Kapina Pohjanmaalla oli taasen kukistettu, kansa nöyryytetty ja
saatettu sanattomaan, värisevään kuuliaisuuteen, ja Fleming lähti
sotajoukkoineen Pohjanmaalta valmistaakseen Etelä-Suomen ratkaisevaa
taistelua Kaarlo herttuaa vastaan, jonka osallisuutta vasta
kukistetussa kapinassa hän ei hetkeäkään epäillyt.
Jos Fleming jo ennenkin oli luottanut voimaansa, teki hän sitä vielä
enemmän nyt, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä mitään kapinallisia
liikkeitä Suomessa. Rahvaan tappio oli ollut niin suuri ja hävitys niin
lavea, että kinastuksen halu kyllä oli haihtunut pitkiksi ajoiksi.
Hän oli kukistanut kapinan voimakkaalla kädellä: nyt saattoi hän,
noudattaen omaa mieltänsä ja piispan uusia, kirjallisia kehoituksia,
osoittaa lempeyttä. Mitään rangaistuksia hän ei ollut voitetuille
antanut, vaan ainoastaan ankarasti nuhdellut talonpoikia ja myöskin
papistoa, joka ei ollut käyttänyt vaikutusvoimaansa heidän laittoman
yrityksensä ehkäisemiseksi.
Fleming tiesi varsin hyvin että, vaikka olikin vastustus masennettu,
viha kuitenkin kyti häntä vastaan Suomen talonpoikien rinnassa ja että
he luottivat Kaarlo herttuaan. Mutta nyt oli hän kääntävä voimansa
herttuaa vastaan, kurittava hänet ja opettava hänelle ett’ei hän suotta
saanut tavoitella Ruotsin valtakunnan kuningas-kruunua.
Niilo oli saanut luvan lähteä Olavinlinnaan. Yöt päivät hän ratsasti,
uskollinen Pekka seurassaan, samaa tietä kuin sotajoukko oli kulkenut
retkellään Pohjanmaahan Hämeestä. Tuon sisällisen sodan jälkiä näkyi
kaikkialla. Talot olivat palaneet, ladot ja aitat tyhjinä, taudit
ja nälkä vallitsi. Vanhat miehet, joita he tapasivat noissa melkein
väkityhjissä taloissa, valittivat etteivät koskaan, niin monta ja kovaa
onnettomuutta kuin maa olikin kestänyt, olleet nähneet niin sanomatonta
kurjuutta. Monta kertaa oli noilla molemmilla ratsastajilla hankala
saada ravintoa itselleen ja hevosilleen. Tämä kansan kärsimys kovasti
pahoitti Niiloa. Hän oli tuon monivaiheisen kapinan aikana nähnyt monta
vihan ja julmuuden ilmausta kansassa, mutta myöskin monta jalouden ja
rehellisyyden, eikä hän saattanut salata itseltään tuota tunnetta,
että se kärsi syyttömästi. Hiljaisena ja alakuloisena ollen, antoi hän
hevosen käydä miten tahtoi eikä näkynyt huomaavan mitään ympärillänsä.
Pekka oli muuttumatta sama iloinen vekkuli kuin ennenkin.
— Tiedättekös, herra vänrikki, sanoi hän äkki-arvaamatta, heidän
iltahämärässä kerran lumimyrskyssä ratsastaessaan jään poikki, minun
tekisi mieleni luopua koko tästä siunatusta sotaelämästä.
Kun Niilo ei vastannut, jatkoi Pekka.
— Niin, olen tuumannut että olisi paljo viisaampaa minulta asettua
asumaan Kaurajärven torppaan ja auttaa isää ja äitiä, jotka jo
kallistuvat vanhuuteen päin. Mutta, jatkoi hän kynsien korvan taustaan,
ajattelenpa että halla tulee ja viepi pois koko sadon, eikä silloin
totta maar’ ole hupaista olla talonpoikana. — Mutta, lausui hän taas
hetken päästä, Niilon yhä ollessa vaiti, sitten ajattelen miten sodassa
voi menettää kätensä ja jalkansa, jopa pääosakin, eikä silloin taas ole
oikein hupaista olla sotamiehenäkään.
— Ajatellessani sitten Kreeta tyttöstä tuolla Pohjanmaalla —
jutteli hän edelleen — hänen sinisiä silmiään, punaisia poskiaan ja
kullanpuhdasta sydäntään, silloin olen ihan varma siitä että on parempi
pitää raajansa tallella. Pää tietysti heti lentää aivan paikaltaan,
hänen katsellessaan toista silmiin.
— Mutta... mutta — hän katsoi herraansa niin onnettomalta näyttäen,
että tämän täytyi nauraa — jos hän ei minusta huoli, silloin kuitenkin
menen sotaan ja annan hakata käteni ja jalkani poikki.
— Pekka kulta, sanoi Niilo hymyillen, voit olla huoleti. Kreeta sinusta
kyllä pitää, senhän kaikki näkivät.
— Todellakin? Niinkö luulette, sanoi Pekka ihastuneena, ja hänen leveä
naamansa loisti kuin kiiltävä kattila.
— Luota sinä siihen vain, toisti Niilo. Ja kun me saamme Porkkolan
kartanon raketuksi uudestaan ja Ebba tulee emännäkseni, niin saa Kreeta
tulla ja ruveta hänen kamarineitsyekseen. Jos sitten olet yhtä kelpo
kosiomiehenä kuin sotamiehenä, niin teetpä, kuin teetkin, hänestä
kunnon torpparivaimon ennen vuoden mentyä umpeen.
— Herran Jee, sitäkö sanotte! huusi Pekka niin ihastuksissaan, että
hänen hevosensa oli peljästyksestä pillastua. Ja kaunis Ebba neiti
teidän rouvananne! Semmoisia hienoja ja hentoja rouvia ei kai ole
monta. En ensinkään ihmettele että olette alla päin ja ikävöitte
häntä. Mutta teidän pitäisi kuitenkin tanssia ilosta, koska nyt olette
matkalla morsiamenne luo, te, joka jo olitte viettämäisillänne häitä
kiiskisten kanssa jään alla. Eivät kaikki tule takaisin, joita on
itketty vainajina. Eivätkä kaikki kuolleet tule semmoiseen taivaasen,
johon te nyt nahjustatte nulkutellen, kun pitäisi ajaa hyvää ravia.
Niilo olikin todella, mietteissään ollessaan, antanut hevosen juoksun
käydä hiljaiseksi hölkäksi eikä edes huomannut että lumimyrsky pieksi
heitä silmiin. Hän kannusti nyt hevostansa, ja loppupuoli matkaa
jään poikki kävi hyvää ravia. Toisella puolen järveä tulivat he
metsän sisään, jossa oli suojaa myrskyltä. Mutta sen sijaan pimeni
pimenemistään. Kuitenkin olivat he pian tulossa kirkonkylään ja
ratsastivat siis reippaasti eteenpäin. Metsä harveni vähitellen, ja
siellä täällä, rupesi valkeita näkymään. Vielä hetkisen ratsastettuaan,
saapuivat he eräälle talolle, johon Niilo päätti poiketa yöksi.
Se oli pitäjän pappila. Pieni ja mitätön vaikka oli, erosi se kuitenkin
tavallisista talonpoikain taloista sen kautta, että siinä oli muurattu
takanpiippu ja pienillä neliskulmaisilla lasiruuduilla varustetut
ikkunat toisessa tuvassa. Niinkuin talonpoikainkain pirteissä, oli
kuitenkin toisessa tuvassa lykättävät luukut ikkunoissa.
Pappi, vanha, horjuva ukko, tervehti Niiloa ystävällisesti.
— Nyt on kosolta matkustavia tähän aikaan, sanoi hän, kun Niilo oli
istunut punamaalattuun pöytään ja vanha palvelusnainen pannut esille
kaksi hopeatuopillista olutta; muuten ei näe täällä vieraita puoleen
vuoteen. Toispäivänä poikkesi matalaan talooni herra Götrik Fincke
seurueineen, matkalla Turkuun.
— Götrik Fincke! huudahti Niilo, ja tuoppi oli pudota hänen kädestään.
Ja minä juuri olen matkalla hänen luoksensa.
Pappi toisti puheensa, ja Niilo kuuli sykkivin sydämin että Ebba oli
heidän muassaan. Ellei olisi ollut niin myöhäinen ilta eikä hevoset
vallan väsyksissään, olisi hän heti jälleen lähtenyt matkalle Turkuun
päin. Hänen täytyi nyt malttaa huomen-aamuksi.
Tietysti tuli puheeksi tuo vasta kukistettu, kauhea kapina.
— Minä olen rauhan palvelija, vanha pappi lausui, ja vihaan kaikkea
riitaa. En liioin saata hyväksyä että talonpojat ovat nousseet
esivaltaa ja laillista järjestystä vastaan. Ja mitä olisi siitä
syntynyt, jos he olisivat voittaneet? Kaikkinainen laki ja järjestys
olisi joutunut sorrolle ja maa vajonnut sanomattomaan kurjuuteen. Mutta
en kuitenkaan saata olla lausumatta että Klaus Fleming on pitänyt liian
kovaa komentoa tässä maassa.
— Hänen on siihen ollut täytymys, sanoi Niilo. Hän tietää että herttua
pyrkii sulkemaan kuningas Sigismundia valtakunnasta pois. Kuningas on
Puolanmaassa, ja Klaus Flemingin tehtävänä on pitää hänelle valtakuntaa
avoinna. Eikä myöskään Flemingin ankaruus yksinään ole synnyttänyt
kapinaa. Siihen ovat syynä myöskin herttuan lähetysmiehet.
— Niin, sanoi pappi arvelevaisesti, niistä ei ole ollut puutetta.
Minä pidän laillisen kuninkaan puolta, sillä tiedän ja uskon kaiken
esivallan olevan Jumalalta. Vehkeileminen laillista kuningasta vastaan
on sentähden rikos, joka kohtaa syyllisen päätä, niinkuin raamatun
historia meille opettaa että Absalon sai rangaistuksensa, koska oli
luopunut kuninkaastaan ja isästään. Mutta että Götrik Finckenkin
seurassa olisi valtionkavaltajia, sitä en olisi uskonut.
— Mitä sanottekaan? huusi Niilo kalveten. Pappi nousi paikaltaan käyden
kirstulle, josta hän otti yhteen-käärityn paperin. Tämä oli sinetitön
kirje, ja pappi ojensi sen Niilolle.
— Lukekaa, sanoi hän. Tämän paperin löysin minä vällyistä yötuvassa,
jossa Götrik Fincke ja Olavi Sverkerinpoika olivat nukkuneet.
Niilo otti kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Se oli Olavi
Sverkerinpojalta Kaarlo herttualle ja teki selkoa Savonpuolisista
tapauksista. Olavinlinnassa oli, kirjoitti Olavi, linnan isännyys nyt
jätetty eräälle hänen uskotullensa Götrik Fincken poissa-olon ajaksi,
ja jos herttua kesällä tulisi Suomen puolelle sotajoukon kanssa,
niin jätettäisiin linna ilman miekan-iskutta hänen haltuunsa — Klaus
Fleming, niinkuin Götrik Finckekin, luottivat ehdottomasti häneen,
Olavi Sverkerinpoikaan. Hän saisi, Flemingin johtaessa Suomen sotaväkeä
ja laivastoa, ihan varmaan Turun linnan osaksensa, ja herttuan tullessa
hän avaisi portit tälle. Kunhan keitä tuo vanha Turun linna olisi
herttuan hallussa, silloin olisi myöskin Klaus Flemingin valta Suomessa
masennettu. Talonpojat nousisivat uudestaan kapinaan, ja ne suomalaiset
herrat, jotka ainoastaan pakosta olivat yhtyneet Flemingiläisiin,
menisivät herttuan puolelle. Götrik Finckestä luuli hän voivansa
vastata. Hänelle oli nimittäin luvattu Fincken tytär puolisoksi, ja
tämä muka kyllä vaikuttaisi että Fincke kävisi heidän puolelleen.
Filippus Kernin kautta, joka saattaisi tämän kirjeen herttuan käsiin,
voisi herttua lähettää rahoja, kirjeitä ja valtakirjoja. Kirje päättyi
ikuisen uskollisuuden lupaukseen ja odotetun palkinnon tähtäilemiseen.
Niilo oli siten saanut lisää vakuutusta entiseen luuloonsa, että, näet,
Olavi Sverkerinpoika oli kavaltaja. Hänellä oli todistus käsissään.
Nuoren vänrikin veri rupesi kuohumaan niin hävyttömän ilkeyden
johdosta. Hän oli oppinut pitämään Fleming vanhusta uskollisuuden,
rehellisyyden ja oikeuden ainoana turvana näinä kurjuuden aikoina.
Hänelle tehty petos ei ollut ainoastaan kuninkaan asian, vaan myöskin
kaiken hyvän ja pyhän kavaltamista. Se oli hänestä yhtä alhaista,
yhtä hyljättävää kuin oman vanhan isänsä kavaltaminen. Mitä kirjeessä
puhuttiin hänen morsiamestansa, ei häntä huolettanut. Hän oli varma
siitä että tämä oli valheen vehkeitä, jotka hänelle vieläkin osoittivat
Olavin luonteen koko kauhistavan pahuuden. Mutta tässä puheessa piili
kuitenkin uhkaus ja vaara, jotka olivat torjuttavat. Samaten oli vaara
Flemingille ja kuninkaan asialle etukynnessä. Ehkä oli maanpetto niin
pitkälle levinnyt, että se minä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmituleen.
Pian aukenisi meri. Silloin voisi herttua viipymättä saapua laivoineen
ja kaikki olla auttamatta hukassa.
Seuraavana päivänä oli Niilo jo aamuhämärässä matkalla Turkuun.
Kiireisen, kovan ratsastuksen perästä tultuaan kaupungin lähelle,
sai hän tietää että Fleming oli Pikkalan kartanossa Uudellamaalla
toimittamassa laivastonsa varustusta. Niilo lähti silloin sinne päin
eikä suonut itselleen mitään lepoa, ennenkun olisi saanut Flemingin
omiin käsiin jättää todistusta tuosta kavalluksesta. Se seikka että
Ebba Fincke, joka vielä itki hänen kuolemaansa, oleskeli Turussa, ei
voinut kiusata häntä pois velvollisuuden tieltä.
Hän oli tullut lähelle Pohjan pitäjän kirkkoa, kun se sanoma tuli
hänelle vastaan että Klaus Fleming makasi kuoleman käsissä. Marski oli
sairastunut matkalla, vaan kuitenkin jatkanut tätä, kunnes hän ei enää
voimattomuudeltaan mihinkään päässyt. Hän oleskeli nyt eräässä talossa
lähellä kirkkoa.
Niilon astuessa tupaan, jossa Fleming makasi sairaana, oli kirkkoherra
juuri tullut, muassaan lukkari, joka kantoi ehtoollis-astioita.
Puolipiirissä seisoivat kunnioittavasti vähän taampana Flemingin
upseerit. Kipeä marski makasi siinä kalpeana, mutta tyvenenä. Pitkä
parta näytti tavallista valkoisemmalta, ja tuo terävä, käskevä katse
oli nyt voipunut ja hervoton.
Kirkkoherra kysyi, oliko hänellä mitään;, maallista toivomusta heille
ilmoitettavana.
— Toivoisin vain että Ebba rouva olisi luonani nyt, kun lähtöni
lähenee, sanoi marski vitkalleen. Mutta se ei käy laatuun, tapahtukoon
Herran tahto.
Nyt oli hän hetkisen aikaa ääneti. Sanoi sitten taas:
— Antakaa jonkun luotettavan sanansaattajan laittaa kuninkaalle
kirjettä, että hän asettaa jonkun toisen minun sijaani käskynhaltiaksi
Suomeen. Kuninkaan asia on nyt vallan huonolla kannalla. Ken voi sitä
kannattaa?
— Ehkä Herra armossansa vielä suo teille elämän pidennystä, sanoi
silloin kirkkoherra rohkaisten, mutta ympärillä seisovat sotilaat
kokivat pidättää kyyneleitänsä.
Klaus Fleming hymyili hiljaisesti.
— Näin unta tän’yönä, sanoi hän, että olin aterialla erään kuninkaan
luona. Sitten ajoin sieltä pois vaunuissa neljällä valkoisella
hevosella sakean, synkän metsän läpi. Tiedän nyt että minä taivaallisen
kuninkaan aterian perästä, jota olette tulleet minulle antamaan, olen
matkustava viimeisiä tietäni.
Taas hetken aikaa ääneti oltuaan, jatkoi marski:
— Herttua on iloitseva, kun minä olen poissa. Mutta hänen ilonsa ei kai
kauvan kestä. Suomen herrat eivät kavalla kuninkaansa asiaa. Stålarm
ja te muut olette miehiä, joiden uskollisuuteen kuningas voi luottaa,
niinkuin hän on luottanut minuun.
— Te olette olleet mahtava mies, herra marski, sanoi kirkkoherra
vakavasti. Mutta te näette nyt että mahtavaakin hallitsee Jumala.
Oletteko valmis astumaan hänen kasvojensa eteen?
— Olen, vastasi marski heikolla, mutta selvällä äänellä. Minä olen
valmis.
Hän lepäsi hetken aikaa hiljaa, silmät ummessa. Sitten alkoi hän
rukoilla — Herra Jeesu Kriste, armahda minua syntistä, sovita kaikki
syntini ja rikkomiseni. Älä poista minulta pyhää henkeäsi.
Nyt astui kirkkoherra esiin vuoteelle, antaaksensa sairaalle
Herran-ehtoollista. Oli kuoleman hiljaisuus huoneessa. Kaikki
läsnä-olijat olivat langenneet polvilleen, kun kirkkoherra, puettuaan
lukkarin avulla virkapukuunsa, otti pyhät astiat ja luki asetussanat.
Sairas luki papin jäljestä selvällä äänellä rukoukset ja nautti syvästi
liikutettuna ehtoollisen.
Sitten sanoi hän hiljaa:
— Jos kuolen taikka elän, olen Herran oma.
Hänen hengityksensä heikkoni heikkonemistaan. Sitten oli kaikki lopussa.
Suru ja syvä alakuloisuus vallitsi Flemingin lähiseurassa. Kuka nyt
rupeisi johtajaksi ja saattaisi kaikki hyvään päätökseen tuossa
alkavassa taistelussa?
Flemingin valta maassa oli ollut niin kieltämätön, luottamus häneen
niin suuri hänen miehissään ja viha niin rajaton rahvaassa, jonka hänen
sotamiestensä väkivalta ja hänen oma tylyytensä oli murtanut, että oli
vaikea ajatella tätä miestä kuolleeksi, olletikkin kun hänen viimeinen
hetkensä oli tullut niin äkkiä ja aivan arvaamatta.
Kovasti liikutettuna kuin muutkin mietti Niilo nyt mitä hänen tulisi
tehdä. Hän päätti silloin heti palata takaisin Turkuun ja jättää
todistukset Olavi Sverkerinpojan petoksesta Fincken käsiin. Ei ollut
viisasta jättää niitä muille. Ken voi taata ett’ei ollut kavaltajia
Flemingin omassa lähiseurassa? Vallan tyhmää olisi ollut nyt, kun
marski oli kuollut, liian kiireisen ilmi-annon kautta ehkä pahoittaa
kavallusta puhkeamaan.
Viipymättä hän sentähden, Pekka taasen perässään, nousi
hevosen-selkään, ehtiäksensä Turkuun yhtä haavaa Flemingin
kuolonsanoman kanssa. Heidän ratsastaessaan alas maantielle, Pekka
lausui:
— Sanovat marskin saaneen poikenluoman Pohjanmaalta ja että...
Mutta kavioin kuminalta jäätyneellä tiellä Niilo ei kuullut mitä hän
sanoi, eikä hänen korviinsa liioin pystynyt tienvieressä loikovasta
mustalaisjoukosta kaakottavat kerjuu-äänet.