Niilo oli, — kuten näimme, — yrittäessään miehinensä rynnätä tuohon
kartanoon, johon joukko nuijamiehiä oli turvautunut, saanut nuolen
nahkaansa, Vaikka haava ei ollut vallan haitallinen, hän ei edes ollut
kerjennyt nousta ylös; niin äkkipikainen oli hänen väkensä pako ja
talonpoikain rynnäkkö ollut. Voimatta tehdä mitään vastarintaa, oli hän
ynnä muiden haavoittuneiden kanssa joutunut vangiksi.
Talonpoikain voittoriemu oli rajuinen.
— Avantoon vangit! huudettiin kaikkialta ja heti ryhdyttiin toimeen.
Haavoittuneet vangit hinattiin läheisen lahdelman rantaan, reikä
hakattiin jäähän, ja he pistettiin sinne toinen toisensa perästä. Kun
he kuolemantuskissaan epätoivon voimalla tarttuivat kiinni jäänsyrjään,
hakkasivat miehet heiltä kädet poikki ja naiset löivät heitä kiuluilla
päähän.
Kun kaikki muut vangit oli hukutettu, vedettiin Niilokin avannolle
osaansa saamaan. Jotkut talonpojat näkyivät epäröivän, käytettäisiinkö:
tuommoista menetystapaa aatelismiehen surmaksi, mutta heidän johtajansa
sanoi pilkallisesti:
— Jos kellenkään on hukuttaminen parhaiksi, niin juuri näille herroille
aatelismiehille se sitä on. Toiset toimittavat vain heidän käskyjänsä
ja ovat paljoa vähemmän syypäät kansan kurjuuteen kuin herransa. Kun
saisimme pistää kaikki nuo kansan kiusaajain sikiöt jään alle, silloin
vasta voisimme saada heiltä rauhaa. Mutta tulee kai heidänkin hetkensä
kerta. Kas niin, jään alle mies!
Niilo oli kaiken tämän metelin kestäessä osoittanut jäykkyyttä
kuolemalle. Hän ei ollut vankien joukossa nähnyt uskollista Pekkaansa,
ja tämä seikka häntä ilahutti. Pekka oli seisonut hänen vieressään
portin edessä ja, vähää ennenkun hän itse haavoittui, saanut nuolen
hartiaansa. Hän varmaankin makasi kuolleena tappelupaikalla, tuo kunnon
poika.
Nyt muuan nuori nainen tunkesi joukosta läpi, huutaen:
— Vartokaa taivaan tähden! Isä, älkää tappako nuorta herraa! Hän minut
pelasti sotamiesten käsistä Turussa, kun autimme Ilkkaa pakenemaan
linnasta. Ettekö häntä tunne?
Paavo Palaisen osasto se oli, johon Niilo oli törmännyt, ja tuo nuori
tyttö oli Kreeta Palainen, Niinkuin lukuisa joukko muitakin naisia oli
seurannut isiään taikka miehiään, niin oli hänkin seurannut isäänsä
ollakseen hänen luonansa taistelussa kotoa ja kontua varten. Kauhistuen
tuota hirveää murhaamista oli hän silmät poispäin seisonut kappaleen
matkaa taampana, kunnes hän isänsä sanoja kuullessaan kääntyi ja heti
tunsi pelastajansa, joka juuri silloin katsoi ylöspäin, kääntäen päänsä
hänen puolelleen.
Niilokin tunsi hänet ja hänen isänsä, saman miehen, jota hän oli
puhutellut Turun markkinoilla.
Joukko vetäytyi vähitellen syrjään, asian nähtävästi tullessa uudelle
tolalle, Kreeta astui esiin, otti vänrikkiä kädestä ja sanoi:
— Olkaa huoletta, hyvä herra, ei kenkään tee teille pahaa. Eikös niin,
isä?
— Tietysti ei, vastasi Palainen. Todellakin vahingoksi sattui hän juuri
olemaan sama mies. Hoida häntä nyt sinä ja laita että hänen haavansa
sidotaan. Käykää mukaan, kunnon herra! sanoi hän sitten Niilolle,
ottaen karvalakin päästänsä. Haavanne minua pahoittaa.
Nojaten Kreetaan palasi Niilo tupaan. Hänen haarniskansa riisuttiin ja
nuoli vedettiin pois. Huomattiin silloin ett’ei tämä ollut vioittanut
mitään arempia paikkoja. Haava sidottiin minkä kyettiin, Niilo melkein
väkisin pantiin makaamaan talonväen ainoaan sänkyyn, ja Kreeta asettui
pään puolelle ollakseen aina saapuvilla huolineen hoitoineen.
Paavo Palainen väkineen viipyi vielä muutamia päiviä tuossa talossa,
jossa he niin hyvällä menestyksellä olivat pitäneet puoliansa
sotamiesten rynnäkköä vastaan. Palainen oli lähettänyt hiihtäjän
Mikkelin tienoille, saadaksensa tietää missä nuijajoukon päävoima
oleskeli, ja odotteli nyt tänään palajamista, enneukuin mihinkään muuhun
tahtoi ryhtyä.
Niiloa hoiti Kreeta. Verenvuoto oli ollut kova, mutta haavat näkyivät
olevan hyvänluontoiset ja alkoivat parata. Ensimmältä hän kummeksi,
kun Olavi Sverkerinpoikaa ei kuulunut; mutta pian hänelle selkeni että
häntä ja hänen miehiään oli petetty. Nyt oivalsi hän Olavinlinnan
pihalla saamansa varoituksen, ja tämä vahvisti hänen varomistaan, Koska
häntä tiedettiin varoittaa, niin tiedettiin kai myös hänen henkensä
olevan vaarassa, Olavi Sverkerinpoika tahtoi saattaa hänet tieltänsä
pois, se oli selvää. Mutta miksi? Tuonko yhtymisen tähden Turun
linnassa? Vaiko, — Niiloa hirvitti kauheasti tämä ajatus, — vaiko Ebba
Fincken tähden? Nuo himoavaiset silmät, joilla Olavi ehtimiseen katseli
hänen morsiantaan, olivat taasen hänen sielunsa nähtävissä eivätkä enää
antaneet arvelemiselle sijaa. Hän tiesi nyt Olavin tarkoitukset.
Kylmä hiki oli hänen otsallaan, ja levotonna väänteli hän vuoteellaan.
Kuka nyt suojelisi hänen morsiantaan? Täällä hän makasi yksinään
kaukaisessa metsäpirtissä, Olavinlinnassa luultiin häntä kuolleeksi,
ja Olavi Sverkerinpoika voi huoletta harjoittaa vehkeitään, joita
toteuttaaksensa hän ei kammoisi kavaluutta eikä väkivaltaa — siitä oli
Niilo vakuutettu.
Silloin ajatteli hän tuota salaperäistä varoitusta. Ei kenkään muu
kuin Gretchen ollut sitä antanut, Olavi oli häntä houkutellut kullalla
ja lupauksilla; hän oli jättänyt mustalaisjoukon ja sitten seurannut
viekoittelijaansa Olavinlinnaan — niin asian laita aivan varmaankin
oli. Tuo ajatus, että kuitenkin oli olemassa joku, joka hänen
sijastaan suojellen pitäisi hänen morsiantansa silmällä, vaikkapa tämä
joku olikin heikko ja halveksittu nainen, tuo ajatus häntä jälleen
rauhoitti. Koska Gretchen oli häntä varoittanut, niin hän varmaankin
tuiki oivalsi Olavin tarkoitukset. Gretchen saattoi siten olla
varoillaan.
Eräänä iltana palasi tiedustelemaan lähetty hiihtäjä takaisin. Hän ei
suinkaan tuonut hyviä uutisia nuijamiehille. Talonpojat olivat joka
taholla tulleet tappiolle, ja sunnuntaina tammikuun 23 p:nä oli heidän
päävoimansa Mikkelin pappilassa joutunut sotaväen saarroksiin. Vaikka
paljoa vähäväkisemmät, olivat talonpojat ison aikaa pitäneet puoliansa.
Viimein ampuivat sotamiehet pappilan talon-rakennuksiin tulinuolilla,
joissa oli palavat pallit tervatuista pohtimista. Palamaisillaan kun
olivat huoneisin, ryhtyivät piiritetyt välipuheisin, ja nyt sovittiin,
että he antautuisivat vangiksi sillä ehdolla, että heidän henkensä
säästettäisiin. Mutta tuskinpa aseettomat talonpojat olivat poistuneet
turvatusta asemastaan, ennenkun he hakattiin kuoliaaksi viimeiseen
mieheen saakka. Fincken nostamat talonpojat, jotka olivat yhtyneet
sotaväkeen, hävittivät ja ryöstivät sitten kaikkialla taloissa,
olivatpa nämä ystävän tai vihollisen omia. Monista kylistä oli jälellä
ainoastaan suitsevat tuhkaläjät, ja ken vain pakoon pystyi, piiloutui
metsiin. Joka haaralle oli lähetetty hevosväen parvia etsimään ja
tappamaan kapinoitsijoita, missä ikinä näitä vain tulisi näkyviin.
Semmoinen oli sanansaattajan kamala kertomus.
Palaisella ja hänen väellään nyt ei ollut muu neuvona kuin hätä-hätää
lähteä kotiin Pohjanmaalle. Niinpä tehtiinkin heti lähtöä, ja talon oma
väki pakeni metsään, vieden mukanaan kalliimmat tavaransa.
Nyt oli kysymys mitä tehtäisiin Niilolle. Jättää hänet tuohon tyhjään
taloon olisi ollut jättämistä varman kuoleman suuhun. Haavakipeänä kun
oli, olisi hän heille esteeksi pakomatkalla, ja aika oli täperällä.
Hän otettiin kuitenkin mukaan, ja kun väsymys tuli, sai hän istua
tolppakelkalla, jota Palainen veti ja Kreeta lykkäsi.
Niilolle tuotti tämä pako uutta huolta. Hän tuli vieläkin edemmäksi
pois omaisistaan, voimatta saada heille mitään tietoa että vielä oli
hengissä. Ei hän kuitenkaan vallan epätoivossa ollut. Kerran tämäkin
loppuisi, ja siiloin Olavi herra saisi vastata hänelle töistään.
Yöt päivät, pakkasessa ja pyryssä, matkustettiin. Ko’otut elatusvarat
uhkasivat loppua, ja kaikkialla oli maa hävitettyä ja talot poltettuina
taikka autioina. Koska pelättiin jonkun sotaväenosaston heitä ajavan
takaa, joudutettiin pakoa. Välin oli, näet, yksi, välin toinen ollut
näkevinään sotamiehen haamoittavan heidän takanaan kaukaa puiden
välistä, mutta heidän seisahtaessaan valmistamaan puolustusta, ei
mitään vihollista näkynytkään. Paavo Palainenkin kerran luuli itse
näkevänsä vihollisia ja seisahutti taasen joukon. Mutta mitään
vihollista ei tullut. Oikein se heistä kävi kamalalle. Se tuntui
kummittavalta, ja heidän taika-uskoinen mielikuvituksensa luuli
näkevänsä hukutettujen sotamiesten haahmojen sillä tavoin vaeltavan
heidän perästänsä puiden välissä.
Äärettömän vaivaloisen matkan kuljettuansa, pakolaiset viimeinkin
eräänä iltana myöhään eheinä saapuivat Ilmajoelle. He eivät kuitenkaan
uskaltaneet käydä pitäjälle, vaan pysähtyivät autioon torppaan, ja
Palainen muutaman miehen kanssa lähti, kukin hiipien eri teitä,
kirkonkylään kuulustelemaan miten asiain laita oli. Toiset jäivät
torppaan ja hankkivat itselleen paloviinaa läheisestä talosta..
Päivän koitossa lähestyessään kirkonkylää, tapasi Palainen toverineen
joukottain ihmisiä, joilla oli sama tie kuin heillä. He puhuttelivat
muutamia ja saivat tietää, että Aabraham Melkiorinpoika hyvästi
varustetun ratsuparven kanssa oli hajoitetun nuijajoukon jälkiä
palannut takaisin voutikuntaansa. Kaikkialla oli hän kutsuttanut
rahvaan kokoon ja muistuttanut sitä siitä kovasta rangaistuksesta,
jonka se ottamallansa osaa kapinaan muka saattaisi koko seudulle. Klaus
Fleming oli nyt tulossa sotajoukkoineen, sanoi hän, ja oli verisesti
kostava kaikille syyllisille. Mutta hän, Aabraham Melkiorinpoika,
tiesi muka kuitenkin että talonpoikia olivat viekoitelleet muutamat
rettelöitsijät, että heitä jopa vastoin tahtoansakin oli toisten
vallalla pakoitettu yhtymään kapinajoukkoon. Näille voi hän muka
vakuuttaa anteeksisaamista, kunhan he vain jättäisivät houkuttelijat
hänen haltuunsa. Elleivät päin vastoin sitä tekisi, saisivat syyttää
itseään. Silloin ei olisi armahtamista toivominen.
Kapinoitsijat olivat tyytyväiset, kun niin hyvällä hinnalla pääsivät
kaikesta edesvastauksesta; ja muuanna iltana Ilkka ja muut johtajat,
ollessaan neuvottelemassa eräässä talossa, pantiin kiinni ja sidottiin,
eikä yksikään yrittänyt heitä puolustamaan. He vietiin Aabraham
Melkiorinpojan luo, joka, kirkonkylässä oleskellen, oli kuuluttanut
että he nyt saisivat rangaistuksensa.
Samassa kun Palainen toverineen, suru ja epätoivo sydämessään,
jouduttivat kulkuaan, kuului aamun hiljaisuudessa juhlallinen
kellonsoitto Ilmajoen kirkon tornista. Heidän perille päästyään, oli
lukuisa rahvasjoukko, miehiä, naisia ja lapsia, kokoontunut. Huhu
tuosta tapahtuvasta mestauksesta oli heidät yhteen ajanut. Hevosmiehet
ratsastivat, Aabraham Melkiorinpoika etupäässä, kahdessa rivissä
ja täysissä aseissa, vavahtaen väistyvien väkijoukkojen läpi, ylös
kirkkomäelle, jossa he muodostivat neliskulman, jonka sisäpuolelle
mestauspölkky asetettiin; ja nyt tuotiin vangit paikalle. Kädet selän
taakse sidottuina, mutta päät ylpeästi pystyssä ja vihasta hehkuvin
silmin kävivät he tuon vahvan komennuskunnan välitse, joka oli heidän
kuolinvahtinaan.
Mestauspölkky oli asetettu niin, että tuo kauhea toimitus näkyisi
kaikille. Päästyänsä ylös lavalle ja pyövelin astuessa piilu olalla
kuolemaantuomittujen luo, kääntyi Ilkka kerran ympärinsä, luoden
silmänsä joukkoon. Katkeran halveksimisen ilmaus levisi hänen
umpeen-pusertuneille huulilleen, ja näytti siltä kuin aikoisi hän
lausua jotakin. Mutta silloin pyöveli kätyrineen astui esille; he
tarttuivat häntä hartioihin ja paiskasivat hänet maahan. Pyövelin
kätyrit päästivät vangin siteet ja pitivät, vyöryttäen häntä maassa,
hänen käsiään ja jalkojaan ojennettuina. Pyöveli nyt, voimakkaasti
mäkäisten kirveen-hamaralla, musersi ensiksi molemmat jalat alhaalta
ylöspäin ja sitten samalla tavoin molemmat käsivarret. Ensimäisestä
iskusta Ilkka äkkiä nytkähti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.
Mutta seuraavista lyönneistä hän ei näkynyt olevan millänsäkään.
Katseli vain kylmästi kansaan ja tavan takaa pilkallisesti pyöveliin.
Mutta yhteen-pusertuneiden huulien välistä valui veristä vaahtoa.
Sitten vedettiin tuolla tavoin teloitettu ruumis mestauspölkylle, ja
tuossa tuokiossa oli pyövelin kirves katkaissut Ilkan Jaakon pään.
Sen perästä mestattiin Pentti Piri ja Yrjö Kontsas. Ainoastaan Pentti
Pouttu vietiin pois mestauspaikalta. Hän oli lähetettävä Turun linnaan.
Sitten kuulutti Aabraham Melkiorinpoika julistajalla yleisen
anteeksi-antamuksen kaikille kapinassa osallisille ja käski samassa
talonpoikien tehdä uutta uskollisuusvalaa. Siitä hajaantui vähitellen
väkijoukko, alakuloisena ja ikääskuin tainnoksissaan kauhistuksesta.
Viha, raivo ja epätoivo sydämissään kiirehtivät Palainen ja hänen
seuralaisensa, jotka olivat piileskelleet ihmisjoukossa, pois
surmapaikalta. Tämäkö sitten oli heidän palkkansa, jotka olivat
tahtoneet uhrata kaikki saattaakseen kansaa saamaan voittoa
sortajistaan? Mutta vielä ei ollut leikki lopussa. Vielä oli
Pohjanmaalla miehiä olemassa, jotka tietäisivät kostaa, ja kostoa huusi
Ilkan ja muiden veri. Kerta vielä muka niittäisivät talonpojat ja
sotamiehet voimiansa, ja voi Flemingiä, kun koko kansa yhtenä miehenä
häntä vastustaisi.
Nämä ja monet tunteet kuohuvina rinnoissaan riensivät Palainen ja hänen
seuralaisensa torppaan jääneiden miesten luo, vakavasti aikoen heti
lähteä liikkeelle pohjoseen päin, saattaaksensa Perä-Pohjan rahvasta,
joka tähän asti oli pysynyt aloillaan, nousemaan ja auttamaan veljiänsä.
Täll’aikaa oli Niilo, jota ryyppäävien miesten rähinä ja riekkuna
kiusasi, kovassa levon tarpeessa tuon vaivaloisen matkan perästä ollen,
käynyt ulos pirtistä ja etsinyt itselleen rauhallisemman lepopaikan
torpan saunasta, jossa hän löysi vähän vanhoja olkia ja kasasi ne
kokoon nurkkaan. Tälle vuoteelle ojensi hän sitten väsyneet jäsenensä
ja nukkui ensi kertaa, kolme yötä yhteen menoon. Hänen unensa oli
tainnoksen tapaista horrosta, sillä talvipäivän puolihämärä ei saanut
häntä heräämään. Oli jo ilta jälleen hänen herätessään. Siinä vihdoin
hänen oljilla maatessaan, alkoivat hänen ajatuksensa harhailia sinne
tänne. Ne samosivat aluksi lapsuuden-kotiin Porkkolassa ja pysähtyivät
viimein tuolla kaukana Olavinlinnassa synkkien erämaiden sisässä, jossa
hänen morsiamensa nyt itki hänen kuolemaansa. Katkeran yksinäisyyden
tunne valtasi hänet, tuossa hänen maatessaan kylmässä, pimeässä
pirtissä. Ovi oli lähtenyt hakasistaan, ja ovensuusta näki hän torpan
ikkuna-aukon antamassa valossa, miten lumi laskeutui maahan suurina
sirpaleina, tasaisesti ja tiheästi, ikääskuin olisi sen haluttanut
haudata valkoisen vaippansa alle maailman kaiken kauhistuksen ja
elämän kaiken kurjuuden. Hän ajatteli miten myöskin hänen uskollinen
Pekkansa nyt makasi kuolleena, kankeana kylmän lumen alla tuolla
kaukana Savossa. Monessa kovassa ottelussa olivat he yhdessä olleet, ja
monta, monta kertaa Pekka iloisella luonnollaan ja järkähtämättömällä
jäykkyydellään oli saanut hänen unohtamaan hetken vaivat ja haikeat
ajatukset.
Silloin näki hän mustan haamun varovaisesti hiipivän torpan ympäri ja
heittävän urkkivan silmäyksen ikkuna-aukosta sisään, jonka jälkeen
se heti peräytyi pois. Niilo luuli sen olevan jonkun seurueesta eikä
sen enempää siitä piitannut. Mutta silloin kuuli hän lumen kitisevän
saunan ulkopuolella, haamu vilahti oven ohitse, ja varsin tuttu,
hyväluontoinen, sydämellinen ääni kuului:
— Hyvää iltaa, Niilo herra! Mitäs kuuluu?
Haamu oli väsyksissä, luullakseni, pitkästä marssista Niilo tietysti ei
ole ollenkaan kaivannut Pekkaa, sillä niin helkkarin sievä siippa on
ollut passaamassa.
Sisään matalasta ovesta kämpi, kun kämpikin, Pekka ihka elävänä, ja
ellei saunassa olisi ollut pilkkoisen pimeä, niin olisi Niilo tuosta
leveästä naurusuusta, tuosta tyytyväisestä pystynenästä ja noista
rehellisistä vesisinisistä silmistä nähnyt, että tässä todellakin
seisoi Pekka itse eikä hänen haahmonsa.
— Pekka! huudahti Niilo iloisesti hämmästyen.
— Niin, Pekka juuri eikä kukaan muu, ei vainajana, vaan terveenä kuin
tervatynnyri, kuten näetten, vaikka vähän nälissään. Mutta ettehän,
mitään näe täällä pimeässä. Saatuani nuolen nahkaani ja nähdessäni
Teidän kaatuvan, kumarsin minä nostaakseni Teidät ylös. Mutta silloin
lensivät pakenevat sotamiehet minua vastaan moisella vauhdilla, että
pyörähdin monta kertaa ympäri kuin palli mäenrinnettä alas ja putosin
aidan taakse syvään lumikinokseen. Sain kai siinä aika kolauksen.
Päätäni pyörrytti, ja kyllä siinä hetken aikaa meni, ennenkun pystyin
kömpimään jaloilleni jälleen. Ei niin elävätä näkynyt. Ryömin varovasti
pitkin aidan-vierustaa läheiselle metsätöyrylle, ja sieltä näin miten
he toivat Teidät takaisin järven-rannasta. Kaikesta näin ett’ei Teille
tahdottu tehdä mitään pahaa, ja siitä tietysti oli kovasti iloissani.
Mutta ei tiedä miten käy, tuumasin minä, ja sentähden venystelin siinä
talon läheisyydessä, ja sitten olen aina matkan päässä seurannut tänne
saakka. Mutta ylös nyt. Aabraham Melkiorinpoika on pannut kiinni ja
mestattanut talonpoikain päälliköt Ilmajoen kirkolla ja teloittanut
heidät. Saadessaan sen nyt tietää, nuo talonpoikanne aivan varmaan
raivostuvat, ja Teidän saattaa käydä hullusti. Siksi pitää meidän pian
täältä pois.
Niilo huomasi uhkaavan vaaran, ja nuo molemmat miehet riensivät täyttä
jalkaa tiehensä torpasta. Mutta jo olikin aika täpärällä, sillä
he olivat tuskin ennättäneet metsän-reunaan ja poikenneet tieltä
pensastoon, kun jo näkivät ihmisiä kekäleet käsissä törmäävän ulos
torpasta. Juopuneet talonpojat olivat palanneilta tovereiltaan saaneet
tietää johtajien kohtalon ja tahtoivat kostaa.
Mutta uhriksi valittu mies oli onnekseen turvassa.
Pekka, joka nyt oli talonpojan-pukimissa, hankki pian semmoiset
Niilollekin; ja sitten lähdettiin Korsholmaan päin. Kaikkialla kuohui
rahvaan mielessä viha. Huhu Savossa tapahtuneista verisaunoista oli jo
herättänyt vihaa Perä-Pohjan väestössä, joka tähän asti oli pysynyt
kapinasta irrallaan, ja se julmuus, jota Aabraham Melkiorinpoika
harjoitti Ilkkaa ja muita johtajia kohtaan, sai raivon kukkuroilleen.
Uusi kapina oli tulossa ja odotti vain johtajaansa puhjetaksensa
ilmi-tuleen.