Oli päästy elokuun loppupuoleen. Porkkolan kartano oli uudestaan
rakennettu ja välkkyi vastaveistettynä, komeana koivujen vihannoivain
välistä.
Lukuisa joukko ritareita ja ylhäisiä naisia loistavissa puvuissa oli
kokoontunut tuohon suureen, koristettuun saliin — Ebba Fincken ja Niilo
Iivarinpojan häitä viettämään.
Vihkimyksen toimitti kirkkoherra vanhus. Hän oli Ebballe antanut kirkon
kasteen, hän oli kasteen-liiton hänelle vahvistanut, ja kun hän nyt
näki neidon — sitten kun Herra oli kovilla kärsimyksillä koettanut
— onnellisena morsiamena posket punassa seisovan tuon hohtavan
silkkiteltan alla, jota kauniit kaasot ja uljaat ohjemiehet pitivät,
silloin vapisi hänen äänensä liikutuksesta, hänen alkaessaan:
— Ei yhdellekään ihmiselle ole suotu että läpikatsoa Herran,
kaikkivaltiaan sallimusta. Mutta niinkuin Daavid virrentekijä lausuu:
ahdistuksesta minut päästänyt olet, niin tulee meidän aina luottaa
Herran päälle, joka ei omaisiansa hylkää. Katsokaa kuinka kauniina kesä
nyt seisoo kukoistuksessansa ja tähkäpäät pellolla turpoovat. Runsaalla
kädellä suopi nyt kaikkein hyvien lahjojen antaja viljaa, sitten kun
hän vanhurskaudessansa kovasti ja kauvan on koetellut meitä näljällä ja
kalliilla ajalla. Kansa, joka oli miekkaan tarttunut, on nyt palannut
takaisin sirppiensä ja autojensa tykö. Rauha vallitsee maassa, ja mitä
viha on kaatanut, sen ahkeruus uudestaan ylösrakentaman pitää, niinkuin
tämä talo, jossa nyt olemme kokoontulleet, jälleen on ylöskohonnut
tuhkasta, suurempana ja kauniimpana kuin entinen. Täällä tulee nyt
uljas, jalo ja ylhäinen vänrikki Niilo Iivarinpoika emäntänsä, siveän,
jalon ja ylhäisen neitsyen Ebba Fincken kanssa Herran pelvossa ja
hänen siunauksessansa viettämään elämänsä suven ja vanhuutensa syksyn
onnellisella kukoistuksella ja ihanalla hedelmällä, johon alaskutsumme
sen kaikkein korkeimman armon. Rukoilkaamme!
Kun vihkimys oli toimitettu messuineen ja virrenlauluineen, istuttiin
hää-aterialle, joka nautittiin ilon ja riemun vallitessa.
— Se oli ikävää, lausui Niilo, — kun palvelija oli tarttua
häätorttu-vatiin, tarjotakseen Ebballe — että reipas Pekkani, joka aina
on tehnyt tehtävänsä sodan ja vainon vallitessa, nyt ei ole saapuvilla
palvellakseen minua. Siitä kun hän Turussa sai joksikin aikaa loman, ei
häntä enää ole näkynyt. Mutta hänet oikealta kannalta tunteakseni, ei
hän ole hukkaan joutunut.
Samassa kuului rämisevän kärryt; -jotka seisahtivat portaiden eteen,
ja sisään hääsalihin astui Pekka tyytyväisyys naamassaan ja puoleksi
laahaten muassaan talonpojan-tyttöä, jonka vereksille punaposkille hämi
ja ujous ajoi lisää purppuraa.
— Pekka! huudahti Niilo.
— Niin, nuori herra, vastasi Pekka, pyyhkien pellavatukan silmiltään.
Hän itse ja Kreeta, torpparin-ämmä myös, laillisesti vihityt
Pohjanmaalla kristilliseen avioliittoon. Sanottuhan on, ett'ei miehen
pidä yksinänsä oleman.
— Ai, ai, sanoi nauraen Niilo. Jos minun täytyy jättää Ebba rouva ja
lähteä sotaan, niin tulet sinä siivosti mukaan, ja miten käy silloin
torpan, kun Kreeta yksinään saa sitä hoitaa.
— Sen hän osaa oivallisesti, kehui ylpeänä Pekka. Hän pystyy itse
kyntämään, jos niin tarvitaan, sillä siihen ovat Pohjanmaan reippaat
tyttösiipat nyt saanet oppia, kun niin monta miestä on hukkunut tuohon
tyhmään sotaan. Mutta sotapa ei sentään ollutkaan niin tyhmä. Tällä
haavaa on Pohjanmaalla miesväen puute, enkä muuten kai olisi saanutkaan
Kreetaa muassani tänne.
Hän heitti tirkistävän, itserakkaan ja ihastuneen silmäyksen Kreetaansa
ja lisäsi sitten:
— Teitä en koskaan jätä, Niilo herra, en kotona enkä muualla. — Annappa
tänne, sanoi hän sitten palvelijalle, jonka tuli kantaa häätorttua.
Etkö näe että minä olen täällä! Anna mun kantaa.
Aterian loputtua tarttui Götrik Fincke suureen hopeamaljaan, pyysi
äänettömyyttä ja lausui:
— Vihollinen vei voimani päivinä käsivarteni, mutta hän ei voinut
viedä ruotsalaista sydäntäni. Ja tämä sydän sykkii vieläkin ylpeyttä,
ajatellessani niitä voittoja, joihin niin usein olen vienyt Suomen
poikiani. Se pahoitti minua kovasti, kun kansa äsken näkyi menneen
hajallensa ja käänsi aseensa omaa rintaa vastaan. Ja vieläkin minua
pahoittaa se eripuraisuus, joka vallitsee valtakunnassa. Se päivä on
tuleva, jolloin voimiamme tarvitaan valtakunnan vanhaa vihollista
vastaan. Vielä ei kukaan tunne hänen voimaansa, mutta tulkaan hän
vain! Vaikkapa hän hakkaisikin poikki kansan käden, niinkuin hän on
minun käteni katkaissut; — niin kauvan kuin meillä on toinen käsi ja
rehellinen, isänmaallinen sydämemme tallella, olemme, kun olemmekin,
vahvat. Tämä on minun sanani teille, te nuoret, nyt juodessani teidän
onneksenne tästä vanhasta maljasta, jonka kerran itse otin pajarin
teltasta.
Götrik Fincke tyhjensi rakkaan maljansa, jonka jälleen passaripoika
täytti reunoihin asti. Niilo Iivarinpoika tarttui siihen nyt.
— Teidän sananne on pysyvä meille kalliina, kunnioitettuna muistona,
isä, sanoi hän vakavasti. Lapsemme ja lapsenlapsemme ovat ne painavat
sydämiinsä. Niinkuin itse olen kasvanut isoksi ja vahvaksi, vaikka olen
maannut vihollisen miekan lyömänä kalman omana melkein, niin kasvakoot
hekin voimassa ja olkoot aina valmiit asettamaan rintansa maan ja
valtakunnan suojaksi. Sotilaana kyllä tiedän että onni voi vaihtua.
Mutta minä olen kokenut vanhan, arvoisan kirkkoherramme sanojen
totuuden ja huomannut että, vaikka viimeinenkin toivo näkyy rauenneen,
voi Jumala armossansa kääntää kaikki paruiksemme. Tulkoon, jos niin
on taivaan tahto, vihollinen kymmenkertaisella voimalla. Me ja meidän
jälkeisemme emme pelkää, sillä Herra on auttava meitä, niinkuin tähän
saakka, hyvässä taistelussamme.
Hän tyhjensi vuorostaan maljan. Vakava mieli-ala vallitsi nyt hetken
aikaa seurassa. Jokaisella oli kansan taistelujen ja kärsimysten muisto
vireänä mielessä; he eivät unohtaneet tuota kamppausta, joka vuosi
satojen vierressä on ikääskuin pyhäksi käynyt ja jossa tiedettiin
kansan elämän taikka kuoleman kaupoilla olleen.
Hääjuhlaa jatkettiin sitten ilon ja riemun vallitessa, ja
morsiustanssin huvi elähytti nuoret ja vanhat. Ylpeä oli ylkä ja
miellyttävä morsian. Mutta kauniinta oli nähdä, kun illan hämärä tuli,
soitsutanssi tanssittiin morsiusparin kunniaksi ja soitsujen valo
heitti haaveellisen kohteensa nuoren pariskunnan onneen ja iloiseen,
hälisevään hääjoukkoon.