Syksy oli edennyt. Oltiin joulukuun alussa. Turun linnassa oli elämää,
liikettä. Sotaväkeä tuli päivä toisensa perään eri osista maata. Kohta
oli suurin osa Flemingin sotajoukkoja kokoontunut tänne, sillä marskin
piti uuden vuoden alussa lähteä matkalle Käkisalmeen, vihdoinkin
Täyssinän rauhan-määräysten mukaan jättämään tätä linnaa ja sen alaista
lääniä Venäjälle. Sotaväki oli majoitettuna kaupunkiin, mutta ylempi
päällikkökunta asuskeli linnassa.
Sitä paitse oli Flemingillä toinenkin syy pitää sotaväkeä ko’ossa.
Ei, näet, ollut vaikea aavistaa että ilmeinen sota pian oli syttyvä
hänen ja Kaarlo herttuan kesken. Tätä tarkoitusta varten oli Fleming
Pikkalan kartanolla, jossa hän tavallisesti oleskeli Uudellamaalla
käydessään, rakennuttanut monta uutta laivaa, jotka nyt täydelleen
miehitettyinä ja sotaväellä varustettuina makasivat Turussa, kevään
puoleen purjehtiakseen Ruotsiin, johon myöskin kuninkaan piti samaan
aikaan saapuman Puolasta.
Linnan salissa ja huoneuksissa kajahteli iloisia ääniä. Tulossa olevan
joulun tähden olivat myöskin sotaväessä palvelevien aatelismiesten
perheet kokoontuneet linnaan, viettääksensä juhlaa yhdessä omaistensa
kanssa. Etevin sija vaimojen parissa oli tietysti Flemingin puolisolla,
Ebba Stenboekilla, ja heidän molemmilla nuorilla tyttärillään, niinkuin
heidän poikansakin, kaksikymmenvuotias Johana Fleming, oli etevin
nuorten miesten joukossa ja kaikkein naisten suosikki.
Oli Lucia-ilta. Nuoriso huvitteli tanssimalla ja leikkimällä linnan
suuressa salissa. Päivällisateria oli vasta päätetty, ja kaikki olivat
hyvällä tuulella tuon erinomaisen Espanjan viinin vaikutuksesta, jota
täynnään lasit ja pikarit yhtä mittaa olivat ja jonka kartemummat,
inkiväärit, kanelit ja muut höysteet olivat tehneet vieläkin
elähyttävämmäksi. Mieli-alaa oli aterian kestäessä ylentänyt soitto ja
laulu, jota viimemainittua toimitti kaupungin katedraalikoulun pojat,
jotka vanhan tavan mukaan maisterinsa johdolla olivat kunnioittaneet
linnan mahtavaa herrasväkeä laululla, saadakseen vaivastaan hyvää
ruokaa ja juomaa ja vähän joulurahoja.
Salin yläpäässä istuivat korkeissa selkätuoleissa rouvat, iloisesti
jutellen, ja silkkityynyillä peitetyillä penkeillä salin syvissä
ikkunanloukoissa istuvat nuoret neitoset, levähtäen tanssista,
hymyilevinä, lämpösinä. Alemmalle ovensuuhun olivat nuoret
aatelismiehet sijoittuneet suuren pöydän ympärille, nauttien
mielihyvällä tuota punaista, kovasti höystettyä klaretiviiniä, jota
hovipojat raskaista hopeakannuista kaasivat heidän tinapikareihinsa.
Vähän taampana toisista istuivat Johana Fleming ja Niilo Iivarinpoika.
Sinulla on pitkä matka tehtävänä, Niilo, sanoi Johana, eikä sinulle
liioin vallan hauskaksi käyne tuolla kaukana villissä erämaassa. Toista
olisi jäädä tänne, eikös niin? Mutta unhotan aivan että sulia on
morsian, joka sinua odottaa.
Niilon kasvot synkistyivät.
— Sinä olet oikeassa, hän lausui. Minulla on morsian, mutta tuskinpa
tiedän milliseltä hän näyttää. Kun neljäntoista-vuotiaana poikasena
lähdin sukulaiseni, Götrik Fincken, talosta pois sotaan Venäjälle,
olimme hyvin hyvät ystävät, pienoinen Ebba ja minä, ja hänen isänsä
tahtoi että tekisimme uskollisuuden lupauksen, jonka mielelläni
teinkin. Se oli lapsellista, ja Jumala tiesi mitä siitä tullee.
— Olet kai iskenyt silmäsi johonkin toiseen ihanaan neitsyeesen, sanoi
Johana nauraen.
— En, sitä en ole, vastasi Niilo vakavasti.
— Et edes kauniisen Gretcheniin?
Niilo punastui.
— Hän on pelastanut henkeni, ja minä rakastan häntä kuin sisartani, hän
sanoi. Tiedätkös mitä, näin hänet markkinoilla täällä Turussa, mutta
jälleen katosi hän näkyvistäni, vaikka etsin häntä monta päivää.
— Näitkö hänen todellakin?
— Näin, hän se oli ihan varmaan.
Nyt astui Klaus Fleming sisään salihin.
— No, sanoi hän, taputtaen ystävällisesti poikaansa ja Niiloa
olkapäälle, joko olette väsyneet tanssiin? Ettekö näe miten
neitoset istuvat, heittäen ikävöiviä silmiä tännepäin? Nyt iloiseen
joulutanssiin, niin että kaikki pääsemme mukaan, nuoret ja vanhat,
muinaisen, hyvän tavan kunniaksi. Pankaa piiparit soittamaan.
Johana sanoi soittomiehille ja riensi lähihuoneisin kutsumaan sisään
lasia kilisteleviä sotilaita. Pian olivat kaikki järjestyneet kahteen
riviin, naiset toiselle puolelle ja herrat toiselle. Klaus Flemingin
esimerkkiä noudattaen asettuivat sotapäälliköt Arvid Stålarm, Aksel
Kurki ja Antero Boije myöskin riviin, ja vastapäätä heitä istuivat
heidän puolisonsa, rouva Ebba Fleming etupäässä. Siitä alkoi karkelo.
Soittomiehet panivat parastansa huiluilla, korneteilla ja rummuilla, ja
tanssijat lauloivat, naiset ja miehet vuorostaan:
Täss’ tulee ylpeät nunnat,
Herra _domine!_ [Herra]
Laaksost’ vihreästä,
_Cito, cito, citissime_, herra _domine!_
[Sukkelasti, sukkelasti, oikein sukkelasti!]
Mitä tahtoo ylpeät nunnat?
Herra _domine!_
Laaksost’ vihreästä,
_Cito, cito, citissime_, herra _domine!_
He tahtoo nähdä piispaa,
Herra _domine!_ j.n.e.
Piispa on nyt poissa,
Herra _domine!_
Missä hän sitten lienee?
Herra _domine!_
Hän on kirjoittamassa,
Herra _domine_.
Mitä hän kirjoittaapi?
Herra _domine!_
Laulu, joka tähän asti oli käynyt verkalleen, kiihtyi nyt, kun herrat
vastasivat:
Ja kirjoituksess’ sanotaan,
Herra _domine!_
Että tyttö poi’alle annetaan,
_Cito, cito, citissime_, herra _domine!_
Tämän kestäessä yhtyivät molemmat rivit, jotka edellisiä säkeitä
laulaessaan olivat milloin lähestyneet toisiaan, milloin poistuneet
erillensä, ja itsekukin otti naisensa ja pyörähytti ympäri mitä
raisumpaa vauhtia. Yleisen ilon ja riemun vallitessa päättyi karkelo,
ja herrat veivät naiset heidän paikoilleen.
Eräs hovipoika astui sisään ja ojensi marskille kirjeen.
Sananlennättäjä Aabraham Melkiorinpojalta Pohjanmaalla oli sen tuonut,
sanoi hän. Fleming otti kirjeen, lähtien huoneesensa. Hetkisen kuluttua
kutsutti hän luokseen Stålarmin, Kurjen ja Boijen, Yleinen alakuloisuus
levisi salissa, ja Ebba rouva sanoi:
— On jo myöhänen. Käykäämme levolle.
Hän nousi ylös ja kävi toisten rouvien kanssa ja nuorten tyttöjen
seuraamana verkalleen salin poikki naisten asuinkertaan, ystävällisesti
nyykyttäen päätänsä säädyllisesti kumarteleville nuorille miehille.
Nämäkin vetäysivät pois huoneisiinsa; ainoastaan Johana ja Niilo jäivät
paikalle, kävellen edes takaisin suuressa, tyhjässä salissa.
— En tiedä mistä se tulee, sanoi Johana, mutta tunnenpa aina niin
kummallisesti rintaani ahdistavan tässä linnassa. En nytkään ole voinut
olla oikein iloinen. Kaikki tuntuu minusta niin synkältä täällä. Ompa
ikääskuin kaikkialla, näkisin onnettoman Eerikki kuninkaan suruiset
kasvot. Ei mikään siunaus enää hoimi näitä muureja, joiden sisällä veli
on pitänyt veljeä vankina. Katsos, Niilo, jatkoi hän, seisahtuen erään
paikan kohdalle kudotussa tapetissa, jota valaisivat vahakynttilät
pöydältä. Katsos, Akilleus, joka laahaa Hektorin kuollutta ruumista
hiekassa, oikein harmittavasti vivahtaa kuningas Johana-vainajaan.
Tapetissa kuvattiin Troijan piiritystä, ja tuo kreikkalainen uros
oli todellakin, — ehkä pelkästä sattumuksesta tarkkapa kenties siitä
että taiteilija oli tahtonut mielistellä Johana herttuata, jonka
häitä varten aikoinaan linnaa oli somistettu, silminnähtävästi tullut
tämän näköiseksi. Johana Fleming tarttui kynttilään ja seurasi
tapetin vaihtelevia näyttökoristuksia. Kaikkialla, missä Akilleus oli
kuvattuna, oli sama yhdennäköisyys.
— Niin, se on todellakin hänen näköisensä, myönsi Niilo.
— Ompa kuitenkin hirmuista, kun veli väijyy veljensä henkeä, jatkoi
Johana Fleming. Minusta tuntuu ikääskuin Kaikkivaltiaan kosto olisi
painava Johana kuninkaan huonekuntaa ja meitä veljenmurhan tähden.
— Heitä pois nuo suruiset ajatuksesi. Ne tulevat ainoastaan siitä, että
kaipaat Puolan loistavaa hovia ja sen hurmaavia huvituksia. Minäkin
tuota, hieman tunnen ja tiedän että se on jotakin aivan toista kuin
tämä siivo, hiljainen elämä täällä Suomen raskaan taivaan alla, joka
tekee mielen sairaaksi ja alakuloiseksi, lausui Niilo leikillisesti.
— Ei, ei, sitä se ei ole. Tämä masentava tunne minut aina, valtaa,
joka kerta kun ratsastan linnan vipusillan yli ja saavun sen muurien
sisäpuolelle. Mutta ei koskaan ole se ollut niin valtaava kuin nyt.
Heti tultuani linnanpihaan, oli minulla ilkeä yhtymys. Se oli tuo vanha
Filippus Kern, hän, joka Johana kuninkaan käskystä valmisti myrkyn
kuningas Eerikille. Minua on aina vastustamattomasti inhoittanut tuo
mies käyrine selkineen ja paljaine päälakineen, mutta tällä kertaa kävi
kylmä väristys koko ruumiine läpi, kohdatessani hänet. Tämä yhtymys ei
tiedä mitään hyvää.
He kuulivat askeleita takanansa. Kääntäessään päätä huomasivat he
nuoren miehen, puettuna ylioppilasten tapaan täysimustiin vaatteisin,
kasvot kalpeina, hieman kivulloisina. Hän tervehti, käyden salin poikki
Flemingin huoneesen.
— Kuka oli tuo? kysyi Niilo.
— Eräs ylioppilas, Daaniel Hjort, isäni kirjuri.
— On kuin olisin nähnyt hänen tanssin kestäessä seisovan ikkunan
vieressä, lakkaamatta tähystellen Siigrid Stålarmia.
— Niin, varmaankin hän se oli. Hän siis oli täällä sisässä.
Täll'aikaa pohdittiin tärkeitä asioita Klaus Flemingin työhuoneessa.
Aabraham Melkiorinpojan kirje ilmoitti että Pohjanmaan talonpojat
olivat nousseet kapinaan. He olivat ryöstäneet Isonkyrön nimismiehen
talon ja olisivat polttaneet sen poroksi, ell'eivät olisi peljänneet
valkean leviävän kylän toistinkin taloihin, — kirjoitti Aabraham.
Eräästä toisesta talosta he olivat lyöneet rikki kaikki lasiruudut,
sahanneet poikki kattoparrut kolmesta paikasta, jotta nämä putoaisivat
kotiin-palaavien asukasten päälle, rutistaen heidät murskaksi,
sekä hakanneet elukoilta päät poikki, asettaen ne sitten kidat
ammoillaan ikkunoihin, ikääskuin ivaksi ja pilkaksi. Sitten olivat
hoe polttaneet lainlukijan talon Mustasaarella. Niihin sotamiehiin,
jotka joutuivat elävinä talonpoikain käsiin, ampuivat nämä nuolilla
pilkkaan taikka pistivät heidät alas avantoon jään alle. Lisäksi
kirjoitti Aabraham Melkiorinpoika että hänen oli onnistunut kukistaa
kapina, muistuttamallaan talonpoikia heidän väki väkivallan-töittensä
seurauksista ja lupaamallaan heille kuninkaan nimessä vapautta
linnaleiristä ja varmaa turvallisuutta sotamiesten vääryyksiä ja
väkivaltaa vastaan, — lupaus, jossa ei kuitenkaan ole pakko pysyä,
kirjoitti hän.
— Kas sitä vain, sanoi Fleming, rypistäen kulmakarvojaan, Pohjanmaan
talonpojat tahtovat, näen mä, nousta maan herroiksi. Mutta minä kyllä
laimennan heidän halunsa. Huomenna lähdemme kurittamaan kähäkkämiehiä.
Flemingin luona oli tällä haavaa Tukholmassa sijaitsevan hallituksen
asiamies, Olavi Sverkerinpoika. Tämän piti seuraaman marskia
Käkisalmeen, jonka linna oli luovutettava Venäjälle. Heti Turkuun
tultuansa osoittihe hän Flemingin hartaana ystävänä, lausuen ankaria
sanoja herttuan yrityksistä. Hän varoitti nyt Flemingiä lähtemästä
Pohjanmaalle.
— Minun mielestäni ei ole viisasta, hän sanoi, saattaa kapinoitsijoita
luulemaan että heidän yrityksensä meitä peljättää. Se vain rohkaisisi
heidän ja heikäläistensä mieltä ja luottamusta itseensä. Toista olisi,
jos ei kapina olisi asettunut; silloin täytyisi käydä kovin kourin
kiinni asiaan. Mutta nythän kirjoittaa Aabraham Melkiorinpoika että
kaikki on hiljaista jälleen. Sittenkin on parempi ilman suurempaa
nielua vangita pahimmat metelöitsijät kuin kuljettaa heitä vastaan
kokonaista armeijaa ikääskuin mahtavaa vihollista vastaan, jota
peljätään.
— Tässä ei kelpaa mikään hentous, sanoi Fleming. Kapinoitsijain
täytyy heti alusta saada tuntea rankaisevan käden kovaa iskua. Jos en
nyt rankaisisi, niin se juuri saisi heidät luulemaan minussa pelkoa
ja heikkoutta. Minä en pelkää kapinoitsevia moukkaparvia. Mutta me
tarvitsemme kuninkaan väkeä muuhun kuin taisteluun omia talonpoikia
vastaan, ja siihen saamme me ryhtyä, jos ei kapinanhenkeä tukehuteta
heti alussa.
— Mutta aivan saman voittaa kovasti rankaisemalla kapinan johtajat.
Se peljättää, se rauhoittaa mielet. Sotaväellä syökseminen nyt jo
levottomaan maanosaan vain ärsyttäisi talonpoikia vieläkin enemmän.
Jokainen vakka jyviä, joka otettaisiin talonpojalta sotamiesten
ravinnoksi, jokainen tyhjä lato, jonka sotaväki pistäisi tuleen,
jokainen talonpoika, joka saisi sivalluksen ruoskasta uppiniskaisuuden
tähden, antaisi heti uutta vauhtia talonpoikain vihamielisyydelle,
levittäen kapinanhenkeä yhä laajemmalle.
Nyt astui sisään Daaniel Hjort, ilmoittaen että hänen
korkea-arvoisuutensa piispa oli ulkona pyytäen puhutella marskia.
Marski käski Daanielin päästää hänen korkea-arvoisuutensa sisään.
— Lienee kai taas jotain rettelöä mustanuttujen kanssa, arvaan mä,
sanoi Fleming, ikääskuin nyt ei olisi muuta ajattelemista kuin heidän
ikuisia kiusojaan. Menkööt helvettiin riitoineen! Minä heitän heidät
hiiteen. Minkä, jupakan hän herättikin noiden Pohjolaisten pappien
tähden, jotka sotamiehet viskasivat kirkonmuurin yli. Lähetti kaksi
pappia niskoilleni Suitiaan asti. Ikääskuin minä voisin estää sotaväkeä
huvittelemasta.
Hän nauroi ja muut hänen kanssansa, mutta piispan ilmestyminen
teki lopun leikistä. Oli tullut tunnetuksi kaupungissa, kuinka
sanansaattaja oli saapunut Pohjanmaalta ilmoittaen että kapina oli
noussut talonpojissa; ja Ericus Erici, joka arvasi että Fleming olisi
kukistava kapinan kovalla kädellä, kiirehti linnaan kehoittamaan häntä
sääliväisyyteen ja lempeyteen.
Herra valtiomarski, alkoi hän, tavanmukaisesti tervehdittyänsä, tulen
tänne puhutellakseni Teitä talonpoika-raukoista Pohjanmaalla.
— Kapinoitsijoista, kai tarkoitatte, herra piispa? keskeytti hänet
Fleming ivallisesti.
— Niin. Niistä myöskin, vastasi Ericus Erici levollisesti. Mutta
etupäässä muista. Kapinoitsijoita vastaan täytyy antaa lain mennä
menoansa, sen kyllä ensimäisenä tunnustan. Mutta laki ei saa olla
sokea, yhtä vähän kuin oikeuskaan, niin ettei viaton tule kärsimään
yhtä kovasti kuin vikapää. Olen äskettäin ollut tarkastusmatkalla
Pohjanmaalla. Siellä on. Jumala auttakoon ihmis-parkojä, surkea
tila. Pitkällinen märkä syksyllä hävitti kaiken kasvun, niin ett’ei
talonpoika saanut mitään latoihinsa ja riihiinsä; puute ja kallis aika
on kyllä, kuten tiedätten, kaikkialla maassa, mutta siellä näkevät
ihmiset nälkää ja syövät pettua. Elukat kuolevat tarhoissansa ruttoon
ja ravinnon puutteesen. Älkää herra valtiomarski, kartuttako näitä
kärsimyksiä liiallisella ankaruudella.
— Me elämme kovia aikoja, herra piispa, vastasi Fleming. Laittomuus ja
kapinallisuus yltyvät alhaisissa ja ylhäisissä. Mihin tästä tullaan?
Herttua tahtoo riistää valtakunnan lailliselta kuninkaaltansa, jolle
kaikki olemme vannoneet uskollisuutta. Nyt tulevat talonpojat ja
lyövät kuoliaaksi kuninkaan sotamiehiä ja polttavat taloja kuin
vihollis-maassa. Mitä pitää minun tehdä! Pitääkö mun istua katsomassa
kuinka väkeäni tapetaan?
— Kenties ovat teidän sotamiehenne itse väkivaltaisen menettelynsä
kautta antaneet aihetta melskeesen. Usein on kuultu valituksia heistä,
kuten paraiten tiedätten, herra marski, sanoi piispa, olematta
millänsäkään Flemingin tuimasta katsannosta.
— Jumal'avita, te pidätte rohkeaa suuta, piispa, huusi Fleming
vihastuen. Tuletteko tänne minua nuhtelemaan? Milloinka ei talonpojat
valita? Saako heitä koskaan hyvällä avaamaan aittansa ja luvansa
täyttääkseen velvollisuutensa? Miten luulette Te minun voivani elättää
sotaväkeä, jos talonpojat saisivat pitää ruoan lukon takana? Minä en
voi ravita väkeäni lörpötyksillä, niinkuin Te ravitsette karjaanne.
— Onko sitten tarpeellista pitää niin paljon sotaväkeä ko’ossa näin
kovana kato-aikana, vaikka valtakunnalla nyt on rauha, jatkoi piispa
tyynesti.
— Niin, olemme saaneet rauhan valtakunnan vihollisten kanssa. Mutta
pahin vihollinen on vielä kurittamatta, ja paljon enemmän on kaupalla
kuin muutamain uppiniskaisten talonpoikain aitat. Minä olen kuninkaalta
saanut vallan tässä maassa, suojellakseni hänen kruunuansa ja hänen
oikeuttansa. Tie, jota minun tulee kulkea, oli selvä. Ja sitä
tehdessäni en säästä itseäni enkä liioin muita. Kuningas on saanut
valani että minä olen säilyttävä valtakunnan hänelle. En ole tottunut
vaihtamaan valaa niinkuin mustalainen enkä liioin kärsi että muut
sitä tekevät. Ettekö, luule, piispa, minun tietävän ja tuntevan mistä
Pohjanmaan talonpoikien yritys on saanut alkunsa. Herttua se on joka
tämän kaiken takana piilee. Mutta vielä hän saa nähdä ettei Suitian
Klauksen kanssa ole leikintekoa, ja jos hän lähettää talonpojat minua
vastaan, niin lähetän minä hänelle heidän päänsä vastalahjaksi. Jos
hänen viekkautensa ja uskottomuutensa on suuri, niin on sen sijaan
minun käteni kyllin voimakas murtamaan hänet maahan, sen pituinen se!
Onko teillä vielä mitään sanomista?
— Ei mitään muuta, herra marski, kuin että voimakastakin hallitsee
Jumala, ja hän on sorrettujen auttaja. Jätän Teidät, herra marski, ja
teidät, hyvät herrat, hänen haltuunsa ja suojaansa.
Piispan tyyni, kunnioitettava ryhti vaikutti vastustamatta
läsnä-olijoihin, ja hänen mentyänsä huomautti Stålarmkin että kenties
oli parasta olla liioittelematta kapinavehkeen vaarallisuutta.
Muutkin kun sitten liittyivät tähän ajatukseen, päätti Fleming olla
vielä mihinkään ryhtymättä ja ensin odottaa enempiä tietoja Aabraham
Melkiorinpojalta. Flemingin jäätyä yksikseen, tuli hänen puolisonsa
sisään hänen luoksensa.
— Olet saanut huonoja uutisia, sanoi Ebba rouva, laskien kätensä hänen
olkapäälleen, hänen siinä mietiskellen istuessaan paikallansa pöydän
edessä.
— Niin olen, talonpojat Pohjanmaalla ovat nousseet kapinaan.
Tiedän sen jo, sanoi Ebba rouva. Ole lempeä ihmis-parkoja kohtaan äläkä
rankaise kovemmin kuin tarpeellista on. He ovat saaneet kärsiä kylliksi
muutenkin.
— Ankara täytyy mun olla, muuten voi kaikki olla hukassa, vastasi
Fleming, tarttuen hänen käteensä ja silitellen sitä.
— Mutta lupaathan säästää minkä mahdollista? Minun tähteni!
— Niin, sinun tähtesi, Ebba, tahdon sen tehdä.
— Minä, kiitän sinua!
Hän piti molemmin käsin puolisoansa päästä, suudellen hellästi
harmahtavia hiuksia. — — —
Olavi Sverkerinpoika käveli pitkin askelin edes takaisin huoneessansa.
— Hyvin käy, sanoi hän itsekseen. Talonpojat saavat aikaa kokoontumaan,
kapina leviää ja Fleming saa kovan pavun purtavakseen.
Hän istui pöytään ja kirjoitti pitkän kirjeen herttualle, jossa hän
antoi tälle tiedon talonpoikain kapinasta sekä Flemingille antamistaan
neuvoista. Ilkeästi hymyillen luki hän kerta vielä kirjeensä, pani sen
sitten sinettiin ja lähti menemään siihen tornikamariin, jossa asui
apteekkari Filippus Kern.
Niilo vänrikistä tuntui tukehuttavalta sisässä. Vastaisen matkan
ajatus valtasi hänen mielensä ja vaikutti jonkunmoista levottomuutta
hänen hermoissaan. Hän heitti ylleen viittansa ja meni alas kävelemään
valleille. Hänen astuessaan kiertorappusia alaspäin ja käydessään
Filippus Kernin oven ohitse, aukeni tämä samassa. Huoneen avonaisesta
takasta leimusi kirkas valkea, ja tämän valo täytti huoneen ja virtasi
ulos käytävään, valaisten terävästi sisään-astujaa, jonka kanssa
Niilo joutui silmä silmää vasten avatussa ovessa, samalla kun vanha
apteekkari syvään kumartaen seisoi kynnyksen edessä. Niilo näki Olavi
Sverkerinpojan pitävän kädessään kirjettä, jota hän äkkiä koki kätkeä
selkänsä taakse. Tämä liike vaikutti ehdottoman kummastuksen ilmauksen
Niilon kasvoissa, mikä seikka puolestaan ei jäänyt huomaamatta
Olavi Sverkerinpojalta, joka vastalahjaksi iski häneen ilkeän vihan
silmäyksen. Samassa suljettiin ovi, ja Niilo oli yksinään pimeissä
kiertorappusissa.
Mitä oli Olavi Sverkerinpojalla näin myöhään tekemistä Filippus Kernin
kamarissa? Ja mitä tiesi kirje, jota hän niin huolellisesti kätki? Nämä
ajatukset vahasivat Niilon, lainen tuossa käydessään edes takaisin
vallilla ja raittiin yötuulen puhaltaessa hänen päällensä. Tässä
varmaan jotakin piili, sen hän ymmärsi myöskin Olavin myrkyllisestä
katseesta, tämän huomatessa saaneensa todistajan öiseen vehkeesensä.
Niilo aavisti jotakin kavallusta, ja hänen rehellinen sydämensä
kauhistui moista ilkeyttä. Aikaisin seuraavana aamuna oli hänen
lähteminen matkalle, eikä hän siis voinut mitään toimittaa, mutta hän
päätti palatessaan takaisin uuden-vuoden alussa pitää tarkalla silmällä
Olavia, jota hän tämän lyhyen yhtymisen johdosta rupesi inhomaan, kuten
rehellinen ihminen ainakin vaistomaisesti ilkeyttä ja kelvottomuutta
inhoo.
Mutta vieläkin yksi seikka oli häntä tänä iltana hämmästyttävä. Hänen
pimeässä kaputessaan kiertoportaita ylöspäin kamariinsa, näki hän
ikkuna-aukon läpi että eräässä huoneessa linnapihan toisella puolen
oli valkea. Ikkunassa näkyi kaksi päätä. Toisen hän heti tunsi. Se oli
Olavi Sverkerinpoika. Toinen oli nainen. Hän oli näkyvissä ainoastaan
silmänräpäyksen, mutta Niilo oli varmaan tietävinään ett'ei hän
saattanut olla kukaan muu kuin Gretchen. Vänrikki seisoi ison aikaa
aukossa, toivoen vielä kerran saavansa nähdä tuon pään, mutta turhaan.
Ehkä olikin hän nähnyt väärin, tuumasi hän viimein, astuen huoneesensa
nauttiakseen tarpeellista lepoa sitä vaivaloista matkaa varten, joka
oli tehtävänä.