Se kauhea suru, jonka Olavinlinnaan tuotu tieto Niilo Iivarinpojan
kuolemasta oli saattanut Ebballe, oli kuitenkin vähitellen
lauhtumistaan lauhtunut, ja sen sijaan oli tullut väsymystä, ja
haluttomuutta. Tuo sanoma hänen sulhasensa kuolemasta oli ikääskuin
katkaissut kaikki ne siteet, jotka vielä kiinnittivät häntä elämään.
Hiljaisuus ja yksinäisyys tuossa erämaan linnassa vaikuttivat vieläkin,
että hän vaipumistaan vaipui tuohon tylsyyteen, joka aina seuraa sielun
pauhaavia myrskyjä. Aivan kuin unissa-kävijä istui hän aterioillakin,
ja hänen pitkinä iltapuhteina linnasalissa värttinätä väännellessään,
vaipuivat kädet ehtimiseen hervottomina polville, ja lanka luiskahti
hänen sormistaan.
Tämä hänen tyttärensä tila kovasti huoletti Götrik Fincke vanhusta,
ja enemmänkin vielä hän huolistui, kun Olavi eräänä päivänä ilmoitti,
että hänen nyt oli lähteminen takaisin Turkuun. Olavi oli tällä huolien
aikana niin kokonaan saanut Fincken luottamuksen, että tämä piti
häntä ystävänään, omana poikanaan, jonka seuraa hän välttämättömästi
tarvitsi. Ebbankin alkuperäinen, kova vastamielisyys Olavia kohtaan oli
lauhtunut; hän useimmiten ei edes näkynyt huomaavan häntä.
Olavi kohteli nöyrästi sekä hänen isäänsä että häntä itseään, osoitti
myötätuntoisuutta heille ja kiitteli kovasti Niiloa, jonka kuolemaa
hän muka haikeasti valitti ja suri. Ja tämä vaikutti Ebban suruiseen
mieleen. Olavin seuratapa oli ritarillisempi ja kauniimpi kuin muiden
linnassa oleskelevien aatelismiesten, ja hänen kertomuksensa huvista ja
maailman mahtavien elämästä joskus hetkeksi huvittelivat Ebbaa.
— Herra Götrik, sanoi Olavi, kun Fincke haikerteli hänen lähtöänsä,
ettekö voi Tekin tulla Turkuun. Kapina on nyt kukistettu, ja Savossa ei
ole yhtäkään, joka tahtoisi mennä siihen leikkiin toistamiseen. Teitä
ei tällä haavaa välttämättömästi tarvita täällä. Matkasta olisi neitsyt
Ebballe lievitystä ja huvia, ja Turussa hänen surunsa sitten vähitellen
haihtuisi.
Fincken mielestä oli tämä ehdoitus hyvä. Hän myöskin tahtoi tavata
Flemingiä, neuvotellakseen, miten menetettäisiin niiden talonpoikain
kanssa, jotka olivat kapinoinneet ja joita hän puolestansa tahtoi
säästää minkä mahdollista oli.
— Arvelen kuitenkin, lausui Olavi, että nyt olisi paras puhutella
neitsyt Ebbaa hänen kihlauksestaan.
— Eiköhän se virittäisi uudestaan hänen suruansa? muistutti Fincke.
— Ehkä se ens’ aluksi tuntuisi hänestä katkeralta, sanoi Olavi,
mutta se veisi hänen ajatuksensa toiselle suunnalle ja tulisi siten
lievitykseksi hänen synkälle surullensa. Sillä jos niin tulee olemaan
kuin nyt on, sairastuu hänen sielunsa, ja hän voi joutua mielenvikaan.
— Aivan niin, Te olette oikeassa, myönsi Fincke huolissaan, Minäkin
olen kauvan pelännyt hänen tilaansa enkä ole tietänyt mitä tehdä.
Tämä on kyllä parasta, eikä asia parane sillä että se heitetään
toistaiseksi, Raskasta se on minulle. Kuitenkin näen että se on
lapselleni hyväksi, ja minä sen teen. Hyvin paljon kuitenkin antaisin,
ettei minun tarvitsisi nähdä hänen suruansa.
Fincken astuessa sisään Ebban huoneesen, seisoi Ebba akkunanloukossa
katsoen ulospäin, Ebba ei ollut huomaavinansa hänen tuloansa eikä edes
kääntynyt hänen puoleensa, hänen epäröiden kysyessänsä.
— Mitä sinä katselet, lapseni?
Hän ei saanut mitään vastausta. Mutta hän ei sitä tarvinnutkaan. Aina
siitä päivästä lähtien, kun Niilo ratsasti ulos sotamiesten kanssa, oli
Fincke usein nähnyt hänen seisovan siinä ikkunassa ja katselevan sitä
paikkaa, missä tie poikkesi ja Niilo oli kadonnut hänen näkyvistään.
— Sinä kuihdut täällä yksinäisyydessä, rakas lapseni, jatkoi Fincke,
astuen hänen luoksensa. Vanhaa isääsi pahoittaa, kun täytyy nähdä sinun
tuommoisena. Etkö tahdo hänen tähtensä kokea tulla iloiseksi jälleen?
— Mitäpä voin minä iloita? sanoi Ebba hiljaa, katsomatta taaksensa.
— Olethan nuori. Onhan koko elämä sinulle avoinna kaikkine iloineen. —
— Elämässä on ainoastaan suruja, isäni.
— Älä sano niin, sillä silloin puhut sinä vastaan totuutta ja puhut
syntiä. Kuka pääsee kärsimyksittä ja koetuksitta. Katso minua. Minä
olen ollut voimakas ja terve mies: silloin jouduin voimieni päivinä
raajarikoksi, ja nyt olen vanhaksi tullut. Vaimoni kuoli minulta
aikaisin. Etkö usko että se oli kova koetus? Vanhin tyttäreni lähti
kotoa, sinun vielä pienenä ollessasi. Tyhjältä tuntui isän sydämelle,
hänen lähtiessään talosta. Ja mitkä luulet tunteeni olleen, nähdessäni
sen kodin, joka oli ollut isäni oma, jossa olin syntynyt ja jossa
olin elänyt miehuuteni ja onneni päivät, häviävän ja poroksi palavan?
Nyt kun nuori sukulaiseni Niilo, josta sinulle oli tuleva rakas ja
uskollinen isäntä, sai surmansa, oli sydämeni pakahtua. Ja nyt suru
nähdä sinun kärsivän. Se ahdistaa minua kovemmin kuin sanoa voin.
Niin, rakas lapsukaiseni, surua meillä on aina elämässä, mutta niin on
Herran tahto, ja sen alle tulee meidän kaikkein taipua. Koska minä,
harmaapäinen mies, niin voin tehdä valittamatta, miksikä et tahdo sinä
sitä tehdä, sinä, joka vielä voit niin paljon odottaa elämältä?
Ebba oli nojautunut isän rintaa vasten, kietonut kätensä hänen kaulansa
ympäri ja purskahtanut itkuun. Ensi kertaa pitkistä ajoista hän jälleen
itki, ja kyyneleet lievittivät hänen tuskiansa. Isä vanhuksen sanat
olivat hiljaisena nuhteena tunkeuneet hänen sydämeensä, ja hänestä
tuntui ikääskuin olisi hän tehnyt pahoin häntä vastaan, ikääskuin
tulisi hänen jotain hyvittää. Se oli, surusta huolimatta, ensimäinen
tunne, joka Niilon kuolon-sanoman jälkeen oli hänet vallannut, ja hän
tarttui siihen kiinni ikääskuin tempovaisesti, vaistomaisesti.
— Pian lähdemme tästä linnasta, jatkoi Fincke, ja matkustamme Turkuun.
Siellä sinä kyllä taasen virkistyt ja koet olla iloinen. Etkö tahdo
niin?
— Tahdon, isä! kuiskasi Ebba innollisesti, katsoen ylös itkustaan.
— Ja tahdotko tehdä isällesi ainoan lohdutuksen ja ilon, joka hänellä
enää voi olla tässä elämässä?
— Tahdon tehdä kaikki mitä Te tahdotte, isä, kaikki, kaikki! Tehän
olette ainoa, jonka hyväksi minun nyt on eläminen.
Hän painoi isäänsä kovasti itseään vasten, ikääskuin pelkäisi hän että
joku tahtoi ottaa hänet pois.
— Minä päivänä hyvänsä voi tapahtua että kuolen, ja silloin olet sinä
yksinäsi maailmassa, jatkoi Fincke, silitellen hänen hiuksiaan. Minä
en voisi huoletta kohdata sitä hetkeä, jolloin minut kutsutaan täältä
pois, jos en tietäisi että sinä tulet hyvin toimeen ja olet turvassa
kaikelta hädältä ja vaaralta. Sillä sinä, nuorin lapseni, aikaisin
kuolleen äitisi kuva, olet ollut koko iloni ja riemuni.
— Niinkuin tahdot, isä, niin tahdon tehdä. Minulle on se yhdentekevää.
Suurempaa tuskaa, kuin mitä kärsin, ei kenkään voi minulle saattaa.
— Olavi Sverkerinpoika on pyytänyt sinua puolisoksensa, ja minä olen
antanut hänelle lupaukseni.
— Hänkö?
Ebba nytkähti ikääskuin peljästyksestä,
— Niin, hän. Hänen kanssaan on sinun tulevaisuutesi turvattu. Minun
tähteni, rakas, kallihin lapseni.
Hetkisen aikaa hiljaa sisässänsä kamppailtuaan, sanoi Ebba kuuliaisesti:
— Ainoastaan sinun tähtesi, isä. Minun elämäni ei kuitenkaan tule
pitkäksi. Minua hivuttaa, hivuttaa täällä sydämessä. Oh! Mutta siitä
kyllä pian tulee loppu. Minun käy raskaaksi sinua totella, isä, mutta
en tahdo koskaan, en koskaan, kieltää sinulta mitään.
Hänen kätensä vapisivat, hänen kasvonsa hehkuivat, ja kuumeen-palavilta
tuntui Finckelle hänen huulensa, kun hän siunaten painoi niille
suudelman.
Fincke meni noutamaan Olavia. Askeleet tuntuivat hänelle raskailta,
sillä hän näki kuinka tämä asia kovasti koski tyttären sieluun, eikä
hän edes kokenut itseltään salata että Ebba katkerasti syytti häntä
sydämessään. Mutta hän huomasi nyt entistä paremmin että se oli
välttämätöntä, että täällä oli pikainen apu tarpeen, jos ei hänen
lapsensa olisi vaipuva mielettömyyden yöhön.
Fincken jälleen astuessa Olavi ritarin kanssa Ebban huoneesen,
seisoi Ebba yhä samassa paikassa, ikääskuin syvästi miettien. Heidän
tullessaan sisään, nosti hän hitaisesti päätään. Hänen kasvonsa oli
kalpeat, mutta samassa vakavat ja melkein kunnioitusta käskevät.
— Tahdot siis ottaa puolisoksi ritari Olavi Sverkerinpojan, kuten äsken
lupasit? kysyi Fincke mielenliikutuksesta hieman vapisevalla äänellä.
— Niin, koska niin tahdot, isäni. Sydäntäni en kuitenkaan voi antaa. Se
on sulhais-vainajani oma.
— Aika on kyllä lievittävä suruasi, lausui Fincke hellästi.
— Ei, sitä se ei koskaan voi, vastasi Ebba suruisesti. Ja nyt tahdon
olla yksinäni hetken, jatkoi hän.
He poistuivat jälleen. Olavi Sverkerinpoika oli siis saavuttanut
tarkoituksensa, ja hän riemuitsi sydämessään. Tosin hän selvästi näki
ett’ei hän voinut toivoa mitään rakkautta Ebban puolelta. Mutta tämä
ei häntä masentanut, päin vastoin vain kiihdytti hänen himoansa. Tämän
uppiniskaisen vastustuksen hän kyllä kerran kukistaisi.
Siinä päätettiin sitten että kihlaus vietettäisiin juhlallisesti heidän
tullessaan Turkuun, jossa piispa sille antaisi kirkon siunauksen ja
purkamattoman pyhyyden. Sitten pidettäisiin häät syksyllä ja Ebba
seuraisi Olavia Tukholmaan.
Muutaman päivän perästä oli Götrik Fincke tyttärensä ja Olavin kanssa
sekä osa hänen väkeänsä valmiina lähtemään matkalle Flemingin luo
Turkuun.
Se Olavin sotamiehistä, jonka oli ollut vartioiminen vangittua
talonpoikais-vaimoa, kysyi mitä hän nyt tälle tekisi.
— Annappas tänne, sanoi Olavi, otti avaimen ja viskasi sen ilkkuisesti
nauraen virtaan.
Tuntia myöhemmin ratsastivat ritarit seurueineen rumpujen päristessä ja
torvien soidessa ulos linnasta.