Vaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli, oli ilma ihmeen ihana ja olisi
sitä voinut kutsua lämpöiseksi, ellei suloinen tuulenhenki olisi
puhaltanut vilvoittavasti mereltä.
Kuu nousi pilvettömänä ja kirkkaana Mont de Cagnan takaa ja hopeoitsi
valollaan metsäpurot putouksinensa, jotka eroittavat Korsihan
kahteen eri osaan, joten tämän jaon kautta saari jakaantuu kahteen
säännölliseen osaan, jotka ovat aina sodassa keskenään.
Astuessamme ylös vuoren rinnettä, peittyivät Tavarron laskusuut yön
pimeyteen, jotta silmän oli mahdotonta eroittaa, jota vastoin Välimeri
välkkyi edessämme peilin kirkkaana.
Vihdoin saavuimme erääseen tienhaaraan ja Lucian pysähtyi.
— Onko teillä, kysyi hän, vuorenkiipeilijän jalat?
— On jalat kyllä, mutta ei silmää.
— Vaivaako teitä pyörrytys?
— Kyllä, se kohtaa minua joskus kiusoittavasti.
— Menkäämme siis tätä tietä, joka karttaa kaikkia äkkijyrkkäyksiä.
Ja Lucian johti kulkunsa havumetsään, johon häntä seurasin.
Timantti, Lucianin koira, juoksi edes takaisin puiden lomissa,
liekuttaen iloisesti häntäänsä, ikään kuin vakuudeksi, ettemme
tarvinneet mitään peljätä, vaan seurasimme levollisesti hänen vainuamaa
tietä. Selvästi näkyi, että hänet oli harjoitettu pyydystämään sekä
nelijalkaisia että kaksijalkaisia otuksia — roistoja ja villikissoja
— ja etten näyttäisi aivan tietämättömälle Korsikan tavoista, kysyin
Lucianilta eikö tekemäni huomiot olleet oikeita.
— Ei, olette väärässä, virkkoi hän; toden totta on, että Timantti
pyydystää sekä petoja että ihmisiä, mutta mies, jota hän hakee,
ei kuulu roistoihin; hän vainuskelee santarmeja, poliiseja ja
vapaaehtoisia.
— Onko Timantti siis roistojen koira?
— On; se kuuluu eräälle orlandilaiselle, jolle tapanani oli lähettää
leipää, ruutia, kuulia ja muita mitä roisto saattoi tarvita. Eräs
kolonnalainen tappoi hänet ja seuraavana päivänä tuotiin koira minulle.
— Mutta enkö nähnyt toista koiraa myös ikkunastani?
— Kyllä; se oli Brusco. Hän seuraa samoja jälkiä kuin tämäkin, mutta
sain sen eräältä kolonnalaiselta, jonka eräs orlandilainen tappoi; sen
vuoksi kun menen kohtaamaan orlandilaista, otan Timantin kanssani.
Jos heidät päästettäisiin vapaiksi yhtaikaa, repisivät he toisensa
palasiksi; ja siitä näette, että vaikka miehet viimein sopivat
riitansa, koirat eivät missään tapauksessa koskaan suostu syömään
samasta astiasta.
Samassa hetkessä kuulin valitushuudon niin surullisen, niin uikuttavan
ulisevan, että pysähdyin äkkiä ja asetin käteni nuoren saattajani
käsivarrelle.
— Mitä tämä on? kysyin.
— Timantti huutaa vaan mucchiolla.
— Mikä on mucchio?
— Mucchio on hänen mestarinsa hauta. Hautapatsas on tehty kivistä
ja oksista, joita ohikulkijat ovat heittäneet miehen haudalle, joka
oli tullut teloitetuksi, ja jonka vuoksi hauta, sen sijaan että
laskeutuisi, yhä kohoaa ajan vieriessä. Se on koston symbooli, joka
seuraa uhria, ja kasvaa päivä päivältä lähimmäistensä kautta.
Kuulin taas uuden ulvonnan ja tällä kertaa niin läheltä, että vaikka
tunsin äänen, säpsähdin itsekseni. Seuraavassa hetkessä näin vähän
matkan päässä kivistä ladotun kasan, neljän viiden jalan korkuisen. Se
oli murhatun hautakumpu.
Tämän omituisen patsaan juurella istui Timantti kita auki ja niska
ojona. Lucian otti kiven maasta ja lähestyi kivirauniota hattu kädessä.
Minä otin myös kiven ja tein aivan kuin hän.
Saavuttuamme pyramidin juurelle taittoi hän oksan puusta ja heitti
patsasta kohti ensin oksan ja sitte kiven, tehden sitte peukalollaan
ristin merkki.
Minä tein samoin, ja sitte jatkoimme matkaamme äänettöminä ja hiljaa.