Askel askeleelta muuttui polku yhä vaivaloisemmaksi.
Heitin pyssyn olkani ylitse, sillä huomasin pian tarvitsevani käyttää
käsivarsiani, vaikka Lucian yhä kulki yhtä helposti kuin ennenkin, eikä
näyttänyt lainkaan huomaavan vaikeuksia, jotka haittasivat kulkuani.
Kiivettyämme muutamia minuutteja vuoren louhujen ylitse, pidellen
kiinni viiniköynnöksistä sekä pensaista, saavuimme jonkunmoiselle
lakealle paikalle, johon muurin seinämä oli romahtanut alas. Siinä
kaikki mitä oli jälellä Vincentello d'Istrian linnasta.
Kiivettyämme uudelleen vielä vaarallisemman ja jyrkemmän rinteen yli
kuin äsken, ojensi Lucian, joka kulki edeltä, kätensä minulle avuksi.
— Hyvin tehty! virkkoi hän, eikä ollenkaan hulluimmin, vaikka olette
pariisilainen.
— Mutta ainoastaan siitä syystä, että pariisilainen, jota juuri
autoitte, on ollut ennen tilaisuudessa tekemään muutamia tällaisia
retkiä.
— Niin, tosiaan! vastasi Lucian nauraen, eikö Pariisin lähellä ole
vuori, jota kutsutaan Montmartreksi?
— Ompa kyllä; mutta paitsi Montmartrea olen kiivennyt muita vuoria,
sellaisia kuin Righi, Faulhorn, Vesuvius, Stromboli ja Etna.
— Ah! no sitte käsitän että Monte Rotondo ei teitä haittaa. Mutta tässä
on matkamme määrä. Neljä vuosisataa sitte olisi joku esi-isistäni
avannut oven ja sanonut: "Tervetuloa linnaamme." Tänä päivänä hänen
jälkeläisensä osoittaa raunioita ja sanoo: "Tervetuloa raunioillemme!"
— Kuuluiko tämä linna perheellenne Vincenello d'Istrian kuoleman
jälkeen?
— Ei, mutta ennen hänen syntymistään se oli esi-äitimme koti, kuuluisan
Savilian, Lucian de Franchin lesken koti.
— Eikö Fillipinin historiassa ole hirmuinen tarina hänestä?
— On, päiväiseen aikaan voitte nähdä tältä paikalta Castle of Vallen
rauniot, jossa signor de Guidice eli ja oli yhtä suuresti vihattu kuin
esi-äitimme rakastettu, yhtä ruma kuin hän oli kaunis. Hän rakastui
häneen, mutta kun ei Savilia vastannut hänen rakkauteensa, sanoi hän
hänelle että jos hän ei määrätyn ajan kuluttua suostuisi ottamaan
häntä puolisoksensa, ryöstäisi hän hänet väkisten. Raivostuneena hänen
aikeestaan, kutsui Savilia hänet päivälliselle luokseen, ja Guidice,
luullen ihastuksissaan hänen taipuvan aikeisiinsa, vastaanotti hänen
kutsunsa, saapuen linnaan ainoastaan muutamain seuralaisten kanssa. Ovi
sulkeutui heidän jälkeensä ja muutaman minuutin kuluttua oli Guidice
vankina maanalaisessa holvissa.
Olimme nyt saapuneet jonkunmoiselle linnan pihalle.
Kuu valaisi oksien välistä aukean paikan. Muu osa jäi muurin
varjostamana pimeyteen.
Lucian katsahti kelloonsa.
— Ah, virkkoi hän, olemme kaksikymmentä minuuttia liian aikaiset.
Istahtakaamme tähän.
Istahdimme, tahi paremmin, laskeuduimme pitkällemme pehmoiselle
ruoholle kallion pielustalla.
— Mutta, jatkoin, ette ole lopettaneet kertomustanne.
— No niin, jatkoi Lucian, joka aamu ja joka ilta Savilia meni holviin,
jossa Guidice istui vankina, ja seisoen avatun oven edessä, saattoi
hän nähdä vankinsa ja kysyä kuinka noin inhoittava olento, kuin hän,
saattoi koskaan toivoa pääsevänsä hänenlaisensa kaunottaren puolisoksi.
Ajan kuluessa kuitenkin Guidice onnistui lahjomaan yhden vartijoistansa
ja pääsi pakenemaan. Hän palasi vasalliensa kanssa, jotka olivat paljon
lukuisammat kuin Savilian palvelijat, valloitti linnan ja otti hänen
vangikseen. Vieden hänet eräälle tienristeykselle metsään, hän sulki
hänet rautahäkkiin, jättäen avaimen jokaisen ohikulkijan haltuun, joka
himosi hänen kauneuttansa. Kolme päivää sen jälkeen Savilia kuoli.
— Minusta näyttää, virkoin, että esi-isänne käsittivät koston
tarkoituksen mainion hyvin, ja että heidän jälkeläisensä, pistoolinensa
ja miekkoinensa ovat jokseenkin taantuneet.
— Aivan niin; ja sellainen aika on pian tuleva, jolloin he eivät enää
ollenkaan tapa toisiansa. Mutta, jatkoi nuori mies, meidän perheemme on
aina ollut erilainen. Savilian kaksi poikaa, jotka asuivat Ajacciossa,
saivat kasvatuksensa oikein korsikkalaiseen tapaan ja jatkoivat vainoa
Guidicen poikia vastaan. Kosto juoksi neljän vuosisadan halki, ja
loppui vasta, niin kuin näitte merkityn isäni ja äitini pyssyissä,
"syyskuun 21 päivä 1811, kello 11 aamupäivällä".
— Niin muistan kyliä kirjoituksen, mutta minulla ei ollut tilaisuutta
kysellä niitä tarkemmin.
— Niinpä tietäkää, että vuonna 1809 kaksi veljestä oli vaan jälellä
Guidiceista, ja Franchilaisista oli jälellä vaan isäni, joka oli nainut
serkkunsa.
Kolme kuukautta heidän naimisensa jälkeen päätti Guidicet tehdä heistä
lopun. Yhden veljistä piti ampua isäni, joka oli mennyt Sarteniin
ja oli paluumatkalla kotiin, jolla välin toisen piti hänen poissa
ollessaan rynnätä taloon. Onneksi sai isä tiedon heidän aikeistaan.
Hän sanoi äidille, että kokoaisi kaikki vartijat kotiin, jotta
vihollinen otettaisiin vastaan lämpimästi. Isä ampui toisen Guidicen
vuoristossa ja äiti ampui toisen ikkunasta. Kun isäni näki vihollisensa
kaatuvan, katsahti hän kelloonsa, se oli yksitoista. Kun äiti oli
ampunut oman uhrinsa, katsahti hän kelloonsa; se oli juuri yksitoista.
Heidän vihollisensa olivat ammutut samalla hetkellä. Guidicet olivat
hävinneet, de Franchit voittaneet. Savilia oli kostettu!
— Muutaman kuukauden kuluttua synnytti äitini kaksoset, joista yksi on
nöyrin palvelijanne Lucian korsikkalainen, ja toinen hänen veljensä,
Louis hyväntekijä.
Samassa hetkessä näin miehen lähestyvän koirinensa kuuvalossa. Hän oli
orlandilainen roisto ystävämme Timantin seurassa.
Samassa hetkessä kaikui yhdeksän kellon lyöntiä.
Mestari Orlandi tuli niin minuutilleen kuin olisi ollut kuningas
Ludvig XV:ta vastaanotto, ja varmaan kukaan ei olisi voinut olla
säännöllisempi saapumaan kuin tämä metsien kuningas, jolle Louis oli
määrännyt yhdeksän lyönnin yhtymäajaksi.
Kun hän lähestyi, nousimme kumpikin ylös.