Oli syysmarkkinat Turussa. Lukuisa joukko maalaisia oli kokoontunut,
kuormineen täyttäen kaupungin ahtaat kadut ja torit. Hevosten
hirnuntaa, huutoa ja rähinää kuului kaikkialta. Siinä kauppoja
hierottiin ja tingittiin, mutta paljonpa ei ollutkaan myytävänä. Jyviä
ei näkynyt ensinkään. Hämäläiset, nuo lyhytkasvuiset, valkeatukkaiset,
hidasliikkeiset ylämaalaiset, olivat tuoneet hamppuja, pellavia
ja kuivattua lampaan-lihaa. Talonpojat kaupungin ympäristöstä
kaupittelivat puuastioita ja kankaita. Pujoteltuja villavaatteita,
vanttuita ja tokkia, Naantaalin porvarin vaimojen tekemiä, kyselivät
maalaiset ahkerasti, ja Rauman pitsit saivat ihailijoita ja ostajia
aatelisrouvissa. Puutavaroita ja tervaa Satakunnan pitäjistä ja kaloja
saaristosta ostivat, kuten myöskin pellavia, kaupungin porvarit
ulkomaille vietäväksi.
Kadunkulmissa ja sillalla istui sokeita tai muuten raajarikkoisia
kerjäläisiä, ojentaen käsialan ohikulkijoita vastaan ja vinkuvalla
äänellä laulaen arkkiveisuja tai runoksi rakettuja kertomuksia
onnettomuuksistaan. Räikeitä klanettisäveliä ja jyriseviä rumputuksia
kajahteli siellä täällä pihoilta, joissa kuljeksivaiset hulluttelijat
tekivät temppujaan. Näiden pihojen porteissa oli aina väentungosta,
ja raikkaat naurunpurskaukset säestivät näytäntöjä. Suurin oli
tungos eräällä kartanolla torin varrella, jonka portin päälle
oli ripustettu suuri keltainen kangas, johon oli kirjavin värein
maalattu hullunkurisesti puettu nainen, joka viputteli paljastettuja
miekkoja päänsä päällä, käsillään ja alastomilla rinnoillaan. Portin
ulkopuolella seisoi kivityökkärin päällä punaruutuisiin vaatteisin
puettu poika, kulkuset helmuksissa ja toinen puoli naamaa maalattuna
valkoiseksi, toinen punaiseksi. Hän paukutteli suurta rumpua, alinomaa
väkijoukolle huutaen jotakin saksan kielellä.
— Mitä hän sanoo? kysyi muuan talonpoika, kääntyen erään nuoren
vänrikin puoleen, joka oli seisahtunut väkijoukkoon hänen vierellensä
ja nyt heitteli ihastuneita silmäyksiä talonpojan seurassa olevaan
täyteläiseen, punaposkiseen tyttöön, joka oli puettu tuohon somaan
Ilmajoen pukuun.
— Hän sanoo, vastasi vänrikki, että tuolla sisässä näytetään kertomusta
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta sekä ihmeellistä vaimo-ihmistä,
johon, miekankärki ei pysty.
— Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, kertoi talonpoika katkerasti.
Semmoista näemme me joka päivä. Me talonpojat saamme elää Latsaruksen
elämää, ja herrat istuvat ruokapöydässä...
Hän ei päässyt jatkamaan, sillä tunkeva ihmisjoukko työnsi hänet,
maalaistytön ja vänrikin muassansa pihan sisään, jossa he pian
seisoivat niin puserruksissa, että tuskin saivat jäsentä liikkumaan.
Pihan sisimmäinen nurkka oli pingoitetulla nuoralla eroitettu
katsojista, ja paremmaksi vakuudeksi käveli pitkään punaiseen viittaan
puettu, partainen mies edestakaisin tämän aidan vierustalla, sysäten
syrjälle pahimmasti pakkaavat poikanulikat. Näytäntö oli jo alkanut.
Miekka-nainen teki paraikaa temppujaan. Hän ojensi miekan katsojille,
heidän nähdäkseen oliko se teräväksi hiottu. Sitten otti hän miekan,
pystytti sen, kärki alaspäin, kämmenelleen ja viputteli sitä hetkisen,
itseään vahingoittamatta. Nyt asetti hän miekankärjen paljaalle
olkapäälleen, sitten niskalleen ja sitten otsalle. Yleisö oli suuresti
hämmästynyt. Luultiin joka hetki hänen kuolettavasti vahingoittuvan
terävästä miekasta, ja tuska ja kauhistus kuvastui monen, varsinkin
naisten, kasvoista. Mutta nainen ei ollut tietävinään mistäkään
vaarasta, viputteli vain miekkaansa, hypähtäen samassa keveästi kertaa
pari. Viimein pisti hän miekankärjen korvaansa. Jeesus Maaria! kuului
hiljainen huudahus naisten huulilta, ja miestenkin mielet olivat mitä
tulisimmassa ahdistuksessa. Tämänkin, näytelmän onnellisesti loputtua,
painoi nainen päätään taaksepäin, asetti miekan kärjen toiseen
sierameensa ja liikkui edestakaisin, hiljaisesti tanssien ja nuorteita,
suikertelevia liikkeitä käsivarsillaan tehden.
Hänen herjettyään ihmiset ikääskuin jälleen pääsivät hengittämään.
— Hän on noita-akka. Jumala varjelkoon meitä moisesta! sanoi eräs vanha
talonpojanvaimo.
— Kun antavatkin tuommoisten kiertää maata, käännellen ihraisten
silmiä, sanoi toinen.
— Hän osaa tekeytyä kovaksi raudalle; sitäpä minäkin mielelläni
oppisin, ilmoitti muuan sotamies.
Vaan vänrikki, joka ens'alussa oli katsellut kaunista pohjalaista
talonpojan tyttöä yksistään, käänsi tytön peljästyneen katseen johdosta
silmänsä tempuntekijän puoleen, tämän juuri sirosti niiaten yleisölle
ja tiehensä mennen. Arveleva hämmästys kuvastui sotilaan kasvoista, ja
hän lausui puoliääneensä:
— Gretchen!
Hänkö? Oliko mahdollista? Vai oliko tämä vain satunnaista
yhdennäköisyyttä.
Hänen vielä tätä aprikoidessaan, kuului torven kajahduksia kadulta.
Se oli tavallinen kuulutusmerkki, jota julistusmiehet käyttivät, kun
heillä oli jotakin ilmoittamista kansalle.
Julistaja, hevosella ratsastaen, oli seisahtanut torille, aivan lähelle
sen pihan porttia, jossa silmänkääntäjät näyttelivät, konstejaan, ja
ilmoitti nyt uteliaana hulluttelevalle väkijoukolle, että Klaus Fleming,
Wiikin herra, valtiomarski ja sotapäällikkö, kuningas Sigismundin
valtuuttama käskynhaltia Suomessa, kutsui kaikki, aateliset,
pappismiehet, porvarit ja talonpojat, tuomiokapituliin, jossa hän
muka tahtoi lukea heille kirjeen kuninkaalta. Julistajan ratsastaessa
sitten portin ohi, ja kun vasta nimitetty Pohjanmaan vouti, Aabraham
Melkiorinpoika, joka häntä seurasi, näki pihan olevan täynnänsä väkeä,
antoi hän julistajan seisahtaa ja uudistaa sanomansa.
Julistajan tehtyä tehtävänsä, kääntyi Aabraham Melkiorinpoika
ihmisjoukon puoleen, sanoen:
— Armollinen herramme, kuningas Sigismund, tahtoo antaa kansan pitää
vanhat pyhät kirkkotapansa, ett’ei maata enää kohtaisi nälän ja kalliin
ajan vitsaus. Tulkaa nyt kaikki tuomiokapituliin ja antakaa piispan
ja kuninkaan vihollisten yllyttämien pappien tiedoksi, mikä teidän
tahtonne on. Herra Klaus kutsuu teidät kaikki, aateliset, porvarit ja
yhteisen kansan.
Aabraham Melkiorinpoika oli vaskikaan tullut Puolasta, varustettuna
kuninkaan valtakirjalla olemaan voutina Pohjanmaalla entisen voudin
Tuomas Yrjönpojan sijassa, joka oli Sigismundin ja Flemmingin ystäviä.
Tämän oli, näet, Kaarlo herttua Pohjanmaan talonpoikien valitusten
johdosta jo edellisenä vuonna pannut viralta pois ja sitten, kun ei
hyvällä lähtenyt voutikunnastaan, vangittanut hänet ja kuljetuttanut
Tukholmaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Aabraham Melkiorinpoika oli
keski-ikäinen, uljas-kasvuinen mies, vilkassilmäinen, viekkaannäköinen.
Puettuna komeaan pukuun ja ratsastaen runsaasti koristetun mustan
hevosen seljässä, teki hän katsojaan miellyttävän vaikutuksen, tuossa
käskeväisesti silmäillessään kansajoukkoa. Nähdessään vänrikin pihan
sisäpuolella, toki hän tälle merkin, ja tämä rupesi heti tunkeumaan
joukosta läpi. Samassa hän tuon tuostakin tähysteli pihan peräpuoleen
saadaksensa ehkä vielä nähdä silmänkääntäjä-naista, mutta tämä pysyi
salassa sen verhon takana, joka aitasi pihan sisimmäisen nurkan
ilvehtijäin pukemapaikaksi. Suuri osa pihalla olijoita seurasi häntä,
yhtyen siihen taajaan joukkoon, joka laahasi julistajan ja Aabraham
Melkiorin pojan perässä matkalla tuomiokapitulin kokoussaliin kirkossa.
Kirkkomaalla oli, näiden sinne saapuessa, lukuisa yleisö porvaria ja
talonpoikia ko'ossa. Monet olivat päissään ja elämöitsivät. Parvi
Flemingin ratsumiehiä oli asettunut vähän tuonnemmaksi kirkkomaalle,
ja tuomiokapitulin salin oven edustalla seisoi kiiltävillä
tapparakeihäillä varustettuja jalkamiehiä.
Piispa Ericus Erici ja tuomiokapitulin jäsenet ynnä muutamien muiden
pappien kanssa olivat jo kokoontuneina tuomiokapitulin salissa,
istuen suuren, vihreällä veralla peitetyn pöydän ympärillä. Klaus
Fleming istui pienemmän pöydän edessä salin ylimmässä päässä ja hänen
seurassaan näkyi hänen lahkolaisiansa Suomen aatelistosta. Aabraham
Melkiorinpojan tultua ja kun yhä lisääntyvä kansajoukko oli täyttänyt
salin ahdinkoon asti, niin että etehinenkin oli täpö täynnänsä ihmisiä,
nousi Klaus Fleming seisaalle, ja kääntyen piispan puoleen, luki hän
ääneensä kuningas Sigismundilta Puolasta saamansa kirjeen, jonka
julkaisemista varten tämä kokous oli kutsuttu.
Kuningas kirjoitti saaneensa semmoisen tiedon, että piispa ja
Turun, konsistoriumi, Söderköpingin päätöstä noudattaen, ”olivat
tehneet sopimattoman muutoksen Suomen kirkoissa ja erittäinkin Turun
tuomiokirkossa, siinä kohden että piispa kaikki alttaritaulut, jotka
esi-isät muutamina vuosisatoina sinne olivat koristukseksi panneet, oli
hävittänyt, revittänyt irti ja viskauttanut pois, aivan kalvinilaisten
tavan mukaan, jotka eivät Kristuksen ristiä eikä pyhien kuvia kärsiä
voi. Sentähden käski nyt kuningas häntä, Klaus Flemingiä, silmällä
pitämään, ettei semmoista kuvien hävittämistä Suomessa harjoitettaisi
ja kalvinilaisuus sekä siellä että Ruotsissa voitolle pääsisi ennenkuin
aavistaa voitaisiin. Ja missä todeksi nähtäisiin, että semmoisia
alttaritauluja siten oli pois otettu, tulisi piispan saattaa ne
takaisin ja hyvässä tallessa pitää kunnes kuningas asiasta lähemmin
määräisi”. Samaten oli kuninkaan tiedoksi tullut, että saman laittoman
Söderköpingin päätöksen mukaan kirkkotavat olivat muutetut, niin ett’ei
Kristuksen ruumista enää kirkonkellojen soidessa ripustettu ylös
Herran-ehtoollista jakaessa, vahakynttilöitä ei sytytetty messussa ja
kasteessa, suolaa ei annettu lapsille ristimisessä eikä perkelettä
manattu; ett'ei pappien sallittu pitää valkoista messupukua sekä ett’ei
vaimojen kirkkoon-ottamisessa, vihkimisessä ja hautajaisissa kirkon
vanhastaan pyhitettyjä ja kansan kunnioituksella katsomia tapoja enää
noudatettu. Ja tahtoi kuningas sentähden käskeä piispan valvoa, ett’ei
mihinkään hankkeisiin uskonnon muuttamiseksi ja kansan häiritsemiseksi
ryhdyttäisi ilman kuninkaan tahtoa ja suostumusta.
Luettuansa kirjeen, käänsi Fleming sen suomeksi, lisäten että kuninkaan
tahto oli, että, jos kansa niin halusi, vanhat kirkkotavat jälleen
otettaisiin käytettäviksi.
— Niin, niin sen tahdomme! Sen tahdomme! huusivat päihtyneet talonpojat
sikin sokin.
— Kun ottivat pois vahakynttilät alttareilta, on vilja vähennyt
riihissämme! huusi muuan.
— Kato ja kallis aika on rasittanut maata, siitä asti kuin iltasoitto
lakkasi! ärjyi toinen.
— Tahdomme takaisin vanhat kirkkotapamme, tai ajamme me papit pois!
kuului ääni etehisestä.
— Niin, niin! huudettiin joka haaralta.
Piispa, viidenkymmenen-vuotias mies, levollisen, lempeän, mutta samalla
pontevan näköinen, pitkä, harmaa parta leuvoillaan, nousi nyt seisomaan.
— Nyt on — sanoi hän vakavalla äänellä — jo kolmas vuosi siitä kun,
Upsalan kokouksen päätöksen mukaan, muutamat kirkkomenot, jotka
uskonpuhdistuksen perästä olivat säilyneet aina tähän asti meidän
seurakunnissamme, rupesivat muuttumaan ja niiden väärinkäyttäminen
kaikkialla valtakunnassa joutumaan hyljätyksi, ja kaikki hurskaat
piispat ovat vakavasti kokeneet saattaa näitä tarpeettomia ja
taikauskoisia tapoja seurakunnasta pois, ne kun ainoastaan ovat
todellisen uskonnon esteitä.
— Mutta sitä, emme me tahdo! huusi muuan ääni joukosta.
— Minäkin olen, jatkoi piispa tehnyt minkä olen voinut ja sekä
julkisissa että yksityisissä kokouksissa vakavasti muistuttanut tämän
hippakunnan pappeja, siitä, että heidän tulee antaa sanankuulijoilleen
oikeita tietoja näistä tavoista ja niiden tarpeettomasta ja
paavillisesta taika-uskoisuudesta. Mutta perkeleen pahanilkisyys on
semmoinen...
— Pappien pahanilkisyys on pahempi, huusi juopunut talonpoika.
Että hän kokee estellä kaikkea, minkä hän huomaa tulevan Jumalan
kunniaksi ja seurakunnan hyväksi. Sentähden pysyvät vielä monet ihmiset
sieluineen taika-uskoisten menojen noudattamisessa kiinni, arvellen
että ne etupäässä ovat Jumalanpalvelusta ja uskontoa.
— Me tahdomme pysyä vanhassa uskossamme! räyhäsi joukko.
— Mutta miettikööt lie, ett’ei mikään uskonto, ei mikään
jumalanpalvelus eikä myöskään ihmisten autuus ole minkäänlaisissa
menoissa. Ei liioin enää ole meidän vallassa, sitten kuin ne kerta
kaikkein yhteisestä suostumuksesta ovat poistetut koko valtakunnasta,
uudestaan toimittaa niitä entisellensä, suurimmaksi häpeäksi ja
totuuden kieltämiseksi. Jumalan sanan palvelijana minä sentähden
vakavasti tahdon pysyä Upsalan kokouksen päätöksessä, johon kaikki
säädyt alle-kirjoituksellansa ja myöskin kuningas ovat suostuneet,
ja joka sittemmin vielä Söderköpingin herrainpäivillä vahvistettiin.
Mutta se seikka että talonpojat arvelevat peltojen hedelmättömyyden
ja muiden onnettomuuksien saavan alkunsa näiden kirkollisten menojen
lakkauttamisesta, kuten tiedän monissa paikoin tapahtuvan, on varsin
naurettavaa ja kristinusko isolle ihmiselle alentavaa.
Piispan puhuessa oli Fleming monta kertaa tahtonut puuttua puhumaan,
mutta kuitenkin hillinnyt itseänsä. Nyt, piispan herjettyä, nousi hän
kiivaasti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:
— Mitä uskallattekin, mestari Eerik! Te rohkenette puhua siitä
mitä Te ja teidän kaltaisenne, Kaarlo herttuan kapinallisten
vehkeiden yllyttäminä, olette laittomasti ja kuninkaan tietämättä
päättäneet. Minä en ole vielä saanut puhua kanssanne Söderköpingin
valtiopäivistä, johon Te lähditte huolimatta minun käskystäni, ettei
kukaan tästä maasta saisi kulkea meren yli ollakseen osallisena tuossa
kapinallisessa kokouksessa.
Tyvenesti vastasi piispa:
— Teillä ei ole mitään valtaa määrätä minun tekojani, herra
valtiomarski. Siinä mitä minuhun tulee, teen ja toimin minä virkani
mukaisasti ja omantuntoni käskyä noudattaen.
— Te rohkenette siis pitää herttuan puolta, joka ei muuta ole kuin
valtionkavaltaja, joka nousee armollista herraamme ja kuningastamme
vastaan, tahtoen riistää häneltä valtakunnan, ärjäsi Fleming.
— Minä en ensinkään sekaannu teidän ja herttuan keskinäisiin
kiistoihin. Olen aina ajatellut ja puhunut kunnioituksella kuninkaasta
ja olen vastedeskin, kuten tähän asti, osoittava hänelle, korkeimmalle
esivallan-miehelle, hänelle tulevaa tottelevaisuutta. Mutta luulinpa
huomanneeni, jatkoi piispa hetkisen viivähdettyään, että kuninkaan
kirje, jonka äsken luitte, ei täydellisesti pidä yhtä sen suomennoksen
kanssa, jonka siitä rahvaalle annoitte. Ettekö tahdo antaa minulle
kopiaa kirjeestä?
Fleming oli juuri antamaisillaan piispalle kiivaan vastauksen, kun
kirkkomaalta yhtäkkiä kuuluva kova meteli veti kaikkien huomion
puoleensa. Nuori vänrikki, joka oli seisonut etehisen ovessa, tunkesi
kappaleen matkaa eteenpäin sakean väkijoukon halki ja lausui, vihan
puna poskillaan:
— Minä en usko armollisen kuninkaamme tahdon olevan, että
sielunpaimeniamme ja opetusisiämme pappeja kohdellaan halveksivaisesti
ja häväistään kiihoittuneen rahvaan nähden. Mutta vielä vähemmin
voi hän tahtoa, että teidän sotamiehenne tekevät Jumalan sanan
palvelijoille törkeintä väkivaltaa, kuten äsken on tuolla ulkona
tapahtunut.
— Älkää sekaantuko asioihin, joihin Teidän ei mitään tule, lankomies!
sanoi marski tylysti. Ja mistä väkivallasta puhutte Te?
— Muutamat teidän ratsumiehen ne ovat heittäneet kaksi pohjalaista
pappia yli kirkkomuurin, vastasi nuori aatelismies harmistuneella
äänellä.
— Pohjalaista pappia! matki valtiomarski ivallisesti. Niin, minun
ratsumiehen! kyllä tuntevat pohjalaiset papit. Ne ne ovat, jotka
yllyttävät talonpoikia kinastuksiin sotaväkeä vastaan ja kuljettavat
heidän valitusvirsiänsä herttuan kätyreille. Se oli heille oikein.
Nuoren vänrikin silmät osoittivat inhoa, ja hän vastasi:
— Ja semmoista saatatte Te puhua, herra Klaus! Tämmöistä esimerkkiäkö
Te tarjootte rahvaalle kuninkaan käskynhaltiana Suomessa? Voiko silloin
koskaan tulla mitään loppua rikoksista ja ryöstöistä?
— No, no, lankoseni, älkää suuttuko, vastasi marski pilkallisesti.
Jos papeille on tapahtunut vääryyttä, kun ratsumiehet viskasivat
heidät muurin yli ulos kirkkomaalta, niin en tiedä miten se seikka
on autettavissa muuten, kuin että ratsumieheni lennättävät heidät
paremmalla vauhdilla jälleen sisään saman muurin yli.
Marskit seuralaiset purskahtivat raikkuvaan nauruun, ja nuori
aatelismies meni, harmi silmissään, pois, Väkijoukosta oli meteli jo
houkutellut useimmat ulos kirkkomaalle, ja kun ei mitään muuta enään
ollut kuulutettavaa, hajosivat myöskin loput. Kokous oli päättynyt, ja
Klaus Fleming ratsasti seurueineen linnalle. Mutta Ericus Erici jäi
kapitulijäsenineen kokoussaliin laatimaan kirjallista vastalausetta
Flemingille sen väkivallan johdosta, jota oli tehty papeille.
Oli jo pimeä, kun vänrikki Niilo Iivarinpoika, tuttavamme kartanolta
torin varrella, poistuttuaan kokouksesta ja kierreltyään markkinoilla,
teki lähtöä, linnalle, jossa hän piti asuntoaan. Hän oli turhaan
etsinyt saksalaista ilvehtijäseuraa. Tämä oli päättänyt näytäntönsä
täksi päivää eikä ollut missään tavattavissa. No niin, näen kai ne
huomenna, ajatteli hän ja käveli hiljalleen kotiapäin, hyräillen
iloista laulua. Vasta niin vilkkaat kadut olivat nyt tyhjät, hiljaiset
ja pimeät. Kaikissa taloissa olivat ikkunaluukut väännetyt kiinni;
ainoastaan kapakat olivat enää auki, ja päihtyneiden vieraiden melu
ja meteli kajahteli kauas ympärille. Laulut, kirkunat, viulun- ja
klanetin-sävelet sulivat yhteen kummalliseksi, huikeaksi sekamelskaksi,
johon yhdistyi hevosten hirnumiset ja vihaiset koirain haukunnat
kadulta.
Käytyään kappaleen matkaa Luostarikatua pitkin, luuli vänrikki
kuulevansa hätähuutoja. Hän seisahtui kuunnellen. Huuto kuului
uudestaan, heikkona ja ikäänkuin vaipuneena. Se oli naisen ääntä.
Vänrikki kääntyi äkkiä eräälle joelle päin antavalle kujakadulle,
seuraten äänen suuntaa, ja tapasi, muutaman askeleen käytyänsä, kaksi
sotamiestä, jotka laahasivat muassaan naista, tukkien häneltä käsillään
suun, ett’ei hänen huutonsa kuuluisi.
Arvelematta paljasti vänrikki miekkansa, huutaen sotamiehille että
päästäisivät naisen. Toinen tekikin niin, ei kuitenkaan noudattaakseen
hänen käskyjään, vaan vahvalla iskulla antaakseen hänen saada siipeensä
tarpeettomasta puuttumisestaan heidän asiaansa. Vänrikki ehkäisi
kuitenkin iskun ja kukisti miehen taitavalla miekan pistolla maahan.
Toinen sotamies, nähdessään toverinsa kaatuvan, heitti saaliinsa siihen
ja pötki tiehensä.
Vänrikki ei huolinut ajaa häntä takaa, vaan riensi naisen luo, joka oli
vaipunut alas kadulle, ihan uupuneena pelosta ja ponnistuksesta.
Niilo Iivarinpoika nosti hänet ylös, kysyen oliko hän saanut vahinkoa.
Ei, sitä hän ei ollut saanut. No, Jumalan kiitos, lohdutteli sotilas,
silloin kyllä kaikki kävisi hyvin. Hän saattelisi häntä hänen
asuntoonsa. Tytön ei tarvitsisi peljätä enää. Ei kenkään tekisi hänelle
mitään pahaa.
Sotilaan suojeltava oli nuori tyttö, ja kun he hetkisen käveltyään
sattuivat erään avonaisen kapakan edustalle, tunsi vänrikki ovesta
tulevassa valossa kauniin pohjalais-tytön, jota hän aamupäivällä oli
ihaillut, ja tyttökin näkyi tuntevan hänet.
— Sinähän se olit, joka tänään seisoit siellä portissa torin varrella?
sanoi sotilas — Niin, hyvä herra, vastasi tyttö.
— Mikä sinun niinesi on?
— Kreeta. Kreeta Palainen.
Nyt vasta juolahti vänrikille mieleen että se oli merkillistä,
miten tyttö oli joutunut sotilasten kynsiin. Niin myöhään illalla
ja varsinkin markkina-aikana ei kenkään hevillä lähtenyt yksinään
ulos pimeille kaduille, saatikka nainen. Tämä ajatus ikäänkuin häntä
kiusasi, eikä hän viimein saattanut olla kysymättä, miten tyttö oli
sattunut sotamiesten käsiin.
Neitonen selvästi hämmästyi. Oli kuin hän ei tahtoisi vastata.
Kuitenkin oli noissa kauniissa, vielä melkein lapsellisissa kasvoissa
jotakin niin viatonta, ett’ei vänrikki hetkeäkään epäillyt tytön
sanoja, hänen vastatessaan:
— Menin tapaamaan isääni. Hän viipyy niin kauvan poissa, ja minä olin
oikein levoton. Mutta tuolta kuulen ihmisiä tulevan. Tunnen hänen
äänensä. Menkää nyt, herra kulta, ett’ei hän näe meitä yhdessä täällä
kadulla. Siitä saattaisi tulla ikävyyksiä. Menkää, ja hartaimmat
kiitokset avustanne. En sitä koskaan unhota.
Kiirehtien riensi hän tulijoita vastaan, jättäen vänrikin siihen
seisomaan yksinään, hieman ällistyksiinsä tytön äkkinäisestä
poistumisesta. Mekin jätämme hänet siihen, katsellaksemme mitä noin
tunti tätä ennen oli tapahtunut linnalla.
Ison-Heikkilän rannasta laski, vähä pimeän tultua myöhemmin, vesille
vene, ja neljänneksen kestävän äänettömän soudun perästä ruohokon
reunassa pysähtyi se linnan muurin juurelle. Vesi nousi tässä kohden
melkein muuriin saakka, jättäen paljaaksi ainoastaan niin leveän
rannankaistaleen, että ne kolme miestä, jotka olivat veneessä, saivat
sen puolittain vedetyksi maalle. Oli hiljaa kaikkialla. Ainoastaan
vahtihuoneesta eli sotamieskamarista lähellä linnanporttia kuului ääniä
ja rähinää.
Nuo kolme miestä pystyttivät tikapuut, jotka heillä oli muassaan
veneessä. Yksi piti tikapuita lujasti muuria vasten, toiset kaksi
ryhtyivät kiipeämään ylös.
Sisäpuolella siellä makasi syvässä luolassa muuan talonpoika
olkilyhteen päällä. Vanginvartia oli hämärässä tuonut sisään
ruukullisen juomaa ja vähän leipää, jonka perästä ovi jälleen oli
suljettu ja kolkko, hiljainen yksinäisyys päässyt häiritsemättä
vallalle.
Pitkällinen aika, jonka vanki oli ollut sinne salpattuna, oli jo
vaikuttanut, ett’ei hän pitänyt väliä juuri mistään, mikä hänelle
tapahtui. Vanginvartian astuessa sisään hän ei edes ollut käännähtänyt
päätänsä. Toinen käsi lepäsi kostealla kivilattialla, toista piti hän
päänsä alla. Luolassa oli pilkkoisen pimeä, ja ikkuna-aukko kuvastui
iltataivasta vasten ikääskuin pimeään pistettynä reikänä. Jossakin
entisessä piirityksessä oli sattunut kuula aukon nurkkaan, reväissyt
irti koko yläreunan saviseon ja taivuttanut ristikkoraudat sivullepäin.
Vanki makasi iltakaudet tuijottaen sinne. Siitä, ainoastaan siitä
kävi vapauden tie. Mutta aukko oli korkealla muurissa, eikä hänellä
ollut mitään keinoa päästäkseen sinne ylös. Hänen mietteensä vain ja
hänen mielikuvituksensa sitä tietä kulkivat, nyt kuten ainakin, kun
illan pimeässä taivaalta tähti hetken aikaa ystävällisesti, kirkkaasti
silmäili sisään aukon läpi; ne samosivat kauvas Pohjanmaalle, jossa
kuhilaat nyt seisoivat pellolla, jos eivät ehkä Flemingin ratsumiehet
olleet kerjenneet laahaamaan niitä pois. Vanki nousi istualle
lemehtyneessä oljessa, roteva rinta kohosi ja nyrkit puristuivat
lujasti.
Jo hämärsi aukkoa. Niin oli aina, kun pilvi sattui vetäymään sen
taivaanpilkun ohitse, joka reiästä näkyi.
— Ilkka, Ilkan Jaakko! huusi hillitty ääni ikääskuin korkeudesta.
Vanki kuunteli. Hän ei voinut käsittää mitä se oli.
— Ilkka! Jaakko! kuului taasen alaspäin syvään luolaan. Olemme täällä
sinua auttaaksemme.
Hän katsoi ylös, mutt’ei nähnyt mitään, sillä aukko oli yhä vielä
pimennossa.
— Kuka? Missä? vastasi hän kuitenkin liikutuksesta tärähtelevällä
äänellä.
— Palainen ja muita ystäviä. Olemme täällä ylhäällä reiässä. Katso
tänne!
Aukko selkeni jälleen, ja vanki näki toisen puolen ihmisen-päätä
kuvastuvan pimeänä varjona taivasta vasten.
— Tule tänne muurille, kuului taasen ylhäältä. Me väännämme syrjään
rikkinäisen ristikon ja päästämme alas sinulle köyden.
Ilkka ymmärsi yhdestä sanasta. Heikko ristikko hellitti helposti,
köydenpää laskettiin alas, ja hetkisen mentyä olivat ulkona-olijat
laahanneet hänet ylös aukolle, josta hänen vaikka tosin suurin vaivoin,
onnistui tunkeutua ulos.
Ilta oli pimeä, mutta Ilkan silmälle, joka oli tottunut vankiluolan
pimeyteen, oli se selvä kuin kesä-illan hämy. Vielä pää ja rinta
vain ulkopuolella aukkoa, jonka ruosteiset ristikkoraudat lytistivät
hänen kupeitaan, suunnatti hän silmänsä, mielihyvästä väristen, yli
vainioiden, metsien, meren ja ihmisasunnoista ulos iltahan säteilevien
tulien. Hän hengähti syvään, tuntiessaan raittiin ilman täyttävän hänen
jäseniään uudella voimalla.
— Pois, pois pian täältä! kuiskasi hän tuskin kuulten.
Pian oli molempain miesten onnistunut auttaa hänet kokonaan ulos, köysi
ja tikapuut toimitettiin alas ja pantiin veneesen, tuossa tuokiossa
olivat kaikki vesillä, ja veneen veivät pois sukkelat airot. Eikä
kukaan ollut tätä rohkeaa vehkeitä huomannut.
Mutta pakolaisten astuessa maalle Ison-Heikkilän rannalla, mumisi
Jaakko Ilkka hampaanvälistä:
— Maltappa sinä, Klaus Fleming. Kerran saat tuta Ilkan Jaakon koston.
Seuraavana aamuna he jo olivat muun markkinaväen kanssa lähteneet
kaupungista, matkalla Pohjanmaalle ollen.