Ormajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta
ja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan
vanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke,
käskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen
puukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen
kahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali,
toinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli
pirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen
suljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista
tehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät
pellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu
saloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot
kohtasivat silmää kaikkialta.
Tämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari
päivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan
yksinäistä metsätietä eteenpäin.
Jo oli ruvennut hämärtämään, mutta vielä ei harvennut metsä.
He olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että
seljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli
metsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan
tullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus
ja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin
hajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet
alakuloiseksi, synkäksi.
Palvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta,
joka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan,
oli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä,
ja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita
hän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin
ruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän
hevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä
koipiaan tien lumisohjossa.
Niilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä
poikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi
otettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä
talvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli
pimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi
kappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan.
Sen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui
pois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä
pienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin.
Avonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon
vanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä
istuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen
ritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies,
puettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri,
valkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka
kimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni
tyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi
ulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään,
ja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.
Hän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut.
Hämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten
hän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea
kestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa
kirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan
lautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari
talon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika
Horn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa;
miten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla
kankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli
ratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana
jouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että
hänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan,
jolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni
kultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista
— siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt
hänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada
siihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset
silmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä
esineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan
hattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.
Näihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten
metsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat
ulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet
ajatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen
harju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla
kotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat
torpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä
kohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.
Hän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai
uutta henkeä hermoihinsa.
— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa
kuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun
en sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä,
paloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät
eläisikään enää.
— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla
kaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka
meillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa,
lohdutteli häntä Niilo.
Heidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira,
ja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin
palveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen
seljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin.
Sykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun.
Oliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär
kehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa
rattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan
ja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia
huulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus
vallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen
kynnyksen yli.
Hänen astuessaan sisään pysähtyivät rukit, ja kaikki katselivat tulijaa.
— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari
kohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa
pöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.
— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik
Fincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo
harmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen
kädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen,
kauvan hellästi halaillen häntä.
Sanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa
näkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset
nuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin,
vanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja
nokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja
kaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.
— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta
joulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme,
sanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki
raajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti
kuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä,
sillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen
pikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.
Ebba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä
tuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin
ulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä
kauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen,
joka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.
— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta
tuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin,
parahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin
teltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin,
poikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi
tänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan
tervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!
Soturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista
viiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.
— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle;
sinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni,
se on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.
Niilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri,
viistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.
— Se olikin minut tappaa, hän sanoi.
— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme,
Ebba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.
— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos
kaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät.
Muutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen
pois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani
ja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin
huomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä
muiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin
sairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin
hupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen,
joka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä
kauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei
ollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse
kävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä
ympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan
pienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin
miellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli
vanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä
loistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä
ohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan
pyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta
kertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en
minä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni
nukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää.
Tuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja
syötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin
ihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne
tullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain
niin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.
— No! Ja entäs sitten'? kysyi Fincke, otettuaan kulauksen tuopista.
— Sitten paranin joutuisasti, erinomaiseksi iloksi itselleni ja
tuolle hyvälle rouvalle. Ja nyt sain myöskin tietää miten minun oli
käynyt. Olivat luulleet minun kuolleeksi ja vieneet liiteriin, johon
jättivät minut muiden ruumisten joukkoon haudattavaksi seuraavana
päivänä. Silloin tuo vanha rouva oli saanut kuulla että siellä makaa
niin suuri joukko ruotsalaisia vankia kuolleena, ja häntä valtasi
vastustamaton halu käydä katsomassa noita pakana-parkoja, sillä heidän
mielestään me emme ole pakanoita paremmat. Hänen siinä sitten, siunaten
itseään, käydessänsä ruumiista ruumiisen, tuli hän minunkin luokseni.
Moinen pienoinen raukka, ajatteli hän; niin, minä olin silloin vasta
kuudentoista ja pahanpäiväiseksi laihtuneena pitkällisestä taudistani.
Hänen siinä sitten seisoessaan ja katsellessaan ja surkutellessaan
minua, oli hänestä kuin olisin liikuttanut huuliani. Hän tunnusteli
minua ja huomasi että vielä olin lämpöinen. Silloin tuli hänen
sydämensä täyteen sääliä. Hänellä oli veli, munkki, viraltaan. Tämän
luo riensi hän nyt, ja hänen avullaan kuljetti hän minut kotiinsa,
jossa hän hoiti minua yöt päivät, kunnes paranin.
— Se ämmä oli, kun olikin, oikein kunnon ämmä, sen sanon vain! huudahti
Fincke.
— Niin, ihmeelliset ovat Herran tiet. Ylistetty olkoon hän
ijankaikkisesti! sanoi kirkkoherra, sormet ristissä rinnoillaan. Ebba
oli ääneti. Mutta hänen silmäripsissään tärähteli kyyneleet, ja hän
puristi lämpimästi Niilon kättä, pitäen sitä molemmilla omillaan.
Syntyi hetken äänettömyys. Rukit olivat seisahtuneet, ja piiat
kuuntelivat peljästyneinä ja ihmeissään kertomusta.
— _Bibemus in nomine Jesu!_ [Juokaamme Jeesuksen nimeen!] sanoi
kirkkoherra, vetäen aika siemauksen tuopistaan.
— Mutta eihän siinä vielä kylliksi että paranin taudistani, vaan
minun täytyi myöskin jollain lailla päästä sieltä pois, jatkoi Niilo
kertomustaan. Miten tämä olisi käynyt päinsä, en kuitenkaan tiedä,
jos eivät nuo siivot munkit olisi mua auttaneet. Kaupungissa oleskeli
paraikaa eräs kuljeksiva mustalaisjoukko, ollen matkalla Unkarista.
Munkit antoivat mustalaisille siunauksensa ja vähän rahaa, ja
puettuna muutamiin kirjaviin repaleisin lähdin eräänä aamuna tuossa
joukossa kaupungista. Heillä oli muassaan nuori tyttö luultavasti
ryöstölapsi, syntynyt saksalaisista vanhemmista, jota oli opetettu
tekemään kaikellaisia konsteja miekalla. Kylissä ja kaupungeissa hän
näytteli temppujaan, ja minun virkanani oli pidellä hänelle miekkoja.
Mustalaiset pitivät hurjaa elämää, tapellen tuon tuostakin verisesti
keskenään. Heikkona vielä taudistani olin monta kertaa pahemmassa
kuin pulassa. Mutta nuori tyttö, jonka nimi oli Gretchen, esti heitä
tekemästä mulle mitään pahaa. Kaikki joukon jäsenet ikääskuin häntä
pelkäsivät, vaikka hän oli niin nuori Se tuli siitä että he luulivat
hänen osaavan noitua. Tämän maineen oli hän saanut, kun hän kerran
Saksassa, temppujaan tehdessänsä, joutui syytetyksi siitä, että hän
muka oli noitunut erään pormestarin pojan. Hän heitettiin vankeuteen,
josta hän kuitenkin yöllä pääsi karkuun. Itse hän sanoo kiivenneensä
ylös ikkuna-aukolle muurissa olevia koloja myöten ja sitten alas
pitkin pitkää ränniä Mutta sitä he eivät uskoneet. Kerran pelasti
hän henkeni. Seuran päällikkö, joka oli kovin juovuksissa, oli
tappamaisillaan minut puukolla, koska minusta ei ollut mitään hyötyä,
kuten hän sanoi. Gretchen sänttäsi silloin väliin estämään iskua ja sai
puukon käsivarteensa. Tulimme sitten viimein Riikaan, jossa tapasin
rykmenttini ja uskollisen Pekkani, joka tietysti oli luullut minua
kuolleeksi ja sanomattomasti minua itkenyt.
— Ja missä olet sitten ollut siitä kun saatiin rauha? kysyi Fincke,
jonka silmät yhä tähystelivät tuota nuorta sotilasta.
— Puolassa kuninkaan luona. Siellä tapasin Eevertti Hornin ja hänen
puolisonsa, rouva Marjatan. He jaksoivat hyvin, ja paljon puhuimme me
kodista ja teistä kaikista.
— Mieluisia uutisia meille tuot, lausui Fincke. Kolmeen vuoteen en
ole kuullut niin mitään tyttärestäni. Harvoin saadaan sanomia tänne
erämaahan, ja kirjettä saattaa sitä paitsi monta estettä kohdata tuolla
pitkällä matkalla Puolasta.
Niilo sai istua kertomassa kaikki minkä tiesi noista rakkaista
sukulaisista, Sigismund kuninkaasta ja hänen harrastuksistaan,
Flemingistä ja metelistä Pohjanmaalla.
Talonpoikain kapina huoletti suuresti Götrik Finckeä.
— Tunnen Suomen talonpojat, hän sanoi. Heihin voipi luottaa, ja kun
valtakunta on vaarassa, antavat he viimeisen roponsa ja viimeisen
miehensä talosta sitä puolustamaan. Mutta jos arvelevat kenen hyvänsä
tahtovan tehdä heille vääryyttä, ovat he taipumattomat, ja jos
kysytään, käyvät ennen kuolemaan kuin pakolla luopuvat oikeudestansa.
Minun mielestäni olisi Klaus Flemingin pitänyt arvata etteivät
Pohjanmaan talonpojat hyvällä kärsisi, että hänen sotamiehensä kantavat
veroja, joita talonpojat pitävät laittomina. Myöskin tietää Klaus
Fleming varsin hyvin, että herttuan ystävät ja kätyrit kyllä pistävät
nokkansa joka paikkaan, missä vain huomaavat mitään tyytymättömyyttä
Flemingin hallitukseen. Ja Pohjanmaalla on heillä, asiain näin ollen,
erittäin sopiva ala kujeillensa.
Niilo kertoi nyt yhtymyksestään Olavi Sverkerinpojan kanssa
tornirappusissa ja miten hän oli ruvennut häntä epäilemään. Mutta
Götrik Fincke pudisteli päätänsä sanoen:
— Olavi Sverkerinpoika on tosin kevytmielinen ja horjuva mies;
tunnen hänet hyvin. Mutta Johana kuningas luotti häneen suuresti,
ja Sigismundille on Olavi niinikään osoittanut uskollisuutta ja
palvelevaisuutta. Tämän tietää kyllä herttua, joka pitänee häntä
ennemmin vihollisena kuin ystävänä.
— Niin, niin, sanoi vanha kirkkoherra vakavasti. Näin maailman
viimeisinä aikoina on saatu semmoisia nähdä, ett’ei kenkään tiedä sanoa
kuka on ystävä, kuka vihollinen. Kun kuninkaallinen veli myrkyttää
veljensä, kuka silloin tietää uskoa ketään?
Kun illallinen oli syöty, jätti Niilo Fincken ja kirkkoherran siihen
oluttuoppejansa kallistelemaan ja istui kihlattunsa kanssa penkille
salin perään. Siinä sai nuoriväki olla kenenkään häiritsemättä, sillä
suuri kahden maattava sänky raskaine esiriippuineen salasi heidät
melkein kokonaan pöydässä-istujilta.
Niilo oli tullut lapsuutensa kotiin, tuo omituinen tunne rinnassaan,
joka aina valtaa tuntemattomia vaiheita kohden käyvää ihmistä. Mutta
tuskin oli hän astunut sen kynnyksen yli, kun tämä tunne katosi ja
hänestä tuntui kuin olisi hän ollut poissa ainoastaan hyvin vähän
aikaa. Hänen Ebban nähdessään, heräsi lapsuuden ystävyyden muisto,
valaen hänen sydämeensä lämmön, jota hän ei koskaan ennen ollut
tuntenut. Tämän uuden ja tuon vanhan tunteen kesken oli sama väli kuin
se mikä eroitti pienen tytön, jonka hän jätti kotoa lähtiessään, siitä
kauniista, korkeakasvuisesta neitsyestä, joka nyt tarjosi hänelle
tulijaissuudelmansa. Pienoisesta Ebbasta oli tullut rehevä, voimakas
neitonen — mutta kuitenkin oli hän samana: samat vaaleat hiukset, samat
siniset silmät, sama iloinen hymy huulilla ja sama lämmin käsi. Hänen
kuvansa ei ollut haihtunut nuorukaisen sydämestä; se oli levännyt
siinä hyvässä säilössä kuin kukkanen silmikossaan, puhjetakseen nyt
kukoistukseensa ja täyttääkseen koko hänen olentonsa onnellisuudella ja
ihastuksella.
— Ollessasi poissa nuo pitkät, pitkät vuodet, ajattelitko usein minua?
Ebba kysyi. Hän nojasi päänsä sulhonsa olkapäälle, katsellen häntä
kostea kiille sinisissä silmissään.
Niilo laski silmänsä alas.
— Kuten tiedät, olin vielä lapsi, kotoa lähtiessäni, lausui hän
viivytellen. Lapsen mieli on vilkas, ja alituisissa sota-seikkailuissa
ja vaaroissa koskettavat sitä niin monet uudet vaikutukset. Ja niinpä
lapsuuden koti vähitellen vaipui ikääskuin siintävään kaukaisuuteen.
Usein ajattelin sitä ja sinua; mutta kaikki oli niin kaukana
muistissani. Kuitenkin tunsin miten se minua piteli näkymättömillä
siteillä, miten teidän ajatuksenne ja onnentoivotuksenne minua
seurasivat. Mutta ajatellessani silloin valkokutrista neitosta tuolla
kaukana Hämeessä, en kuitenkaan tuntenut samaa hurmaavaa autuutta kuin
nyt. Rakastiko hän minua vielä? Kukapa sen tiesi? Ja rakastinko minä
häntä niinkuin morsiatansa rakastaa? En tiennyt siihen mitään vastata,
en tietänyt edes mitä se oli.
— Ja nyt? kuiskasi Ebba tuskin kuulten, antaen tuon kauniin pään
hiljoilleen vaipua alaspäin.
— Nyt Ebba, nyt sen tiedän! nuori ritari lausui, riemuileva ilo
äänessään; ja kietoen vahvan käsivartensa neitosen vyötäisille, veti
hän hänet luoksensa ja suuteli häntä ensi kertaa niin, kuin rajuava
rakkaus suutelee, hurmaavana, hehkuvana, pyörryttävänä.
Götrik Fincke heitti paikaltaan pöydässä silmäyksen tuonne nuorten
puoleen. Hänen harmaapartainen, iloinen naamansa loisti ylpeyttä ja
mielihyvää, ja hän viittasi kirkkoherralle että tämäkin katsoisi
sinnepäin.
Kirkkoherran silmät samosivat sitä suuntaa, hän hymyili lempeästi,
tarttui hopeatuoppiin, kilisteli, kallisteli ja sanoi, tuttavallisesti
nyykyttäen päätänsä:
— _Bibemus in nomine Jesu!_
Nyt seurasi onnen päivät. Ennen aavistamattoman autuuden vallassa
elivät nuo nuoret ainoastaan toinen toistansa ja rakkauttansa varten.
Elämä oli alkanut heille uudestaan, ja tuskinpa ymmärsivät he, miten
koskaan olivat voineet olla erillään toisistansa.
Päätettiin pitää häät ensi keväänä. Valtakunnalla oli nyt rauha, ja
Niilo voisi sentähden jäädä kotiin hoitamaan suurta maatilaa, Fincken
oleskellen Olavinlinnassa. Lumen sulaessa ja kiurujen tullessa hekin
viettäisivät nuoruuden ja onnellisuuden juhlaa.
Rauhallista oli, valoisaa ja lämmintä Porkkolan isossa tuvassa, ja onni
yhdisti sen asukkaat näkymättömine kultalankoineen.
Ulkona tuiskui lumi niin valkoisena ja puhtaana lakeiden metsien ja
kenttien päälle. Muutamain kuukausien kuluttua se taas oli muuttuva
vedeksi auringon vaikutuksesta.
Mutta ken voi sanoa lumen tultua, kuinka monta kyyneltä on vuotanut,
kuinka monta onnea hävinnyt, ennenkun se jälleen on kerjennyt sulaa?