Eheinä saapuivat Niilo ja Pekka Korsholman linnaan, jossa Aabraham
Melkiorinpoikaa heidän tulonsa kovasti hämmästytti. Muutaman viikon sai
Niilo täällä levähtää ja virkistää voimiansa. Sitten hän tahtoi rientää
Olavinlinnaan, jossa nyt surtiin hänen kuolemaansa.
Sanomia tuli tuon tuostakin talonpoikain vihastuneesta mieli-alasta,
mutta Aabraham Melkiorinpoika ei niistä paljoa piitannut. Hän eleli
iloisesti upseerineen Korsholmassa, ylpeillen palautettua herruuttansa
voutikunnassaan ja talonpoikain nöyrtymistä. Kapinan johtajien ankaran
rangaistuksen kautta luuli hän ainiaaksi masentaneensa talonpoikain
halun uusiin yrityksiin. Komean linnansakin ruokapöytä paisui karjan ja
metsän paraimpia antimia, ja suuret hopeamaljat täytettiin ehtimiseen
kukkuroilleen oluella ja viinillä. Myöhäiseen yöhön saakka kesti
juomingit ja loppuivat vasta kun ei kenkään enää jaksanut kättänsä
nostaa.
Niilo yksinään ei ollut noissa mässäyksissä osallisna.
— No, herra Niilo Iivarinpoika, huusi hänelle paikaltaan pitkän pöydän
toisesta päästä Aabraham Melkiorinpoika, kun Niilo ensi iltana jo
aikaisin astui ylös poistuaksensa. Miksi ette juo ja iloitse? Olisihan
se tarpeen, luulen mä, pitkän matkamme perästä.
— Ei, herra vouti, vastasi Niilo. Kaikki tuo kurjuus, kaikki tuo nälkä
ja epätoivo, jota olen nähnyt matkallani, vaikuttavat ett’en saata
nähdä tätä ruo'an ja juoman ylöllisyyttä.
— Ellei haavaanne ja uupumustanne olisi, luulisin Teidän lellistyneen,
Niilo herra, sanoi Aabraham, huulilla hymy, jonka alkava humala teki
hervottomaksi. Mutta kyllä tiedän tarvitsevanne lepoa ja sallin
sentähden että poistutte seurastamme.
Salin yläpuolella olevassa huoneessaan maaten, kuuli Niilo kauvas
aamupuoleen saakka rähiseviä lauluja, melua, huutoa ja naurua, kunnes
kaikki sitten jälleen vähitellen vaikeni. Hetken aikaa vain kuuli hän
vielä palvelijain raskaat askeleet, nämä kun kantoivat päihtyneitä
herrojaan makuulle ja sammuttelivat piipuissaan jo liekuttavia
vahakynttilöitä salissa.
Eräänä päivänä tuli sananlennättäjä Perä-Pohjasta, ilmoittaen että
sikäläinen rahvas oli noussut kapinaan. Aabraham Melkiorinpoika lähti
silloin, Niilo ja neljättäkymmentä huovia seurassaan, Pohjoseen päin,
vakaasti luullen että jo hänen läsnä-olonsakin kapinan tukehuttaisi
kehdossaan. Oli jo pimeä, ja nuo monta rekeä lähestyi Kokkolan pitäjän
kirkkoa, kun niitä yhtäkkiä metsäisessä alanteessa ympäröitsi joukko
talonpoikia, jotka tässä olivat väijyneet. Talonpojat kävivät kuni
raivoissaan ajajien kimppuun, jotka näin äkkinäisten hyökkääjäin
käsissä eivät nimeksikään pystyneet puolustukseen.
Aabraham Melkiorinpoika, jonka parissa Niilo ajoi, oli puettuna
oivalliseen sudennahka-turkkiin, ja tästä tuli kumpasenkin pelastus.
Talonpoikain johtaja tahtoi, näet, valloittaa turkin, ennenkun muut
ehtisivät hänen edellensä. Hän tempasi sen siis voudilta pois ja
pukeutui itse siihen. Mutta törmäävät talonpojat, jotka yön pimeydessä
eivät eroittaneet hänen kasvojaan, karkasivat hänen kimppuunsa,
luullen häntä voudiksi; ja tässä metelissä pääsivät Aabraham ja Niilo
pujahtamaan tiehensä. Pekkakin, joka heillä oli ajomiehenä ollut,
pääsi paikalta ja tuli heidän seuraansa. He hiipivät pensastoon ja
olivat pian turvassa. Koska seutu oli heille ihan outoa, täytyi heidän
kuitenkin hetken päästä pyrkiä maantielle takaisin. Tappelupaikalla
oli nyt hiljaista. Talonpojat olivat menneet tiehensä saaliineen,
ja ainoastaan heikkoa hälinää kuului heidän jäljistään. Pakolaiset
uskalsivat lähemmälle hyökkäyspaikkaa, johon nouseva kuu heitti vaaleaa
valoansa. Verisiä, ihan paljaiksi ryöstettyjä ruumiita makasi tiellä ja
kinoksilla.
— Hiljaa, mitä se on? sanoi yht’äkkiä Pekka, pidättäen toisia kahta;
tuolla liikkuu jotakin!
Piilostaan pensaan takana näkivät he silloin, miten moni noista
alastomista ruumiista alkoi nousta jaloilleen. He lukivat kolme, kuus,
kymmenen.
Nousevan kuun valaisemaan taivaan-rantaan kuvastui läheiseltä kunnaalta
kirkonkylän tummat, yhteen-paattuneet talorakennukset. Nuo alastomat
haamut rupesivat toinen toisensa perästä, syvässä lumessa, joka paikka
paikoin ulottui heille suolivyöhön saakka, pyrkimään sinne päin, sikäli
kun, näet, taipuivat ja pakkanen puri heidän jäseniinsä.
Se oli kamalaa nähdä, ja se kauhistutti noita kolmea miestä. Mikä
kohtalo oli noiden onnettomien haavoitettujen ja puoleksi paleltuneiden
omana oleva, heidän saapuessaan kylään, jossa viholliset ehkä paraikaa
viettivät riemuvoittoaan?
Alakuloisina pyrkivät nuo kolme pakolaista eteläänpäin, alati
tien-viertä pitäen. Pari kolme virstaa he kahlasivat lumessa, kunnes
heidän väsymyksen vallassa täytyi etsiä talo, jonka asukkaat kohtelivat
heitä ystävällisesti ja antoivat yösijaa. Pekan valpas silmä näki
kuitenkin pian ett'ei kaikki ollut aivan säntillään. Vouti oli jo
pannut pitkälleen talonväen sänkyyn ja heti nukkunut sikeään uneen.
Isäntä käski nyt Niilonkin, joka Pekan kanssa istui lämmittelemässä
takan edessä, panna maata voudin viereen. Niilo oli juuri niin
tekemäisillään, mutta Pekka tarttui tylysti hänen käsivarteensa sanoen:
— Ei se sovi että sinä panet maata herrani viereen. Ylös uunille!
Siellä on liiankin hyvä sinulle ja minulle.
Niilo noudatti tätä viittausta, ja he menivät maata uunille, josta he
vaaran sattuessa helpommin pääsisivät pujahtamaan ulos ovesta. Sitten
vähitellen hiljeni pirtissä. Niilokin nukkui, väsyneenä kun oli kovin.
Mutta Pekka ei päästänyt unta valloilleen, vaan piti korvansa ja
silmänsä auki.
Tunti oli tuskin kulunut, kun tuvan asukkaat, kolme miestä ja kaksi
naista, alkoivat hiljaa puhua keskenään. He tunsivat tuon koko
Pohjanmaassa katkerasti vihatun voudin näöltään ja neuvottelivat nyt
mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta päättivät että toinen naisista lähtisi
naapuritaloon kutsumaan pari miestä avuksi, ja sitten aamulla panisivat
he voudin seuralaisineen kiinni. Vaimo pukeutuikin pimeässä öiselle
matkalleen ja suori hiljaa pirtistä ulos, jonka perästä toiset menivät
levolle.
Mutta Pekka, heidän tasaisista, raskaista henkäyksistään huomattuaan
että he kaikki nukkuivat, herätti Niilon. Hiljaa hiipivät molemmat
sitten alas uunilta ja ovesta ulos.
— Ei, sanoi Pekka, heidän eheinä päästyään tiehensä, piru tässä enää
marssikoon pitkin metsiä. Koska moukat eivät suo meille yösijaa
rauhassa, niin saavat he ainakin antaa meille hevoset.
Tekemättä mitään melua veti hän pihalla seisovan re’en kauvas tielle.
Sitten meni hän talliin ja toi sieltä hevosen, ja hetken päästä olivat
he matkalla hyvää ravia etelään päin.
— Hei vain, sanoi Pekka, mätkähyttäen monin kerroin jatketuilla
ohjaksilla, nyt ajamme kuin herrat oikein tupsusuitsilla.
He ajoivat umpimähkään, tuntematta tietä. Alati etelään päin, se
oli matkan määrä, ja ennen päivän nousua olivat he jo sen alueen
ulkopuolella, johon kapina tähän asti oli levinnyt. Sitten ajoivat
he Pirkkalaan päin, jossa he nyt luulivat Flemingin sotajoukkoineen
majailevan. He eivät kuitenkaan kauvas ehtineet, ennenkun tapasivat
Flemingin, joka retkeili Pohjanmaahan kukistamaan uudestaan syttynyttä
kapinaa, josta hän oli saanut pikaiset tiedot.
Kapina, jota valmisti ja johti herttuan asettama vouti, oli levinnyt
nopeaa. Ilkan vanhat sotatoverit olivat riemulla tarttuneet aseisin,
ja osan ruotsalaisestakin väestöstä oli vouti saanut yhtymään
nuijajoukkoon. Oulusta oli otettu tykkejä, kiväriä ja ruutia, ja
Kyrössä pitämästänsä leiristä lähti tuo viidettä tuhatta miestä pitävä
talonpoikainen sotajoukko helmikuun 23 p:nä illalla liikkeelle,
törmätäkseen Flemingiä vastaan, joka tuhannen viidensadan hevosmiehensä
kanssa samaan aikaan oli saapunut Ilmajoelle.
Kyrön ja Ilmajoen väliseen metsään olivat talonpojat tehneet lujan
etusorroksen, siinä värinäksensä sotaväen tuloa. Mutta talonpoikain
taistelu-into oli niin kiihkeä, ett’eivät malttaneetkaan pysyä tässä
edullisessa asemassa, vaan riensivät juoksumarssia alas Ilmajoen
tasangolle, karataksensa heti Flemingin ja hänen huoviensa kimppuun.
Helmikuun 24 pnä aamulla sai talonpoikain sotajoukko vihatun vihollisen
näkyviinsä, kuljettuaan yöllä juoksujalkaa ja tykkejä muassaan vieden
puoli kuudetta penikulmaa. Heidän aikomuksensa oli ollut kerjetä
perille yön aikana, äkki-arvaamatta karata Flemingiläisten kimppuun ja
tappaa heidät, mutta hankaluus noiden raskaiden tykkien kuljettamisessa
oli vaikuttanut viipymyksen.
Flemingin rauhan-tarjoukseen suostuen, muuttivat Pietarsaaren, Vöyrin
ja Kokkolan ruotsalaiset talonpojat hänen puolelleen; mutta suomalaiset
hylkäsivät ilkkuen kaikki rauhan-tarjoukset, kehuen tappelevansa
viimeiseen veripisaraan asti Kaarlo herttuan puolesta, joka muka oli
kutsunut heitä aseisin Flemingiä vastaan. Lopuksi laukaisivat he
ikääskuin vastaukseksi Flemingin uusiin kehoituksiin, tykkinsä hänen
etujoukkoansa vastaan, niin että muutamia ratsumiehiä kaatui. Nyt käski
Fleming väkensä ryhtyä rynnäkköön, ja tiheissä riveissä syöksi hänen
hyvin varustettu hevosväkensä talonpoikain kimppuun. Siitä tuli verinen
tappelu. Kirveillään ja nuijillaan pitivät talonpojat miehuullisesti
puoliansa sotaväkeä vastaan, ja moni huovi siinä pyörähti otsa
halkaistuna hevosen seljästä. Miehuutta ja jäykkyyttä kuolemassa
oli yltäkyllin talonpojissa, heidän siinä tapellessaan omalla
pellonsaralla. Mutta nyt kuten ennenkin puuttuivat he yhteistä johtoa.
Vouti pysyttelihe muiden herttuan lähettilästen kanssa taampana, ja
aikoja ennen tappelun loputtua oli hän jo lähtenyt tiehensä hyvään
turvaan.
Talonpoikain urhoollisuudesta ei ollut mitään hyötyä. Erinomaisten
aseittansa ja hevostensa ketteryyden avulla pääsivät ratsumiehet
pääsemistään voitolle. Kuolleita ruumiita makasi kasottain tantereita
ja joka haaralle pakeni parvittain talonpoikia, ratsumiehet
kintereissään.
Metsän rinteessä Santavuoren juurella oli palamassa talo. Tätä
käytti kylkisuojana pieni parvi talonpoikia, jotka läheisen riihen
peitossa tekivät hurjaa vastarintaa parille kymmenelle ratsumiehelle,
jotka turhaan ponnistivat voimiansa ajaaksensa talonpojat pois
heidän asemastaan. Fleming huomasi tämän ja lähetti Niilon, joka
vielä potevalta haavaltaan ei ollut päässyt tappeluun, tarjoomaan
talonpojille pakkosovintoa. Pekka perässään nelisti Niilo paikalle.
Mutta hän tuli liian myöhään. Muutamat ratsumiehet olivat kiertäneet
paikan ja hyökänneet talonpoikain kimppuun takaapäin. Kirves ilmassa
itseään paraikaa puolustaessaan uudestaan ryntääviä huovia vastaan, sai
talonpoikaisparven päällikkö peitsen hartioihinsa ja kaatui suinpäin.
Saatuaan samallaisia iskuja takaa kaatui samassa hänen lähimmät
miehensä, ja toiset hakattiin maahan hetken aikaa tapeltuaan.
Niilon saapuessa siihen oli jo kaikki lopussa. Tappelun kestäessä oli
valkea palavasta talosta tarttunut puoleksi maahan-poljettuun aitaan ja
tätä pitkin kiemuroinnut kiinni riiheen, jonka toinen puolisko nyt oli
liekkien vallassa.
— Pekka, huusi Niilo, katsoppas, ehkä siellä on joitakin haavoitettuja
riihessä. Jos on, niin ota ne ulos.
Pekka hyppäsi hevosen-seljästä ja kävi sisään palavaan riiheen. Hetken
päästä tuli hän takaisin, kantaen nuorta naista.
Se oli Kreeta Palainen. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat
verissä, ja kuolleen ruumiin kaltaisena makasi hän Pekan käsivarsilla.
Pekka laski hänet maahan, ruveten Niilon kanssa hieromaan nuoren tytön
suonia ja ohimoita lumella. Hetken mentyä avasi hän silmänsä.
— Katsokaa!, Niilo herra, hän elää! huudahti Pekka iloisena, ja
luulenpa hänen totta maar’ olevankin ihka eheänä.
Niinpä tosiaan olikin. Tyttö oli kokenut auttaa haavoittuneita, ja
näiden verta oli hänen päällensä pirskoittanut. Nähdessään viimein
isänsä puhki-pistettynä kaatuvan maahan, oli hän kauhistuneena ja
peloissaan säntännyt palavan riihen sisään, tietämättä mitä teki.
Urhoollisen, viimeiseen mieheen kaatuneen talonpoikais-parven
päällikkö oli hänen isänsä, Paavo Palainen, ja palava talo, jota Paavo
puolusti viimeiseen henkäykseensä saakka, oli hänen oma talonsa, hänen
iso-isänsä iso-isän erämaahan raivaama talo.