Ma kylmiin tietoihin kyllästyin
ja väsyin hienoihin valheisiin,
ja läpi sieluni kanteleen
soi soinnut vaalean tummat,
mua huumas suloinen suruisuus
ja kujavarjojen salaisuus
ja mieron tyttäret kummat.
Ma usein saleissa epäröin
ja ruusukahleita kammoksuin,
vaan nokkoisteitä en kiertänyt,
miss' yhtyi katujen kiiltokuona,
ma mieron mustia iloja
hain onnen ostetun luona.
Ma korutekoista elämää
luin niinkuin runoa synkkää yössä,
mi hurmaa notkeilla soinnuillaan
ja helskyy säkeiden vyössä.
Taas mustat varsani valjastin
ja huvikenttiä pitkin kiisin
kuin murheen kyttyräpeikot löis
ja naurais pyörissä itse hiisi;
taas katuen minä hiljaa kuljin
ja hellyin herkeämättä,
ma onnen oville koputin
ja etsin ystävän kättä.
Ja sitä miestä ma usein hain,
ken ylväs ystävä mulle oisi,
sen piirtäis liittonsa sydämmeen,
joll' oisi sielussa samat aatteet
ja yhteensointua kanssain voisi.
Jäin monen ukselle kysyen
ja oli vastaus outo ain,
taas käännyin turhuuden turulle,
miss' samat pyyteet ja edut liitti
ja maut, oikut ja tavat, vaatteet.
Ma katkoin sanoja, tavasin,
ma sydänovia avasin,
taas herkin sormin ne suljin,
ma kuljin ovelta ovelle
ja miehest' toisehen kuljin
ja tasapainoa etsien
kuin muut ma kuljetin iestä,
kuin muut ma teeskelin salaten
ja eksyin viittojen tiestä.
Ja remu riemuksi tekeyi,
suut tavan sanoja usein toisti,
ja narri narria jumaloi,
ja sydän itki, kun silmät loisti;
sit' usein outona oudoksuin,
miks houkko houkkoa jäämään pyys,
kun pöydän alle jäi ystävyys
ja kanssa kukkaron laihtui,
se päivin murheella haudattiin
ja öiseen varjoon se haihtui,
taas illoin kuopasta kaivettiin
ja tuotiin saatossa juomajuhliin,
miss' ilon vierahat varastaa
ja huolta isäntä tuhlii.
Ma kuljin aamukansan tungosteillä,
kun huvin lapset nukkui suojissaan,
kun kadun hieno lemu oli poissa
ja meri suihki suolaviuhkoillaan
ja missä silkkikengät päivin liikkui,
nyt puiset kengät kolskui kivillä,
ja missä loistovaunut patjoin kiikkui,
työvankkurit nyt kulki rämisten.
Työmehiläiset näin ja mannun orjat,
ne keräeli talvivarojaan,
ne kiskoi, kantoi aamust' iltaan saakka
ja levon toivo nosti käyrää kättä,
kun olkapäitä painoi raskas taakka,
ja kuormaa kuormallensa kasaten
siell' leipähuolissansa köyhät hyöri
ja voittojansa kiistoin tasaten
möi kullanahneet kiiltoromua,
soi tehtaan torvet, koneet jyskytti,
työn suuri ratas humahdellen pyöri
ja kukin väänsi omaa tankoaan,
ja kaikki keuhkot imi tomua.
Siell' laverteli turhantouhuiset,
viis virkaa niillä oli, nälkää kuus,
näin katukamasaksat, tuhatniekat,
ne vaihtorihkamaansa korviin huus,
ja toiset toivat meren antejaan,
ja toiset kantoi metsän riistojaan
suun suosioksi rikkaan pöytään.
Siell' astuskeli pöyhkä porvari
ja kuljettajat tieltä ärjyi,
ma olin niinkuin muukalainen,
mi tungoksessa huvin löytää,
työn melu kohisi mun korvissain,
ja haavanlehden lailla hermot värjyi,
ma olin niinkuin toinen, joutio,
niin ypöyksin, ulkopuolla muita,
ma väistyin niinkuin rauhan rikkoja
ja etsin matalia kujan suita.
Ma katsoin hämärihin huoneisiin,
siell' äidit hyöri, liikkui kehdot,
näin huonemiesten höylää työntävän
ja rahat lauloi innon säveleitä,
siell' omaa onnea vain vaalittiin
ja pienet oli siellä elinehdot,
nous sauhu musta niinkuin altis uhri
ja pajain suulta lensi säkeneitä,
näin nokirinnat, sysisankarit,
ne teräskourin kuumaan rantaan tarttui,
ja leiskahdellen heilui moukarit,
ja silmä säihkyi, voimaa kasvoi, karttui;
siell' loisti otsan jalot hikihelmet
ja sydän sykki siellä keveämmin,
työ unta antoi, rauhaa raatamaan
ja silmiin väikkyi koti lämmin.
Kuin kääpiö ma kuljin pois
ja rinnan ääni soimasi ja sääsi:
sa kuljet ilveen tiellä tarvotulla
ja maahan kaivat omaa leiviskääsi...
Ma naurain katsoin narripukuain
ja mietin suunnatonta yhteissaunaa, --
miss' eroa ei mulla eikä sulla, --
me toisillemme annamme vain kaunaa.
Soi kirkon kellot rauhaa julistain,
ne armon pöytään kutsui kaijuillansa
ja virsikirjoin, pyhävaatteissaan
näin kirkkoon kiiruhtavan kansan.
Ma määrää vailla kuljin, kuljin vaan,
niin yksin en mä ollut milloinkaan,
ma muistin, kuinka lasna jouluilloin,
kun paloi sadat vahatuohukset,
ma katsoin kirkkoa ja mietin silloin:
siell' asuu enkelit ja Jumala...
Ma astuin vanhaan, pieneen kappeliin,
sielt' tulvi soiton heljä kumina,
soi kultapasuunat ja suuret urut,
ja viima kävi kautta sieluni,
taas esiin hiipi vanhat surut,
taas tahdoin mukaantua muotoihin,
ees' hetkeksi ma tahdoin rauhaa. --
Näin alttarilla papin polvillaan,
muut rukoellen kiersi helminauhaa,
kuin muut ma lattialle polvistuin
ja salarippini ma hiljaa luin,
ma nurkass' supsutin ja kuiskailin
ja suuret synnit heti syysin,
mut sydän ilkkui sekä kujeili,
kun ainoastaan huulin pyysin.
Ma hiukan lisäsin ja vähensin
ja muuttui tilin loppusumma:
mun pahat, hyvät työni tasaantui;
nyt täytti minut aatos kumma:
kuin pilvenhattaroilla lepäilin
ja istuin heiluvassa vaassa,
taas uskoani hiukan epäilin
ja ryömin nelinjaloin maassa.
Ma katsoin papin pitkää kauhtanaa,
sen napinreikiä ma laskin vuoroin,
jos niit' on kolmetoista, teen mä niin ja niin,
niin mietin, punnitsin ja laskin,
jo seitsemänteen reikään ehdin kai,
kun urut humahteli kirkkain vuoroin,
ja kääntyi kauhtana ja petti muisti;
taas Luojan edessä ma liehakoin,
ma revin auki pienet arvet,
kuin takauksena ne tarjosin,
taas päin kuviin liukas katse luisti.
Ma muistin myöskin vanhaa Saatanaa
näin tulihangon sekä kierot sarvet,
hän kulki alastonna niinkuin häpeissään
ja piiskurina vallan jouten hääri,
taas astui profeettana mietteissään
ja vartalonsa mustaan vaippaan kääri,
hän puhui kahden mielin toimestaan,
ei työtä ollut juuri suuren suurta,
kuin muodon vuoks hän vetos järkeeni
ja nauroi käärmettä ja synninjuurta,
hän työnsi noitakirjan käteeni,
ja neuvoi mustan opin temppuja.
Ma kiitin neuvosta, vaan pyysin menemään,
taas matkin menoja kuin toiset,
ne naapurinsa silmää vartioi
ja päässä kiehui mietteet monenmoiset;
kuin Rooman katuja ma astelin
ja akkunastaan katsoi vanha paavi,
hän käsin viittoi, -- minä heräsin,
ja korvissani kilkkui rahahaavi. --