Vaivaloisen, väsyttävän matkan tehtyänsä suunnattomien autioseutujen
halki, saapui Götrik Fincke seurueineen onnellisesti Olavinlinnaan —
"Savonlinnaan", ”Uuteen-linnaan”, Täällä jo tiedettiin talonpoikain
kapinasta. Koska muka syvimmän rauhan aikana elettiin, oli linnassa
ainoastaan heikko, parin sadan miehen varustusväki. Yön ja päivän halki
Fincke sentähden lähetti sanansaattajat pitäjiin väennostoa varten,
kuten tapana oli Ryssien rynnätessä maahan. Mutta ainoastaan; puoli
toista sataa talonpoikaa linnan lähimmästä, ympäristöstä noudatti
kutsumusta. Kaikissa muissa paikkakunnissa rahvas lähti liikkeelle
yhtyäksensä odottamiinsa nuijamiehiin. Uhkaavan vaaran oivaltaen,
lähetti Fincke sentähden Ientoviestit: Wiipuriin ja Käkisalmeen
apuväkeä pyytämään.
Sill’aikaa rupesi siellä täällä savupilviä etäältä nousemaan, ja päivä
päivältä pienempään piiriin supistuivat ne linnan ympärille. Tiedettiin
jo että tällä lailla nuijajoukko tietänsä merkitsi. Kauvan ei voinut
kestää ennenkun se oli linnan edustallapa Götrik Fincke käski kaikkien
olla varuillansa jaa kahtamoitsi vartiamiehet. Linna oli luja ja hyvinä
varustettu. Virrat kummallakin puolen sitä kalliosaarta, johon se oli
rakennettu, olivat väkevät, ja niistä oli hyvä puolustus. Kunhan vain
oltiin varuillansa, voitaisiin kyllä kestää piiritys, kunnes ehtisi
apua tulla.
Eräänä iltana ilmoitti vahti että toisella puolen virtaa sytytettiin
joku merkkituli. Muutama minuti myöhemmin ilmoitettiin taasen että
Olavi Sverkerinpoika oli tullut, tuoden sanomia Flemingiltä.
Niilo oli vartioimassa portilla. Kun näiden molempain miesten
silmät kohtasivat toisensa leimuavien tervatuohusten valossa, joita
kaksi sotamiestä piteli ja jotka täyttivät porttiholvin punaisella,
tärähtelevällä loisteella, tunsi hauet Olavi heti, ja hänen punaverevät
kasvonsa saivat omituisen, terävän piirteen, joka ei jäänyt Niilolta
huomaamatta. Se heti valtasi hänen mielensä niin, että Niilo vasta
jälestäpäin tuli huomanneeksi, että Olavin seurassa oleva nuori mies
tuntui hänestä vanhalta tutulta, vaikk’ei hän voinut muistaa ken se oli.
Niilosta tuntui kuin olisi Olavin tulosta linnaan synkkä onnettomuuden
aavistus tahtonut vallata hänet. Tuossa punaisessa päässä oli jotakin
kavalaa ja julmaa, jotakin niin epärehellistä, että Niiloa ihmetytti
etteivät kaikki sitä heti huomanneet. Mutta hän ei aikonut jättää häntä
silmistään, ja jos Götrik Fincke vanhanaikaisessa hyväntahtoisuudessaan
ja rehellisyydessään oli liian herkkäuskoinen, niin tahtoi hän,
Niilo, olla tarkasti varuillansa. Näin hän ajatteli, edes takaisin
kävellessään linnapihalla tuon tunnin ajan, jonka hänen vartiovuoronsa
vielä kesti.
Mutta hänen ajatuksensa alkoivat pian käydä toista suuntaa. Heti kun
kapina olisi saatu kukistetuksi, aikoi Götrik Fincke palata takaisin
Porkkolaan. Palanut talo oli rakennettava uudestaan, ja kesällä
pidettäisiin Ebban ja hänen häänsä ilolla ja riemulla. Tuo pitkä matka,
jonka olivat yhdessä tehneet, oli vieläkin hellemmästi yhdistänyt
heidän sydämensä, joissa nyt kahta vireämpänä värähteli nuoruuden
lemmen voimakas, pyhä hehku. Sielu täynnänsä suloisia unelmia käveli
hän tuolla ahtaalla linnapihalla päästä toiseen, olematta millänsäkään
talvi-illan terävästä pakkasesta, joka sai vahtien sormet kangistumaan
tapparakeihäiden ympärillä.
Olavi Sverkerinpojan tulo Olavinlinnaan vaikutti melkoisen muutoksen
sen hiljaisessa elämässä. Götrik Fincken odottaessa apujoukkoja,
kierteli, kun kiertelikin, Olavi linnan varustusväessä, kiivaasti
moittien Fincken toimettomuutta. Mahtavan talonpoikaisjoukon Nokiassa
oli Fleming ajanut hajalleen muutamien ratsumiesten avulla, sanoi
hän, ja se oli vain pelkoa Fincken puolelta, ett’ei hän antanut
väkensä lähteä ulos kurittamaan kapinoitsevia moukkaparvia. Täällä
istuttiin pelkurimaisesti linnan vahvojen muurien takana ja annettiin,
talonpoikien polttaa ja hävittää ihan sotamiesten nenän alla. Olipa
häpeä uljahille sotilaille tuolla tavoin pistäytyä piiloon. Koko
armeija pitäisi heitä pilkkanaan.
Yleinen napina Finckeä vastaan alkoi päästää valloilleen, eikä sitä
päivää ollut, jona ei varustusväki olisi pyytänyt saadaksensa suorita
ulos. Mutta Fincke kielsi. Hän tunsi tuon uhkaavan vaaran eikä tahtonut
antaa alttiiksi väkeänsä eikä linnaa.
Ebbaan oli Olavi Sverkerinpoika heti ensi hetkestä tehnyt inhoittavan
vaikutuksen. Miehen väijyvä katse häntä tuskitti, varsinkin koska se
ehtimiseen seurasi häntä, heidän sattumalta yhtyessään taikka samassa
huoneessa ollessaan.
Eräänä päivänä ilmoitti hän nämä tunteensa Niilolle, heidän yhdessä
istuessaan tornikamarissa.
— Mikä minua myöskin huolettaa, lisäsi Ebba, on se että hän niin
kummallisesti, vihaavasti katselee sinua. Hänellä ei totta tosiaankaan
ole mitään hyvää mielessä. Kavahda häntä.
— Rakas Ebba, vastasi Niilo hymyillen ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen, ei mitään hätää minusta, ja Olavi ritari katselee alinomaa
sinun puoleesi, hän kun on vanha hovimies ja tottunut ihailemaan
naisten kauneutta.
— Mutta hänen katseensa on niin kolkko, että se jäätää vereni, väitti
Ebba.
— Hiljaisuus ja yksinäisyys täällä ikävystyttävät sinua. Tottunut
kun olet siellä isäsi talossa emäntänä käymään ja pitämään silmällä
kyökkejä, aittoja ja navettoja, jakelemaan töitä palvelustytöille
ja itse työskentelemään aikaisin aamusta asti, tuskittaa sinua
joutilaisuus täällä. Ethän sinä voi istua ryyppäävien sotilaiden
parissa linnasalissa, ja täällä ylhäällä on sinulla ympärilläsi
ainoastaan nuo harmaat, alastomat kiviseinät. Näiden sylenpaksujen
muurien sulkemana täytyyhän sinun tuntea olevasi kuin vankilassa, ja
katselussasi ulos ikkunasta, joka oikeastaan onkin vain tykki-aukko,
näet tuon ahtaan linnapihan ja niin pitkälle kuin silmä kantaa
ainoastaan jäätyneitä järviä ja synkkiä metsiä, ilman ainoatakaan
ihmisasuntoa. Ei sovi semmoinen nuorelle tytölle.
Sillä tavoin koki Niilo häntä lohduttaa, mutta Ebba ei kuitenkaan
voinut päästä siitä ahdistuksesta, joka oli hänet vallannut tuosta
hetkestä lähtein, kun hän ensi kertaa linnasalissa ojensi Olavi
Sverkerinpojalle tervehdysmaljan.
Täll’aikaa oli tullut sanansaattaja talonpoikain sotajoukosta. Hänellä
oli muassaan kirje Grötrik Finckelle. Kirje oli ruotsiksi kyhätty ja
siinä sanottiin, että kapinoitsijat olivat tulleet etsimään linnaleirin
ratsumiehiä ja muita, jotka olivat olleet yksissä neuvoin Klaus
Flemingin kanssa ja pitäneet vihaa talonpojille ”eikä muuta tehneet
kuin ryöstäneet, raastaneet ja väkisin vieneet, mitä ovat käsiinsä
saaneet”, sekä että talonpojat pyysivät Finckeltä vastausta, tahtoiko
hän linnoineen antautua saman herran alaiseksi kuin he, nimittäin
Kaarlo herttuan. Kirje, päivämäärältään Joroisista, loppui sanoihin:
"_Thet ähr Gemene Mans villie_", se on yhteisen kansan tahto.
— Vai niin, huusi Fincke vihoissaan sanansaattajalle, ainoalla
kädellään kirjeen hitaisesti avattuansa ja sen ääneensä luettuaan.
Vai niin, tahtovat opettaa minua tuntemaan kansan tahtoa. On olemassa
ainoastaan yksi tahto Ruotsin valtakunnassa, ja se on armollisen
kuninkaamme tahto, ja Ruotsin vanhan lain nojassa käskee se, että
jokainen kavaltaja on rangaistava. Mene ja sano tovereillesi se, sinä
kirottu koira.
— Herra Götrik, lausui Olavi Sverkerinpoika nyt, ettehän aio päästää
tuota lurjusta pois kurittamatta. Hän on ansainnut läksyn, joka
voi opettaa hänelle ja muille talonpojille, mikä siitä seuraa, kun
kehoitetaan Götrik Finckeä kavaltamaan kuningastansa ja valtakuntaa.
Jumal’avita, minä hakkauttaisin poikki ne kädet, jotka tuovat mulle
moisia kirjeitä.
— Niin, te olette oikeassa! Viekää hänet pois ja hakatkaa poikki hänen
kavaltavat kätensä, komensi Fincke, jonka viha oli yltynyt ylimmilleen
Olavi Sverkerinpojan ivallisella äänellä lausumista sanoista. Viekää
hänet pois! Heti paikalla!
Sotamiehet veivät kuolon-kalpean talonpojan pois. Hetken päästä kuului
kauhea valitushuuto linnapihalta.
Ebba ja Niilo kuulivat huudon, riensivät ikkunalle ja katsahtivat
alaspäin. He näkivät silloin jotakin, joka saattoi semmoisiin
näytelmiin tottumattoman Ebban veren jähmettymään kauhistuksesta ja
raa’alla julmuudellaan kovasti kuohutti Niiloakin. Kaksi sotamiestä
piti talonpoikaa kiinni, kolmas piti hänen vasenta kättänsä nostettuna
muuria vasten, samalla kun yksi kohoitti tapparakirvestään, jonka
leveä terä valui verta. Talonpojan oikea käsivarsi venyi hervotonna
hänen sivullaan, ja veri parskui virtana pitkin poikkihakattua kättä,
joka vielä kapeasta liuskaleesta riippui kiinni käsivarren tyngässä.
Nyt heilahutti sotamies tapparaansa. Toinen käsi putosi, kokonaan
katkaistuna käsivarresta, linnapihan kivitykselle, ja kauttaaltansa
verissään vaipui talonpoika, pää löyhänä riippuen, alas pyöveliensä
väliin.
Väristen ja kalpeana kuin lumi linnan-katolla, puristihe Ebba kiinni
Niilon käsivarteen. Yhtäkkiä huutaa parkaisi hän kovasti. Peljästyen
seurasi Niilo hänen katsettansa, joka ikääskuin kangistuneena ja
kauhistuksen valtaamana oli kiintynyt vastapäätä olevan linnasalin
ikkunaan.
Ikkunasta näkyi Olavi Sverkerinpojan punainen pää, suurelta
veripilkulta näyttäen, ja noista vaanivista kasvoista heijasti ilkeys
ja katkera verenhimo, niinkuin myöskin hekkumallinen nautinto tuon
hirveän näytelmän katsomisesta. Ken nyt olisi ollut hänen lähellään,
olisi kuullut hänen mumisevan: "tuo vasta oikein on ärsyttävä moukkia".
Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Jos, kuten hän otaksui, sotaväki liian
aikaisin lähtisi ulos ja vihastuneet talonpojat sen voittaisivat, niin
linna epäilemättä joutuisi heidän haltuunsa, ja silloin ei kapina enää
olisi helppo kukistaa. Hän itse anastaisi sitten, nojautuen salaisiin
valtakirjoihinsa, komennon linnassa ja pitäisi tätä herttualle
saatavissa, Kapina pääsisi tämän menestyksen kautta uuteen vauhtiin,
ja valloitus-armeija tulisi sen vaaran alttiiksi, että kapinoitsijat
piirittäisivät heidät kaikilta puolin. Ja sitten — —. Hän heitti
himoavan silmäyksen vastapäätä olevaan ikkunaan, jossa hän oli nähnyt
Ebban haamun.
Heti hänen Olavinlinnaan tullessaan oli kiihkoinen intohimo tuohon
kauniisen tyttöön hänet vallannut. Että Ebba oli kihloissa Niilo
Iivarinpojan kanssa, se ei häntä suuresti huolettanut.
Semmoisen kilpailijan saattoi helposti sysätä pois tieltään, tavalla
tai toisella. Ja kunhan vain linna kerran olisi hänen, niin kyllä hän
sitten tietäisi pitää huolen muusta.
Hetkisen kuluttua siitä käskettiin linnan varustusväki lähtemään
liikkeelle. Fincke oli noudattanut Olavi Sverkerinpojan yhä uudistamia
kehoituksia ja sotaväen, sekä miehistön että päällikköjen, hartaita
toivomuksia saada marssia talonpoikia vastaan, olletikkin koska
osasto näiden sotajoukkoa läheni pohjosesta päin, ja tuo vaara, että
talonpojat sulkisivat heidät välillensä joka haaralta, kasvamistaan
kasvoi. Fincke antoi sentähden koko pienen miesvoimansa lähteä
liikkeelle, pitäen luonaan ainoastaan muutaman kymmenkunnan sotamiehiä
vartioimassa linnaa.
Kun Niilo, — sanottuaan jäähyväiset morsiamellensa, joka oli
kauhistuneena ja täynnään pahoja aavistuksia, — kävi alas
talliin käskeäksensä Pekkaa valmistamaan hänen hevosensa, putosi
harmaanvalkoinen esine hänen jalkoihinsa. Niilo katsahti ylöspäin
ja näki eräässä ikkunassa pään, joka heti vetäytyi takaisin. Oliko
tämä harhanäköä? Hän luuli tuntevansa Gretchenin, tuon tytön Turun
markkinoilta. Miten oli hän voinut tulla tänne ja mitä oli hänellä
täällä tekemistä?
Niilo kumartui alas ja otti tuon esineen, jonka hän huomasi kiven
ympärille käärityksi paperiksi. Hän levitti sen auki ja näki että
siihen oli jotakin kirjoitettu. Käsi-ala oli melkein mahdoton lukea,
mutta hänen onnistui saada siitä selkoa. Paperissa oli ainoastaan pari
sanaa: olkaa tarkasti varoillanne.
Silloin juolahti hänelle mieleen tuo Olavin kanssa tullut nuorukainen.
Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa aprikoida tätä kaksinkertaista
ongelmaa, sillä linnapiha rupesi tulemaan täyteen sotaväkeä, ja
hetkisen mentyä oli kaikki valmiina lähtöön.
Olavi Sverkerinpoika, jolle hyökkäyksen johto oli uskottu, vei
tahallansa joukon päin vastoin sitä suuntaa, jossa hän arveli
nuijajoukon päävoiman olevan ko’olla. Muutamia päiviä kuljettuansa,
sai hän tietää että parvi nuijamiehiä oleskeli eräässä läheisessä
talon pojan-talossa. Hän komensi silloin Niilon kahdenkymmenen miehen
kanssa ajamaan heidät ulos sieltä. Itse tulisi hän apuun, niin pian kun
hän nopealla marssilla pohjoseen päin olisi pahoittanut erään, parin
penikulman päässä siitä mellastelevan pienemmän nuijaparven vetäytymään
takaisin, jotta hänellä olisi selkä selvänä, sanoi hän.
Kahdenkymmenen ratsumiehensä kanssa saapuessaan talonpojan-talolle,
huomasi Niilo että nuijamiehet, jotka vakojiensa kautta olivat
saaneet tietoja hänen yrityksestään, olivat varustetut puolustukseen.
Kukkulalla oleva kartano, joka aikakauden rakennustavan mukaan oli
täydellisesti umpinainen, muodosti suljetun, vahvoista hongista
valmistetun linnoituksen, joka tosin oli matala ja pieni, mutta
kuitenkin hyvänä suojana puolustajilleen, jotka voivat käyttää pirtin
kapeita ikkuna-aukkoja ampumareikinä.
Niilo ryhtyi heti rynnäkköön, mutta tämä; torjuttiin, ja kolme
ratsumiestä kaatui, talonpoikain nuolet nahassaan. Kaksi tuntia
kesti sitten tappelua, mutta mitään vahinkoa ei puolustajille saatu.
Silloin Niilo ryhtyi uuteen väkirynnäkköön. Laukaistuaan väkipyssynsä
pirtin ikkuna-aukkoihin, ryntäsivät sotamiehet esiin musertaakseen
tapparoillaan ja kirveillään lujasti teljetyn portin. Niilo, joka
juoksi väkensä etupäässä, sai vähäisen haavan päähänsä nuolesta, mutta
hyökkäsi kuitenkin hillitsemättömänä eteenpäin. Kumisten kolahtivat
kirveeniskut porttiin, ja nuo puoleksi läpihakatut lankut alkoivat jo
ryskyä saumoissaan.
— Vielä pari rivakkaa sivallusta, pojat, niin ovat he hallussamme!
huusi Niilo, nostaen miekkaansa iskeäksensä viimeistä kertaa
irtautuvaan lankkuun. Silloin kaatui hän suinpäin, saatuaan selkäänsä
nuolen, joka tunkesi haarniskan halki. Monta sotamiestä kaatui
niinikään, ja joukko nuolia lensi vingahtaen porttiin. Silloin
kauhistus valtasi piirittävät, ja he syöksivät nurin niskoin tiehensä.
Joukko nuijamiehiä, jotka olivat hiipineet ulos pienen takaportin
kautta ja läheisen aidan suojassa uskaltaneet kappaleen matkaa
poispäin ahdistaakseen piirittäjiä takaa, hyökkäsi nyt päälle ja otti
haavoitetut haltuunsa.
Sill’aikaa oli Olavi Sverkerinpoika kulkenut eteenpäin pari penikulmaa,
tapaamatta mitään vihollista. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin eikä
myöskään lähettänyt mitään miesosastoa Niiloa auttamaan.
Silloin saavuttivat hänet nuo tappiosta paenneet ratsumiehet, ja hän
näki ilokseen ett’ei Niiloa ollutkaan heissä. Ainoa, joka ehkä häntä
epäili, oli nyt poissa, eikä hänen tarkoituksiinsa Ebbaankaan nyt
enää ollut mikään paha pulma estelemässä. Kun pakolaiset, saadaksensa
veruketta paolleen, ilmoittivat muka törmänneensä yhteen erään
nuijamiesten pää-osaston kanssa, oli Olavi sitä uskovanansa ja retkeili
kiirekulkua eteenpäin.
Kaikki oli siis tähän saakka käynyt tuon juonikkaan miehen laskujen
mukaan. Arvattavasti olikin nyt, luuli hän, talonpoikien sotajoukko
koo’lla Olavinlinnan tienoilla, ja tuo puolustajia puuttuva linnoitus
oli sanottavaa vastarintaa tekemättä joutuva kapinamiesten käsiin.
Mutta Olavin, ilo petollisten juoniensa onnistumisesta ei jäänyt
pitkälliseksi. Lentosana Finckeltä saavutti hänet, ilmoittaen että
kaikki kävi hyvin, että linna oli saanut väkeä ja tykkiä lisäksi, että
kapina Hämeessä oli kukistettu, että Fleming koko sotajoukkonsa kanssa
jo oli Hollolassa sekä että talonpoikain sotajoukon kaikki osastot
olivat pakosalla.
Olavi Sverkerinpoika, nähdessään siten tämän osan tuumistaan
rauenneeksi ja koko kapinan turhaksi, raivosi vihoissaan, kiroten
talonpoikia sydämensä pohjasta. Seuraavana päivänä kohtasi hän
kuusikymmentä miestä pitävän nuijajoukon, jotka olivat varustauneet
erääsen taloon. Hän sytytti, kun sytyttikin, ilman pitemmittä mutkitta
nurkat palamaan, paistaen nuijamiehet eläviltä ynnä talonväen kanssa:
miehet, naiset ja lapset. Jotka koettivat tunkea ulos, ne sysäsi
sotamiehet tapparoillaan takaisin liekkeihin. Olavin punainen naama
naurahteli tyytyväisyydestä tuon kauhean näytelmän kestäessä Ainoastaan
kolme miestä pääsi tulisaunasta pois ja otettiin vangiksi.
Juuri valkean ehtiessä rakennuksen viimeiseen loukkoon, vingahti
jousen-ampuma ilmassa, laukaistuna reiästä palavan talon katossa.
Ampuma kävi Olavin vasempaan käsivarteen. Se oli puukko, jota oli
käytetty viimeistä laukausta varten, kun jo kaikki nuolet oli ammuttu.
Olavi veti puukon ulos kirveltävästä haavasta, joka kuitenkaan ei ollut
vaarallinen, katseli sitä vihasta säkenöivin silmin ja komensi lyhyesti:
— Hirttäkää vangit!
Nuoraa sovitettaessa viimeisen vangin kaulaan, kysyi tämä:
— Kuka on tuo armollinen herra?
— Olavi Sverkerinpoika, vastasivat sotamiehet.
Silloin huusi vanki:
— Olavi Perkeleenpoika, kerran kysytään sinunkin niskaasi!
Samassa hetkessä tuli muuan vanha vaimo juosten palavasta talosta.
Hartioilla venyvät siirohiukset olivat puoleksi palaneet, ja
vaatteet viruivat suitsuvina repaleina hänen ruumiillaan. Hän kiersi
kuolemaan-tuomitun miehen käsivarsiinsa, ja kun sotamiehet tahtoivat
temmata hänet pois, huusi hän kimakalla äänellä:
— Olkaa minuun koskematta!
Vaimon ulkonäössä ja äänessä oli jotakin niin kolkkoa, että sotamiehet
väistyivät.
— Ken on tuo kirottu akka? Viekää hänet pois! huusi Olavi
Sverkerinpoika.
— Se on hänen äitinsä. Älkää häneen koskeko, hän on noita-akka! vastasi
ääniä joukosta.
— Miksi vankia ei hirtetä? huusi Olavi vihasta kalpeana. Ylös ilmaan!
Jos ei akka hellitä, niin nouskoon hän samassa.
Sotamiehet vetivät nuorasta. Se kohosi kappaleen matkaa
kaksinkertaisine taakkoineen, mutta katkesi sitten näiden painosta.
— Hän on vapaa! huusivat selvästi huojeten ympärillä seisovat
sotamiehet, jotka olivat ruvenneet säälimään uhriansa.
Yleisen maan-tavan mukaan arveltiin hirteentuomittu, jolta nuora sattui
katkeamaan, täydellisesti kärsineen rangaistuksensa. Tähän tuli nyt
lisäksi että nuoran katkeamisen oli vaikuttanut tuon vanhan vaimon
noitumus, ja sotamiehet heittivät peloissaan nuoranpätkän menemään.
Tuo ilkeä hymy hilasteli taasen Olavi Sverkerinpojan huulilla ja
silmissä.
— No niin, sanoi hän, pääsköön mies. Mutta vangitkaa akka.
Nähdessään poikansa vapaaksi, antoi vanha vaimo, sanaakaan lausumatta
ja yrittämättäkään mitään vastarintaa, sitoa itsensä.
— Ehkä häntä tarvitsen, mumisi Olavi Sverkerinpoika hampaistansa.