Maaliskuun alkupuolella vuonna 1841 olin matkalla Korsikaan.
Matka oli yhtä omituinen kuin miellyttävä.
Toulonista lähdettyä voi saapua Ajaccioon kahdessakymmenessä tunnissa
tahi Bastiaan kahdessakymmenessä neljässä tunnissa.
Kerran sinne saavuttua saa vuokrata hevosen viidellä frangilla
päivässä, tai ostetuksi viidelläkymmenellä, ja tämä hevonen, huolimatta
hinnan halpuudesta, on kuuluisa kaskonilainen tamma, joka hyppää
yhdellä harppauksella Pont Neufiita Seineen, ja on paljon hyödyllisempi
kuin ranskalainen rotuhevonen.
Siltojen ylitse, joissa Auriol olisi tarvinnut tasapainopalkin ja
niistä Bolman olisi hypännyt koukkujen varassa, hyppää se ilman
apukeinoja vahingoittumatta.
Ettei pelottaisi, ei matkustaja tarvitse muuta kuin sulkea silmänsä
ja antaa eläimen seurata omaa hyvää tahtoaan; hevosen tehtävänä on
olla varovainen, eikä hänen. Tällainen hevonen kykenee sitä paitsi
muuhunkin, ei ainoastaan hyppimiseen ja kiipeilyyn, se saattaa juosta
huoleti viisitoista peninkulmaa päivässä, kaipaamatta mitään ruokaa
tahi juomaa.
Aika ajottain, kun matkustaja pysähtyy ihantelemaan jotakin tarumaista
vanhaa linnaa tahi piirtämään romantillisia raunioita, syöpi hevonen
hitusen ruohoa, kalvaa puuta tahi jyystää sammalpeitteistä kiveä, ja on
täydellisesti tyytyväinen.
Asunnon hankkiminen on yhtä yksinkertainen. Matkustaja saapuu kylään,
ratsastaa pitkin pääkatua, valitsee talon, joka hänestä näyttää
mukavimmalta ja kolkuttaa ovelle. Paikalla tulee isäntä tai emäntä
näkyviin, tarjoaa vierasvaraisesti puolet illallisestaan ja kokonaisen
vuoteen, ja saattelee seuraavana päivänä vierastaan kiitellen häntä
siitä, että on poikennut hänen majaansa.
Ei mitään maksua voi tulla kysymykseenkään — isäntä pitäisi sellaisen
tarjouksen solvauksena. Jos talon palvelija on tyttö, voi matkailija
antaa hänelle, jos haluaa, jonkun silkkiliinan, jonka hän on uudistava
lähimpänä juhlapäivänä; jos palvelija on mies, ottaa hän kenties
mielellään lahjaksi tikarin, jolla tappaa, jos sattuu kohtaamaan,
vihamiehensä.
Rosvoja ei löydy, vaikka pahantekijöitä löytyy, mutta nämä molemmat
luokat ovat kokonaan erilaiset.
Satulassa saattaa olla riippumassa kukkaro täynnä kultaa ja matkustaja
voipi kulkea saaren halki sen toisesta päästä toiseen ilman vähintäkään
pelkoa; mutta jos joku vihamiehensä olisi julistanut koston, vendetan,
häntä vastaan, en voisi taata paria peninkulmaa hänen matkastaan. Olin
siis, niin kuin jo sanoin, Korsikassa maaliskuun alkupuolella. Olin
siellä aivan yksin, sillä Jadin oli jäänyt Roomaan. Olin purjehtinut
Bastiaan ja ostanut sieltä hevosen edellä mainitulla hinnalla. Olin jo
käynyt sekä Kortessa ja Ajacciossa, ja kertomukseni alussa olin juuri
vaeltamassa Sartenen maakunnan läpitse matkalla Sullacaroon.
Matka oli lyhyt — kenties kaksitoista peninkulmaa; mutta minulla oli
opas, sillä pelkäsin että teiden koukuroiset käänteet pitkin mäkien
syrjiä eksyttäisivät minut tieltä.
Arviolta viiden aikaan saavuimme mäen kukkulalle, josta oli näköala
sekä Olmetolle että Sullacarolle.
Viivähtäessämme siellä hetkisen, kysäsi opas:
— Mihin haluatte, teidän jalosukuisuutenne, majoittua?
Katsahdin kylän katuihin jalkojeni juuressa; ne näyttivät melkein
autioilta. Muutamia naisia vaan juosta pyrähteli kadulla, vilkaisten
aina taaksensa.
Vieraanvaraisen tavan mukaan, josta jo olen kertonut, oli minulla vara
valita ainakin sadasta talosta kylässä mieleiseni, ja mietiskellessäni
mikä niistä näyttäisi tarjoavan eniten mukavuuksia, valitsin viimein
pienen palatsin kuosiin rakennetun talon puistikon laidassa, ikkunat ja
ovet varustettuina suojustavalla rautaristikolla. Näin nyt vasta ensi
kerran yhden tällaisia linnoituksen tapaisia kyliä ja samalla juolahti
mieleeni että Sartene oli klassillinen vendetan maa, jossa kosto oli
jokapäiväistä.
— Oh! — huudahti opas, jonka silmä oli seurannut käteni viittausta, —
teidän jalosukuisuutenne ei ole tehnyt huonoa valintaa; tämän talon
omistaa rouva Savilia de Franchi. — Sallikaa minun tässä huomauttaa,
että Korsikassa kaikkialla puhutaan italian kieltä.
— Mutta — kysyin — eikö ole sopimatonta pyytää vierasvaraisuutta
naiselta?
— Mitä sopimatonta siinä voisi olla? — kysyi opas hyvin kummastuneen
näköisenä.
— Jos nainen on nuori — jatkoin — ja jos hänessä on parisilaista
itserakkautta, eikö hän loukkautuisi vierailustani?
— Loukkautuisi! — matki opas, koettaen saada selville sanaini sisältöä,
selitettyäni ranskalaisen kaikella taidolla niin selvästi kuin
mahdollista.
— Niin juuri — huudahdin — nainen on leski?
— On, teidän ylhäisyytenne.
— No hyvä, huoliiko hän siis siinä tapauksessa nuorta miestä vieraakseen?
Vuonna 1841 olin yli 30 vuotta vanha, mutta kuitenkin kutsuin itseäni
nuoreksi mieheksi.
— Josko hän huolii nuoresta miehestä! — matki opas — mikä ero siinä
sitte on, jos olette nuori tahi vanha?
— Kuinka vanha madame Savilia on? kysyin.
— Noin neljänkymmenen vuotias.
— Ah! oikein hyvä. Hänellä on lapsia kaiketi?
— Kaksi poikaa; kaksi nuorta veljestä.
— Saanko minä heidät nähdä?
— Saatte nähdä yhden, joka asuu kotona äitinsä kanssa.
— Entä toinen?
— Toinen on Pariisissa.
— Kuinka vanhat he ovat?
— Kahdenkymmenen yhden.
— Molemmat?
— Niin, he ovat kaksoiset.
— Mikä ura heillä on?
— Hänestä, joka on Pariisissa, tulee lakimies.
— Ja toinen?
— Toisesta tulee korsikalainen.
Tämä kuvaava vastaus lausuttiin mitä luonnollisimmalla tavalla.
Kymmenen minuuttia myöhemmin saavuimme kylään. Silloin huomasin
että jokainen talo oli linnoitettu, ei tosin samalla tavoin, kuin
rouva Savilian kartano, sillä niiden omistajien köyhyys ei myöntänyt
sellaista ylellisyyttä, mutta puhtaasti ja yksinkertaisesti
rautaristikoilla ja luukuilla varustettuina, joissa kuitenkin oli
pieniä koloja pyssynpiippuja varten.
Muutamat ikkunat olivat varustetut luukuilla.
Kysyin oppaaltani miksi noita luukkuja nimitettiin. Hän vastasi
että niitä kutsuttiin "archeres", josta tulin siihen käsitykseen
että Korsikan vendetta oli ollut olemassa jo ammoisia aikoja ennen
ampuma-aseiden keksintöä.
Lähestyessämme kylää näytti se muuttuneen ikään kuin autioksi
asujamista.
Useat talot näyttivät olleen piiritystilassa ja niiden seinissä näkyi
luodin reikiä.
Pienistä luukuista tähysteli silmä meitä tuon tuostakin, mutta emme
voineet eroittaa oliko kurkistajat miehiä vai naisia.
Vihdoin saavuimme valitsemani talon kohdalle; se oli isoin koko kylässä.
Yksi asia minua kuitenkin kummastutti; mikä minusta ensin loitommalla
oli näyttänyt rautavarustukselta, olikin vaan puuluukkuja; koko
talo oli muutoin aivan suojaton ja ikkunat eivät olleet suojustetut
erityisesti.
Luukuissa näkyi kuitenkin luodin merkkejä, mutta ne olivat varmaan
olleet jo monta vuotta.
Kun oppaani kolkutti ovelle, avattiin se selki seljälleen ilman
pienintäkään epäröimistä ja eräs miehinen henkilö näyttäytyi.
Hänellä oli päällään samettiliivi, housut samasta aineesta ja
nahkasäärykset. Silkkinen vyö oli sidottu hänen vyötärystänsä ympäri,
josta välähteli espanjalaisen tikarin kahva.
— Sanokaa minulle — virkoin — onko sopimatonta, outo kun olen, pyytää
vieraanvaraisuutta emännältänne?
— Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne — vastasi hän — vieras kunnioittaa
sitä taloa, mihin hän näkee hyväksi sijoittua. Maria — jatkoi hän,
kääntyen palvelustyttöön päin, joka seisoi hänen takanansa — kerro
rouva Savilialle että ranskalainen matkailija on hänellä vieraana.
Samassa astui hän kahdeksan askelta ja tarttui hevoseni suitsiin
viedäksensä sen talliin.
— Kaikki on valmiina palvelukseksenne, teidän ylhäisyytenne — virkkoi
hän sitte — tehkää hyvin ja astukaa sisälle.