Astuin sisälle ja tapasin siellä pitkän mustiin puetun naisen.
Tämä nainen, joka vielä oli kaunis, oli rouva Savilia.
— Suokaa minulle anteeksi, madame — virkoin — tämä uhkarohkeuteni,
jonka kuitenkin maan tavat sallivat.
— Olette tervetullut — vastasi hän — ja poikani, joka on tuleva tuossa
paikassa, on toivottava teidät tervetulleeksi. Tästä hetkestä, herra,
on talomme oleva teidän; käyttäkää sitä sen tähden niin kuin omaanne.
— Pyydän vieraanvaraisuutta vaan yhdeksi yöksi, madame; varhain huomen
aamulla jatkan matkaani.
— Teillä on valta tehdä niin kuin haluatte; mutta toivon että muutatte
vielä mielenne ja että saamme kunnian pitää teitä luonamme jonkun ajan.
Maria — jatkoi hän kääntyen palvelijan puoleen — näytä tälle herralle
Louisin huone, sytytä valkea ja varusta kuumaa vettä — ja sitte,
kääntyen puoleeni, virkkoi hän: — Olkaa hyvä ja seuratkaa tätä tyttöä,
herra, ja pyytäkää häneltä mitä muuta tarvitsette. Illallinen on oleva
pöydässä tunnin kuluttua, ja niin pian kun poikani on palannut kotiin,
on hän luvallanne pyytävä teitä tavata.
— Suotteko anteeksi matkapukuni, rouva?
— Tietenkin — vastasi hän hymyillen — ehdolla, että suotte anteeksi
yksinkertaisen vastaanottonne.
Kumartaen käännyin ja seurasin palvelijaa.
Huone oli ensimmäisessä kerroksessa, näköala pihamaalle. Huonekalusto
oli kokonaan muodikas — harvinaisen ylellisyyden ilmiö saarella, joka
oli loitolla sivistyneestä mailmasta — sisältäen vuoteen, patjarahin,
neljä nojatuolia, ison kirjakaapin ja piirongin. Patjarahit ja tuolit
olivat päällystetyt pumpulikankaalla, ja ikkunoiden sekä vuoteensa
edessä riippui uutimet samasta aineesta.
Kirjakaappi sisälsi kokoelman parasta ranskalaista runous- ja
siveysopillista sekä historiallista kirjallisuutta, joiden joukosta
löysin jonkunmoisella ylpeyden tunteella oman "Matkamuistelmani".
Piirongin laatikoissa kiilui avaimet; avasin yhden laatikon ja löysin
sieltä otteita Korsikan historiasta, tarkoituksessa saada vendettaa
poistetuksi, muutamia ranskalaisia runoja, italialaisia sonetteja;
kaikki olivat käsikirjoituksina — ja seuraamatta tutkimuksiani sen
kauvemmaksi oli minun helppo kuvitella että herra Louis de Franchi oli
nuori ylevätunteinen ylioppilas.
Sitte aloin valmistautua illalliselle ja olin juuri saanut itseni
siistityksi, kun ovi avattiin ja miespalvelija astui sisään. Hän sanoi
että herra Lucian de Franchi, joka juuri oli palannut, halusi tietää
saisiko hän tulla toivottamaan minut tervetulleeksi.
Vastasin että olin kokonaan herra Lucian de Franchin palvelukseksi,
ja hetkisen päästä astui hän huoneeseen. Hän oli, niin kuin oppaani
oli sanonut, nuori kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, mustatukkainen
ja tummasilmäinen, iho auringon paahtama, pikemmin lyhyt kuin pitkä
nuorukainen, mutta vartalonsa oli erinomaisen hyvin kehittynyt.
Kiiruhtaessansa niin pian kuin mahdollista lausumaan minulle
tervehdyksensä, oli hän vielä ratsastuspuvussa, saappaissa ja
kannuksissa.
Vyöstä riippui pistooli ja kädessänsä piti hän englantilaista
haulikkoa. Huolimatta isäntäni nuoruudesta, jonka ylähuulessa oli vasta
hienoa höytyä, hämmästytti minua hänen vapaa ja päättävä käytöksensä,
joka leimasi koko hänen olentonsa.
— Anteeksi, jos häiritsen teitä — virkkoi hän. — Tulin kysymään onko
teillä kaikki mitä tarvitsette. Maamme on niin vailla sivistystä, että
pelokkaina rohkenemme tarjota ranskalaiselle vierasvaraisuutta.
— Pelkonne on turhaa, hyvä herra — vastasin — ei kukaan voisi paremmin
pitää huolta vieraittansa tarpeista kuin rouva de Franchi, ja jollen
näkisi viehättävän ihanaa näköalaa ikkunastani, voisin helposti
kuvailla olevani Pariisissa Chaussée d'Andin kadun varrella.
— Niin — vastasi nuori mies — se oli veljeni päähänpisto; hän halusi
elää ranskalaisten tapojen mukaan, mutta pelkään että kun hän jättää
Pariisin, tämä pieni parodia sivistyneestä mailmasta ei tule häntä enää
palattuansa tyydyttämään niin kuin ennen.
— Onko hän ollut kauvan poissa? kysyin.
— Kymmenen kuukautta, herra.
— Mutta hän palajaa piakkoin, eikö totta?
— Oh! ei ainakaan ennen kun kolmen, neljän vuoden perästä.
— Ero on pitkä kahdelle veljekselle.
— Niin on, varsinkin kun pitävät toisistansa niin kuin me.
— Mutta ennen kun tutkintonsa ovat lopussa, käy hän varmaan teitä
tervehtimässä?
— Arvattavasti; hän lupasi käydä.
— Joka tapauksessa teitä ei mikään estä vastaamasta hänen vierailuansa.
— Se ei käy laatuun; en jätä koskaan Korsikkaa.
Vastauksessansa ilmeni selvästi kodin rakkaus, joka on niin
inhimillistä. Minä hymyilin.
— Se tuntuu teistä oudolta, eikö totta? jatkoi hän myös hymyillen —
että kuka tahansa ei jättäisi mielellänsä onnetonta maatamme, mutta
elämäni on koskissa ja metsissä; minulla täytyy olla vapautta; jos
minun pitäisi elää kaupungissa, luulen että kuolisin.
— Mutta kuinka on mahdollista että luonteillanne voi olla niin suuri
ero?
— Siksikö se teitä ihmetyttää, kun olemme muutoin niin yhden näköiset?
Tunnetteko hänet?
— Oletteko siis yhden näköiset?
— Olemme niin suuressa määrin, että kun olimme lapsia, vanhempamme
panivat erityisiä merkkejä vaatteihimme eroittaaksensa meidät
toisistamme.
— Entä sittemmin, kun kasvoitte isommiksi? kysyin.
— Kasvaessamme alkoi ulkomuotomme erota toisistaan, sillä veljeni
muuttui kalpeaksi istuessansa kirjojensa ääressä, mutta minä muutuin
tummemmaksi päivän paahtamaksi oleskellessani ulkoilmassa.
— Toivon, että jos annatte minulle tilaisuuden viedä tervehdyksen
veljellenne, tulen omin silmin näkemään ja arvostelemaan eroavaisuuden
välillänne.
— Olette sangen ystävällinen, ja minä tulen ilolla sen tekemään. Mutta,
suokaa anteeksi, huomaan ettei pukuni ole niin kunnossa kuin teidän.
Neljännestunnin kuluttua on illallisemme oleva valmis ja sen loputtua
minulla on jotain tekemistä.
— Menettekö ulos? kysyin.
— Menen, vastasi hän; minulla on kohtaus erään henkilön kanssa.
Minä hymyilin.
— Oh! ei sellainen, jommoista te ajattelette. Minulla ei ole vaimoa,
eikä koskaan tule olemaan. Jos veljeni menee naimisiin ja saa lapsia,
minulla ei niitä tule olemaan; mutta jos hän ei tule menemään
naimisiin, täytyy minun mennä, ettei sukumme loppuisi. Mutta jo olen
löpissyt tarpeeksi. Jos haluatte tulla huoneeseeni siksi aikaa kun
pukeudun, tulen näyttämään teille kokoelmani, joista muutamilla on
historiallista arvoa.