IV

Ma tartuin taasen matkasauvahan

ja kuljin suven maita kohti

ja laulain unhoitin ma Taarian.

Jo kaukaa näin ma Riemun kaupungin,

sen tornein kultanastat hohti,

siell' toivon tuulten ilonsävel soi,

ja humu leikitellen leikamoi.

Sen maineesta ma kuulin aikaisin,

jo lasna usein nähdä halailin

sen kimmeltävää porttipieltä.

Jo sinne yöpyi moni ystävä,

tai murtuen pois horjui sieltä

ja sinne haaveksijat, etsijät

vei voimistansa osan parhaan,

öin päivin sinne monen matka käy

ja monen aatos sinne harhaa.

Ma kuljin ali kauniin kaaripuun,

näin palatsien pitkät sarjat,

näin sinisillat, lemmen lehtolat

ja ruusutarhat köynnöskuistineen,

näin punertavat, jyrkät taiteharjat,

näin harmaat kujat, satasokkelot,

näin raatihuoneen vanhanaikuisen,

sen päässä kiljui ruosteen syömä viiri,

sen kupuun vielä vaskenkuultavaan

sai kuvastua taivaan puhdas piiri.

Näin kummulla ma kellotapulin

kuin vanhan ukon, jok' on yksin,

kuin nukkua se tahtois seisaaltaan

ja kera naakkain vain ja pilvien

nyt haastelisi ystävyksin,

sen suusta muinoin vonkui hätäkello,

se miehet kutsui miekkavöihin,

vaan kello ruostui, aika toinen nyt

vei miehet huveihin ja töihin.

Näin ison torin, siellä sekaisin

nous kantotuolit, päivänsuojat,

siell' liikkui ylhäiset ja ryysyiset,

maamiehet, porvarit ja tuojat,

ne seisoi kujilla tai porteillaan

ja toivottivat ilon iltaa

ja torvet toitotti ja töyhdöt sous,

kun huovijoukko marssi siltaa.

Maan kaivolla lens valkokyyhkyset

ja veri välkähdellen ilmaan pirskui,

siell' istui immet saviruukkuineen,

ne vuoroin ammensi ja tirskui,

päät yhdessä ne kaivoon katseli,

taas lemmenretkistään ne supatteli.

Ja soitto kuului viinituvista,

siell' laski juomaa neidot veikeät

ja poskipäillä päivä paistoi,

siell' istui ystäviä parvittain,

ne haarikoistaan naurain maistoi.

Ma sinne astuin hymy huulilla

ja rintaan nousi riemun laine,

löi nuoret suonet, humu huumasi

ja lempi levoton ja mahti, maine.

Ma katsoin taivasta ja ulapalle,

siell' liput liehui, mastot häilyi,

pois haahdet liiti purjeet pullellaan,

lens aatos satusaarten valkamiin

ja meren suuri silmä päilyi,

myös minä tahdoin kauvas laskettaa

ja kotiin tuoda kuulun kultataljan,

näin loistavan ja laajan maailman,

ma ilmaan nostin täyden maljan.

Ja ilmass' oli kuin juhannus,

kuin kukkaispölyjen suitsutus,

kun laulaa kiihkeät, nuoret kertut,

ja mulle kajasti laulunlaaksot

ja kuulti tähkäiset teon tertut.

Ma tunsin jänteissä tahdon tulta

ja kävi viininä nuoret nesteet,

ma kartoin tuskien tunkeilua,

jo kaukaa kiersin ma pienet esteet,

ma tahdoin elon tanhuella

ja naurun kannelta kaijutella

kuin oisin veren valtijas

ja ilon ilveilykuningas.

Ma elin elkeissä narrein saatoss'

ja lensi ympäri kevyt aatos,

näin elon armaina alanteina,

sen äänet helkkyivät tumpeleina,

sen polut eessäni karkeloi.

Niin pyörin elämän pauhinassa

kuin korurikkaassa hoijakassa,

ja helyt heiluvat soi.

Ma katsoin elämää kirjavaa

kuin suurta huvitusnäytelmää

tai hauskaa laskiaisillanpilaa.

Näin seikkailusta vain seikkailuun

ma riensin, unhotin kaiken muun

ja hyvät ystävät antoi tilaa,

mua hyvähuudoilla huumattiin

ja nimen kaikua kuiskattiin,

kun valon nimeen ma vannoin.

En silmäniskuja huomannut,

ma narrinpeliä jatkoin vaan

ja tunteen tulvia aina annoin,

näin päivänpaistetta tiellä vain

ja aika kului kuin suhahtain.

Ma suuruusunia unelmoin

ja maineen myrkkyä salaa join,

ma pengoin syntyjä syviä

ja itse teossa kaivoin kuorta,

ma luulin vuoria siirtäväin

ja työnsin eelläni pahvivuorta...

Ma maantietapani hylkäsin

ja luonnon hurjuutta kesyttäin

ma päivänlapsien ääntä matkin.

Ma hajuvoiteilla tukkaa kastin,

ma punaviinien mehut latkin

ja kuvasanojen kukkia

ma tielle siroitin sopertain;

vain hienon maailman nukkia

ma siroin sonetin ihailin.

Ma kuljin silkissä, kiiltokengin

ja yrttilemuista ilmaa hengin,

kuin lauluritari ruusun toin

ja naisten varsille katseen soin;

ma untuviuhkojen viimass' soitin

ja heloluutulla hiljaa säistin,

öin höytenpatjoilla lepäilin

ja päivin rahvahan teitä väistin.

Ja ruunut loisti ja soitto soi

ja harsohelmat ne ohi liehui,

ma kaikkein kauneinta aina hain

ja salaa rinnassa hehku riehui.

Siell' lemmenliekkejä hillittiin

ja kaunokäänteissä keimailtiin,

ja kengät liipaisi lattiaa

pois hämysoppiin ja palmuin taa.

Ma etsin janoten hellää ääntä,

mi minun tähteni värähtäisi,

ja nostais rintani riemun myrskyyn

ja sinne ijäksi soimaan jäisi.

Ma päivän perhoja tavoitin

ja juoksin ristiin ja juoksin hukkaan,

ma monen hempeän hylkäsin,

en nähnyt varjossa liljankukkaa,

näin hoikat oikkujen keijut vaan,

ne leijuu hunaja huulillaan,

ne kutsuu kuutamoleikkeihin

ja sokkoisjuoksuhun lietoon,

ne siivin ruusuisin kimmettää,

kun pois ne lentäen kietoo.

Ma salist' toisehen harhailin.

Kuin houruhypyissä parit väilyi,

ja soiton laineilla varret sous,

ja seinät silmissä häilyi.

Ma pylvään varjohon lymyilin

ja kylmin katsein ma hymyilin:

siell' itserakkaus prameili,

suupaltit arvoa usein niitti,

kun mairesanojaan tuhlaten

ne itse rumuuden kuvaa kiitti;

näin muotihupsut ja tavan orjat

näin hännät heiluvat, niskat norjat,

ja narritiukuset kiikkui.

Vaan ventovieraana Ilo kulki,

kun ontto, punnittu nauru soi,

ja Tyhjyys ilmassa ilkkui.

Näin valekukkaset poskipäillä,

en nähnyt tummia toukkia,

mi hiipi kiiltäviin verholehtiin;

näin hyveen kullatun, nähnyt en,

kuin konnan koukkuja salaa tehtiin.

Näin takaa imelän irvistyksen

jo ammoin sammuneet vihan raivot

ja takaa alhaisten aatosten

näin puolikasvuiset, pienet aivot.

Siell' loisti lihava keskinkerta,

se seuralahjoja uurnaan toi,

se taiteen vaakaan ne tahtoi jättää,

se lainaneronsa julki huus,

ja tuhmuus taputti kättään.

V

"Fiat lux!" se oli tunnuslause,

kun istuin kuunnellen kolleegioissa;

näin bacchalaureot ja keltateinit

ja tiedon templiherrat katedroissa.

Ne vanhan ajan kronikoita tutki

ja aikaan tulevaan ne tähysti,

vaan silmä etsinnästä tummentui

ja alas vaipui raskas kaukoputki.

Ne sanoi: luonnon eess' on järki niukka,

ja toiset: maailma on tomun hiukka,

ne kaikki kaivoi, penkoi mielinmäärin

ja kullai oikein oli, muilla väärin.

Ma tahdoin tietää, mik' on tosi, väärä

ja elämisen suuret tarkoitukset,

siell' leipävirka oli silmänmäärä

ja opin arvot sekä saivarrukset.

Siell' ylipapit kulki kuninkaina

ja ympärillä väilyi sankka saatto,

puuseitoina ne nyökkyi tuoleissaan

tai paukuttivat esiin dogmejaan

kuin jokainen ois ollut pieni Plato.

Ne loisti itsetiedon valossaan,

vain kaukaa väikkyi tiedontarhan heelmät

ja läpi kirjakasojen ja kiirastulen

sai käydä ongelmat ja väitteet, teelmät,

piikivellään ne taulaan iskivät

kuin ois se salakivi viisaiden,

ne pikku kipenäänsä ihastuivat

ja omiin kompiinsa ne kompastuivat.

Ja turhantarkkuus oli kannustin

ja siipinä vuos'satain vanhat kaavat,

kun keppiratsasilla laukkailtiin

maan piirit sekä taivaat aavat,

tiet pitkät oli sekä mutkikkaat

ja kautta arvelujen eistyi aste,

siin' oltiin, mistä eilen löydettiin,

taas seistiin kaksin jaloin maata vasten.

Kuin kylmyydessä istuin värjöttäin,

kun ylipapit puhui kuivin huulin

ja suuret lainasanat pulppui suusta;

päät nyökkyi, vanhat kirjat pölisi

ja silmiin varjo taittui tiedonpuusta --.

Kuin hyttyishyrinä se korvaan soi,

vain yhdellä ma tiedon tulvaa kuulin,

kun toiseen korvaan runosäkeet soi

ja viserrysten heläjävä kuoro.

Ja ulkopuolla kirkas päivä paistoi,

työn templit näin ja harmaat kivilinnat

ja rakentajat kulki telineillään,

ne elonpuusta voiman mahlaa maistoi,

soi työssä nauru sekä juhtain voihke

mua myöskin ootti siellä vuoro.

Sen tiedon templin isä, suur'patronus

ol' ammoin kuollut tietäjä Ignotus,

hän suuri henki oli aikoinansa

ja katsoi kauvas tähtipuikollansa,

kuin merikotka aatos ilmaan nousi,

maan uumeniin hän tunki, ikijäähän

ja piiriin ilmattomaan niin hän hyytyi, --

hän palas elon taiston tasangoille

ja haudan neljään seinään viimein tyytyi.

Hän jätti jälkehensä vanhan arkun,

se kätkettihin kolmen lukon taakse

ja kaivettihin maahan templin päähän.

Lie ollut kumma mies tuo suur' Ignotus,

hän kielsi arkkuansa avaamasta,

"kun lustrumia kaks on kulunut",

niin määräsi hän, "avatkaa se vasta!"

Sen sisällöstä usein tarinoitiin

ja sinne tänne siitä aprikoitiin,

se aikaan hämärähän valon loisi

ja monen umpisolmun päästää voisi.

-- Ja aika täyttyi, tuli suuri hetki,

ne vanhan arkun esiin lapioivat,

ja kirjavissa juhlamenoissa

nyt bacchalauraei kuin myös doctores

sen korkealle jalustalle toivat.

Nous' ylipappi juhlakatedralle

ja puhui kalskuvalla latinalla:

"nyt tullut on se odotettu hetki,

kun valo leijaa yli ajan uksen

ja lankee kauvas suurten isäin teille.

Tään tiedon templin itse suur'patronus,

mi kiven laski sekä nosti maineen,

hän töissään elää, jätti arkun meille,

mi kuorehensa kätkee synnyt syvät

ja ikuisuuden itäväiset jyvät,

se avattakoon nimeen Ignotuksen,

ja fiat lux, siis tulkoon valkeus!"

Ja kansi lensi sepo selällensä

ja kävi odotuksen humulaine,

sen ympärillä kaikki tungeskeli:

O vanitas... miraclum vanitatum,

kuin viisas peikko naurain itseksensä

pääkallo arkun pohjast' irvisteli. --

Lie koiranleuka ollut suur' Ignotus,

ma haudallensa laskin seppeleitä,

jäi opin salit omaan onnehensa,

taas teininä ma kuljin elon teitä.

Ma katsoin käräjien menoa,

näin syytettyjen pitkän parven,

siell' ilveiltiin ja vuoroin herjailtiin,

näin miehet, vaimot pikku pyyteissään,

joill' aina oli kiistan tarve.

Siell' lemmen, vihan teot tuomittiin

ja juorun kierot torvet huusi julki;

ma kuulijoissa monen konnan näin,

vaan irrallaan ne ilkamoiden kulki.

Näin saivartajat, riidanajajat,

lain nimessä ne lain kaarsi,

ne tunsi vanhan lauseen tarkalleen:

ens' sääntö oikeaa on kieltää;

ne väärin vannoi sekä väkivalloin

ne ristikoukuillansa raukan saarsi.

Näin rikkaat rosvot julkiloistossaan,

ne pyhää oikeutta osti,

ne tuomarille silmää iskivät

ja kahden salakauppaa hieroen

ne sormiansa ilmaan nosti,

ja tuomari se istui punniten

kuin lahjomaton, mykkä paasi

ja arvonarka ilme kasvoillaan

hän kohtaloita maahan kaasi,

soi voiton, vahingon ja naurun hyrske.

sen alta kuului joskus itkun tyrske.

Taas kansa katsehensa oveen loi,

ne raadin eteen nuoren vaimon toi.

"Mua naapurisi vaimo syyttää näin:

oot käynyt ilkiteon tiellä,

oot vuohen maitoa sa varastanut,

et vastaa, nainen, etkä työtäs kiellä?

Öin varas käy, ei polkus suora lie,

se hylkykehrääjien joukkoon vie,

ne onnettomat kehrää, kehrää vain

ja vapauttansa ne itkee ain."

-- "Oi, armoa, ma pyydän armoa,

ma sairas olin, heikko, onneton

ja pieni lapsi mulla kehdoss' on,

mun sydäniloni, mun silmäni,

sen tähden uskoni ma antaisin,

sen tähden silmän valon uhraisin,

sen tähden talven kukkiin loihtisin,

sen tähden taivaan värit tuhaisin,

sen tähden pätseissä ma palaisin,

sen tähden kuivuudessa kuihtuisin;

sen tuskat tunsin sekä kivut kannoin,

sen ilot nauroin sekä itkut itkin,

sen tähden kaikki teen ja tein mä,

sen tähden vuohenmaidon vein mä!

Sen sydän sydäntäni vasten tempoi

ja nälkä väijyi sinikatsannossa,

sen pieni ruusukäsi kouristui,

kuin illankastehessa unikukka

se uinui kalpeana kuutamossa,

mun äidinpienoni ja linturukka.

Oi, taivaan Herra, huusin tuskissain,

nyt kuihtuu kukkani ja armahain,

oi, auta, auta tämä kerta!

Ma epätoivoin syöksyin polvillein,

ma sairaan lapsen laskin povellein

ja kylmiin huuliin tuijotellen

taas utareitani ma puristin,

ah, köyhät rinnat purskui verta.

Ma ryömin lattialla, rukoilin,

ma tunsin kuin ois vierryt maa

ja kuu ois ollut niinkuin musta pallo,

ja tuli kiusaaja ja kuiskasi:

lyö, lyö ja riko raukan kallo!

Ma vielä kerran lasta suutelin,

jo kättä nostin aikein kypsin,

kun kaukaa niinkuin taivaan helinää

ma kuulin vuohenkellon kilinää,

laps sylissä ma tarhaan syöksähdin,

ma hiivin vuohen tuo ja lypsin,

ma lypsin, lypsin, lapsi joi ja joi

ja suuri ilo korvissani soi.

Sen jälkeen hiivin sinne joka yö,

oi, jalo tuomari, siks ällös lyö!"

Hän vaikeni ja kerjäs silmillään,

ei sydänääntään kuullut kukaan,

hän kehrääjien joukkoon tuomittiin

lain kirjaimen ja tavan mukaan.