Etelä-Pohjanmaalla oli vilkasta elämää. Kaikilta tahoilta kokoontuivat
talonpojat, jättäen kotiin ainoastaan vanhukset ja lapset. Sotaväen
vihattu ies oli nyt riisuttava ja rasitettu kansa valtaansa näyttävä.
Joulukuun loppupuolella oli talonpoikain sotajoukko ko’olla, noin tuhat
miestä. Se oli nyt valmiina lähtemään liikkeelle.
Jaakko Ilkka, joka suomatta itselleen hengen rauhaa oli pannut kapinan
toimeen ja nyt oli talonpoikaisjoukon pääjohtajana, puhallutti torvea
merkiksi, että hän tahtoi puhua kansalle.
Joukko oli järjestynyt pienelle tasangolle aamupuhteessa, jonka
ensimäiset vaaleat sarastukset juuri alkoivat näkyä puiden latvojen
takaa.
Se oli kummallinen armeija: muutamat olivat varustetut pyssyillä,
miekoilla, jousilla taikka keihäillä, mutta useimmat kirveillä,
kangilla, nuijilla ja muilla lyömäaseilla. Myöskin osa säännöllistä
jalkaväkeä, jotka olivat yhtyneet veljiinsä, näkyi heidän joukossaan,
kantaen muutamia lippuja. Mutta kokonaisuudessaan olivat he ilman
niitäkään sotaista järjestystä. Itsekukin piti huolta itsestään.
Pitäjä- ja kylämiehet yhtyivät suuremmiksi tai pienemmiksi joukoiksi
ilman johdotta; ainoastaan yksi asia oli yhteinen; viha sitä sortoa
vastaan, jota he kaikki niin kauvan olivat kärsineet ja jota he nyt
epätoivon rohkeudella yrittivät viskaamaan niskoiltaan.
Ilkka oli noussut seisomaan kivelle, ja hänen ympärillään olivat muut
johtajat.
— Hyvät ystävät ja maamiehet, sanoi hän torven pitkäveteisten sävelten
tauottua, me lähdemme nyt puhuttelemaan Klaus Flemingiä. Minä olen,
kuten tiedätte, kerran ennen ollut hänen puheillansa. Silloin viskautti
hän minut linnan syvimpään vankiluolaan. Arvatkaas mitä näin siellä!
Näin, kun näinkin, menehtyneen kuolleen ruumiin mätäisessä olkiläjässä.
Se oli mies Pohjanmaan puvussa. Rotat ja syöpäläiset olivat kalvaneet
hänen kasvonsa, ett’en voinut häntä tuntea. Mutta hän kyllä oli
joku teikäläinen, jonka Flemingin huovit olivat vieneet pois, hänen
tahtoessaan puolustaa vaimoansa ja tyttäriänsä taikka ruis-vakkaansa
ryöstäviä huovia vastaan. Kuollut vietiin pois, ja minä sain hänen
vuoteensa. Moisia makuusijoja, näettekös, tarjoo meille Klaus Fleming.
Mutta ystäväni eivät unohtaneet minua; he tulivat yön hiljaisuudessa
ja ottivat minut ulos, ennenkun kärsimykset vielä olivat ehtineet
viedä järkeäni tai rotat päässeet ruumistani järsimään. Tullessani
sitten takaisin Pohjanmaalle, oli taloni poltettu karjoineen,
hevosineen, haluineen päivineen. Mutta mitä puhunkaan tästä teille?
Eivätkö Flemingin ryyttärit ole ryöstäneet teidänkin aittojanne ja
latojanne ja rääkänneet teidän vaimojanne ja tyttäriänne? Eikö heidän
keihäsvartensa ole koskeneet teidänkin selkiänne? Ettekö ole nälkää
nähneet ja janoissanne olleet, sotamiesten istuessa teidän tuvissanne
ahmien ruokianne ja juoden oluttanne? Pohjalaiset! Kun Ryssät
ryntäsivät maahanne, puolustitte te itseänne kuin miehet ja ajoitte
heidät pois, eivätkä he aivan väleen uskalla uudestaan tulla. Heitä
oli kuitenkin monta vertaa enemmän kuin Flemingin ratsumiehet, joiden
väkivaltaa te siivosti olette kärsineet. Tahdotteko säästää näitä
pyöveleitänne nytkin vielä, kun tiedätte heidänkin olevan valtakunnan
ja herttuan vihollisia ja kun herttua itse on käskenyt teidän hosua
heidät päältänne nuijilla ja aidan-seipäillä, niinkuin rupisia koiria
hosutaan? Ei, te ette tahdo heitä säästää. Flemingin pitää oppia
tuntemaan kansan valtaa, ja jos hän salpautuu sisään linnaansa, niin
revimme hampaillamme koko linnan hajalleen.
Raikuvat suostumushuudot seurasi näitä Ilkan sanoja. Hetken päästä hän
taasen puhallutti torveen, merkiksi että hän tahtoisi puhua lisää, ja
kun jälleen vaiettiin, jatkoi hän:
— Kaarlo herttua pitää meidän puoltamme. Hän on itse sanonut että
saamme omin käsin hankkia oikeutta. Eilenkin vasta sain kirjeen
eräältä hänen lähettiläitään Turussa, joka kehoittaa meitä pitämään
puoltamme; kaikki kyllä käy hyvin. Olemme yhtenä miehenä jättäneet
kotimme ja kontumme syöstäksemme sortajat kansan niskoilta. Seisomme
tässä veljeksinä, jotka taistelevat saman asian puolesta. Jos joudumme
tappiolle, niin Fleming ratsumiehineen meille verisesti kostaa. Mutta
me emme tule tappiolle, sillä koko kansa on puolellamme. Mutta voitolle
tullaksemme, täytyy meidän olla yksimieliset ja aina pitää yhtä.
Kirottu olkoon sentähden se, joka nyt pettää kansan asian ja luopuu
veljistään taistelussa.
Ilkka kohoitti kätensä ylöspäin, ja sotajoukosta kohosi niinikään,
raikuvien suostumushuutojen kaikuessa, tuhannet kädet taivasta kohden.
Naiset ja lapset, joita joukottain oli tullut saapuville jäähyväisiä
sanomaan, itkeä nyyhkivät. Hetki oli juhlallinen. Se taistelu, jota
nyt aljettiin, oli — sen tunsivat he sydämissään — taistelu kaikkien
puolesta, oman pesän puolesta, talonpojan pirtin ja peltosaran puolesta
koko Suomenmaassa.
Ilkan Jaakko viittasi, lähtötorvea puhallettiin, ja päällysmiehet
etupäässä lähti talonpoikain sotajoukko liikkeelle Hämeenmaahan päin.
Yksi osasto lähetettiin Paavo Palaisen ja muutamain muiden päällikköjen
johdolla Savoon.
Tullessaan Nokian kartanolle, seisahtui sotajoukko, asettuen leiriin
vaahtoavan Emäkosken niskalle, puolustukseksi erittäin sopivaan
asemaan. Tässä hyökkäsi sen kimppuun Knuut Kurki, jonka kuitenkin pian
täytyi vetäytyä takaisin. Tämä voitto elähytti vieläkin nuijajoukon
luottamusta, ja mielet jännityksissä se hyvin turvatussa asemassaan
odotteli Klaus Flemingin tuloa. Vakojat olivat ilmoittaneet, että tämä
kolmen tuhannen, ratsu- ja jalkamiehen sekä muutamain vahvojen tykkien
kanssa riensi kiitokulkua Turusta tänne päin.
Ilkka oli jo nuijajoukon lähtöä tehdessä levottomuudella huomannut,
miten puuttuva järjestys ja kuri vallitsi miehissä. Mitä edemmäksi
joukko joutui, sitä pahemmaksi kävi epäjärjestys. Talonpojat eivät
voineet hillitä ryöstämisen kiusausta ja tuskin yhtäkään oli koko
joukossa, joka ei olisi kantanut suuria taakkoja kaikenlaista
aateliskartanoista otettua tavaraa. Olutta ja paloviinaa virtasi
tulvanaan, ja juopumus synnytti tappeluja ja eripuraisuutta. Ilkka ja
muut päämiehet olivat ryhtyneet tähän taisteluun väkivaltaa ja sortoa
vastaan loukatun oikeudentunteen vaikutuksesta, vapaa talonpoika kun
tahtoi vastustaa itsevaltaisten herrain ja sotamiesten laittomaa
mielivaltaa. He panivat arvelematta henkensä ja onnensa alttiiksi
kansan asian puolesta. Kovasti he tuskistuivat nyt tuon kevytmielisen
huolettomuuden tähden. Turhaan kokivat he ylläpitää jonkinmoista
järjestystä. Kuta useampia päiviä toimeton odotus kesti, sitä
löyhemmiksi ja veltommiksi kävivät mielet, ja talonpojat rupesivat
ikävöimään kotiin helposti saatuine tavaroineen. Ilkka oli liikkeellä
yöt päivät. Hän huomasi tavallisesti vahtimiesten olevan poissa
paikoiltaan taikka juopuneina ja nukkuvina. Väki suoraan kieltäytyi
häntä tottelemasta, kuleksi ympäristössä ryöstöretkillä ja valitteli
kovasti, kun ei saanut ottaa lisää, vaan kun täytyi muka venyä täällä
toimetonna, sill’aikaa kun ehkä muut ehtivät ohitse vieden kaiken
saaliin.
Täll’aikaa läheni Fleming sotaväkineen. Uhkaava vaara palautti
järjestyksen nuijajoukon hajallisiin laumoihin, ja kun Fleming vuoden
viimeisenä päivänä saapui Pirkkalan pappilaan, — jossa ainoastaan
kaitainen harju eroitti hänen armeijansa nuijajoukosta, — ja alkoi
hyökkäyksen, kohtasi häntä urhokas vastarinta. Tappelu kesti koko
tuon lyhyen talvipäivän, ja illan suussa täytyi Flemingin lakkauttaa
hyökkäys. Tykit eivät vielä olleet ehtineet perille, mutta myöhemmin
illalla niitä odotettiin. Niiden avulla oli tappelu seuraavana päivänä
uudistettava.
Hyökkäyksen vielä paraikaa kestäessä, tuli Flemingille tieto, että
Etelä-Hämeen rahvas oli tarttunut aseisin ja nyt ryntäsi eteenpäin
yhtyäksensä nuijajoukkoon. Tila saattoi siten käydä vaaralliseksi. Jos
Pohjalaisten onnistui asemansa säilyttää, saisivat hänen sotajoukkonsa
nuo uudet kapinoitsijat selkäänsä, ja silloin saattoi tappelun päätös
käydä epävarmaksi.
Olavi Sverkerinpoika, joka oli seurannut Flemingiä Turusta voidakseen
katsella tapausten menoa läheltä ja ohjataksensa niitä aiheittensa
mukaan, oli kuitenkin urkkijainsa kautta saanut tietää, että
kapinajoukko melkein oli hajoomaisillansa, ja oivalsi, että tykkien
avulla tapahtuva hyökkäys seuraavana päivänä varmaankin oli sen ajava
hajalleen kuin höyheniä tuuleen. Että, semmoinen voitto suuressa
määrässä vahvistaisi Flemingin valtaa, oli varsin selvä. Tätä
ehkäistäksensä koki hän saada Flemingiä sopimuksenhieromiseen. Marski
ens’aluksi ei tahtonut semmoisesta kuulla puhuttavankaan. Mutta Olavi
Sverkerinpoika koki kumota kaikki hänen aikeensa. Rangaistus saavuttaa
heidät sitä varmemmin, arveli Olavi, kun he jälleen ovat hajallaan
kotipaikoillansa. Nyt olivat he voittoisasti torjuneet kaksi hyökkäystä
peräkanaa ja olivat kahta vertaa rohkeammat menestyksensä johdosta.
Epätietoista oli, kävisikö ajaa heidät heidän asemastansa, ja jos
marskin olisi pakko peräytyä, niin olisi se seikka ilmoitusmerkkinä
yleiseen kapinaan kautta koko maan. Silloin olisi sopimuksen-hierominen
myöhäistä, Nyt sitä vastoin kävisi se laatuun, Flemingin hukkaamatta
kunniaansa. Fleming voisi olla arvelevinaan, että kansaa olivat
viekoitelleet ja yllyttäneet kapinan johtajat, vaatia, että nämä
jätettäisiin hänen haltuunsa, ja luvata, että tuo vihattu linnaleiri
lakkautettaisiin.
Toisten päällikköjen neuvosta ja etupäässä karttaakseen tarpeetonta
verenvuodatusta, päätti Fleming viimein suostua tähän ehdoitukseen.
Knuut Kurki, Aabraham Melkiorinpoika, joka itse oli tuonut tiedon
Flemingille kapinan syttymisestä, ja Olavi Sverkerinpoika lähetettiin
sopimusta hieromaan.
Tässä kysyttiin varovaisuutta, ja tahallansa kiersivät he kapinan
johtajia, alkaen hieromisiansa sen parven kanssa, joka oli vartioimassa
lähinnä Flemingin leiriä.
Heidän asiansa luonnistui paremmin kuin olivat odottaneetkaan, ja
kiittää saivat he siitä Olavi Sverkerinpojan puhetaitoa. Kuullessaan
pääsevänsä linnaleiristä, talonpojat arvelivat saavuttaneensa mitä
olivat kapinallaan tarkoittaneet. Enin osa ikävöi kotiin, saatuaan
kyllikseen sota-elämän tavattomista vaivoista. Heidän mielestään Olavi
oli oikeassa, väitellessään että he nyt kunnialla saattaisivat palata
tiloillensa, jossa heidän käsiään tarvittiin talvitöitä varten, sekä
että heidän myöskin pitäisi iloita, koska vielä olivat hengissä.
Flemingin väki oli muka ollut väsyksissään pitkästä matkasta, eikä
tykit vielä olleet ehtineet perille. Mutta pian oli tästä toista
tuleva. Parasta oli sentähden tyytyä varmaan rauhaan ja sovintoon,
koska tuleva tappio oli yhtä varma. Ennen pitkää tulisi muka
kuningas Sigismund kotiin valtakuntaansa, ja silloin heidän asiansa
tutkittaisiin Ruotsin lain ja oikeuden mukaan. Mutta ne, jotka olivat
houkutelleet heitä rikkomaan maan rauhaa, — Ilkka, Pouttu ja Kontsas
—, tulisi heidän antaa hallustaan, säilytettäviksi kunnes kuningas
saapuisi. Nämä muka oikeastaan syylliset olivatkin, eikä he.
Välipuheiden päätökseksi jäi, että talonpojat lupasivat puhutella
toisia ja sitten antaa vastausta. Tämä tulikin illemmalla. Talonpojat
sanoivat suostuvansa marskin ehtoihin, ja seuraavana aamuna
jätettäisiin Ilkka ja muut päämiehet Flemingiläisten haltuun.
Kaikki siis oli käynyt Olavi Sverkerinpojan laskujen mukaan. Mutta jos
Flemingillä vain oli johtajat hallussaan, niin oli kapinakin samassa
kukistettu. Tätä ei Olavi Sverkerinpoika tarkoittanut, ja hän antoi
sentähden Ilkalle ja muille kapinan päämiehille salaa tiedon Flemingin
ja talonpoikain kesken tapahtuneesta sopimuksesta.
Sydänyön aikana hiipi sitten yksinäinen mies varovaisesti talonpoikain
leirin läpi. Se oli Ilkka. Maantien vieressä oli rekiä toinen toisensa
perästä, täynnään kaikellaista saalista, ja hevoset olivat sidottuina
rekiin. Hän irroitti lähimmän hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti
täyttä laukkaa tiehensä. Päästyään kappaleen matkaa leiristä, katsahti
hän taaksensa, mumisten hampaistaan:
— Kirottu olkoon se, joka pettää veljensä tappelussa!
Siitä katosi ratsastaja uuden vuoden sydänyön pimeyteen.
Matkakuormia ja miehiä, raskaat taakat seljässä, alkoi nyt parvi
toisensa perästä lähteä liikkeelle leiristä. Eihän ollut enää mitään
sodan syytä, miksi siis jäätäisiin siihen? Olipa ikääskuin itsekukin
olisi tahtonut rientää pois siitä paikasta, jossa yhteisen asian ja
päällikköjensä hengen olivat pettäneet, — jättäen toisille kavalluksen
täyttämisen.
Kun ne, joiden tuli ottaa Ilkka ja muut päälliköt kiinni unesta,
eivät löytäneet heitä, ja kun selvisi että he olivat paenneet, joten
siis ei voitaisi antaumis-ehtoja täyttää, valtasi sanomaton kauhistus
kapinajoukon. Ei sitä ollut, joka olisi pystynyt kannattamaan
kuuliaisuutta. Kavalluksen kautta olivat viimeisetkin järjestyksen
siteet katkenneet, ja nyt hajaantui kaikki hurjaan sekamelskaan.
Mustana kuohulaineena, joka sulkunsa särkee, samosi nuijajoukko lujasta
asemastaan Nokian kosken luona pohjoseen päin. Pimeys esti lähtemästä
erästä osastoa, joka piti leiriään ahtaassa notkossa korkeiden
metsämäkien välissä, ja niinpä sytytettiin soihtuksi läheinen heinälato
palamaan.
Palavasta ladosta lähtevä valo saattoi Flemingin vartiamiehet
aavistamaan, ettei kaikki ollut aivan säntillään. He hiipivät hiljaa
eteenpäin ja huomasivat leirin tyhjäksi.
Saadessaan tiedon nuijajoukon paosta, luuli, Fleming että talonpojat
olivat tahtoneet häntä pettää, korjaten sekä omansa että johtajainsa
luut. Hän pani sentähden ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Kaksi
penikulmaa Nokiasta huovit saavuttivat talonpoikien joukon, joka ei
ollut varustettuna mihinkään puolustukseen, ja vuoden ensimäisen päivän
koitossa alkoi nyt verinen teurastus. Tässä ei ollut muuta pelastuksen
neuvoa kuin kiireinen pako. Kun raskaita kuormia ei niin pian saatu
tyhjiksi, jäivät ne siihen, taikkapa leikkasivat talonpojat reikiä
herraskartanoista ryöstämiinsä säkkeihin ja höyhenpatjoihin, niin että
jyvät vuotivat ulos tietä pitkin ja höyhenet paksuna pilvenä peitti
ilman. Kantajat heittivät menemään raskaat hopeanyyttinsä ja muut
taakkansa, samoten metsien syvyyteen, johon ratsuväki ei saattanut
heitä seurata. Pitkälle aamupuoleen kesti vainoa ja verisaunaa, ja sen
kulkua merkitsi kuolleiden ruumisten kasat tuon kahdentoista penikulman
metsän keskikohdalle, joka oli Satakunnan ja Pohjanmaan välissä.
Kirous oli kohdannut nuijajoukon, kavallus oli saanut verisen palkkansa.
Jo ennen päivän koittoa oli Olavi Sverkerinpojan lähettämä salainen
sanansaattaja matkalla Turkuun. Tämä viesti vei Filippus Kernille Turun
linnassa kirjettä Olavilta Kaarlo herttualle, jossa Olavi ilmoitti
miten Nokian luona oli käynyt, miten hänen oli onnistunut pelastaa
talonpoikais-joukon johtajat ja miten muka kapina oli levinnyt Hämeesen
ja Savoon. Hän itse kirjoitti — herttuan palvelija — aikoi nyt lähteä
Olavinlinnaan, koettaaksensa saattaa Savon asiat parahimmalle tolalle.