Tuli vastaani kulkeva neitonen,
Tien-Taaria, mieron kukka,
kävi pyöreät lantehet laineissaan,
sinitummana heiskui tukka,
hän paljain jaloin hyppeli,
ja helmat ryysyinä riippui,
mesimättäillä rintojen hyllyäväin
tinatiukuset nauhoissa viippui.
Ma mustan ruusuni, ruusuni näin,
mun ruusuni kaunihin, kukan,
lumivalkeat, loistavat hampaat näin,
näin silmissä välkkeen hurjan.
Ja maantien sannalla kaarestain
hän punaista huivia huiski,
hän katseli silmihin sirkuttain
ja kuumia iloja kuiski,
hän hämärää laulua hyräili:
hai, dussa, dussa medaari,
mit dschau, mit dschau, hai, dingeli, dei,
niin musta on taivaankaari!
Ma hurjia silmiä suutelin,
me juoksimme metsän rintaan
ja ma lauloin: "nyt olet prinsessain,
sun seikkailusaaresta kotiin hain,
ei meill' ole onnen hintaa.
Ja katsos, Taaria, Taariasein,
me käymme kuin auringosta,
nyt kullan helinän kuulla saat
mun sauvani ontelosta,
sun yllesi säteripalttinat puen,
ma leilini viinillä täytän,
salakätköni sulle ma paljastan
ja metsäiset linnani näytän,
katinkultaiset kaikki sen tornit on
ja akkunat kullasta kuutamon,
siell' loistaa morsiusvuode,
kun vihreään kuherruskammioon
me hiivimme häitämme juoden,
siellä nukkua saamme me soitantoon
kuin onni ois meidän juuri,
mit dschai, mitdschai, mun Taariasein,
se maailma on niin suuri!"
Me teimme metsähän valkean,
miss' suitsui lämpöinen hiili,
yöperhot tulehen lenteli,
ja lauloi kehräjälintu.
Nyt alkoi Taaria tarinan
ja petos äänessä piili:
"Mua lehtolapseksi kutsutaan,
vaan itse tiedän ma toisin, --
jos oman äitini löytäisin,
niin neiti ylhäinen oisin,
ois mulla vaunut ja huvipurret,
ois ratsut, marmorisoimet,
ois kultakengät ja helminauhat
ja höyhenpatjat ja silkkiloimet,
ei rikkautta ois moista.
Vaan äitipuoleni, hylkyvaimo
jo lasna ryösti mun koista,
kun nukkui huoleton hoitaja
ja nurmell' yksin ma telmin,
ma juoksin perhoja pyytäen,
soi kultaketjut mun kaulassain,
vyö välkkyi helkkyvin helmin.
Sen puiston muistan ma vieläkin,
siell' leyhyi tuuheat tammet,
näin valkojoutsenet ruovikossa
ja kultakalaiset lammet.
Ma muistan ruskean vaimon myös,
hän valkoperhosen antoi,
ma muistan sormet ne suoniset,
kun metsään kauvas hän kantoi.
Hän juoksi siltaa, ma kuulin solskeen,
näin virran kuohuvan, vuolaan,
taas mäet mätkyi, hän katsoi taakseen
ja ryömi matalaan luolaan;
siell' kiehui tulella kattilat,
ja ilmat iskivät tulta,
ne vei mun kultaiset ketjuni
ja mekon riisui ne multa.
Sain sitte kasvaa kuin Tuhkimus,
ma armaan äitini unohdin,
kun markkinoita ma kiersin ain
ja suurta harppua kantaa sain,
ma kuljin kylmillä pihoilla
ja soitin sortuvin voimin,
ja jäätyi poskilla kyyneleet,
kun loast' almuja poimin.
Ma itkin vierailla vuoteilla
ja pelko uneni poisti,
öin äiti nurkassa askaroi
ja kaulaan ketjuja palmikoi,
kuin kulta kuussa ne loisti.
Kun kerran juopuen nukkui muut,
kuin varas hiljaa ma nurkkaan hiivin
ja vanhan lippaan ma aukaisin,
näin helmet heljät ja käädyt hienot
ja soljen sisästä kuva välkkyi,
näin äidin kasvot niin hellän vienot,
ne mulle hymyili läpi muiston:
nyt muistin silmänsä suuret, kirkkaat,
näin ison linnan ja nostosillan,
näin kultakalat ja joutsenet
ja vanhan, tuuhean puiston.
Sen soljen kätkin ma povehein
ja sinne usein ma käden vein.
Kun aamu-atriaa sitte syötiin
ja yli kattilan kumarruin,
niin armaan aarteeni paljastin;
mua vitsoin kasvoihin lyötiin,
ma maassa manaten kirkasin
kuin kirkuu kuollessa jänön lapset,
vaan sitten olin kuin mykkä yö
ja istuin hajalla hapset.
Kaks pitkää päivää ma istuin näin
ja yöni itkien vietin,
soi hellä ääni mun unestain,
kuin äiti kutsuisi luoksi;
taas soitin harppua kujissa
ja pakoretkeä mietin.
Kun tuli syksy ja synkät yöt,
ma hiivin ylitse nukkuvain
ja pitkin vuoria juoksin,
ma yhä kauvemmas juoksin pois
kuin metsän peikot mua syöneet ois."