elävänä,
siitä hyvästä että hänen tätinsä oli kerran kuolleen kananpojan
heittänyt Orlaudin sisaren silmille.
Kuitenkin oli Lucian viisaiden selityksiensä avulla onnistunut saamaan
Kolonnan antamaan kananpojan, ja periaatteiden nojalla oli hän saanut
Orlandin suostumaan sen vastaanottamaan.
Samalla kuu molemmat viholliset tulivat näkyviin, alkoivat kellot,
jotka tähän asti olivat olleet hiljaa, äkkiä iloisesti soida
pomisemaan. Kun he saapuivat kirkon oven kohdalle, pysähtyivät Orlandi
ja Kolonna muutaman jalan päähän toisistaan.
Jos nämä miehet olisivat seisseet kolme päivää sitte sadan jalan päässä
toisistaan, olisi toinen heistä ehdottomasti laukaissut pyssynsä.
Seuraavan viiden minuutin kuluessa olivat nämä kaksi ryhmää sekä myös
muu kansa juhlallisessa äänettömyydessä.
— No niin, Kolonna, virkkoi maaherra; teidän on puhuttava ensiksi.
Suurella vaikeudella mutisi Kolonna muutamia sanoja Korsikan murteella.
Sen verran mitä saatoin ymmärtää, sanoi hän olevansa pahoillaan että
vendetta oli kestänyt kokonaista kymmenen vuotta hänen sekä hyvän
naapurinsa Orlandin välillä, ja asiaa korvataksensa tarjosi hän nyt
tämän kananpojan sovinnoksi.
Kun hän oli kokonaan vaijennut, vastasi Orlandi muutamin sanoin
Korsihan murteella, että kaikki muu tulisi unohtumaan paitsi tämä
juhlallinen sovinto, joka tapahtui maaherran tahdosta Lucianin
välityksellä ja notarion laatiman sitoumuksen mukaan.
Molemmat olivat sitte ääneti.
— Hyvin tehty, kunnon miehet, virkkoi maaherra, ja sopimuksen mukaan
pitäisi teidän nyt paiskata kättä.
Vaistomaisesti vetäsivät molemmat viholliset paikalla kätensä selkänsä
taakse.
Maaherra nousi paikalta, jossa oli tähän asti istunut, otti Kolonnan
oikean käden hänen selkänsä takaa, kääntyi etsimään Orlandin kättä, ja
onnistui vihdoin hymyillen yhdistämään heidän kätensä.
Maaherran yhä pidellessä heidän käsiänsä yhdistettyinä, nousi notarius
ylös ja luki asiakirjan ääneen:
— Meidän, Giuseppi Antonio Sarrolan edessä, joka olemme kuninkaallinen
notario Sullacarossa, Sarteinen maakunnassa,
— Julkisella torilla, kirkon edustalla, arvokkaan maaherran
läsnäollessa, ja kaiken kansan edessä, Gaetano Orso Orlandi, jota
Orlandiksi kutsutaan,
— Sekä Marco Vincenzo Kolonna, Schiopponeksi kutsuttu,
— Ovat juhlallisesti päättäneet seuraavaa:
— Tästä päivästä, maaliskuun 4 päivästä lähtien, 1841, julistetaan
kymmenen vuotta kestänyt vendetta heidän välillään loppuneeksi.
— Ja että nyt tämän jälkeen heidän on elettävä niin kuin hyvät
naapurukset ainakin, niin kuin heidän vanhempansakin elivät ennen kun
onneton tapahtuma kylvi eripuraisuuden perheenjäsenten sekä naapurien
välille. Tämän tähden he ovat suostuneet rauhalliseen sovintoon kylän
kirkon porttikäytävällä Paolo Arborin, maaherran ja herra Lucian de
Franchin, sovintotuomarin kanssa, molempien puolueiden sukulaisten ja
seurakuntalaisten edessä sekä meidän, notarion.
— Sullacarossa, tänä maaliskuun 4 päivänä, 1841.
Huomasin ihastuksella, että notario oli hienotunteisuudesta ja
varovaisuudesta jättänyt mainitsematta koko kananpojan.
Kolonnan koko olemus muuttui sen tähden ystävällisemmäksi ja iloiseksi,
jota vastoin Orlandin naama muuttui nolommaksi ja nolommaksi, ja
Orlandi vihdoin katsahti kananpoikaan, ikään kuin olisi tuntenut
äkillistä kiihkoa paiskata kananpojan Kolonnan päähän. Maaherra huomasi
sentähden, että aikaa ei saanut hukata, ja pitäen kiinni molempain
asianomaisten käsistä, otti hän kynän, allekirjoitti kontrahdin, jonka
Orlandia hyvittääkseen siirsi heti hänen eteensä. Orlandi allekirjoitti
sen ja siirsi vuorostaan Lucianille, joka allekirjoitettuaan antoi
kontrahdin Kolonnalle, joka myös pani siihen niménsä.
Soitto alkoi nyt kirkossa ja se muistutti suuresti "Te Deumia", jota
soitetaan voiton jälkeen.
Kontrahti oli siis jokaisen allekirjoittama, ilman minkäänmoista
säätyeroitusta, ja molemmat sankarit astuivat kirkkoon, jossa
polvistuivat alttarin edessä.
Tämän hetken jälkeen muuttui Lucian kokonaan tyyneeksi: kaikki oli
nyt ohitse, sillä sovinto oli nyt vannottu sekä Jumalan että ihmisten
edessä.
Kun messu oli toimitettu, menivät Orlandi ja Kolonna sukulaistensa
ja ystäviensä seuraamina kynnyksien ylitse, joiden ylitse eivät
vuosikausiin olleet astuneet, jota vastoin Lucian ja minä, jotka emme
vielä olleet aivan valmiit astumaan aamiaiselle, ohjasimme askeleemme
madame de Franchin luokse.
Oli aivan selvää, että Lucian oli lukenut nimeni allekirjoittaissani
kontrahdin, ja että se oli tuntunut hänestä tutulta.
Olin jo aamulla sanonut lähteväni matkalle heti päivällisen jälkeen,
ja koska läsnäoloni oli välttämättömän tarpeellinen Pariisissa erään
näytelmäkappaleeni harjoittamista varten, täytyi minun, huolimatta
isäntäni innokkaista pyynnöistä, pysyä päätöksessäni.
Lucian pyysi saada käyttää tilaisuutta hyväksensä ja eilisen lupaukseni
nojalla kirjoittaa kirjeen veljellensä; ja madame de Franchi, joka
urhokkaan mielensä ohella oli hellä äiti, otti minulta lupauksen jättää
kirje hänen poikansa omiin käsiin.
Pyysin saada käydä viimeisen kerran Lucianin huoneessa, pyyntö, johon
kernaasti suostuttiin.
— Tiedättehän, virkkoi hän, jos teillä on jotain tässä talossa, josta
välitätte, ottakaa muistoksi.
Otin käteeni pienen floretin, jonka löysin nurkasta ja jolla
ei nähtävästi ollut mitään arvoa, ja koska Lucian oli ihaillut
jahtivyötäni, pyysin hänen sen omistamaan.
Samassa hetkessä ilmaantui Griffo ovelle ilmoittaen että hevoseni ja
oppaani olivat oven edessä.
Annoin Griffolle metsästyspuukon, jonka tupessa löytyi myös pieni
pistooli.
En ollut ennen elämässäni nähnyt sellaista riemua.
Alimmalla portaalla seisten toivotti rouva de Franchi minulle
onnellista matkaa, aivan samalla tavoin kuin oli toivottanut minut
tervetulleeksi. Suutelin hänen kättänsä, sillä tunsin suurta
kunnioitusta tätä naista kohtaan, joka samalla kertaa oli niin
luonnollinen ja niin arvokas.
Lucian katsoi ovelta jälkeeni.
Tänä yönä nukuin Albitecciossa. Seuraavana päivänä saavuin Ajaccioon.
Viikon kuluttua olin Pariisissa.