Iso tupa Porkkolan kartanossa oli somistettu ja koristettu jouluksi.
Seinät olivat verhotut valkoisella palttinalla ja penkit samettisilla
ja silkkisillä kankailla ja tyynyillä. Lattia oli peitetty oljilla ja
pöytä katettuna. Suuressa takassa leimusi kunnollinen valkea.
Vasta tulleena joulusaunasta, jonka kuuma vielä purppurana paahtoi
hänen poskillaan, astui Ebba tupaan ja näki asiain olevan hyvässä
järjestyksessä. Jos hän jo oli rehevä ja kaunis yksinkertaisessa
arkipuvussaan, jommoisena hänet näimme rukkinsa vieressä, niin oli
hän, jos suinkin, vieläkin kauniimpi nyt tuossa ruumiinmukaisessa
samettihameessaan, joka päästi hänen muotonsa näkyviin koko
sen nuorteassa uhkeudessa. Kaunista päätä verhoi suuri, kankea
samettikaulus ja valkoinen kursio ikääskuin hänen kauneuttaan
kartuttavana kehyksenä, ja nuo hienot kädet näyttivät tavallista
valkoisemmilta ja pehmeämmiltä, pistäen ulos ahtaiden hihojen
pitsi-manseteista. Paksut, moninkertaiset kultaketjut riippuivat
kaulassa ja rinnoilla, ja hopeavyö oli vyötäisillä.
Nyt tulivat Götrik Finckekin ja Niilo sisään. Iloista joulua
toivotettiin toinen toiselleen, ja suuri kolmihaarainen, keskellä
pöytää seisova joulukynttilä sytytettiin. Kaikki talonväki kokoontui
nyt veisaamaan jouluvirttä. Palvelijat seisoivat ovensuussa, mutta
Fincke lähestyi miehiä ja vei heidät väkisinkin istumaan penkeille, ja
Ebba pahoitti vaimoväkeä tekemään samoin. Kun kaikki olivat asettuneet
paikoilleen, alkoi Fincke itse virren, ja Ebba, Niilo ja väki yhtyivät
lauluun. Joulun rauha ja ilo asui kaikkien rinnassa, ja monissa
vaivojen ja vuosien rypistämissä kasvoissa kiilteli liikutuksen kyynel.
Virren loputtua Fincke lausui;
— Kas niin, hyvät ihmiset, nyt on joulu tuvassa. Maistukoon kaikille
jouluruoka ja jouluolut ja olkaa iloiset. Kerta vain vuodessa joulu!
Vanha talonvouti astui esiin, kätteli Finckeä, Niiloa ja Ebbaa ja
toivotti iloista joulua. Toiset seurasivat vuorossaan, ja sitten
vetäysi väki jälleen ovelle, mennäkseen väen-tupaan, jossa jouluruoka
vartosi.
Silloin kuului hevonen täyttä laukkaa tulevan pihalle. Kiireiset
askeleet kajahtivat etehisessä, ovi temmattiin auki ja muuan ratsastaja
astui sisään.
— Herra Götrik, sanoi hän, talonpojat Pohjanmaalta ovat tuossa paikassa
täällä. Monin tuhansin ovat he vaeltaneet Hämeenkankaan poikki, ja
kaikkialla nousee rahvas yhtyen heihin. He sanovat aikovansa ko’ota
ympärilleen koko Hämeen ja Savon väestön, valloittaa Hämeenlinnan ja
Olavinlinnan ja sitten retkeillä Turkuun, ottaakseen Klaus Flemingin
vangiksi ja jättääkseen hänet herttualle. Kapinoitsijat ovat jo Nokian
kohdalla. Kangasalla ja Pirkkalassa he ovat polttaneet ja ryöstäneet
paljaiksi monen aatelismiehen talot.
— Vai niin, Pohjalaiset siis eivät juonittele ainoastaan omissa
kotipaikoissaan, vaan kokevat yllyttää koko maan talonpoikia? Mutta
mitä toimittaa sitten sotaväki? Miksi ei ajeta hajalleen noita
kahakoivia moukkajoukkoja? huusi Fincke vihaisena.
— Sotaväki ei ole päässyt kokoontumaan, vaan sen on täytynyt
joka taholla paeta talonpoikia. Knuut Kurki on kahdella sadalla
ratsumiehellä hyökännyt heidän kimppuunsa Nokian luona, mutta hänen
täytyi peräytyä.
— Mitä tekee sitten Klaus Fleming?
— Sitä emme tiedä.
— Niin, sanoi Götrik Fincke, tässä ei ole muu neuvona kuin lähteä
Olavinlinnaan valvomaan, ett’ei Savon rahvas yhdisty kapinoitsijoihin.
Joutukaa nyt että saamme vähä ruokaa ja juomaa, sillä meillä on pitkä
matka tehtävänä. Toimita hevonen re'en eteen ja satulat hevosten
selkään, sanoi hän, puhutellen talonvoutia, ja pidä sitten huolta
talosta. Keräile kokoon ja kätke varmaan paikkaan mitä voi.
Miehet istuivat pöytään, mutta Ebba ei joutanut syömään. Hän ajatteli
tuota pitkää matkaa, joka oli tehtävänä, ja pani vakkaan niin paljon
kuin mahtui niitä ruokia, joita runsahin määrin oli valmisteltu
jouluksi. Sitten neuvoi hän väelle mitkä arkut etupäässä olivat
kannettavat pois säilöön ja kätköön ryöstäviltä talonpojilta, ladelIen
yhteen arkkuun kaikki hopeat.
Tuskin oli tämä tehty, kun talonvouti tuli sisään ilmoittaen, että
hevoset olivat valmiina; eikä aikaakaan, niin oltiin jo matkalla.
Lunta alkoi sataa, ja pakkanen oli jotoskin kova. Mutta Ebba istui
huolellisesti käärittynä vällyihin, ja ratsastajilla oli suuret,
karvanahoilla sisustetut viitat. Ajettiin hyvää ravia eespäin autiota
seutua. Heidän päästyään pari penikulmaa kodista, kävi tie ylängön
rinnettä ylöspäin, josta selvällä ilmalla näki hyvin kauvas seutujen
yli. Harjun harjalla seisahti Götrik Fincke, joka ratsasti pienen
retkikunnan etunenässä.
— Katsokaas, sanoi hän, osoittaen kaukana välkkyvää valkean valoa.
Näkyypä todellakin todenteko tulevan. Siellä Porkkola palaa nyt.
Kamala tunne valtasi matkustajat. He tunsivat pakenevansa kapinoitsevaa
kansaa, joka, mielettömänä liekuttaen vihan ja murhapolton soihtua, oli
sytyttänyt ne liekit, jotka tuolla punaisina nousivat taivasta kohden,
poroksi polttaen tuon rauhallisen, uutteran kodin.
Ja taasen lähti matkue liikkeelle. Oli pimeä metsässä, ja lumi kävi
yhä syvemmäksi. Ankeammille, tuulelle alttiimmille paikoille tullessa,
oli suuret kinokset tiellä, että oli vallan vaikea päästä eteenpäin.
Hevoset alkoivat väsyä. Mutt’ei ollut enää pitkä erääsen taloon, jossa
aiottiin olla yötä. Pian tuli näkyviin peltovainioita ja aitoja, ja
tuosta jo kohtasi matkustavien silmiä välkkyvä, elähyttävä tulenvalo.
Hevosiakin virkisti ihmisasuntojen läheisyys parempaan juoksuun.
Ja niin ajettiin viimein pihalle. Ovi oli lukitsematta, ja matkustajat
astuivat sisään.
Savupirtti oli tehty paksuista hirsistä. Sen sisusta osoitti köyhyyttä
ja likaisuutta. Oven pielessä seisoi kaksi laihaa hevosta ja huonoja
lehmiä pilttuissaan. Tahrainen porsas makasi hyvässä sovussa muutamain
pörhöpäisten, puoleksi alastomain lasten kanssa oljissa, joita hyvin
ohuelta oli levitelty lattialle, jona puolestaan oli paljas, kovaksi
poljettu maa. Raheilla istuivat tai makasivat pirtin muut asukkaat,
puoleksi nukkuen, ja emäntä korjasi pois pari puukuppia, joissa oli
ilta-aterian jäännöksiä — suolattua kalaa, mustanlaista puuroa ja
leipää, jonka ulkonäkö heti osoitti että siihen oli sekoitettu koko
joukko petäjäistä.
Vierasten astuessa sisään nousivat makaajat istualle, ja miehet ottivat
lakit päästään, mutta muuten ei kukaan näkynyt tulijoista paljoa
piittaavan, vaikka näin oli myöhänen. Ei ollut mitään tavatonta että
talonpojissa etsi majaa maata kiertävät sotamiehet, vaikka toiselta
puolen nämä vierailut eivät juuri olleet tervetulleita.
— Jumalan rauhaa, tervehti Fincke, riisuen viittansa ja pudistellen
pois lumen takan vieressä. Tulemme tän’iltana pyytämään sinulta
yösijaa, Lassilan Mikko.
Isäntä nousi nyt seisaalle ja kävi häntä, vastaan.
— Jumal’ antakoon! Tekö siinä siis olettekin, herra Götrik, sanoi
hän nöyrästi kumartaen. Terve tulleeksi. Myöhään olette matkalla
jouluiltana.
— Niin, vastasi Fincke, minun täytyy rientää Olavinlinnalle.
— Vai niin, sotaiset ajat on arvatakseni tulossa taas. Jumala
varjelkoon maata. Se kyllä tarvitsisi rauhaa, tuosta kun Venäläiset
täällä viimeiksi niin hirveästi hävittivät. Mutta käykää istumaan,
käykää istumaan kaikki.
Götrik Fincken tunsi Savon rahvas lempeäksi ja hyväntahtoiseksi
herraksi. Hän piti sotamiehiään hyvässä kurissa eikä sallinut heidän
tehdä mitään väkivaltaa talonpojille. Sotaverojen ja sotamiesten
elatusvarojen kannossa säästi hän talonpoikia minkä suinkin voi
eikä lisännyt kovuudella kansan muutenkin raskasta taakkaa. Tästä
syystä häntä yleisesti rakastettiin, ja Hämeenmaahankin ulottui hänen
hyvä maineensa, jota vieläkin kartutti hänen omien alustalaistensa
kiitokset. Missä milloinkin hän sentähden matkoillaan kävi sisään
talonpoikien pirtteihin, tervehdittiin häntä hyvänä vieraana. Niinpä
nytkin.
Fincken ja hänen seuralaistensa istuttua ja heidän käteltyänsä emäntää,
sanoi isäntä:
— Saammeko tarjota matkustavaisille mitään suuhun, mitä talossa on?
— Ei, kiitoksia! vastasi Fincke. Olemme jo syöneet. Tarvitsemme vain
lepoa, sillä me jatkamme matkaamme huomen-aamulta aikaisin.
— Mutta joulu-oluttamme pitää teidän kuitenkin maistaa. Äiti, tuoppas
tänne hopeamalja: herra Götrikiile uskallamme kyllä näyttää meillä
semmoista olevan, sanoi silloin isäntä.
Emäntä, joka paremmin valaistaksensa pirttiä oli sytyttänyt pitkän
päreen ja pistänyt sen seinärakoon lähellä pöytää, otti arkusta vanhan,
nikaraisen hopeamaljan, täytti sen oluella oven pielessä olevasta
tynnyristä ja antoi sen syvästi niiaten Finckelle. Tämä veti kulauksen
puoleksi käyneestä, vetelästä juomasta ja pani sitten maljan menemään
toisille.
Siitä jo mentiin levolle. Sänkyjä tai vuoteita ei ollut antaa muita
kuin isäntäväen oma, ja matkustajat pitivät parempana valmistaa
itselleen leposijat niin mukavat kuin mahdollista vällyistään ja
viitoistaan penkeille.
Emäntä piroitteli tuhkaa palaneille hiilille, työnsi vetoluukut
paremmin ikkuna-aukkojen eteen ja sulki lakehisen.
Hetkisen mentyä oli yön hiljaisuus tuossa suuressa, pimeässä pirtissä,
jossa ainoastaan ahkerasti laulavat sirkat olivat valveilla.
Varhain seuraavana aamuna olivat jälleen kaikki jaloillaan,
matkustajamme retkeänsä jatkaakseen, talonväki joulukirkkoon
lähteäkseen.
Lumituisku oli tauonnut, ilma oli kirkas ja kylmä. Talonväki ajoi
edeltä, se kun paremmin tunsi tien. Hevoset olivat kulkusissa, ja
kustakin re’estä pidettiin tulisoittoa, joka heitti leimuavan valonsa
puihin ja lumelle. Hyvää vauhtia kuljettiin, ja nuo kaksi penikulmaa
Hollolan kirkolle kuluivat nopeasti. Seutu tuli enemmän viljeltyä,
mitä lähemmälle kirkkoa päästiin. Kaikkialla metsän rinteillä välkkyi
tulisoittoja kuin liikkuvia tähtiä, ja kulkusten kilinää kuului
etäältä. Viimeisellä penikulma-puoliskolla yhtyi yhtä mittaa uutta
kirkkoväkeä kulkusineen ja tulisoittoineen retkikuntaan, joka siten
piteni pitenemistään mitä likemmälle kirkkoa tultiin. Pyhäpäivän soitto
kuului juhlalliselta kylmänä aamuna, kirkon korkeista ikkunoista
loisti kynttilävalkeat, ja kirkkomäellä leimusi korkea rovio, joka oli
muodostunut yhteen läjään heitetyistä tulisoitoista.
Kirkon lähellä erosi Fincken matkue muista, poiketen Mikkelin eli
Ison-Savon pappilaan vievälle tielle, johon he ens' aluksi aikoivat.
Omituiset tunteet rinnassaan he ajoivat valaistun temppelin ohitse,
johon rahvas nyt kokoutui joulu-aamun varhaisena hetkenä. Heidän
takanaan kuohui kapina. Heissä tosin ei ollut mitään syytä kansan
vihaan, mutta se oli vyöryttävä veriset aaltonsa heidänkin päänsä
päälle kuin muiden: sillä he olivat samaa sukukuntaa kuin kansan
sortajat, vaikka itse eivät olleet sortaneet. Itsekukin tunsi, että nyt
oli kova taistelu kestettävänä, jossa paljon enemmän kysyttiin kuin
yksityisen henkeä ja omaisuutta, jossa itsekosto ja viha tahtoivat
tunkea laillisen järjestyksen paikalle. Voi maata ja kansaa, jos tämä
kapinajoukko tuli voitolle, jonka tietä jo alussa merkitsivät palavat
talot!
Rauhallinen joulusaarna Hollolan kirkossa, joka kutsui heitä
kellonsoitolla ja joulukynttilöillä, mutta, jonka pian taasen näkivät
vaipuvan alas lumipeitteisten metsäin taakse, tuntui heistä viimeiseltä
rauhan tervehdykseltä; kenties se rahvas, joka nyt tuossa temppelissä
veisasi vastasyntyneen rauhan-ruhtinaan ylistystä, vielä samana päivänä
oli vihan vimmassa heiluttava murhapolton veripunaista soihtua.
Kukaan matkustajista ei hiiskunut sanaakaan. Aamupakkanen oli tyly, ja
he kääriytyivät tiivimmästi turkkiviittoihinsa. Hevoset korskuivat,
ja reen jalakset kitisivät kylmettyneessä lumessa. Viljelysseudut
katosivat; tie painui jälleen sisälle synkkään, pitkältä kestävään
metsään.