Katsotaanpa nyt mitä oli tapahtunut Pohjanmaalla. Oli pyhä Kaarinan
päivä, marraskuun 25 p. v. 1596. Isonkyrön seurakuntalaiset
kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Päivä oli pilvessä ja kansan
mieli raskahana. Pitkälliset sateet olivat pilanneet vuoden-kasvun,
sato oli tullut huono, ja huolissaan odottivat ihmiset talven tuloa.
Mutta mikä sitäkin enemmän synnytti alakuloisuutta ja katkeruutta, oli
se seikka, että tuo uusi lähetyskunta, jonka rahvas oli toimittanut
Pentti Poutun johdolla Kaarlo herttuan luo Tukholmaan pyytämään
suojelusta sotaväen kiskomisia vastaan, oli palannut tyhjin toimin.
Niinkuin Pohjanmaan rahvaan aikaisempiinkin valituksiin, ei herttualla
nytkään ollut muuta apua antaa eikä luvata kuin uudet suojeluskirjat,
joiden kautta Klaus Flemingin käskyt ja hankkeet peruutettiin, nämä
kun muka olivat aivan omavaltaiset ja kuninkaan tahdolle riitaa sekä
Flemingin valheellisesti toimeenpanemat kuninkaan omassa nimessä.
Talonpojat tiesivät varsin hyvin ett’eivät tuommoiset kirjat paljoa
merkinneet ett’eikä Flemingin ratsumiehet paljoa piitanneet mokomista
uhkauksista, kuin niissä oli. Olivathan ratsumiehet kerta ennenkin
ottaneet suojeluskirjat pois, kastelleet niitä oluttuoppeihinsa ja
lyöneet niillä toinen toistaan leikillä silmille, ivatessaan: istu
herttuan rauhassa. Mitäpä he nytkään enemmän kunnioittaisivat herttuan
nimeä!
Mutta yhden neuvon herttua oli antanut lähetysmiehille, ja se heidän
mielestään ei ollut niin huono; ainakin oli se heistä paras tällä
haavaa. Kun Pohjalaiset niiden miesten kanssa, jotka Savon, Viipurin
läänin ja Kymenkartanon läänin rahvas oli lähettänyt Tukholmaan
valittamaan Flemingin sortoa, viimeistä kertaa olivat herttuan
puheilla, oli hän nostaen nyrkkiänsä heille sanonut: "En tiedä muuta
neuvoa kuin että toimitatte itsellenne oikeutta omin käsin. Onhan teitä
niin paljon, että pystytte työntämään heidät päältänne, jos ei muulla,
niin aidanseipäillä ja nuijilla." Ja vieläkin hän oli kerta toistanut,
heidän lähtiessään: "Kunhan vain pidätte puoltanne maalla, niin pidän
minä meren puhtaana."
Tämä herttuan varomaton vastaus lensi valkean vauhdilla pitkin pitäjiä.
Sitä paitsi levisi rahvaassa kirjeitä, jotka kehoittivat kapinaan
Flemingiä vastaan, luvaten apua herttualta. Salaiset sanansaattajat
kuljettivat niitä pitäjästä pitäjään, sanoen että mahtava herra muka
oli tullut Turkuun, varustettuna herttuan salaisella valtakirjalla, ja
että tämä tulisi talonpoikia puoltamaan. Kauvan jo oli rahvas monessa
maanosassa tuumaillut kovalla kohdata kovaa, ja kolme vuotta tätä
ennen olivat Rautalammen talonpojat eräänä yönä hyökänneet muutamain
Uplannin ratsumiesten kimppuun ja tappaneet heidät sekä ottaneet
toisia kiinni ja pistäneet avantoon jään alle. Pari talonpoikaa
oli tosin saatu vangituksi ja mestattu tästä väkivallan-työstä,
mutta suurin osa kapinoitsijoita kätkeytyi syviin metsiin ja pääsi
rangaistuksesta kokonaan. Tätä Rautalampilaisten urostyötä kuljetti
maine pitkin maaseutuja, ja monessa pirtissä katseli talonpoika
halukkain silmin kirvestänsä seinässä, kun juopuneet sotamiehet
menettelevät väkivaltaisesti ja vaativaisesti. Nyt tulivat lähettiläät,
joiden paluuta oli odoteltu päivä päivältä paisuvalla huolella, ja
toivat muassaan toiselta puolen tuon masentavan ilmoituksen, ett’ei
mitään parannusta ollut toivottavissa, ja toiselta puolen herttuan
sanat, että talonpoikain piti auttaman itseään itse. Olipa kuin
vain olisivat odottaneet näitä sanoja, osoittaakseen ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa Flemingin sotamiehille että talonpojat, ne
ne olivat herroja maassa eivätkä he. Pohjanmaan talonpojat eivät
muutenkaan olleet aivan tottumattomat sodan ankaraan leikkiin. Johana
kuninkaan aikana olivat he miehuullisesti puolustaneet maatansa kerta
toisensa perään tänne hyökkääviä Venäjän sotalaumoja vastaan ja
itsekin tehneet voittorikkaita retkiä vihollisen alueelle, havitellen
taloja, kyliä ja luostaria. Tämänpä urhoollisuutensa palkkioksi juuri
olivat he saaneetkin sen vapautuksen sotaväen-majoituksesta eli n.s.
linnaleiristä, jota Fleming nyt tallasi jalkainsa alle, siten että hän,
vaikka valtakunnalla oli rauha, majoitti hurjapäiset ratsumiehensä
taloihin rahvaan elätettäviksi, jolla tuskin oli millä itse elää.
Mielet mitä kovimmassa kuohussa kokoontui sentähden Isonkyrön rahvas
mainittuna pyhän Kaarinan päivänä kirkolle ja rehmäsi kirkkomäellä.
Ruotsista vasta palanneet lähettiläät saivat yhä toistamiseen kertoa
matkansa tuloksen aina vain karttuville kuulijajoukoille. Uhkaavia
sanoja lausuttiin, ja siellä täällä nähtiin kirvestä heilutettavan,
ikääskuin merkiksi että oltiin valmiit todentekoon.
Siiloin kävi yhtäkkiä kohina väkijoukon läpi, ja kaikki päät
kääntyivät, vihaa ja raivoa osoittaen, yhtäälle päin. Tuli, näet, parvi
noita kylään majoitettuja huovia, ratsastaen kirkolle. He astuivat
hevosen-seljästä kirkkoäyräällä, sitoivat hevosensa aitaan ja kävelivät
ylöspäin kirkkomaalle.
— Nuo ne ovat, jotka imevät irti viimeisenkin veripisaramme, kuului
ääni joukosta.
Muuan noita palanneita lähettiläitä, Pentti Piri, joka oli humalassa,
huusi silloin kaikuvalla äänellä:
— Ei haittaisi, jos panisi heidän suolensa höyrymään. — Tunkien
väkijoukon halki hoippui hän sotamiesten luo, heitteli käsiään ja huusi:
— Kuuletteko sen, te sen riivatun verikoirat! Eräs sotamies survaisi
häntä rintaan, niin että hän keikahti maahan. Tämä oli merkki yleiseen
tappeluun. Vaikka meikein yksinomaan käytettiin ainoastaan nyrkkiä,
olivat annetut iskut ankarat kyllä, ja sotamiesten täytyi väistyä pois
paljon lukuisampien talonpoikain tieltä.
Metelin hurjimmillaan ollessa, kaikui heleä kellonääni seudun yli,
toinen sitten ja taaskin toinen, kunnes kellonlyömät täyttyivät
juhlalliseksi, verkalliseksi soitoksi. Se oli papinsoitto, joka
ilmoitti että pitäjän kirkkoherra nähtiin lähenevän kirkkoa ja että
jumalanpalvelus nyt oli alkava. Kirkkoherran ja juhlapäivän kunnioitus
voitti tappelu-innon. Taistelijat erkanivat. Mutta sotamiehissä kuohui
viha, sillä he olivat saaneet enemmän selkäänsä, ja yhdellä heistä
oli merkit kymmenestä vahvasta kirveenhamaran iskusta. Se oli sama
sotamies, joka oli viskannut Pirin Pentin maahan, ja iskut oli hänelle
Pentti antanut.
Kirkonkellojen vienosti, rauhallisesti soidessa, tulvasi väki kirkkoon,
mutta Pentti ja toiset lähettiläät lähtivät Yrjö Kontsaan kirkon
vieressä olevaan taloon, viettääkseen voittoriemuaan oluttuopin
ääressä. Täällä pidettiin hauskaa elämää. Isossa honkapöydässä istuivat
miehet, tyhjentäen tuoppejaan, joita ahkerasti uudestaan täyttivät
emäntä ja piiat. Takassa palava valkea heitti leimuavan valon juovien
miesten päälle, joiden pään yllä pirtin yläpuolta täyttävä savu
leijaili taajana siniharmaana pilvipeitteenä, joka heijatteli sinne
tänne joka kerta kun ovi aukeni ja kylmä ilma virtasi sisään.
— Se on sentään häpeä, sanoi Pirin Pentti lyöden nyrkkiänsä pöytään,
että annamme noiden sontaryyttärien meitä ruoskia. Ovatko he meitä
paremmat? Ei, huonompia he ovat. Eivätkö he ole meidän entisiä
renkiämme, jotka ovat ajaneet sontakuormiamme pellolle! Elämme keskellä
rauhaa, ja kuitenkin on meillä nuo verikoirat niskoillamme. Kärsitäänkö
sitä? Minä kysyn vain.
— Ei, sitä emme tee! huusivat toiset.
— Eikä, vielä kylliksi noista meidän omista verenimijöistä, vaan
Flemming panee menemään tänne toisen parven ratsumiehiään toisensa
perään, huusi Kontsaan Yrjö. Ja sitten on pitäjämme jalkaväki ruvennut
vetämään yhtä köyttä heidän kanssaan. Heidän katteininsa Lassi
Niilonpoika oli heidät siihen narrannut.
Sehän on tietty, ett'ei koira koiran hännälle polje, sanoi Pentti. Ja
heihin käskee herttua meidän luottaa. Jos herra Klaus Fleming yrittää
mihinkään väkivaltaan rahvasta vastaan, tulee heidän puolustaa kansaa,
hän kirjoittaa. — Ha ha ha. He kyllä ensimäisinä vetävät yhtä köyttä
Flemingin ratsumiesten kanssa, kun talonpojan aitat ja ladot ovat
tyhjennettävät. Etkö sanonut sitä herttualle, Pouttu?
Pentti Pouttu, joka oli istunut hiljaisena ja mietiskellen
sekaantumatta meluavaan keskusteluun, vastasi nyt verkalleen ja
vakavasti.
— Kyllä sanoin sen ja muutakin vielä. Sanoin että me täällä
Pohjanmaalla emme ole tottuneet kenenkään sortoon, olkoon sortaja
kuka tahansa, ett'ei meillä koskaan ole ollut aatelismiehiä meidän
maan-äärillä, jotka olisivat voineet opettaa meitä vaikenemaan, samalla
kun meiltä riistetään laillinen oikeutemme; että vouti, lainlukija ja
muut, jotka ovat ottaneet asettaaksensa ratsumiehiä panevat renkinsä
ratsupalvelukseen, lähettäen heidät ulos maaseuduille talonpoikien
elätettäviksi ja samassa kiskomaan irti jyviä ja muuta, jota he sitten
kaupittelevat; että Flemingin ratsumiehet vartioivat teiden vierissä ja
hänen sotalaivansa merellä, estääkseen rahvaan lähettiläitä pääsemästä
herttuan luo; mutta ne, jotka saadaan kiinni, viedään Turkuun ja
viskataan linnan vankiluoliin ja toisten täytyy piileskellä metsissä
välttääkseen sotamiesten kostoa. Sen kaiken sanoin herttualle.
Ja hän vastasi? Mitä vastasi hän siihen?
Huudettiin monelta taholta vihasta tärähtelevillä äänillä.
- Mitä jo olen sanonut, vastasi Pouttu, että, näet saamme pitää
puoltamme itse ja että olemme aika vaivaisia, ellemme siihen pysty.
— Näytetään heille että pystymme, huusi Pirin Pentti.
— Niin, näytetään! — Me vaellamme Turkuun ja panemme Flemingin kiinni.
— Ja hirtämme hänet linnanporttiin! huusivat miehet sikin sokin.
— Ja me kuin luulimme asiain hieman paranevan? kun herttua otatti
kiinni Tuomas Yrjönpojan, tuon voudin, kuljetuttaen hänet Tukholmaan,
jatkoi Pouttu. Mutta Aapo Melkiorinpoika, uusi voutimme, jonka
kuningas on lähettänyt niskoillemme, ei ole rahtuakaan toista parempi.
Hän on vain suurempi kettu, jota vastaan saamme olla varoillamme.
Häntä sanotaan paavilaiseksi ja että hänellä on muassaan katolinen
pappi, jesuiitta pahimpaa lajia, joka lukee hänelle messujansa siellä
Korsholmassa.
— Hirtetään hänkin! huudettiin monelta taholta.
— Ei ole niin helppo tehdä sitä eikä tätä, sanoi Pouttu miettiväisenä.
On kyllä hyvä sanoa että meillä on aidanseipäitä ja nuijia, joihin
voimme tarttua, mutta moisilla aseilla ei pääse pitkälle, kun on
sotiminen kunnollisesti varustettua sotaväkeä vastaan.
— Oo, näimmehän vasta nyrkkimme pystyvän kovaankin sotamieskalloon!
huusi Pirin Pentti nostaen nyrkkiänsä, joka oli vahva kuin moukari.
Minä otan musertaakseni päät puolelta tusinalta Flemingin sotamiehiä,
lisäsi hän, lyöden nyrkkiänsä pöytään semmoisella voimalla, että
vahvoihin honkalautoihin jäi merkkiä rystysistä.
— Minä en aio kärsiä kauemmin, huusi toinen. Jos Flemingin ratsumiehet
kerta vielä tulevat talooni vaatien linnaleiriä, niin lyön heitä
kirveellä päähän.
Yrjö Kontsaan emäntä, joka oli ollut ulkona noutamassa olutta, tuli nyt
säntäten sisään kuoleman kalpeana.
— Ratsumiehiä ja jalkamiehiä tulee juosten pitkin kujaa. Ovat tuossa
paikassa täällä, sanoi hän henki kurkussa.
Hän tuskin sai tämän sanoneeksi, niin tuli tupa täyteen sotaväkeä.
Talonpojat ryntäsivät ylös, mutta sotamiesten paljaita aseita vastaan
he eivät mitään voineet, vaan täytyi heidän antautua vangiksi.
He sidottiin, heitä lyötiin ja ivattiin, ja he vietiin läheiseen
nimismiestaloon, josta he sitten olivat kuljetettavat Turun linnaan.
Nyt oli sotamiesten vuoro juoda ja juhlia, ja heidän iloansa lisäsi
päälle päätteeksi se ajatus, että Fleming oli antava heille runsaan
palkinnon. Oikein nöyryyttääksensä vangitulta talonpoikia, ottivat he
heidät sidottuina mukaansa tupaan, joivat pilkaten heidän maljansa ja
kaasivat olutta heidän päänsä päälle. Vankien ei ollut muu neuvona
kuin kärsiminen ja vaiti-olo, sillä tiesivätpä he että vähinkin yritys
vastustukseen tekisi heidän tilansa kahta pahemmaksi.
Illan puoleen olivat sotamiehet jo päihtyneinä, ja toinen toisensa
perästä nukkui; viimein pyöri niidenkin silmissä, jotka viimeiksi
pysyivät valveilla, tupa myllynä ympäri, pitäen samaa tahtia heidän
rähisevän laulunsa kanssa.
Kuitenkin olivat he kylliksi kokeneita sotamiehiä ollakseen
epäilemättä että milloin hyvänsä voitaisiin äkki-arvaamatta karata
heidän päällensä, jos eivät olisi varoillansa. Sitä ehkäistäksensä,
nousi muuan sotamies ylös ja hoiperteli ovelle, aikoen telkiä sen.
Mutta samassa tempaistiin ovi auki, ja joukko talonpoikia törmäsi
sisään, etupäässä Jaakko Ilkka. Sotamies paljasti miekkansa, mutta
sai kirveeniskun kasvoihinsa ja kaatui kuoliaana maahan. Vangitut
talonpojat päästettiin yhdessä vivahduksessa siteistänsä, ja ennenkun
melskeen johdosta humalastaan heränneet sotamiehet olivat saaneet
selville mitä tämä tiesi, olivat talonpojat jo poissa.
Niin päättyi pyhän Kaarinan päivä v. 1596 Isossakyrössä. Kaarlo
herttuan vihan ja kiukun hetkenä lausumat varomattomat sanat olivat
sytyttäneet kipinän, joka hehkuen kyti marraskuun yönä, ensimäisestä
tuulenpuuskasta hävittäväksi tulipaloksi leimutakseen.
Huhu näistä tapauksista Isonkyrön kirkolla levisi äkkiä kauvas
seutuihin, herättäen kaikkialla väestön sotaisat tunteet. Olihan ennen
niin monta kertaa ajettu Ryssät pois. Olisiko vaikeampi saada muutamat
ratsumiehet nöyrtymään? Tulkootpa vain!
Mielten vielä ollessa kiihkeimmillään, tuli Klaus Flemingin
valtakirjalla varustettu ratsumies Hämeestä keräilemään
linnaleiri-jyviä, ja samaan aikaan alkoi Pohjanmaalla jalkaväen
päällikkö, Lassi Niilonpoika, veronkeräyksensä. Silloin tarttuivat
Lapuan talonpojat aseisin, hyökkäsivät erään ratsumiehen taloon
ja ryöstivät sen paljaaksi, samoten sitten Isoonkyröön, jossa he
yhteydessä Kyröläisten kanssa menettelivät samalla tavoin kaikkia niitä
kohtaan, jotka ratsumiehiä pitivät.
Tuulenpuuska oli tullut, kipinä oli alkanut leimuta liekiksi, ja kaikki
ennusti raatelevaa paloa.