Läksimme pois raunioilta päinvastaisesta paikasta kuin mistä olimme
tulleet.
Saapuessamme pensaikkoon, äänsi fasaani toisen kerran. Se oli arviolta
kahdeksan kymmenen jalan päässä pähkinäpuun oksalla, jonka juurella oli
tiheä pensaikko.
— Miten aijotte sen pyydystää?
— Odottakaa, virkkoi Orlandi, joka sitte alkoi matkia fasaanin
kuherrusta.
Samassa huomasimme liikettä puun oksilla; fasaani nousi korkeammalle ja
korkeammalle, vastaukseksi Orlandin lähestymiseen, ja asettui viimein
yhdelle latvaa lähimmälle oksalle, jossa se selvästi kuvastui taivaan
tummaa taustaa vasten. Orlandi oli vaiti ja fasaani liikkumaton.
Seuraavassa hetkessä kohotti Lucian pyssynsä, tähtäsi ja laukasi.
Fasaani putosi maahan niin kuin pallo.
Timantti hyppäsi pensaikkoon ja palasi pian takaisin lintu hampaissa.
Se oli ammuttu aivan läpi ruumiin.
— Tarkasti osattu, virkoin, ja vielä paremmin, koska pyssynne on
kaksipiippuinen — jo haulikollakin ammuttuna olisi se ollut hyvin
osattu.
— Oh, joutavia! virkkoi Orlandi; haulikolla osaa herra Lucian ampua
viiden francin rahan kolmen sadan jalan päästä.
— Oletteko yhtä tarkka tähtäämään pistoolilla kuin pyssyllä?
— Melkein, virkkoi Lucian. Voin ampua kuusi kuulaa pois kahdestatoista,
jotka ovat asetetut veitsen terälle kolmenkymmenenviiden jalan päähän.
Otin hatun päästäni ja kumarsin hänelle.
— Onko veljenne käsi yhtä tarkka? kysyin.
— Louis parka, vastasi hän; hän ei ole koskaan ottanut käteensä enemmän
pyssyä kuin pistoolia, ja syystä pelkään, että jos hän joutuisi
johonkin vaaraan Pariisissa, ei hän kykenisi puollustamaan itseänsä,
vaan tulisi tapetuksi.
Ja Lucian pisti fasaanin valkeaan laukkuunsa.
— Ja nyt, rakas Orlandini, virkkoi hän, huomiseen aamuun asti.
— Huomiseen aamuun, herra Lucian.
— Tunnen täsmällisyytenne; siis kello kymmenen aikaan; te, ystävänne ja
omaisenne tulette olemaan kadun toisessa päässä, jota vastoin vuoren
puolella, samalla kellon lyönnillä ja kadun toisessa päässä, on Colonna
silloin oleva ystävineen ja perheineen — jota vastoin me tulemme
olemaan kirkon puolella.
— Aivan tahtonne mukaan, herra Lucian; kiitän teitä vaivoistanne; ja
te, herra, jatkoi Orlandi, kääntyen kumartaen puoleeni, kiitän teitä
kunniasta, jonka olette minulle suoneet.
Näiden kohteliaisuuksien jaeltua erosimme. Orlandi katosi pensaikkoon
ja me seurasimme polkua kylää kohti.
Kuljettuamme kotvasen alotin taas tavalliset kyselemiseni.
— Rauha on siis solmittu? virkoin.
— Niin on; mutta niin kuin näitte, suurella vaivalla. Saatoin
hänet ymmärtämään että kaikki lähenteleminen oli alkanut Colonnan
puolelta. Heidän puoleltaan on kaatunut viisi miestä, meiltä vaan
neljä; kolonnalaiset suostuivat eilen rauhantarjoukseen, jota vastoin
orlandilaiset vasta tänään. Vihdoin viimein ovat kolonnalaiset
suostuneet tarjoomaan elävän kananpojan julkisesti orlandilaisille, ja
ovat siis tämän tekonsa kautta myöntäneet olleensa väärässä.
— Ja huomenna siis tapahtuu tämä juhlallinen sovinnon solmiaminen?
— Huomen aamuna kello kymmenen aikaan. Näette nyt, että teitä seurasi
onni matkallanne, vaikka kohta toivoittekin näkevänne vendetan.
Ja Lucian nauroi katkerasti.
— Oh! jatkoi hän; vendetta on niin tavallista, niin jokapäiväistä,
sillä neljänsadan vuoden kuluessa ei täällä ole muusta puhuttu, mutta
sovintoa ei tapahdu joka päivä.
Minä aloin nauraa.
— Siinä nähdään, virkkoi hän, te nauratte meille, ja te olette
oikeassa; me olemme sangen omituisia, sitä ei voi kieltää.
— Ei, virkoin, en nauranut teidän tavoillenne; nauroin vaan teidän
innostuksellenne menestyksenne johdosta.
— Ah, vai niin; ja jospa olisitte kuulleet minun puhuvan, olisitte
varmaan ihaillen ihmetelleet älyäni.
— Olette erinomainen lakimies.
— En lainkaan; olen vaan yksinkertaisesti rauhantuomari, ja niin kuin
helposti saatatte käsittää, yhdistäminen merkitsee sovittamista. Jos
kutsumukseni olisi olla välittäjänä Jumalan ja paholaisen välillä,
tekisin parastani saadakseni heidän välinsä hyväksi, vaikka olisinkin
vakuutettu siitä että Jumala tekisi väärin seuratessansa neuvoani.
Lopun matkaa kuljimme äänettöminä ja vaihtamatta enää sanaakaan
saavuimme kotiin.