Otin mielelläni vastaan tämän tarjouksen, joka oli aivan oman toivoni
mukainen.
Seurasin sen vuoksi isäntääni, joka avaten oven omaan
asuinkerrokseensa, kulki edelläni tietä näyttäen.
Huone, johon saavuin, oli oikea museo.
Huonekalusto oli viidenneltätoista tahi kuudenneltatoista vuosisadalta.
Vuode seisoi neljällä kauniilla jalustalla ja oli verhottuna
viheriäisellä damaskilla, johon kultaisia kukkia oli kudottu.
Ikkunaverhot olivat samaa ainetta; seinät olivat peitetyt
espanjalaisilla nahoilla ja muu huonekalusto itämaista, gotilaista ja
nykyaikaista.
Päivän selvää oli että Lucianin ympäristö oli yhtä sotaista kuin
veljensä rauhallista.
— Katsokaa, virkkoi hän, poiketessaan pukeutumahuoneeseen; olette
tässä ympäröitynä kolmella vuosisadalla. Minun täytyy nyt pukeutua
vuoristolaiseen tapaan, sillä niin kuin jo sanoin, minun täytyy mennä
heti illallisen jälkeen ulos.
— Mutta mikä, kysyin, kaikista näistä miekoista ja tikareista on
historiallisesti kuuluisa?
— Niitä on kolme; katsokaa ensin tuota tikaria sängyn pään luona, jonka
kahva muodostaa sinetin.
— Näen sen.
— Tämä tikari on kuulunut Sampierolle.
— Mitä, kuuluisalle Sampierolle, Vaninan teloittajalle?
— Ei teloittajalle, mutta murhaajalle.
— Sehän on lopultakin sama asia.
— Kenties muualla mailmassa, mutta ei Korsikassa.
— Mutta kuinka se on joutunut teidän omaksenne?
— Se on ollut perheemme omaisuutena kolmesataa vuotta. Sen antoi
Napoleon de Franchille Sampiero itse.
— Ja mitä näistä miekoista, kysyin, jotka riippuvat vuoteen
jalkopuolella?
— Yhden antoi eräälle esi-isistäni Paoli ja toisen antoi Bonaparte
taistelussa Pyramidien luona.
Tarkastellessani näitä merkillisyyksiä, ilmestyi miespalvelija ovelle.
— Teidän ylhäisyytenne, virkkoi hän kääntyen Lucianin puoleen,
illallispöytä on katettu.
— Hyvä on, Griffo, vastasi nuori mies; sano äidilleni että tulemme alas
heti paikalla.
Muutaman minuutin kuluttua tuli hän ulos pukemahuoneestaan puettuna
täydelliseen vuoristolaispukuun — samettitakkiin, polvipöksyihin ja
sääryksiin.
Hän löysi minut tarkastelemasta kahta pyssyä, jotka riippuivat
vierekkäin seinällä, molemmissa sama kirjoitus: — "Syyskuun 21 p. 1819
— kello 11 aamupäivällä."
— Ja ovatko nämä pyssyt myös historiallisia?
— Ovat, vastasi hän, ainakin meille; yksi niistä oli isäni.
— Ja toinen? kysyin.
— Ja toinen, virkkoi hän nauraen; toinen on äitini; mutta menkäämme
alas, äiti odottaa.
Lucianin huomautus äitinsä pyssystä antoi minulle paljon miettimisen
aihetta, ja minä katsahdin madame de Franchiin suuremmalla huomiolla
kuin ensin. Poika tervehti häntä suudellen kunnioittavasti hänen
kättänsä, huomaavaisuus, jonka hän vastaanotti kuningattaren kaikella
arvokkuudella.
— Suo anteeksi, äiti, virkkoi hän, jos olen antanut odottaa.
— Et lainkaan, vastasi hän, tulin juuri nyt alas itsekin; kuitenkin
halusin kernaasti sinua tavata kysyäkseni uutisia veljeltäsi.
— Onko poikanne kipeä? kysyin madame de Franchilta.
— Lucian pelkää sitä, vastasi hän.
— Oletteko saaneet sen tietää häneltä itseltään?
— Emme, vastasi hän, ja se tekee minut levottomaksi.
— Mutta, kysyin Lucianilta, kuinka tiedätte että hän on kipeä?
— Koska en itse voi hyvin.
— Mutta se tuskin todistaa — —
— Ettekö tienneet että olimme kaksoiset?
— Tiesin; opas kertoi minulle.
— Eikö hän kertonut teille myöskin että olimme syntyessämme yhdistetyt
siteillä?
— Ei, sitä en ole kuullut.
— Tietysti meidät leikattiin erilleen; mutta vaikka olemmekin
eroitetut, kuulumme yhäti samaan ruumiiseen, ja jokainen vaikutus,
ruumiillinen tahi sielullinen, jonka toinen meistä tuntee, vaikuttaa
myös toiseen meistä, ja koska minä näinä viime päivinä olen ilman
minkäänlaista syytä tuntenut itseni pahoinvoivaksi ja surulliseksi,
olen varmasti vakuutettu että veljeni kärsii syvästi jollakin tavoin.
Tämä erinomainen selitys, jonka nuori mies antoi mitä luonnollisimmalla
tavalla ja äänellä, hämmästytti minua suuresti.
Madame de Franchi hymyili surumielisesti ja sanoi:
— Olet kuitenkin varma että hän on hengissä?
— Jos hän olisi kuollut, virkkoi Lucian levollisesti, olisin nähnyt
hänet.
— Ja olisit kertonut siitä minulle, eikö niin?
— Tietysti äiti, aivan samassa hetkessä, sen vakuutan.
— Hyvä on. Suokaa anteeksi, herra, jatkoi hän kääntyen puoleeni, että
näin huonosti kykenen peittämään levottomuuteni hänen suhteensa; mutta
Lucian ja Louis eivät ole ainoastaan minun poikiani, vaan he ovat
viimeiset, jotka kantavat sukunimeämme. Pyydän, ottakaa paikka oikealla
puolellani. Lucian, istu tähän.
Me istuimme ison pöydän äärimmäiseen päähän, jonka toiseen päähän oli
asetettu kuusi lautasta perhettä varten — nimittäin henkilöille, jotka
isossa talossa ovat isäntäväen ja palvelijain välillä.
Illallinen oli runsas ja ylellinen.
Vaikka olin niin nälissäni, en ollut joutunut sitä muistamaan, sillä
astuttuani talon kynnyksen ylitse, olin tullut ikään kuin toiseen
mailmaan ja elin kuin unissani.
Kuka oli tämä nainen, jolla oli oma pyssynsä?
Kuka oli tämä nuori mies, joka tunsi samaa tuskaa kuin veljensä, joka
oli kolmen sadan peninkulman päässä?
Kuka oli tämä äiti, joka otti pojaltansa lupauksen, että ilmoittaisi
hänelle heti jos näkisi veljensä kuolleena?
Kaikki antoi paljon aihetta miettimiseen.
Kuitenkin tunsin että äänettömyyteni näyttää epäkohteliaalta; katsoin
sentähden ylös, poistaen mielestäni tarmoni takaa kaikki nämä ajatukset.
— No niin, virkkoi Lucian, ikään kuin jatkoksi katkaistuun
keskusteluun, ja teille juolahti siis mieleen nähdä Korsikka?
— Niin, jo monta vuotta teki mieleni tänne.
— Olipa hyvä, ettette kauvemmin viivytelleet, sillä ranskalaiset tavat
ja kuosit ovat nopeasti muuttamaisillaan meidän maamme, ja ne, jotka
muutaman vuoden kuluttua haluavat nähdä Korsikan, eivät löydä siitä
enää mitään.
— Kaikessa tapauksessa, vastasin, tulee vanha kansallishenki hakemaan
itsellensä turvapaikan sivistyksen voittokulkua vastaan, ja se on
löytävä sen Sardinessa sekä Tavoran laaksoissa.
— Niinkö luulette, virkkoi nuori mies hymyillen.
— Aivan varmaan; sillä eikö minulla ole tässä aivan silmieni edessä
kaunis ja arvokas näyte Korsihan tavoista?
— Niin kyllä; mutta huolimatta äidistäni ja itsestäni, edessämme
neljänsadan vuoden vanhat tavat, tässä talossa vanhoine huonekaluineen
ja omine kehyksineen, tuli Ranska, löysi veljeni ja kiidätti hänet
pois, vieden hänet Pariisiin, josta hän on palajava asianajajana. Hän
tulee elämään Ajacciossa, eikä täällä, esi-isiensä talossa. Jos hänellä
on lahjoja, tulee hän kenties kuuluisaksi, kenties kuninkaan uskotuksi,
ja sitte tulee hän vainoomaan kaikkia ahdistettuja otuksia tässä
maassa; hän tulee sekoittamaan käsitteet teloituksesta ja murhasta;
lain nimessä tulee hän vaatimaan niiden päitä, jotka ovat täyttäneet
sellaisia velvollisuuksia, joiden laiminlyömistä esi-isämme olisivat
pitäneet mitä häpeällisimpinä; hän tulee pitämään ihmisten tuomiota
Jumalan tuomiona, ja kun hän on yön aikaan laskenut jonkun pään
pyövelin piilun alle, uskoo hän tehneensä hyvän palveluksen maalleen
sekä kohottaneensa yhden sivistyksen kulmakiven paikoilleen.
Ja nuori mies kohotti silmiänsä aivan kuin Hannibal mahtoi tehdä Zamon
taistelun jälkeen.
— Mutta, vastasin, huomatkaa minkä tasapainon kohtalo itse on
asettanut; sillä, jos veljenne tulee olemaan uusien aatteiden
toteuttaja, olette te vanhojen tapojen puoltaja.
— Oh! minä teen paljon sellaista, joka on arvotonta de Franchille.
— Te! huudahdin hämmästyneenä.
— Niin, minä! Haluatteko että sanon teille mitä varten te
tulitte maatamme katselemaan? Olette tulleet tänne mailmanmiehen
uteliaisuudella, joko taiteilijana tahi runoilijana. En tiedä kuka te
olette, enkä halua sitä kysyä. Voitte virkkaa, jos haluatte, milloin
aijotte meidät jättää; jos viivähdätte, pidämme teitä vieraanamme,
ja se riittää. No niin, te olette tulleet tänne toivossa saada nähdä
vendetan kylän sekä tullaksenne yhteentörmäykseen jonkun roiston
kanssa, niin kuin Prosper Merimée kuvaa Columbassa.
— Se ei tosiaankaan ole hyvin kaukana toiveistani. Talonne, luulen, on
ainoa talo kylässä, joka ei ole linnoitettu.
— Aivan niin; ja se vaan todistaa että minä myös luisun alaspäin.
Isäni, isoisäni sekä kuka muu hyvänsä esi-isistäni olisi yhdistänyt
voimansa yhteen tai toiseen puolueeseen, joihin kylämme on ollut
jakautunut kymmenen vuotta. Ja tiedättekö mitä minä olen heidän,
keskellään, keskellä pyssyn pauketta ja miekan kalsketta? Minä,
luvallanne, olen rauhantuomari. Olette tulleet tänne nähdäksenne
roistoja, eikö niin? No, hyvä, tulkaa kanssani tänä iltana, niin saatte
nähdä yhden.
— Sallitteko tosiaankin minun teitä seurata?
— Tietysti, jos siitä on teille hauskuutta.
— Otan vastaan tarjoamaksenne mitä suurimmalla mielihyvällä; mutta
kertokaa minulle, mikä oli varsinaisena syynä tähän riitaan, jota
teidän on kaikesta päättäen pyydetty ratkaisemaan?
— Oh! vastasi Lucian, riidan syyllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa;
se on vaan seuraus. Jos yhteen tai toiseen suuntaan putoaminen on
aiheuttanut miehen kuolemaan, ei hän siltä ole vähemmän kuollut.
Hän ei näyttänyt tahtovan kertoa tämän hirvittävän sodan syytä, joka
viimeisenä kymmenenä vuotena oli häirinnyt Sullacaron kylän rauhaa; ja
hänen epäröimisensä saattoi minut yhä vaan uteliaammaksi.
— Mutta, sanoin, onko riidan syy salaisuus?
— Oh! ei suinkaan; se alkoi Orlandin ja Kolonnan välillä.
— Millä tavalla?
— Yksinkertaisesti näin: Yksi Orlandin kananpojista juoksi Colonnan
takapihaan, ja kun orlandilaiset riensivät sitä hakemaan pois,
väittivät kolonnalaiset sen kuuluvan heille. Orlandilaiset uhkasivat
viedä heidät rauhantuomarin eteen, ja silloin äiti, joka piteli
kananpoikasta sylissään, väänsi siltä niskat nurin, paiskasi sen päin
naapurinsa naamaan ja sanoi hänelle:
— "No, hyvä, koska se on teidän, syökää se!" Silloin yksi
orlandilaisista otti ylös kananpojan ja oli vähällä lyödä vanhaa
vaimoa, joka oli heittänyt kananpojan hänen sisartansa kohti, kun
onnettomuudeksi samassa hetkessä eräs kolonnalainen laukasi latingissa
olevan pyssynsä, tappaen miehen paikalla.
— Ja kuinka monta elämää on tämä riita maksanut?
— Yhdeksän on murhattu.
— Ja kaikki yhdestä kananpojasta, joka ei ole viittäkymmentä penniä
kalliimpi?
— Niin; mutta niin kuin jo kerroin, syyllä ei ole asian kanssa enää
mitään tekemistä; meidän tulee katsoa seurauksia.
— Mutta koska yhdeksän henkilöä on tullut murhatuksi, pitääkö kymmenen
välttämättömästi seurata?
— Ei suinkaan, sitte kun minut valittiin välittäjäksi.
— Heidän omasta pyynnöstään?
— Oi, ei suinkaan, vaan veljeni pyynnöstä. Hän puhui siitä Pariisin
viranomaisten kautta, enkä ymmärrä kuinka he välittävät laisinkaan
siitä, mitä tapahtuu eräässä onnettomassa Korsikan kylässä. Sen
toimitti varmaan aluksi maaherramme, joka sanoi kenties että minun
yksi ainoa sanani saisi koko riidan lauhtumaan ja hajoamaan kuin tuhka
tuuleen. Ja he puhuivat asiasta veljelleni, joka antoi äänensä minulle.
Oh! he eivät kykene koskaan sanomaan, että veli antoi sanansa veljelle,
joka ei kunnioittanut tehtäväänsä.
— Siis on kaikki toimitettu?
— Niin luulen.
— Ja tänä iltana menemme tervehtimään toisen näiden puolueiden
päälliköitä, arvaan?
— Aivan niin; viime yönä olin käymässä toisen puolueen luona.
— Menemmekö nyt kolonualaista tahi orlandilaista tervehtimään?
— Orlandilaista.
— Onko kohtaamispaikka kaukana täältä?
— Kahden peninkulman päässä, Vincentellon linnan raunioiden luona;
mutta ehkä haluatte lopettaa illallisenne rauhassa ja sitte polttaa
sikarinne jalkojanne lämmitellessä.
— Ei, ei! huudahdin; olette luvanneet näyttää minulle roiston, ja minun
täytyy saada nähdä hänet.
— No hyvä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme.
Lucian suuteli äitinsä kättä, kumartaessani hänelle kunnioittavasti, ja
me läksimme huoneesta Griffon seuraamana.
Valmistuksemme eivät kestäneet kauvan.
Otin vyötäisilleni vyön, jonka olin teettänyt itselleni Pariisissa, ja
jossa oli luotia toisessa päässä ja ruutia toisessa.
Lucian ilmaantui pyssyineen ja piippolakkineen, joka oli oikea
koruompeluksen mestariteos, ja varmaankin lahja joltakin Sullacaron
pohatalta.
— Griffo, virkkoi Lucian, päästä Timantti koirankoppelosta ja sano
kyläläisille, että jos he kuulevat kylään pyssyn laukauksia, ne ovat
minun laukaisemat.
— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.
— Ilman tätä varoitusta, selitti Lucian, luulisivat he, että
vihamielisyydet ovat alkaneet uudelleen, ja meidän ampumiseemme
vastattaisiin joka kylän kadulta.