Olavi Sverkerinpoika ja Götrik Fincke tyttärineen olivat tulleet
Turkuun ja asuivat linnassa. Olavi huomasi täällä peljästyen että
häneltä oli hukkunut tuo valmiiksi kirjoitettu, aukinainen kirje
herttualle. Tämä ei ollut voinut tapahtua muualla kuin pappilassa
Hämeessä, sillä siellä oli se hänellä vielä ollut tallella. Se oli
tietysti löydetty ja oli ehkä nyt matkalla Flemingin luo. Mikä
sitten seuraisi? Olavi tunsi kylmän hien, pihkuvan otsastaan, hänen
ajatellessaan tätä. Parahinta olisi ollut lähteä tiehensä Ruotsiin,
ennenkin päästäisiin hänen perillensä. Mutta halu Ebbaan oli päivä
päivältä kovemmin kahlehtinut hänen tahtonsa lujuuden, ja seuraavaksi
päiväksi oli kirkollinen kihlaus päätetty. Välin valtasi hänet kokonaan
tämä mahtava tunne, välin varoitti häntä vaisto, pyytäen häntä hyvissä
ajoin korjaamaan nahkansa. Mutta ehkä ei kenkään ollutkaan tuota
kirjettä löytänyt? Ehkä oli se hukkunut lumeen matkalla ja kokonaan
hävinnyt? Miksikä hän liian aikaisin paon kautta menisi menettämään
Ebbaansa ja päälle päätteeksi, jos Sigismund, voittaisi taistelussaan
herttuaa vastaan, kävisi saattamaan itsensä huonoon valoon voittajan
silmissä? Olihan onni häntä aina suosinut. Tokkohan se nytkään häntä
pettäisi? Ei, rohkeutta vain viimeiseen asti. Kaikki kyllä kävisi hyvin.
Olavi kun siten toisinaan koki mieltänsä rohkaista ja hyvään onneensa
luottaa, joutui taasen toisinaan kovan tuskan valtaan, jota hän turhaan
koki karkoittaa.
Semmoisena hetkenä astui Filippus Kern hänen luoksensa.
— Minun täytyy teille ilmoittaa, sanoi tuo vanha rohtojen-jauhaja
huolestuneena, että Niilo Iivarinpoika eilen nähtiin pari penikulmaa
Turusta matkalla Uudellemaalle, luultavasti Flemingin luo.
— Kuka? huusi Olavi hypähtäen paikaltaan. Niilo Iivarinpoika? Mutta
hänhän on kuollut — Sanoma hänen kuolemastaan lienee ollut liian
aikainen.
— Tiedätkö varmaan että se oli hän?
— Tiedän, se on aivan varmaa. Hän oli puhutellut erästä kappalaista,
joka oli matkalla minun luokseni saadakseen lääkkeitä sairaalle
vaimolleen, ja pyytänyt häntä ilmoittamaan Götrik Finckelle että hän,
Niilo, vielä oli elossa ja ihan tulisi tänne.
— Ei millään muotoa sanaakaan siitä Finckelle eikä muillekaan, sanoi
hädissään Olavi. Vieläkö kappalainen on täällä?
— Ei, hän ratsasti heti kotiinsa jälleen.
— Hyvä. Valmista kaikki. Huomen-aamulla aikaisin lähdemme matkalle.
Uhkaava vaara viritti Olavissa jälleen koko hänen jäntevyytensä. Hän
heitti takkaan kaikki paperit, jotka saattaisivat todistaa häntä
vastaan, ja poltti ne poroksi. Sillä hän ei enää epäillyt että oli
päästy hänen perillensä. Muuten Niilo ei olisi kulkenut Turusta
ohitse, jossa hän tiesi saavansa tavata sukulaistaan Götrik Finckeä ja
morsiantansa, jotka vielä surivat hänen kuolemaansa, — ja rientänyt
Flemingin luoksi.
Ebbaa ajatellessaan, Olavin sydän pusertui ja pinnistyi. Hän oli
viettänyt huikentelevaa kuljeksijan elämää ja tottunut naisiin,
jotka tosin voivat sytyttää hänen himonsa; mutta ne eivät jättäneet
mitään syvempää jälkeä hänen sydämeensä. Nyt viehätti häntä Ebba
lämmittävässä, mutta kuitenkin uljaassa ja häätävässä kauneudessaan
kahta kovemmin. Ensi kertaa hänen elämässään painoi häntä nyt
pienoisuuden, masentavan halpuuden ja hylkäyksen tunne. Kaikki oli
kääntynyt häntä vastaan, kaikkialla työnnettiin hän pois. Jo pienenä
poikasena oli hän äitinsä kuollessa joutunut vieraille ihmisille. Ei
mikään mieli-ajatus ollut häntä uskollisena seurannut elämän vaiheissa,
ei sydän sykkinyt häntä vastaan lemmen horjumattomalla lujuudella.
Onni! Oliko hän koskaan tietänyt mitä se on? Hän käveli kiihkoisesti
edes takaisin, väännellen käsiänsä. Hänen rintansa värisi, hänen
kasvojaan nytkäisi, ja hän hyrähti itkuun.
Matkavalmistukset kuitenkin pian antoi hänelle täyttä työtä, ja hänen
mielensä sai tasapainonsa jälleen. Mitä edemmälle päivä kului, sitä
katkerammaksi paisui hänen vihansa niitä vastaan, joiden tähden hänen
nyt täytyi väistyä, ja etupäässä Niiloa vastaan, joka hänestä oli
varsinaisena syynä hänen yritystensä raukenemiseen. Ja tuo vänrikki oli
saava sen neidon, jota hänen sielunsa turhaan niin hirveästi hehkui.
Olavi tunsi veren nousevan päähänsä, hänen sitä ajatellessaan. Hän
puri hampaitaan ja puristi nyrkkiään. Ei, niin ei sinä ilmoisna ikinä
saanut käydä, ei. Ensin piti tytön olla hänen omanansa, tulla hänen
omakseen hehkuvalla lemmellä ja aistimet tainnoksissa, vaikkapa vastoin
tahtoansakin. Olihan hänellä noita-akan juoma!
Olavi kävi heti Filippus Kernin luo ja, vähän aikaa häntä puhuteltuaan,
Götrik Fincken pakinoille.
— Herra Götrik, sanoi hän hellästi, huomenaamuna varhain täytyy minun
lähteä Uudellemaalle tapaamaan Klaus Flemingiä. Ettekö tyttärenne
kanssa tahdo tän’iltana olla vieraanani?
Fincke suostui, ja myöhemmin näemme hänen, Ebban ja Olavin aterialla
Olavin huoneessa. Pari linnan palvelijaa ja hovipojaksi puettu Gretchen
olivat passaamassa herkkupöydässä. Linnan kokki oli tehnyt parastansa,
ja vahakynttiläin valo kimalteli kuvilla koristettujen hopea-astiain
kirkkaissa kyljissä. Tieto siitä että hän pian, jos kohta lyhyeksikin
aikaa, pääsisi näkemästä Olavia, ja Götrik Fincken kehoitus, että
hän nyt eron-hetkenä kokisi olla ystävällisempi tuolle miehelle,
vaikutti että Ebba oli sovinnollisemmalla tuulella; ja ensi kertaa
oli näiden kolmen kesken mieli-ala vallalla, joka vähäsen ainakin
ystävällisyydelle vivahti.
Silloin näkyi yht'äkkiä Filippus Kernin koukkuinen, laiha haamu
oven-suussa. Hän astui Götrik Fincken luo ja pyysi saada häntä
puhutella. Hän ei tahtonut häiritä toisia, eikä hänen asiansa Götrik
herralle pitkiä puheita vaatinutkaan. Olipahan vain linnan asioita, ja
koska Filippuksen piti matkustaa Olavin muassa, oli tarpeellista että
herra Götrik sai asiasta tiedon. Kellenkään muulle hän ei muka voinut
uskoa salaisuuttansa, joka vaaran sattuessa oli erittäin tärkeä tuntea
ja jonka hän yksinään sattumalta oli aikoja sitten saanut tiedoksensa.
Götrik Fincke nousi ylös lähteäksensä Filippuksen puheille.
— Ennen mentyänne, herra Götrik, tyhjentäkäämme ensimäinen
maljamme, sanoi Olavi, viitaten Gretchenille, joka heti toi esille
hopeatarjottimen, johon ennakolta oli ladottu kalliita, viinillä
täytettyjä maljoja.
Gretchen asetti tarjottimen pöydälle, pani toisen suuremmista maljoista
Fincken, toisen Olavin eteen ja tarjosi kolmannen, pienimmän pikarin
Ebballe, peräytyen sitten kunnioittaen taemmaksi.
He joivat kaikki pohjaan, ja Fincke poistui, luvaten pian palata. Olavi
käski Gretchenin ja palvelijain odottaa kyökissä ruokineen, kunnes hän
toisin määräisi.
Tuskin olivat Olavi ja Ebba jääneet kahden kesken, kun Ebba yht'äkkiä
huutaa parkaisi. Olavi oli käynyt kuoleman kalpeaksi, silmät oli
tunkea kuopistaan ja kasvot vääristyivät kivusta. Ebban huutaessa tuli
Gretchen sisään.
— Hän kuolee! huusi Ebba, kauhistuneena rientäen huoneesta ulos.
— Auttakaa! Minä palan! ähkyi Olavi. Ken on tehnyt mulle tämän?
Gretchen astui lähemmälle.
— Sen olen minä tehnyt, sanoi hän pannen kätensä ristiin rinnoille.
— Olavi katsoi häneen terävästi, läpi-lävistävin silmin.
— Sinä? suhisi hän.
— Niin, vastasi Gretchen, minä juuri. Näin sinun kaatavan jotakin
mustaa nestettä Ebba neitsyen maljaan. Tiesin kyllä ett’et sitä tehnyt
mitään hyvää tarkoittaen, ja niinpä vaihdoin viinin.
— Miksikä, miksikä teit tämän? kuiskasi Olavi, väännellessään sinne
tänne ja kylmän hien pihkuessa hänen otsastaan.
— Miksikö? Siksi että olen nähnyt, miten sinä olet ollut täynnäsi
pahuutta kuin myrkyllinen, käärme. Sinä et edes voinut pitää kavalia
hankkeitasi salassa; sinulla piti oleman joku, jolle aiheesi
ilmoittaisit, voidaksesi jo edeltäkäsin riemuita pahuuttasi. Arvaappas
mitä minä tunsin puhuessasi, miten etsit sopivaa tilaisuutta
saattaaksesi Niilo Iivarinpoikaa hengiltä. Hän, jota minä rakastin ja
jonka puolesta mielelläni olisin mennyt kuolemaan. Minä varoitin häntä,
mutta hän ei ymmärtänyt varoitustani, vaan on nyt kuolleena.
Hän kallisti alakuloisesti päätänsä, mutta nosti sen heti jälleen
pystyyn.
— Ja mitä annoitkaan kerran minulle juoda? Minua hirvittää vielä sitä
ajatellessani. Ooh, tunnen sen asian varsin hyvin. Olen Saksassa
monta kertaa kuullut, miten velhot moisella juomalla kulkevat
Kyöpelin-vuorelle. Minkä tähden teit minulle sen? Tahdoitko myydä minut
saatanalle ja, varastaa minulta ijankaikkista autuuttani? Mutta minä
olen itkenyt ja rukoillut, ja perkele on minusta jälleen lähtenyt,
vaikka jo olin hänen kourissansa ja kauvan kannoin hänen merkkiänsä
punaisena pilkkuna olkapäällään Ja mitä ai'oit tehdä nyt? Niilo
Iivarinpojan morsiamen, jalon Fincke herran kauniin tyttären tahdoit
minun sijastani myydä paholaiselle, ostaaksesi tämän tytön viattomalla
sielulla hänen apunsa. Ja tämänkö sallisin tapahtua? Hänetkö antaisin
sinun, ilkeiden tarkoitustesi täyttämiseksi, uhrata ikuisen kadotuksen
tuskille, niinkuin minutkin tahdoit uhrata? Minä vaihdoin viinin, itse
olet juonut suuhusi noita-juoman.
Tyttösen näin puhuessa kiivaalla ja suuttuneella äänellä, oli Olavi
vain tuijottanut häneen, ja vaahtoa kokoutui hänen huulilleen.
Horkansetki sai hänestä kiinni, jalat vääntyivät väärään, sormet
tarttuivat jäykkinä pöytäliinankulmaan. Mies vaivainen putosi kovan
suonenvedon vallassa lattiaan, vetäen perästänsä pöytäliinat, astiat ja
viinimaljat.
Nyt törmäsivät, melusta peljästyneinä, palvelijat sisään. He kokivat
nostaa Olavia pystyyn. Hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi
ympärilleen, kunnes hänen katseensa kohtasi Gretchenin, joka kalpeana
ja peloissaan nojausi viereisen tuolin selkälautaa vasten.
— Sinä — sinä — olet minut murhannut, huusi hän, törmäsi ylös ja
tarttui häntä rintaan.
Röijyn sametti halkesi, ja hämmästyen näkivät palvelijat että Olavin
kamaripoika oli nainen.
— Noita-akka — — juotti — mulle — myrkkyä! äkkäsi Olavi.
Hän vaipui lattialle, taasen kovan suonenvedon väristyksissä.
Filippus Kern, jota oli lähetetty noutamaan ja joka oli rientänyt
paikalle ynnä Fincken kanssa, otti pienestä vaskirasiasta, jota hän
aina kantoi taskussaan, kolme rippileipää, joissa oli kolme ristin
muotoista merkkiä kussakin, vasta-syntyneiden karitsain verellä siihen
piirrettyjä.
Hän koki saada ne sisään Olavin kovasti yhteen-purtujen hampaiden
välistä.
— Jos hän nielaisee ne, on hän pelastettu! mumisi Filippus.
— Sitokaa tuo tuossa! huusi hän sitten, osoittaen Gretcheniä. Hän on
myrkyttänyt hänet. Hän on velho!
Palvelijat ymmärsivät yhdestä sanasta. Gretchenin peljästys asian
äkkinäisestä lopusta, kuolevan sanat ja etupäässä se seikka, että
hän oli nainen, todistivat häntä vastaan. Gretchen pantiin kiinni.
Seuraavana päivänä oli hän vietävä kaupungin vankilaan.
Samassa astui Niilo sisään, juuri kun Olavi taasen aukasi silmänsä ja
puoleksi kohosi jaloilleen.
— Kavaltaja, huusi hänelle Niilo. Niin, tuijota minuun, sinä kelvoton.
Ilkeät vehkeesi eivät onnistuneet. Tunnen kaikki kemialliset hankkeesi.
Kauvan olet välttänyt rangaistusta, mutta nyt saat, kun saatkin,
tekojesi palkan.
Ebba oli viereisestä huoneesta kuullut Niilon äänen ja riensi nyt
riemuiten hänen syliinsä. Liikutuksen vallassa painoi hänet Niilo
rinnalleen, hellästi suudellen noita onnesta loistavia kasvoja.
Olavi Sverkerinpoika koki vielä nousta. Hänen silmänsä kiiluivat vihaa,
ja hän nosteli nyrkkiänsä. Mutta väristen vaipui hän jälleen maahan.
— Kirje... korisi hän, ja kasvoille lensi kuolemantuska.
Taasen tuli hänelle kova suonenveto. Tämän tauottua kävivät hänen
kasvonsa hetkeksi levollisemmaksi. Hänen silmistään lensi himmeä,
rukoileva katse läsnä-olijoihin, hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin
olisi hän tahtonut jotakin sanoa, hänen rintansa aaltoili raskaasti,
mutta samassa hetkessä tuli häneen suonenveto uudestaan, ja tuskissa
väännellen heitti hän henkensä.
Peljästyneenä nojasi Ebba päätänsä Niilon hartiaa vasten, ikääskuin
olisi hän tahtonut karttaa tuota kauheaa näkyä.
Älä välitä kavaltavan konnan kuolemasta, sanoi Niilo. Petturi, vakoja,
joka kavalasti imarrellen luikertaa kansalaistensa luottamukseen
varastaaksensa heidän kunniansa — ehkäpä pannaksensa isänmaan onnen
kaupoille, hän ei ansaitse sääliä, vaan halveksimista vain. Tule,
mennään pois!
Myöhempään illalla oli Pekka Niilon ja oman hevosensa kanssa
linnakentällä, odottaen pimeässä jotakuta tulevaa. Eikä hänen tarvinnut
kauvan odottaa, ennenkun ihmishaamu näkyi tulevan, juosten linnasta
päin kentän poikki. Se oli Gretchen hovipoika-vaatteissaan. Hetken
päästä kuului kahden laukkaavan hevosen kavioin kopse tömisevän
pitkin kaupungin ahtaita katuja, mutta se ei häirinnyt moiseen meluun
tottuneita, kiinniruuvattujen ikkunaluukkujensa takana nukkuvia
kaupunkilaisia. Ratsastajat, ajoivat ulos tulliportista, ja toinen
heistä, tuttavamme Pekka, lausui leikillisesti:
— Kun nyt tulen mustalaisten luo, niin annanpa akkojen povata
itselleni, pitääkö minun tänä vuonna mennä naimisiin vai olla menemättä.
Kun oikeuden-palvelijat seuraavana päivänä tulivat noutamaan tuota
velhoomisesta ja noituudesta syytettyä tyttöä, oli hän, kun olikin,
tipo tiessään. Sen huoneen ikkuna, jossa häntä oli pidetty suljettuna
ja jossa Niilo vielä edellisenä iltana oli käynyt häntä puhuttelemassa,
oli auki — ja tämä seikka oli ainoana, jälkenä hänen perästänsä, Oli
huimaavan syvä sieltä ylhäältä maahan, ja mahdotonta oli että mikään
ihmis-olento olisi tuosta uskaltanut hypätä alas. Kun räystäsränni,
joka kävi ihan ikkunanpieltä myöten, pari vuotta sitä ennen
pystytettiin, oli muuan työmies luiskahtanut keskikorkealta irti ja
pudonnut kuoliaana maahan..
Gretchen oli ja pysyi poissa. Luultavasti oli hän — niin arveltiin —
lentänyt tiehensä Pelsepupin avulla. Eräs vahtimies väitti nähneensä
mustan jättiläislinnun kaltaisen haahmon yösydännä häilyvän seinää
vasten räystäsrännin kohdalla hänen ikkunansa alla. Mies oli niin
peljästynyt, ett'ei uskaltanut sille puolen linnaa ennen päivän tultua,
mutta silloin ei haahmoa enää näkynyt.