Nyt valtateillä taivaltain
ma kuljin Taarian kanssa,
ma päivin kartoin kutsujaan,
öin etsin ilojansa.
Ja aamun maille matka vei,
ja metsät taakse jäivät,
hän kiersi salakisoihin
ja viipyi poissa päivät,
hän tuli taas kuin hämärä
niin hiljaa sekä salaa,
hän tuli niinkuin katuja,
ml rikospaikkaan palaa.
"En usko, Taaria, taikojas,
et yrttiä päivällä poimi,
sinä valheen vaeltava sisko oot
ja sulla on joutava toimi.
Sä oot niin viekas, vallaton
ja kulkus tuskin puhdas on,
sä oot niin helynheikko;
kun mua huima huutelit,
ehk' ensin toista suutelit,
sä olet pieni peikko;
ma päivin usein elkees nään,
on silmäs silloin häijyt,
et koskaan käy sä kirkossa
ja rauhaani sä väijyt.
Sä metsän ilveskissa oot
ja käyrät kyntes peität,
sä miesten mieltä kiihoitat
ja lemmen juomaa keltät.
Sun sieluas ma säikähdän
kuin syksyn salatöitä;
ma haaveksin ja halailen
vain niitä suviöitä,
kun kotimetsän polulla
näin Aune neidon nuoren,
hän pyhää virttä lauleli
ja itki alla vuoren.
Hän oli päivän valkeus
ja sinikellonkukka,
sä olet käärmeenlehti vaan
ja lemmen hurja tukka,
sä veren oot velhotar
ja silmissäsi tulta on,
se kiehtoo sekä pistää;
ja Auneain ma ikävöin,
mun Auneain, mun armastain,
vaan lumirinta pulmustain
en löytää taida mistään." --
"Tiehaaran" kievarin seinät soi,
helis' sillat ja akkunapielet,
jalanastujien, majanmuuttajien
oli aivan rennolla mielet.
Tiehaaraan tiet kävi säteettäin,
sen isännän aina ma nauravan näin;
se mies oli pukarein parhaita vaan,
ken ilveillä vilkutti veistä
ja kolmesti kannunsa tyhjensi
ja saattoi sangolla seistä.
Oli tervetullut joutiomies,
tuvan oljilla sijaa riitti,
oli vieras, tuttu, niin kättä ne löi
ja haltia käymästä kiitti. --
Sinne silmänkääntäjät kiertää sai
ja haarikan, kaksi ne saivat,
ne loihtivat vatsansa haastelemaan
ja seipäät ilmassa seisomaan,
tasan niin kävi velat ja vaivat.
Siellä nähtihin seitsemät ihmehet maan
ja nuoralla juoksijat tangoillaan
ne renkaita heitti ja kieppejä löi,
ne tulta ja miekkoja nieli,
ne taitonsa uhmasta hullaantui,
sekasaksaa vongersi kieli.
Soi säkkipillit ja sirmankat,
pihanurmella piiparit soitti,
sävel ontui ja vaikka se lankesikin,
niin kainalosauvoin se laukkasi taas
ja aina se mielen voitti.
Ma hullunkurisen elämän näin,
se oli niin lysti ja leino,
se maantietaiturin korvissa soi
kuin maailman kaunein keino,
rikas siell' oli joukossa jokainen,
kukin kaas tai onnensa nosti,
Tiehaaran tynnörit täys' oli kai,
Tiehaarassa paistoi omenapuut
ja kauniimmin paistoi naisten suut,
rovoll' lemmen vihreän lehden osti
ja kauniilla katseella ystävän sai.
Tiehaarassa maailman kulkeva mies
sai olla, mennä ja tulla,
jo kaukaa kutsui se poikkeamaan,
sen akkunat valkeissa puitteissaan
oli kauvan muistossa mulla.
Siell' aikani vartta ma vaeltaessain
sain onnea viikon verran,
siellä Taarian, mustan ruusuni mun,
näin, näin minä viimeisen herran.
Näin kankaalla punaisen nuotion,
tulen ääressä yöpyvän joukkion,
valo heijasti puusta puuhun,
ne söivät muroja rikkaiden,
mitä saivat kädestä suuhun,
ne lämmitti rintaa ruskeaa,
vaan kylmänä värjyi kylki
ja sättien valkeita veljiään
ne tielle kolmesti sylki,
ne katseli mykkinä toisiaan
tai puhuivat salaista kieltä.
Ma toivotin iltaa ja istahdin,
olin täynnä ma mieron mieltä,
ma kuiskasin vanhaa tarinaa,
miten elämä kullassa kangastaa,
miten hullu sen lunnaihin luottaa,
miten kuuman kosken niskaan se vie
ja liukas ja luisu on kaunis tie,
joka eksyjän paulaan puottaa,
ja ihmiset tanssien kuiluhun käy,
ne kerran huitoo ja sitten ei näy.
Ma kyselin tummaa Taariaa:
oi, ootteko nähneet Taariaa,
nyt missä hän mahtaa vaeltaa,
hän mennyt on pois, hän mennyt on pois
kuin puissa kulkeva varjo hän ois?
Ja musta, valkeahapsinen mies,
jonka hampaat valossa loisti
ja silmissä paloi synkkä lies,
nyt Taarian nimen toisti:
"En tunne kiertäjä-Taariaa,
hänet nielköön alinen, musta maa,
hän on heimonsa haltiat pettänyt
ja jokaisen jalkanainen on nyt,
ja sen, joka kultaa on tyrkyttänyt,
hän verensä vaahdoll' on myrkyttänyt,
ken Taarian huulten hunajat joi,
sen raiskaa elämän ruoste ja koi,
se ilonsa surmas, valkea mies,
jos Taarian näit, on onneton ties!"
Mut vaimo lempeä haastoi:
"on valjennut taatan tumma haps,
hän suree, kun lempensä lapsenlaps
pois hukkui tuulien teille,
miks tuuli viidassa vaeltaa,
et vastausta sa koskaan saa;
toit viestin viluisen meille.
On musta korpilla höyhenvyö,
vaan sitäi tummempi meidän yö,
ja mustalaista ei kukaan auta,
sen askel raskas on niinkuin rauta,
on vuode talvinen taivas'alla,
hän kaikkein hylky on kaikkialla,
käy vitmi äärellä nuotion
ja hauta maantien ojass' on,
ja kotimaansa on rannaton maa,
hän muuttolintuna kiertää saa;
maa oma sull' on ja kotilies,
käy hyväin hoivassa, matkamies!"