Olavinlinnaan oli sanoma tullut Niilon ja hänen miestensä kärsimästä
tappiosta ja Niilon kuolemasta.
Götrik Fincke vanhus oli suruun vaipunut. Hän tosin oli tottunut
sodan vaaroihin eikä suureksi arvostellut sotilaan henkeä, ei omaansa
eikä muiden; mutta kovasti häntä kuitenkin pahoitti, että hänen nuori
sukulaisensa ja vastainen vävynsä oli joutunut omien, kapinoitsevain
talonpoikien raivon uhriksi, hän, joka niin monessa jalossa tappelussa
kuninkaan ja isänmaan puolesta oli iloisena pannut henkensä alttiiksi,
kuoleman häntä saavuttamatta. Tuo harmaantunut soturi vuodatti vuolaat
kyyneleet, istuessaan tuossa linnasalin leimuavan lieden edessä,
ainoalla kädellään hellästi hyväillen tyttärensä päätä, joka posket
kalpeina ja itkeentyneet silmät suljettuina lepäsi hänen polveansa
vasten.
Semmoisena sanattoman tuskan hetkenä Olavi Sverkerinpoika palatessaan
astui sisään linnasaliin. Hän seisahtui hetkeksi oven-pieleen, noita
kahta ihmistä katsellen. Hänen nähdessään Ebban, joka surussaan oli
kahta kauniimpi entistänsä, vilkkui tuo julmuuden ja hekkuman sekainen
väre hänen huulillaan, joka teki hänen kasvonsa niin inhottaviksi.
Samassa aukaisi Ebba silmänsä ja kohtasi Olavin katseen. Häntä kauhisti
sen kavala hehku. Kerrassaan selveni hänelle, ettei Olavi ollut aivan
erillänsä Niilo Iivarinpojan kuolemasta. Hänen silmänsä mustenivat, ja
huutaa parkaisten vaipui hän alas lattialle isänsä jalkoihin.
Olavi Sverkerinpoika näki tästä hetkestä lähtien päivä päivältä
selvemmin että ainoa tunne, jonka hän herätti Ebbassa, oli inho. Ebba
koki kyllä osoittaa ulkonaista malttia ja arvokkuutta, hänen tuossa
liikkuessaan isänsä läheisyydessä, mustassa surupuvussaan, ylpeänä ja
kylmänä kuin kuningatar. Mutta milloin ikinänsä Olavi yritti häntä
puhuttelemaan taikka suuntasi silmänsä hänen silmiinsä päin, kohtasi
niitä jäädyttävä kylmyys. Sitä paitse huomasi Olavi hänen katseessaan
ja olennossaan jotakin, jonka oikeaa tarkoitusta hän ei voinut
ymmärtää, mutta joka hänelle sanoi heidän välillään olevan juovan,
jonka yli ei koskaan voinut päästä. Hän oli kuitenkin tätä kaikkea
odottanut ja tiesi keinoja sitä vastaan.
Hitaisesti kuluivat päivät tuossa laajojen erämaiden keskellä olevassa
linnassa. Olavi Sverkerinpoika hiipi hiljoilleen rehellisen Fincken
täydelliseen luottamukseen, ja eräänä päivänä otti hän puheeksi Ebban
tulevaisuuden. Ajatellessaan tytärtänsä oli Fincke huolissaan; olihan
hän itse vanha, ja levottomana laskisi hän harmaan päänsä hautaan,
jos hän tietäisi jättävänsä tyttärensä tänne ilman turvallista
tulevaisuutta. Kun sentähden Olavi hänelle ehdoitti saajaksensa sopivan
suru-ajan perästä viedä Ebban puolisonansa kotiin, ilostui Fincken
sydän.
— Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän liikutettuna. Teidän tarjouksenne
poistaa raskaan taakan vanhoilta hartioiltani. Että Ebbakin
kiitollisuudella siihen suostuisi, sitä en epäile. Mutta vielä on liian
aikaista puhua hänelle siitä. Emme saa häiritä häntä hänen surussaan.
He kättelivät, ja asia oli päätetty.
Vanha vaimo, jonka Olavi oli tuonut muassaan vankina, oli pantu erääsen
luolaan linnan alle. Paljaat kiviseinät heruivat kosteutta, luolan
loukossa oli olkiläjä, pantuna siihen häntä varten, ja hevosloimi oli
hänellä peitteenä. Kapeasta aukosta seinässä kuului ulkopuolelta rajun
virran pauhu.
Ruosteinen lukko kitisi, ovi aukeni, ja siitä vuotavassa päivän
valossa näki hän Olavi Sverkerinpojan astuvan sisään vankeuteen.
Se oli ikääskuin harhanäky, sillä oven mentyä kiinni jälleen hänen
päivänvalosta sokaistu silmänsä ei voinut mitään eroittaa vankiluolan
pimeydessä. Ei Olavikaan ens'aluksi voinut mitään nähdä. Viimein
eroitti hän hämärästi vaimon haahmoviivat. Tämä istui oikivuoteellaan
kädet ristissä polvillaan ja harmaat hiukset siirollaan kasvoilla.
Hämärässä näytti hän enemmän aaveelta kuin ihmisolennolta, ja aremman
miehen kuin Olavi Sverkerinpojan olisi tuntunut täällä kamalalta. Mutta
hän kävi lähemmäksi tuota kolkkoa olentoa ja ärjäsi:
— Sinäkö siinä olet, velho?
Liikahtamatta vastasi haahmo vihaisella, melkein sähisevällä äänellä:
— Sinäkö siinä olet, Olavi Perkeleenpoika?
— Minä tulen tarjoomaan sinulle vapautta, sanoi Olavi.
— Vai niin! Mitä rikosta pitää minun sitten: auttaa sinua tekemää?
vastasi ivallisesti vaimo, ja hänen silmänsä, jotka yhtä mittaa Olavia
tähtäsivät, melkein säikkyivät.
Huolimatta muusta kuin siitä asiasta, jota varten hän oli tullut,
jatkoi Olavi:!
— Sinun pitää valmistaa minulle juoma, jolla voin saada sen naisen
rakkauden, jota haluan.
— Vai niin! Minun pitää hankkia sulle nuorten naisten rakkautta.
Niinkö? Minkähän tähden pitää minun niin? Sentähden että sinä, senkin
punainen perkele, olet niin inhoittava, ett'ei kenenkään tytön huulet
tahdo hyvällä suudella sinun huuliasi. Mutta ell’en sitä tee, herra
ritari, ell’en sitä tee?
— Ell’et sitä tee, niin et koskaan pääse tästä luolasta ulos, sanoi
Olavi.
— Mitä se minuun tulee! Taloni olet polttanut, kolme poikaani
vaimoineen ja lapsineen, joista kaksi vielä makasi kehdossa, olet
hukuttanut liekkeihin, ja neljännen poikani tahdoit hirtättää. Mitä se
minuun tulee, vaikka annatkin mun kuolla tähän luolaan!
— Minä annan sinun kuolla nälkään, ja pyöveli tulee luoksesi joka päivä
ja ruoskii viheliäisen ruumiisi verille, kunnes henki sinusta lähtee,
ell’et tee niinkuin sanon.
— Mitä se minuun tulee? sähisi vaimo. Luuletko sitä tuskaksi? Ei,
laupeutta ja sääliä se olisi. Ehk’en silloin näkisi mitä nyt näen
enkä kuulisi mitä nyt kuulen: tupa täynnä säkeniä ja savua, liekkien
räiskyä, lasten itkua ja parkua, sotamiesten rähinää. Ooh — se ei mene
koskaan muististani, ei koskaan. Näen sen ja kuulen sen yöt ja päivät.
Ja sinä se olet, sinä, joka olet syypäänä näihin murhiin ja tähän
kauheaan paloon, sinä, Olavi Perkeleenpoika.
Vaimo ojensi raivoissaan nyrkkinsä häntä vastaan, nousten polvilleen
oljissa. Mutta Olavi kysyi kerta vielä, lyhyesti ja kylmästi:
— Tahdotko!
— Tahdon, huusi vaimo pudistellen nyrkkiänsä, tahdon. Se on kokoova
tuskia pääsi päälle ja kipua rintaasi. Sillä kykenenpä antamaan sinulle
sen, jota himoot, mutta vaikka hän on nöyrtyvä tahtosi alle, on hän
aina sinua vihaava ja inhova. Ja hän itse on äärettömästi kärsivä,
kun hänen täytyy olla sinun omanasi. Mutta sitäpä juuri tahdonkin.
Kärsimisiä, tuskaa ja kuolemaa teille, teille kaikille, jotka poljette
ja murhaatte kansaa, eläen sen hiestä ja verestä.
— Mitä tarvitset sinä juomaasi? kysyi Olavi.
— Etkö luule minulla olevan muassani mitä tarvitsen? — Hän otti
povestaan pienen pussin. — Kas tässä, jatkoi hän, tämmöistä ei voi
hankkia milloin hyvänsä. Kiukkujuurta ja hulluruohoa, jota on ko’ottu
täysikuulla kirkkomaalta, rasvaa kuolleista lapsista, joita on kaivettu
maasta uusikuulla, yölepakon siipiä — mistä ottaisit täällä semmoista?
Laita mulle puita saadakseni tulta takkaan, pata ja pullo ja tule
huomenna juomaasi noutamaan.
Tullessaan seuraavana päivänä tuota juomaa hakemaan, sai Olavi pullon,
täynnä ruskeaa nestettä.
— Hyvä, sanoi hän, en päästä sinua vielä ulos. Hyvin luultavaa on että
sinä minut petät. Tahdonpa sentähden ensiksi koetella juomaa toiseen.
— Tee se, sanoi vaimo, ja ellet täysin siihen tyydy, niin teen sen
väkevämmäksi, niin et voi enää valittaa.
Olavin mentyä ja kun ovi jälleen suljettiin lukolla ja salvalla, nauroi
vaimo kimakasti, huutaen hänen perästään:
— Se kyllä vaikuttaa. Helvettiin hän menee, juoman juotuansa, ja pirua
hän on rakastava eikä sinua.
Tullessaan tornikamariinsa, lukitsi Olavi oven ja otti avaimen suulta.
Lyhyt talvipäivä alkoi jo hämärtää. Takassa paloi tuli. Jakkaralla
lieden edessä istui hänen palvelijansa, ulkonäöltään poika, ei vielä
täysikasvuinenkaan.
— Gretchen! sanoi Olavi.
Palvelija kääntyi. Hän se todellakin oli.
— Gretchen, toisti hän, lempeällä äänellä puhuen. Tuoppa viiniä. Ollaan
iloiset tän'iltana. Ho on ollut tiukalla näinä huolen päivinä.
Gretchen istui istumistaan jakkaralla, nojaten päätänsä käsiin.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Olavi tuikeasti.
— Ajattelen niitä aikoja, jolloin olin vapaana kuin lintu. Se oli
elämää!
— Maankuleksijan elämää, niin! Nälissäsi ja kiusaajasi lyömänä kiitit
minua polvillasi maaten, kun Turun markkinoilla ostin sinut vapaaksi
häneltä.
— Olen katunut sitä sittemmin, katunut katkerasti. Vihoissani ja
epätoivossani en silloin tiennyt mitä tein. Mutta mihin elämään olen
joutunutkin?
— Olikohan sinun parempi olla maankuleksijana? kysyi Olavi ivaten.
— Oli, olipa niinkin. Kulkea kaupungista kaupunkiin, ehtimiseen olla
ulkona Jumalan vapaassa maailmassa ja nähdä uusia ihmisiä, tehdä työtä
elatuksekseen, vaikka usein olikin niukkaa, olla toverien parissa,
joiden kanssa jaoin ilot ja huolet, niinkuin leivänkin — se oli jotain
toista kuin istua täällä vankina ahtaitten, harmaitten muurien takana.
— Olenko sinua siihen pakoittanut? sanoi välittämättä Olavi.
— Ette, mutta te olette viekoitelleet minua kauniilla puheilla ja
kullalla.
— Ja sinä noudatit viekoitusta.
— Koska tahdoin päästä kiusaajistani.
— Kas niin, sanoi Olavi ystävällisesti, pian palaamme takaisin Turkuun,
ja sieltä saat tulla muassani Tukholmaan. Siiloin tulee toista elämää.
Tuo nyt viiniä, ja ollaan iloiset.
Gretchen toi esille viinikannun ja kaksi pikaria kaapista ja asetti ne
pöydälle. Olavi tyhjensi pikarin toisensa perästä tuota tulista viiniä,
mutta Gretchen vain maisteli vähäsen. Valkea oli palanut pois, ja
huoneessa oli hämärää.
Tule tänne ja istu sylissäni, näenhän sinut tuskin, sanoi Olavi,
ojentaen käsivartensa kietoaksensa siihen Gretchenin solakan vartalon.
— Jättäkää minut rauhaan, sanoi Gretchen, kaartuen syrjään.
— Pane sitten pari halkoa takkaan, että saamme valoa. Mieli käy
raskaaksi istuessa tällä lailla pimeässä juoden. Tiedäthän mielelläni
katsovani mustia silmiäsi ja pulskia poskiasi.
— Niin on ehkä ollut, mutta ei ole enää niin, vastasi Gretchen jurosti,
käydessään takalle ja paiskatessaan siihen pari vahvaa halkoa. Siitä
lähtein kun tulimme tähän linnaan, ette ole olleet entisillänne. Äreä
ja kärtyinen olette olleet minulle, aivan suotta, ja ellei tuima talvi
ja tuo ääretön erämaa olisi minua kamoittanut, niin olisin paennut
tästä pesästä.
Gretchenin puuhatessa takan edessä kaasi Olavi puolet vangitulta
vaimolta saamastaan pullosta hänen pikariinsa.
— Ole iloinen nyt, sanoi Olavi, tytön palattua paikalleen. Pian
lähdemme Turkuun ja Tukholmaan taas, ja silloin alkaa sinulle isoisempi
elämä.
Olavi joi ja käski Gretchenin juoda. Gretchen teki niin. Se neste,
jonka Olavi oli kaatanut hänen pikariinsa, vaikutti tuossa paikassa.
Tytön silmät väljenivät, posket hehkuivat, huulet hymyilivät, ja
sanomattoman autuaallisuuden hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän puhui
sekaisia, katkonaisia sanoja, nauroi, heitteli käsiänsä ja kallistihe
taaksepäin tuolilla. Sitten nousi hän istumasta ja rupesi kävelemään
edes takaisin lattialla.
— Voi kuinka on ihanaa, sanoi hän. Kuinka lämmin ja hyvä on olla! Ooh!
Hän päästi mustasamettisen puhkaröijynsä napeista ja heitti sen
seinäpenkille. Hänen kaunis tyttömuotonsa, nuo täyteläiset olkapäät ja
pyöreät käsivarret, joita monipoimuinen puku oli kokonaan peittänyt,
vapisivat ja värisivät juoman tuottaman huumehduksen vaikuttaessa.
Olavi katseli häntä ahnailla silmillä, hänen tuossa seisoessaan
takkavalkean punaisessa, välähtelevässä valossa.
— Ritari, sanoi tyttö ikääskuin puoleksi hänelle, puoleksi itselleen,
te olette kaunis. Minä seuraan teitä ja palvelen teitä kaiken ikääni,
mutta miten pääsen teidän luoksenne — — — enhän minä pääse — —
Olavi lähestyi häntä ja sulki hänet syliinsä. Tytön silmät ummistuivat,
ja pelkoa osoittaen lankesi hän polvilleen Olavin eteen, Mutta tämä
nosti hänet ylös.
— Ei niin, sanoi Olavi Sverkerinpoika, ei, tule minun syliini.
Hän vei hänet penkille ja pani polvilleen. Silmät ammoillaan
tuijotti tyttö häneen silloin, ojensi sitten, torjuen häntä pois
ja kauhistuksesta väristen, kätensä eteenpäin ja käänsi silmänsä
toisaalle. Olavi painui hänen ylitsensä ja suuteli intohimon
kuumentamilla huulilla hänen alastomia hartioitansa.
— Ai, miksi puritte minua! kuiskasi tyttö, pyyhkäisten kädellään tuon
suudelman sijaa. Se on merkki, perkeleen merkki. Tunnen miten se
polttaa. Näen hampaitten punaiset arvet. Olen nyt ruumiinani sieluineni
teidän.
Tytön pää painui hänen olkapäätänsä vasten, silmät menivät umpeen
ja povi kuohuili. Oli kuin olisi hän sikeästi nukkunut. Mutta hänen
kasvoissaan oli sama hehkuja autuaallisuuden ilmaus kuin äskenkin, suu
liikkui ja katkonaisia lauseita tulvaili hänen huuliltaan. Olavi ei
ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, ja hänen silmänsä hehkuivat
himoa.
— Ylös, ylös! puhui hän katkonaisesti kuin unennäkijä. Niin on kepeä
kiitää ilman halki — hengähtäkäämme hetkinen kirkontornissa — —
tahdonpa vääntää vaskea kelloista ja viskata ilmaan — ettei sieluni
tule lähemmälle Jumalan valtakuntaa — kuin vaski kelloa — — ooh —
kuinka menee — kauvas pois maiden ja metsien poikki — oi kuinka täällä
on paljon ihmisiä — soittoa ja tanssia — — — hyi noita hirveitä
noita-akkoja — — minä pelkään — — niin, herra mestari, minä luovun
Kristuksesta — — — ja kasteesta — ei koskaan rukoilla — kyllä, kyllä,
kyllä minä tanssin — näin — selkä selkää vasten — mestari istuu pöydän
alla — hän pelaa pitkällä hännällään — kaikki kimaltaa kullalta ja
jalokiviltä — kaikki hyppii ja heiluu ———ah! —
Tyttö vaikeni. Hänen jäsenensä kangistuivat, posket kalpenivat ja
vaahtoa valui umpeen-pusertuneilta, sinisiltä huulilta. Kuin kuolleena
makasi hän Olavin sylissä; raskas hengitys vain ilmaisi hänen elävän.
Olavi kantoi hänet hänen vuoteellensa, koettaen sitten häntä herättää.
Mutta se oli mahdotonta. Hän nosti hänen käsivarttansa; se vaipui
raskaana alas. Ikääskuin lyijypaino oli laskeutunut hänen jäsenilleen
ja aistimilleen.
Kun Olavi ei saanut häntä hereille, heitti hän peitteen hänen päällensä.
Juoma oli liian heikko, sanoi hän, hornan hymyllä katsellessaan
tainnoksissa makaavaa tyttöä; se vaikutti voimakkaasti, mutta liian
vähäksi aikaa.
Seuraavana päivänä sai hän tuolta vanhalta vaimolta pullon uudelleen
täytettynä.
— Nyt on juoma voimakkaampaa, lausui vaimo turmiollisesti hymyillen.
— Hyvä, sanoi Olavi lyhyesti, pisti pullon taskuunsa ja oli
lähtemäisillään.
— Milloin päästät minut pois? kysyi vaimo.
Olavi oli tullut ovelle.
— En koskaan!
— Mutta lupasithan?
— Lupaus noita-akalle, sanoi pilkallisesti Olavi.
Tuossa paikassa oli hän poissa.
Vaimo vanhus ryntäsi ovelle ja löi nyrkkiänsä siihen. Raudoitetut
lankut tuskin kajahtivat hänen iskuistaan. Ulko-elämästä ei tunkenut
ääntäkään vankiluolan sisään, joka oli pitkän, puoleksi maanalaisen
käytävän päässä. Virran alituinen kohina vain kuului tähän haudan
hiljaisuuteen.
Vaimo huutaa kirkaisi.
— Niin ollos kirottu, Olavi Perkeleenpoika, perheinesi päivinesi!
Onnettomuus on vainova sinua niinkuin susi vainoo saalistansa, ja
kuolonhetkesi on tuleva sinun vähimmin sitä luullessasi. Ha, ha, ha,
luulit pettäneesi minut, mutta itseppä petyit. Juoma, jota nyt sait,
oli myrkkyä. Kun himosi hurmaamana syleilet naista, jota mielesi tekee,
niin pidätpä, kuin pidätkin, käsissäsi kuollutta ruumista.