A. B."

Nämä muutamat rivit tekivät Annan sydämen iloisemmaksi kuin

lämpimimmätkään rakkaudenvakuutukset ikinä olisivat voineet tehdä. Hän

näki niissä ilmaisun Allanin kunnian- ja velvollisuudentunnosta, ja

rivien välistä hän luki kaikki, mitä hänen sydämensä isosi ja mistä hän

oli vakuutettu, että Allan olisi kirjoittanut, ellei hänen lupauksensa

olisi häntä sitonut.

Hänellä ei ollut yksinkertaisessa ja täydellisessä luottamuksessaan

mitään aavistusta niistä sekanaisista tunteista, mitä Allan oli

tuntenut lukiessaan hänen ja Britan kirjeitä ja kirjoittaessaan

vastaustaan. Anna ei voinut aavistaa, että vaikka Allan tuli

liikutetuksi hänen viattomasta hellyydestään, hän tunsi sen vapautensa

uudeksi siteeksi, siteeksi, jota oli vaikeampi katkaista kuin mitään

muuta.

Mutta hän ei kuulunut niihin, jotka huolehtivat ennen aikojaan. "Hätä

keinon keksii", ajatteli hän ja nautti vapaudestaan kun hänellä vielä

oli se, työntäen syrjään ajatuksen Annasta.

35.

Allan Bentick kulki hidastellen eteenpäin kiertelevää metsäpolkua, jota

myöten, kuten hänelle oli sanottu, Anna luultavasti tulisi.

Kolme ja puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensin

oli esittänyt kosintansa. Tutkintonsa jälkeen hän oli kirjoittanut

kirkkoherralle ja uudistanut kosintansa lyhyessä kirjeessä. Sander

oli vastannut pyytämällä tietoja Allanin taloudellisista toiveista,

hänen elämästään ja hengellisestä tilastaan. Allan oli vastannut

vilpittömästi kaikkeen eikä ollut tehnyt itseään yhtään paremmaksi kuin

oli. Sanderia oli miellyttänyt tuon nuoren miehen rehellisyys, vaikka

hän toivoikin, että muutamat vastauksista olisivat olleet toisenlaisia.

Hän ei ollut kuitenkaan katsonut enää voivansa pitää Annaa asian

ulkopuolella, mutta hän oli mitä jyrkimmin varoittanut ja estellyt

häntä. Annalla, joka oli sellainen, ettei voinut ottaa isällisiä

varoituksia keveältä kannalta, oli ollut vaikea aika omantuntonsa

ja rakkautensa ristiriitojen välillä. Mutta hänen rakkautensa oli

voittanut, hän ei yksinkertaisesti voinut antaa kieltävää vastausta

Allanille, koska hän tahtoi hänet. Ihmetyksellä isä oli nähnyt hänen

lujan ja tietoisen rakkautensa, ja vähitellen hänen vastustuksensa oli

antanut myöten. Eikä siihen vähemmän vaikuttanut Allanin moitteeton

suhtautuminen. Allan oli pysynyt erillään kaikesta sekaantumisesta, hän

ei ollut tullut kotiin, ei kirjoittanut Annalle vaikuttaakseen häneen,

ei näyttänyt mitään kärsimättömyyttä, vaan odottanut vain Annan ja

hänen isänsä päätöstä. Nyt jälkimmäinen oli vihdoinkin kirjoittanut

ja sanonut, että Allan saisi tulla. Hän oli tullut edellisenä iltana.

Hänen ensimmäinen aamukävelynsä vei pappilaan. Siellä hänellä oli nyt

ollut keskustelu tulevan appensa kanssa, täti Sander oli tervehtinyt

häntä poikanaan ja hän oli saanut tietää, että Anna, joka oli lähetetty

asialle, tulisi kotiin metsän läpi.

Sitä tietä Allan nyt käveli häntä vastaan.

Hän huiski hajamielisesti kepillään tiepuolen pensaita ja kukkia ja

katsoi tuimasti katkottuja kukkia ja oksia.

Hän ei voinut nähdä pitkälle eteenpäin, sillä polku mutkitteli puiden

välissä ja vuoren kupeilla, senvuoksi hän joutui yht'äkkiä seisomaan

Annan kanssa vastakkain.

He pysähtyivät molemmat nähdessään toisensa, ja Anna, joka ei ollut

odottanut tapaavansa häntä juuri nyt, kalpeni hieman ja painoi

tietämättään käden sydämelleen.

Viime aikojen epävarmuus ja ristiriidat olivat vieneet häneltä voimia,

hän oli enemmän sielu kuin ruumis. Hänen katseensa oli käynyt syväksi

ja vakavaksi, hänen suunsa näytti unohtaneen hymyilyn.

Mutta kun hän näki Allanin, muuttui kaikki toisenlaiseksi. Hänen

mielestään auringon kultaloiste rikastui, metsä ylt'ympärillä kasvoi

ja muuttui temppelisalin pilaristoksi ja taivaan avaroilla aukeilla

soi. Hän itsekin avartui kilpaa luonnon kanssa. Mutta näiden tunnelmien

sieluna oli samalla kertaa suloinen ja ahdistava tunne siitä, että hän

kadotti itsensä toiselle, hänelle, joka seisoi hänen edessään ja vain

katsoi häneen.

Allanin oli yleensä helppo löytää sanoja ja hän oli sitäpaitsi

miettinyt, mistä puhuisi Annalle, mutta tämän näkeminen teki häneen

niin odottamattoman vaikutuksen, että hän ensin seisoi mykkänä ja

puhuessaan sanoi aivan toisia sanoja kuin oli aikonut.

Hän muisti Annan sellaisena kuin hän oli kolme ja puoli vuotta sitten

jättänyt hänet -- lapsena, puoleksi kehittyneenä nuorena tyttönä,

josta hän oli pitänyt ja jonka kanssa hän oli leikkinyt. Nyt hän

oli tullut tekemään leikistä toden, vähemmän Annan tähden kuin oman

kunniansa vuoksi, muiden vuoksi. Mutta sellaisena kuin Anna nyt

seisoi tuossa hänen edessään, ei häntä voinut sivuuttaa, ei kohdella

kuten sivuhenkilöä, häntä itseään vähemmän merkitsevää. Hän oli nyt

täysikasvuinen, Allan huomasi hänen olentonsa personallisuudeksi,

pehmeäksi, lämpimäksi, antautuvaksi, ja hän tunsi itsensä enemmän

nöyryytetyksi kuin konsanaan ennen elämässään.

-- Valkolilja... minun pitäisi antaa sinun mennä... minulla ei ole

mitään oikeutta... mutisi hän hämillään.

Tuo, mikä säteili Annan kasvoista, ei ollut hymyilyä, vaan pikemmin

sielua ja tunnetta. Hän oli ikävöinyt Allania niin vihlovasti, hän

oli elänyt Allanin kuva sielussaan. Nyt hän seisoi tuossa ilmielävänä

hänen edessään... hän kuuli hänen äänensä... näki hänet, tunsi jälleen

sen, mikä oli entistä, ja sulki rakkauteensa sen uuden, miksi hän oli

kehittynyt.

-- Sinä olet liian hyvä minulle, jatkoi Allan, kun ei Anna vastannut

mitään.

Hän tunsi itsensä sellaiseksi, joka on johdettu tekemään pyhyyden

ryöstöä, mutta joka viime hetkessä herää huomaamaan tekonsa

epäpyhyyden. Annaa täytyi varoittaa hänestä, eikä kukaan muu kuin hän

ollut saapuvilla sitä tekemään.

-- Sinä olet liian hyvä minulle, liian puhdas, liian hieno, liian

hento. Ja minä... minä olen raakalainen. Anna ei ymmärtänyt, mikä

hänet saattoi noin puhumaan, hän käsitti sen rakkauden nöyryydeksi ja

palvonnaksi. Hän luuli olevansa rakastettu ja meni senvuoksi Allanin

luo, punastuen ja täynnä kainoa antautumista.

Kun hän tuli Allania vastaan sellaisena, ei tämä voinut torjua lahjaa,

jota hän oli pyytänyt, häntä itseään. Hän ei ollut pelastettavissa.

Ja huolimatta katkonaisesta vastustuksestaan hän kiersi käsivartensa

Annan ympärille. Se kävi ensin niin varovaisesti, mutta tunnettuaan,

miten Anna väristen painautui häneen, tuli hänen käsivarteensa

yht'äkkiä voimaa. Seuraavana sekuntina Anna ei olisi päässyt irti, jos

olisi tahtonutkin.

-- Pidätkö minusta, Valkolilja?

-- Pidän, _niin!_

Anna oli nuori ja herttainen, pehmeä ja antautuva ja Allan kaikkea

muuta kuin tunteeton naiselliselle sulolle. Suutelo, jonka hän painoi

Annan huulille, ei jättänyt mitään toivomisen varaa, siinä oli hehkua

kylliksi.

36.

Allanilla oli vain kahden viikon loma, sillä hän oli sitoutunut

hoitamaan erään vanhemman lääkärin virkaa tämän kesäloman aikana.

Sitäpaitsi hän lähipäivinä tulisi ottamaan vastaan paikan

Karolini-instituutissa.

-- Olen saanut jo tuulta purjeisiin, niin voimme kyllä mennä naimisiin

vaikka milloin, sanoi hän.

-- Mutta minun pitää saada kapioni valmiiksi ensin, sanoi Anna

nopeasti, aivan kauhistuneena kuvitellessaan, ettei hän ehtisi

valmiiksi.

Allan nauroi hieman.

-- En tarkoita, että menisimme naimisiin huomenna emmekä

ylihuomennakaan, mutta joskus, ennenkuin vanhenemme, ajattelin. Eihän

täti anna hänen rasittua sallimalla hänen tehdä kaikki kapionsa itse?

kysyi hän kääntyen rouva Sanderin puoleen.

-- En, sehän olisi hänelle liikaa. Tilaan kankurit. Mutta ompelemiset

hän tahtoo kyllä suurimmaksi osaksi itse tehdä.

-- Niin paljon kuin mahdollista, virkkoi Anna. Kuta enemmän itse tekee,

sitä suuremmaksi tulee onni, olen kuullut sanottavan.

-- Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan.

Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti

häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin.

Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien

äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja

hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko

hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti

hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla

hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän

kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan

näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt

vasta sai tutustua.

-- Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on

enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä

hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt

kahden sinun kanssasi.

Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan.

Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan

juhlallisen vakavana.

Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja

saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa

ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä.

-- Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia

päästääkseen Allanin läpi.

Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle

ja riisui kengät jalastaan.

-- Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään.

-- Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen

vakavana.

-- Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai

vilustua, kivikko on kylmää varjossa.

Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen.

-- Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt

paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään.

Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen.

-- Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi

hän nauraen.

Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli

vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä

oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna

luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista

tunteistaan.

Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa.

-- No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän

hymyillen. Saanko nyt tulla sisään?

Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään.

Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli

itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi

vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan.

-- Te ette koskaan olisi voineet valita hienompaa paikkaa. Se on

todellakin kuin pyhäkkö, ja saatan ymmärtää kuinka sekä sinun

että Erikin täytyy viihtyä täällä. Sillä hän on pohjaltaan yhtä

uskonnollinen kuin sinäkin, vaikka hän keikailee epäilyksillään. Ja

ymmärrän myöskin, että Brita ei tästä välitä eikä pystytä kiviään

tänne. Hän on maailman lapsi, vaikkapa onkin setä Sanderin lapsi.

Annahan, kun katson, voinko arvata, mikä on minkin kivi! Tuo kulmaus on

sinun, sen voin taata. Se on sinun kaltaisesi, kätkössä ja vaatimaton

ja täynnä rauhaa ja rikas hienoista muistoista. Ja tuossa ovat Erikin

kivet. Ne ovat vahvojen nyrkkien pystyttämät. Kivipohjalla nekin kaikki

seisovat ja korkealla. Nyt tahtoisin mielelläni tietää, mitä muistoja

nuo eri kivet ikuistuttavat. Mutta ehkäpä et tahdo puhua siitä minun

epäpyhille korvilleni?

Hän oli puhunut vilkkaasti ja herkeämättä antaakseen Annalle aikaa

voittamaan satunnaisen liikutuksensa, jonka hän oli leikinteollaan

aiheuttanut. Huomattuaan, että Anna oli tyyntynyt, lopetti hän

kysymykseen, minkä hän ymmärsi sovittavan Annan.

Hän ei erehtynyt. Anna oli iloinen saadessaan kertoa joka kiven

merkityksestä. Allan kuunteli mielenkiintoisena ja näki tyydytyksen

tuntein, miten täydellisesti Anna oli päässyt pienestä mielipahastaan.

-- Ja nyt me tietysti pystytämme kiven kihlauksemme muistoksi, sanoi

Allan heti Annan lopetettua.

Hän heitti heti takin yltään, katsoi ympärilleen, löysi suuren litteän

kiven, joka sopi hyvin peruskiveksi, ja alkoi vääntää sitä irti.

-- Kuka uskoisi, että sinä olet noin voimakas! virkahti Anna ihaillen,

nähdessään, miten keveästi Allan irroitti tuon suuren kiven ja vieritti

sen sille paikalle, minkä hänen sukkelat silmänsä olivat heti keksineet.

Allan nauroi tyytyväisenä.

-- Minussa on paljon sellaista, mitä ei luulisikaan. Nyt olen visusti

päättänyt, että tämän muistokiven pitää nousta kaikkia Erikin kiviä

ylemmä. Ja sentähden täytyy nyt yrittää.

Anna auttoi häntä niin paljon kuin hän salli, mikä ei hänen mielestään

ollut läheskään tarpeeksi.

-- Sinä luulet kai, etten minä jaksa mitään! napisi hän. Erik antoi

minun tehdä paljon enemmän.

-- Erik ei aikonutkaan naimisiin sinun kanssasi, mutta sen minä teen,

senvuoksi olen sinun suhteesi varovampi kuin hän.

Kun muistomerkki vihdoinkin oli valmis, oli se kaikkein komein koko

muistolehdossa. He ihailivat työtään mahdottomasti.

-- Nyt puuttuu vain meidän nimikirjaimemme. Ne me tulemme hakkaamaan

joskus toiste, sillä nyt emme ehdi, sanoi Allan tyytyväisenä.

Yht'äkkiä Annaa värisytti ja hän painautui Allania vasten, ikäänkuin

hän olisi pelästynyt.

-- Mikä sinun on? Onko sinun kylmä?

Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja katsoi häntä kasvoihin,

ihmetellen, mikä ne teki yht'äkkiä niin vakaviksi.

-- Ei toki. Mutta... Allan... yht'äkkiä se näytti minusta... niin

hautakiveltä.

-- Mutta se ei ole mikään hautakivi, rauhoitti Allan. Ethän toki ole

taikauskoinen? Sitä en sinusta luullut. Enkä luullut sinun pelkäävän

kuolemaakaan.

-- Sitä en teekään. En omaa kuolemaani. Mutta jos sinä... oi Allan,

_sitä_ en voisi kestää!

Häntä värisytti uudelleen ja hän kietoi käsivartensa Allanin ympäri,

ikäänkuin jokin vaara olisi häntä uhannut.

Allan suuteli häntä todellisen hellästi, mutta nauroi samalla hänelle.

-- Ole nyt järkevä, lapsi, ja säästä kyyneleesi, kunnes todella olen

kuollut -- jos silloin olet samaa mieltä kuin nyt, että minussa on

jotakin itkemistä. Siihen mennessä saat ehkä minusta enemmänkin kuin

kylliksi. Kas niin, "cheer up"! Ja nyt meidän pitää mennä kotiin, jos

emme halua tulla myöhään ja saada toria. Vakuutan sinulle, että tällä

kertaa tunnen olevani kaikkea muuta kuin kuoleva, sillä olen hirveän

nälkäinen. Ja se on tavallisesti hyvä elonmerkki.

Anna vetäysi viimein hänen sylistään, nauraen omalle heikkoudelleen ja

Allanin lohdutukselle. Ja sitten he kulkivat kotiin reipasta vauhtia,

sillä oli myöhä.

Jälkeenpäin Anna tuli ajatelleeksi, ettei oikeastaan mitään siitä,

mitä hän tänä hetkenä oli aikonut puhua Allanin kanssa, tullutkaan

puhutuksi. Ja samoin kävi joka kerran heidän oltuaan kahden kesken.

Hauskaa ja ihanaa se kyllä aina oli, mutta mitään läheistä ajatusten

vaihtoa ei siitä tullut. Annasta se tuntui tyhjältä, mutta hän

ajatteli, että se oli satunnaista.

He eivät olleetkaan paljon kahden toistensa kanssa näinä lyhyinä

neljänätoista päivänä, sillä kaikki panivat heille toimeen

juhlallisuuksia, ja nuo juhlallisuudet kestivät toisinaan koko päivän

tai ainakin puolen päivää.

Allan oli enemmän kuin konsanaan sieluna näissä tilaisuuksissa. Hänen

morsiamensa oli tietysti hänen huolenpitonsa ensi esineenä ja hänen

kerallaan yleisen huomaavaisuuden esineenä, mutta Anna sai harvoin

pitää Allanin itsellään.

37.

-- Oletteko nyt tyytyväinen minuun? kysyi Allan Bentick istuutuen

Lucian viereen.

He olivat kaikista hauskimmassa kutsutilaisuudessa, joita oli

toimeenpantu kihlattujen kunniaksi. Sillä Erik oli isäntä, ja oltiin

koolla Harjulla, Bergshamraan kuuluvalla pienemmällä tilalla, johon

hän juuri oli muuttanut, vuokrattuaan sen. Anna oli auttanut veljeään

juhlan valmistuksissa ja oli nyt hyvin puuhakas emäntänä. Allan oli

siksi päiväksi luovuttanut hänet Erikille ja tunsi itsensä senvuoksi

vapaaksi omistautumaan kelle halusi.

-- Siihen minulla on kyllä syytä, vastasi Lucia. Toivon teidän aina

vastedeskin tekevän Annan yhtä onnelliseksi kuin nyt teette.

Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään

tai kysymystä ilmetä vastauksessaan.

-- Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin

ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain

kuvittelevansa sitä.

-- En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on

jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja... ja yhtä

ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan.

-- Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan

nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan

hänelle ensimmäinen.

-- Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota

kaikkea.

-- Ja siihen osaan te tulette tyytymään?

Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein.

-- Minkäpä tekee! Nainen on sellainen.

-- Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi

torjunut väärän syytöksen.

Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että

hän ei osannut selittää sitä.

-- Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi

liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna.

Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä

surumielisyyttä.

-- Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä.

Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli

jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi.

-- Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa.

Lucia punastui kovasti.

-- Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti.

-- _Teidän_ luottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on

saanut osakseen.

Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin,

hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta

palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia

tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja

ylipääsemättömäksi.

-- Se haava, josta kysytte, ei parane _koskaan_, selitti hän matalalla,

värisevällä, mutta varmalla äänellä.

Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein

ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli:

-- Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen

aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy

vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä

se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän

on rappiolle joutunut olento. Lahjakas... kerran niin lupaava... nyt

vain raunio entisestä minästään... mutta komea raunio, hurmaava vielä

rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla.

Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi

tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli

sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan.

-- Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken

kaiken.

Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään.

-- Se on minun yksityisasiani, vastasi hän.

Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan

oli liian järkytetty sitä huomatakseen.

-- Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin

olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian

vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti.

Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut

sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista

kuin hän oli tahtonut?

Mutta hän toipui heti.

-- Te unohdatte itsenne! sanoi hän kylmästi ja nousi ylös. Teillä ei

ole mitään oikeutta lukea minulle lakia.

-- On kyllä. Yhtä hyvin kuin teillä on ollut minuun nähden se oikeus.

Te se olitte joka... teitä tottelin, kun...

-- Hiljaa!

Lucian silmät liekehtivät ehkäisevästi Allania kohti.

Allan pysähtyi, puristi kätensä nyrkkiin punan noustessa tummana hänen

tummalle iholleen. Kesti vain muutaman sekunnin hänen päästäkseen

itsensä herraksi.

-- Erik on varmaankin sekoittanut joitakin konnankujeita juomaansa,

koska se on noussut meille päähän, niin että joudumme riitaan, sanoi

hän tavalliseen kevyeen, hilpeään, hieman pilailevaan tapaansa ja

kääntyi taasen Luciaan päin, kuitenkaan häneen katsomatta.

Keventyneenä Luciakin muutti tapaa ja yhtyi Allanin leikkiin.

-- Te olette varmaankin paha juovuspäissänne? sanoi hän.

-- Hirveä, myönsi Allan. Niin, se on ihan totta. En uskalla juoda

itseäni juovuksiin, sillä saatan sanoa ja tehdä silloin kauheita.

-- Teidän pitäisi liittyä raittiusseuraan.

-- Ei, kiitos kaunis. Se olisi minulle paras tapa tulla juomariksi.

Saisin samana hetkenä, jona olisin vannonut olevani maistamatta,

epätoivoisen halun väkeviin. Olen sellainen, nähkääs. Siitä, mitä

helposti voin saada, en välitä. Saavuttamaton, _se_ vasta vetää ja

kietoo minua.

-- Se on onneton luonne, huomautti Lucia syvemmin myötätunnoin kuin

mitä tahtoi ilmaista.

Mutta Allan heitti häneen pikaisen, riemuitsevan katseen.

-- Erehtyisin kokonaan, ellette te ole samanlainen, sanoi hän. Onneton

luonne on salaisuus onnettomaan rakkauteen.

Lucia ei vastannut, sillä he olivat, keskustelun lopulla hitaasti

kävellen tulleet nyt muun seuran lähettyville, ja Anna, joka juuri

huomasi heidät, tuli heitä vastaan iloisena ja mitään epäilemättä.

Hetkistä myöhemmin, kun sillä hetkellä ei ollut mitään emännyystoimia,

hän pisti kätensä Lucian kainaloon ja veti tämän mukaansa myllypolulle,

joka johti puutarhasta ylöspäin kosken sivua vanhalle rappeutuneelle

myllylle.

-- Oi, Lucia, kun menen naimisiin ja saan oman kodin, niin tiedän,

kenen tahdon saada vieraaksi niin usein ja niin kauaksi aikaa kuin

suinkin.

-- Saatuasi oman kodin on sinun miehesi sinulle kaikki kaikessa, niin

ettet tarvitse ketään muuta.

-- Kyllä tarvitsen jonkun kanssa puhua onnestani. Eikä siihen ole

ketään sopivampaa kuin Lucia, joka oli ainoa, kenen kanssa voin puhua

Allanista, ennenkuin vielä tiesin, rakastiko hän minua.

-- Eikö ole tarpeeksi, kun saa elää onnessaan? Onko välttämätöntä puhua

siitä? kysyi Lucia kevyeen, mutta sydämelliseen tapaansa.

Anna pudisti päätään.

-- En tule puhumaan siitä monen kanssa. Ehkä en Luciallekaan paljoa.

Mutta tahdon, että Lucia tulee katsomaan sitä.

Tuo viimeinen tuli niin taivuttavasti. Lucia hymyili.

-- Miksi et sano minua "sinäksi", vaan toistat myötäänsä nimeäni?

Anna hymyili hieman hämillään.

-- Se on niin outoa vielä, en saa sanotuksi sitä koskaan. On ikäänkuin

en pitäisi siitä, että tulen Lucian tasalle, niinkuin tunnen tekeväni,

jos sanon "sinä". En oikein pidä siitäkään, että sanon Lucia.

"Lucia-täti" oli kuin jalustalla -- ja tuntuu tyhjältä, kun se ei enää

ole siellä.

-- Mutta sinä et ole nyt enää lapsi. Sinun pitää pitää huolta siitä,

että tulet täysi-ikäiseksi tunteissasikin. Pakottaudu sanomaan minua

"sinäksi". Pian se menee itsestään, näes.

-- Tahdotko _sinä_ tulla käymään minun luonani naimisiin mentyäni?

kysyi Anna nauraen.

-- Mitähän sinun miehesi sanoisi siitä?

-- Hänkö? Hän on sinuun vähintään yhtä ihastunut kuin minäkin. Emme

koskaan puhu vilkkaammin kuin puhuessamme sinusta.

-- Sinä rakas pieni! sanoi Lucia ja suuteli tuota hyväuskoista ja

luottavaista tyttöä ahdistavan myötätuntoisesti.

Anna piti sen myöntymyksenä.

-- Kuinka nautinkaan, kun te kaksi olette luonani! sanoi hän

lämpimästi. Pidän niin monesta: vanhemmista, sisaruksista ja kaikista

täällä, mutta _tunnen_ eniten sinua ja Allania kohtaan. Eniten häntä

kohtaan tietysti, mutta senjälkeen sinua kohtaan.

He tulivat pienen myllyn luo, joka aikoja sitten oli lakannut

jauhamasta. Luonto siellä oli metsittynyttä ja suurta, ja tuo

rappeutunut mylly tuntemattomille muistoilleen sopi hyvin ympäristöönsä.

Anna meni varovasti valkokuohuisen kosken yli vievälle sillalle.

Se oli huojuva ja laho ja siihen oli toiselta puolen naulattu este

merkiksi, ettei pitäisi yrittää yli.

-- Tule takaisin, Anna, on vaarallista seisoa siinä! huusi Lucia

saadakseen äänensä kosken kohinassa kuuluviin.

Mutta Anna, joka muuten ei koskaan ollut ylimielinen, näytti tänä

iltana saaneen kummallisen halun uhmata vaaraa. Hän vain pudisti

päätään hymyillen, ja seisoi paikallaan. Vieläpä hän nojautui laidan

ylikin katsoen alas kiehuvaan, kohisevaan veteen.

Mutta Lucia tarttui hänen käsivarteensa ja tempasi hänet sillalta.

Sitten hän torui häntä vahvasti hänen tyhmyydestään ja selitti, että

hän jo samana iltana koettaisi saada Erikin hakkauttamaan sillan rikki,

jottei kukaan enää saisi sitä päähänpistoa, että menisi henkensä

kaupalla sille seisomaan.

Mutta siten toruessaan hän ihmetteli, oliko joku armelias voima ajanut

Allan Bentickin morsiamen tuolle hengenvaaralliselle portaalle. Valkean

kosken sylissä ei ollut mitään petosta, se olisi ottanut Annan nuoren

elämän, mutta jättänyt tuon lämpimän sydämen luottamuksen ehjäksi ja

sen rakkauden haavoittamattomaksi.

38.

Niinkuin Annan yhdessäolo sulhasensa kanssa oli tuottanut hänelle

jotakin pettymyksen tapaista, niin kävi kirjevaihdonkin suhteen.

Kesäillan valoisassa hämyssä oli pikku morsiamen kyllä helppoa

kirjoittaa kaikesta, mitä hän ei ollut saanut sanoa, mutta saatuaan

sitten Allanin vastauksen, ei se ollut sellainen, kuin hän oli

odottanut.

Mutta hän löysi lohdutuksen syitä. Allan oli aina ollut tunnettu

huonoksi kirjeiden kirjoittajaksi. Hän koetti myöskin ajatella niin,

että Allan monessa kohdin oli aivan toisenlainen kuin hän. Hän ei

ollut sen tapainen, että olisi puhunut tunteista, mutta eihän tuon

äänettömyyden tarvinnut merkitä sitä, että hänellä ei niitä ollut;

muutamilla luonteilla saattoi juuri tuollainen äänettömyys merkitä

tunteen syvyyttä enemmän kuin monet sanat.

Hän oli niin hyvä häntä -- Annaa -- kohtaan ja ilmaisi sen omaan

erikoiseen tapaansa:

"... Et saa asettaa minua niin korkealle kuin nyt teet", kirjoitti hän

esimerkiksi kerran vastaukseksi Annan erittäin hellään kirjeeseen.

"Minua pyörryttää ja minä putoan, ja minun lankeemukseni tulee sitä

suuremmaksi, mitä korkeammalle sinä asetat minut, niin että kaikella

muotoa anna minun seisoa rinnallasi maassa!"

Kyllä Anna olisi mieluummin halunnut helliä sanoja oman hellyytensä

vastineeksi, mutta Allan oli se mikä oli, ja tämä vastaus oli

luonteenomaista Allanille ja senvuoksi Anna oli tyytyväinen.

Allanin olento oli niin läpeensä toisenlainen kuin hänen, joka

suhteessa eroten siitä, mihin hän tätä ennen oli tottunut, ja Anna

tunsi vastustamatonta vetoa häneen ikäänkuin uuteen ja tuntemattomaan,

houkuttelevaan maailmaan, josta hän odotti jotakin sanomatonta.

Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Allanilla oli, kuten hän sanoi, tuulta

purjeissa ja hän saattoi jo joulun tienoissa tulla Västanforsiin

morsiantaan noutamaan.

39.

Annalle, joka ei koskaan ollut ollut poissa kotoa ja jolla ei koskaan

ollut mitään itsenäisyyttä, oli Tukholmaan-siirtyminen ja puuhailu

omassa kodissa perinpohjainen elämänmuutos. Hänellä oli niin paljon

uutta nähtävää ja uuteen mukautumista, mutta hän näki kaiken ikäänkuin

jossakin oudossa hohteessa ja hän eli kultaista aikaa, sillä hän oli

antautuva ja Allan hellä.

Kyllä Allanilla oli paljon työtä, niinkin paljon, ettei hän aina

ennättänyt kotiin aterioille, mutta iltaisin he olivat yhdessä ja

sunnuntaisin hänellä oli suurin osa päivää vapaata.

Anna oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti kasvatettu sellaiseksi,

ettei hän koskaan laiminlyönyt kirkkoon-menoa, jos hän vain

suinkin voi sinne päästä, ja tämän tavan hän piti muuttumattomana

naimisiinmenonsakin jälkeen. Ensimmäisinä sunnuntaina Allan seurasi

hänen mukanaan, ja Anna piti sitä aivan luonnollisena seikkana.

Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Allan eräänä kauniina

aurinkoisena sunnuntaina ehdotti, että he lähtisivät kirkkoon-menon

sijasta hiihtämään.

-- Näes, kun tekee ankarasti työtä koko viikon, on ihanaa olla vapaana

ja oikein reutoa sunnuntaina, selitti hän.

Annahan saattoi sen kyllä käsittää, mutta kuitenkin? Allan ei

hellittänyt, vaan houkutteli, ja lopulta Anna myöntyi.

-- Voimmehan mennä iltakirkkoon päivällisen jälkeen, sanoi hän.

-- Niin kyllä, jos meitä haluttaa, myönsi Allan.

Mutta päivällisen jälkeen he olivat pitkän aamupäiväretken johdosta

niin väsyneitä, että ei ollut juuri houkuttelevaa ruveta pukeutumaan

ja mennä ulos jälleen. Allan sytytti sikarin ehdottaen, että Anna sen

sijaan lukisi hänelle jotakin, sehän oli kai yhtä hyvä.

Anna antoi taasen suostutella itsensä. He istuivat niin lämpimästi ja

kodikkaasti eikä Annalla ollut kylliksi yritteliäisyyttä nousta Allanin

toivomusta vastaan. Hän luki hänelle palasen eräästä hengellisestä

viikkolehdestä, mutta kun hän lopetti ja katsoi Allaniin, nukkui tämä

tuolillaan. Anna tuli hieman noloksi, mutta kun Allan samassa heräsi ja

otti tilanteen hullunkuriselta kannalta, huomasi Anna parhaaksi tehdä

samoin.

Kun Allan seuraavan kerran esitti aamupäiväretkeä kirkkomatkan

asemesta, ei Anna tahtonut myöntyä.

-- Kaipaan niin kirkossa-käyntiä sunnuntaina, sanoi Anna pyytävästi.

-- Silloin en tahdo estää sinua menemästä, sanoi Allan suostuvasti.

Mutta kun minä kaipaan yhtä paljon ulkona olemista, kun minulla on

siihen aikaa, toivon sinun suovan anteeksi, etten tule kanssasi, kun

tänään on niin kaunis ilma.

Anna tuli pahoilleen ja koetti taivutella Allania. Hehän voivat

mennä ulos kirkon jälkeen, hehän voivat kävellä sitten koko päivän.

Mutta ei, Allan ei antanut suostutella itseään, hän keskeytti hieman

kärsimättömästi, mikä pahoitti Annan mieltä. Hän luopui enemmistä

pyytelemisistä ja meni yksin kirkkoon, mutta hän ei voinut sisimmässään

päästä kylliksi tasapainoon hyötyäkseen kirkossa-käynnistään. Hän

kaipasi Allania viereltään ja kaipasi sitäkin, ettei ollut hänen

kanssaan siellä ulkona metsässä, missä Allan nyt kulki yksin lumisilla,

aurinkoisilla teillä. Miksei hän saattanut tulla ensin kirkkoon hänen

kanssaan, niin he olisivat sitten menneet yhdessä taas, ajatteli Anna

murheellisena. Silloin hänellä olisi ollut, hyötyä ensin kirkosta ja

sitten kävelystä, nyt häneltä meni kaikki hukkaan. Ettei Allan ollut

voinut ymmärtää sitä, pahoitti häntä.

Mutta kun he sitten tapasivat toisensa päivällisillä, oli Allan

niin tyytyväinen päiväänsä, niin iloinen ja herttaisen leikillinen,

että Annan paha tuuli häipyi. Hän luuli, ettei Allan ollut ehtinyt

huomatakaan sitä, mutta siinä hän erehtyi. Hän huomasi sen varsin

hyvin ja ymmärsi loukanneensa häntä kieltäytymällä lähtemästä hänen

kanssaan kirkkoon. Mutta kun hän ei ollut halukas antamaan millään

tavoin sitoa itseään, ajatteli hän, että oli parasta ajoissa totuttaa

hänet olemaan kirkkomatkoilla ilman hänen seuraansa. Sillä mihin hän

oli lempiviikkojen aikana vapaaehtoisesti alistunut, sitä ei oltu

tarkoitettu ottaa miksikään tavaksi koko elinajaksi, ja mitä pikemmin

Anna huomasi sen, sitä parempi.

Samoin oli heidän tyynien, kodikkaiden iltojensa laita. Ensi aikoina

Allan oli ollut täysin tyytyväinen istumaan kotona kahden kesken

Annan kanssa, ja tämä, joka silloin nautti onnen täydellisyyttä, ei

uneksinutkaan sitä mahdollisuutta, että Allan enemmän kuin hänkään

voisi kyllästyä ja toivoa mitään vaihtelua. Mutta eräänä iltana Allan

tuli kotiin kertoen ostaneensa heille teatteripiletit.

-- Tarvitsee joskus jotakin virkistystä, ja ajattelen, että sinua

huvittaisi nähdä tämä kappale, se on kuulemma hauska ja hyvin viaton.

-- Oi, ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä minun tähteni!

-- Miksei? Senhän toki ansainnet.

Hän otti Annaa leuan alta ikäänkuin hän olisi ollut lapsi, ja suuteli

häntä.

-- Välitän niin vähän huveista. Hauskinta mitä tiedän on istua täällä

kotona sinun kanssasi, vakuutti Anna sydämellisesti.

-- Siitäkin voi saada kyllikseen, sanoi Allan hieman lyhyesti, mutta

lisäsi heti itseään säälivin äänin: vai niin, että sinä et välitäkään

minun teatteripilettiraukoistani! Luulin tekeväni sinut niillä

iloiseksi!

-- Oi, et saa käsittää sitä noin! virkkoi Anna hätääntyen siitä, millä

tavoin Allan ymmärsi hänen empimisensä. On niin herttaista, kun sinä

tahdot hankkia minulle hauskuutta, mutta tahdon vain sinun ymmärtävän,

ettei mikään, mitä sinä annat minulle, merkitse sinun itsesi rinnalla

mitään.

Hän oli niin innokas vakuuttamaan Allanille sitä, minkä tämä niin hyvin

tiesi, mutta mitä hän salaisesti juuri halusi hieman laimentaa.

-- No, kuinka käy, jätetäänkö piletit käyttämättä? kysyi hän,

vastattuaan parhaansa mukaan Annan rakkauden tunnustukseen.

Anna oli kasvatettu pitämään teatteria yleensä pahana eikä hän

senvuoksi ollut halukas lähtemään. Mutta osaksi oli hänen luontoaan

vastaan jättää käyttämättä sellaista, josta oli maksettu, ja osaksi hän

ei hennonut kieltäytyä lähtemästä mukaan, kun Allan oli odottanut hänen

tulevan iloiseksi. Niinpä hän siis lähti.

Kappale kiinnitti hänen mieltään, mutta siinä oli yhtä ja toista, joka

loukkasi häntä, eikä hän voinut ymmärtää, miten Allan niin innokkaasti

taputti käsiään.

-- Pikku hanhi, en minä taputa tapauksen juonelle, vaan

näyttelemiselle, selitti Allan vastaukseksi Annan heikkoon

vastalauseeseen.

Kun he sitten söivät illallista ulkona, neuvoi Allan hänelle yhtä ja

toista esim. että on vähempiarvoista, _mitä_ näytellään, pääasia on

_kuinka_ näytellään.

Ääneti ja ihmetellen Anna kuunteli tätä ja muita maailmanelämän

selviöitä, joista hän epäilemättä olisi tuominnut useimmat, jos joku

muu kuin Allan olisi niitä esittänyt. Nyt hän tahtoi ymmärtää ja jos

mahdollista tulla niistä vakuutetuksi voidakseen olla samaa mieltä kuin

Allan, mutta se ei onnistunut.

Tämän ensi kerran perästä sattui usein, että Allan tuli kotiin

teatteripiletit mukanaan tahi hänellä oli jotakin muuta huvia

odotettavana, ja Anna meni mukaan, vaikkakin empien. Ollessaan yksin

Allanin kanssa ja katsoessaan jotakin hyvää kappaletta saattoi hän

nauttia hyvin paljon, mutta toisinaan Allan otti hänet mukaansa

näytännöihin, missä kappaleen toiminta ja jotkut esiintyjät vaikuttivat

häneen epämiellyttävästi. Siinä seurassa, mihin Allan hänet vei,

hän ei aina viihtynyt. Joistakuista hän saattoi pitää aika paljon,

mutta yleensä hän tunsi itsensä heidän joukossaan vieraaksi. Ja se

oli hänestä ikävää, sillä hän tahtoi niin mielellään viihtyä Allanin

ystävien joukossa.

-- Luulen, etten halua lähteä tänä iltana mukaan, sanoi hän kerran.

-- Miksi et?

-- En pidä tuosta teatterista. Se on... minun mielestäni... halpamaista.

-- En tahdo pakottaa sinua, sanoi Allan ystävällisellä äänellä. Voin

pyytää jonkun muun sinun piletilläsi.

-- Menetkö kuitenkin? kysyi Anna kainosti, sillä hän oli puolittain

toivonut, ettei Allan tahtoisi mennä ilman häntä.

-- Tietysti minun on ikävää jättää sinut, mutta kun et tahdo tulla

mukaan, niin...

Sinä iltana Anna muutti mieltään ja meni mukaan, mutta häntä ei

kiusannut ainoastaan se henkinen ilmapiiri, johon hänen oli mahdotonta

mukautua, vaan sekin, että Allania askarruttivat seurueen muut jäsenet

enemmän kuin hän.

-- Olisin yhtä hyvin voinut olla kotona, hän ei olisi kaivannut minua,

ajatteli hän itseäänsäälivin tuntein.

Seuraavalla kerralla hän todellakin jäi kotiin, ja niin tapahtui sitten

yhä useammin.

Allan näytti pikemminkin tyytyväiseltä kuin tyytymättömältä. Puoleksi

hellästi, puoleksi leikillä hän sanoi häntä "Valkoliljaksi, joka pelkää

tulevansa maailman turmelemaksi", suuteli häntä aina ennen lähtöään,

mutta ei näyttänyt koskaan epäröivän lähtemästä, ja se teki Annan

sydämelle kipeämpää, kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.

Vähitellen kävi harvinaiseksi, että Anna lähti mukaan, mutta Allan meni

usein. He olivat harvoin kotona kahden kesken, ja kun niin tapahtui,

oli Allan haluton ja vähäpuheinen tai syventyi johonkin kirjaan.

40.

Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli

kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui

jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin

hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta

tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona

hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan

vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta.

Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei

soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut

sitä käsittää.

Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen

vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa,

mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että

hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan,

koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se

seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei

lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt

avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä,

joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti

Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään

vaimolleen kuohahtamasta.

Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään

ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan

vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan

vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan

Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina

hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi

siitäkin.

Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin

tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen

luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli

tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä

odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei

huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti

eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista.

Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha

juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän

tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha.

-- Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme

tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen,

soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa

ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa.

-- En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa.

Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään

vakoilua, sanon sinulle.

-- Mutta... eihän... eihän se sitä ole! sammalsi Anna.

-- Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä

minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä,

että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää

alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies

ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin.

Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi

sen taas aika vauhtia pois.

-- Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän

samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, -- minä se

olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli

pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit

parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä

tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona

itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä

voi raivostua!

Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä.

-- Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi.

-- Pater ensinnäkin. Ja Erik ja... no niin, se on sama. Aasi olin,

kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja

ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei

kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että

voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada...

Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja

säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan:

-- Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo!

Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää

vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi

siitä hakenut suojaa ja tukea.

Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan.

-- Miksi olet vaiti? Miksi et toru? Olisi helpotus, jos tekisit niin.

En saata sietää tuota marttyyriutta, tuota koiran kaltaista nöyryyttä.

Hän keskeytti, sillä Anna oli yht'äkkiä nostanut päänsä ja katsoi

häneen. Tuo tallattu mato nousi vihdoinkin.

-- Menitkö vastoin tahtoasi kanssani naimisiin?

-- Menin kyllä, vastasi Allan sellaisella epähienoudella, mihin hän

selvänä ei koskaan olisi tehnyt itseään syypääksi.

-- Minkätähden?

Annan kalpeat huulet muodostivat vaivoin sanan.

-- Niin, sanoppas! Mutta se on tehty eikä sitä voi muuttaa. Nyt minä

menen maata.

Oli aivan kuin hän olisi yht'äkkiä saanut aavistuksen tämän kohtauksen

kohtalokkaisuudesta, ja kun hän tunsi itsensä kykenemättömäksi

korjaamaan sitä, minkä oli särkenyt, totteli hän mielijohdetta mennä

pois kaikesta. Hän meni makuukammioon, paiskaten mennessään oven

kiinni, kiskoi vaatteet yltään, heittäysi vuoteeseen ja nukkui.

Mutta hänen pikku vaimo-parkansa seisoi toisessa huoneessa ja

ihmetteli, oliko se, mitä hän äsken oli kokenut, todellisuutta vai

kauheaa unta.

Ensin hän seisoi jäykkänä tuijottaen oveen, josta Allan oli hävinnyt,

mutta vähitellen hän heräsi horteestaan ja hänelle alkoi selvitä, mitä

oli tapahtunut.

Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein

onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli

kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen

asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen.

Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä

mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin.

Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään

epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle.

Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin

tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois?

Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu

vapauttaa Allan.

Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja

avioero oli väärin.

-- Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä?

Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita.

Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan

eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä

vain kätensä tuskassa ja kärsiä.

Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin.

Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisin

Allanin luo.

Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaan

Allanin katseita ja sanoja ja ääntä.

Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän

kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli

tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen

luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti

nousta, mutta oli liian heikko.

Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä?

Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut

tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi

tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin.

Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi

mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti

se hänelle vain toivon kipinän -- mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi

kuolla!

-- Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla!

Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan,

Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi

ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän

olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli

ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan.

-- Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta

hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet!

Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet.

Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan

valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua

kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin.

Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole

parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin.

-- Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen

kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden.

Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen

hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa

suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa.

-- Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta

vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä

oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla!

"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta,

sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!"

Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon

ahdistetun sielun pimeään.

Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä

oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen.

Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen:

"Puhtahaks' minut, Herra, sä luo,

Harhasta pois ota, helmahas tuo!

Alttiiksi tee minut kulkemahan,

Minne sä viet, mun Vapahtajan."

Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean

vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle

tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää.

Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka

ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla

luo häneen uuden sydämen.

Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä

ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja

huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä!

Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi

kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa

hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi

häntäkin tulemaan sellaiseksi.

Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta

voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman,

olla itse ristinä.

-- Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen

taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani,

ole minun kanssani!

Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat.

41.

-- Anna, missä olet? Oletko täällä?

Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa

valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi

Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan

erottui selvästi valoisaa taustaa vasten.

Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet.

-- Miksi et tule ja pane maata?

Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen

luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin

kasvoihinsa.

Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma

itsensä.

-- Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin

varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä

puhuin? Piditkö?

-- Pidin, kuiskasi Anna.

-- Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni?

Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä mies

semmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota.

Etkö voi sitä ymmärtää?

Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan

piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt

Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen.

-- Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut

hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota

tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa.

Anna mietti ennenkuin vastasi.

-- En, sanoi hän sitten.

-- Annatko minulle anteeksi?

Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko

Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä

tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä

katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän -- Anna --

oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa

uhrautumisen esineenä?

-- Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa.

-- No sitten!

Hän suuteli Annaa ja veti hänet lempeän väkivaltaisesti valoisaan

makuuhuoneeseen.

-- Silloin olemme jälleen ystäviä, ja tuo ruma yöllinen kohtaus on

unohdettu? Nyt sinun pitää panna maata ja nukkua. En tahdo, että tulet

sairaaksi, ymmärrätkö, sanoi hän hellästi.

Anna ei erehtynyt nyt, kuten ennen, pitämään ystävällisyyttä

rakkautena, mutta se lievensi kuitenkin hänen kipeimmin polttavaa

tuskaansa ja teki mukautumisen hänelle mahdolliseksi.

Allan uskoi, mitä tahtoi uskoa ja luuli senvuoksi, että kaikki oli

taasen hyvin, kun Anna, väsyneenä mielenliikutuksesta ja surusta,

nukkui pää painuneena hänen rinnalleen ja hänen käsivartensa

ympäröimänä.

Allan miltei tunsi hieman halveksumista Annaa kohtaan sentähden, että

tämä niin helposti antoi lepyttää itsensä. Hän ei tiennyt Annan olevan

sellaisen, että hänen oli mahdotonta elää kenenkään kanssa epäsovussa.

42.

-- Lähdetkö mukaan kirkkoon?

Anna seisoi juuri valmiina lähtemään ulos sunnuntaiaamuna ja huomasi

kummastuksekseen Allanin ottavan takin päälleen, ikäänkuin aikoen

lähteä mukaan.

-- Lähden. Enkö saa lähteä? Menetkö mieluimmin yksin?

Anna ymmärsi, että Allan lähti vain hänen tähtensä. Hän oli ollut

niin erikoisen ystävällinen tuon yön jälkeen, ja Anna, joka ymmärsi,

että hän tahtoi poistaa sen vaikean muiston, ei ollut työntänyt häntä

pois, vaikka mikään ei voinutkaan tehdä olemattomaasi sitä, mikä oli

tapahtunut. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Allan oli sanonut

hänelle totuuden, ja hän koetti totuttautua siihen tietoisuuteen, ettei

hän omistanut hänen rakkauttaan. Se oli niin mahdottoman vaikeaa, ja se

kävi päinsä ainoastaan Jumalan kasvojen edessä. Senvuoksi hän alinomaa

etsi siihen tilaisuutta. Parhaiten hän löysi sen yksinäisyydessä.

Senvuoksi hän omasta puolestaan olisi mieluimmin mennyt kirkkoon yksin.

Mutta ehkä Allan voi hyötyä sinne menosta, mikä syy hänen haluunsa

sitten lienee ollutkin. Siitä syystä Anna tahtoi mieluummin, että Allan

tulisi mukaan kuin että hän -- Anna -- menisi yksin, senvuoksi hän ei

mielestään sanonut muuta kuin totuuden vastatessaan olevansa iloinen

saadessaan hänet mukaan.

Hänellä oli vaikea hetkensä kirkossa tänään. Tavallisesti hänellä

ei muulloin ollut sellaisia täällä. Mutta hän oli niin tietoinen

vierustoveristaan ja se askarrutti niin hänen ajatuksiaan, ettei hän

nähnyt Jumalan kasvoja.

-- Miksi et laulanutkaan tänään? Tiedäthän, että menen kirkkoon

kuullakseni sinun ääntäsi virren veisuussa, sanoi Allan, heidän

ollessaan kotimatkalla.

Tuo ystävällisen leikillinen tapa, josta Anna ennen oli pitänyt niin

paljon senvuoksi, että hän oli pitänyt sitä naamiona, jonka taakse

Allan oli kätkenyt todelliset, syvät tunteensa, kiusasi häntä nyt, kun

hän ymmärsi, että se peittikin tunteen puutteen.

-- Teetkö vieläkin niin?

-- Totta kai. Eihän sinun äänesi tietääkseni ole kadottanut sointuaan.

Allan oli huomannut Annan lyhyessä kysymyksessä piilevän väkinäisyyden

ja hän koetti lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, mutta Anna

piti päätään niin, että hatunlaita oli tiellä.

Allanin silmäkulmat rypistyivät ja hän näytti muutaman sekunnin ajan

huolestuneelta, sillä hän aavisti, mitä Anna ei tahtonut sanoa,

nimittäin että hän oli ollut liian alakuloinen laulaakseen.

Ettei hän nyt voinut päästä irti tuon onnettoman yön vaikutelmasta!

Mutta hän ajatteli siten paremmin auttavansa häntä pääsemään siitä,

että hän itse oli olevinaan, niinkuin olisi unohtanut sen. Senvuoksi

hän alkoi puhella tavalliseen, huolettomaan tapaansa kaikesta muusta.

Ja ellei hän karkoittanutkaan Annan surua, sai hän hänet pian ainakin

ulkonaisesti näyttämään vähemmin surulliselta.

Allan ei voinut olla huomaamatta muutosta joka oli Annassa tapahtunut

ja joka ei näyttänyt tahtovan poistua. Anna ei koskaan työntänyt

luotaan Allanin lähestymistä, ja hän otti vastaan hänen hyväilynsä

ja hänen huomaavaisuutensa luonteenomaiseen hiljaiseen arvokkaaseen

tapaansa, mutta hän ei vastannut niihin kuten ennen. Ja hän oli hyvin

kalpea ja hiljainen.

-- Sinun pitää reipastua! Sinä et saa tulla liian liljan-valkoiseksi!

sanoi Allan katsoen häneen niin huolestuneen näköisenä, että vaikka

Anna oli varmasti vakuutettu, ettei omistanut Allanin rakkautta se

sai kuitenkin hänen sydämensä nopeammin sykkimään ja kalpean posken

punoittamaan.

43.

-- Allan, minun pitää saada tietää jotakin.

-- Mitä sitten?

Anna lepäsi sohvalla erittäin väsyneenä ja heikkona, ja Allan oli juuri

ollut häntä katsomassa ja näkyi nyt aikovan ottaa aikaa istuakseen

hetkisen hänen luonaan.

-- Kuka se oli, jota sinä et voinut saada?

Se kysymys ei ollut antanut Annalle tuon yön jälkeen rauhaa. Hän

oli miettinyt, tehnyt huomioita ja arvaillut sinne ja tänne, mutta

tuloksetta. Nyt se pakottautui ensi kertaa esiin sanoina.

Allan säpsähti kysymystä, ikäänkuin se olisi pistänyt häntä.

-- Olenhan sanonut sinulle, ettet saa ottaa vakavalta kannalta sitä,

mitä silloin yöllä puhuin. Luulin, että olit totellut minua.

-- Ymmärrän sinun katuvan, että sanoit tuota kaikkea, ymmärrän, ettet

tahtonut loukata minua etkä koskaan olisi tehnyt sitä, ellet... jos

olisit ollut... oma itsesi. Mutta ymmärrän myöskin, että mitä silloin

sanoit, oli totuus.

Allan teki kiivaan liikkeen tahtoen väittää vastaan, mutta Anna ehkäisi

hänet tuolla hiljaisella, vastustamattomalla arvokkuudella, joka aina

oli ollut hänen olennossaan, mutta joka viime aikoina oli esiintynyt

selväpiirteisesti.

-- On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän.

Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä

silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua.

Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja

jatkoi tyynesti.

-- Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä

mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa... minun täytyy vain

alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut.

Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme,

joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota

luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi

tuntea sääliä häntä -- Allania -- kohtaan.

Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä.

-- Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti.

-- Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen

salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään

kätkettynä... Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru

kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun

surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa

luottamustasi.

Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain

se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä.

Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta

koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä.

Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi,

ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty

kuin nyt.

-- Tunnenko minä hänet? kysyi Anna.

Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen

luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen

hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen

salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti,

sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa

saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin

käsityksen, pysyi se hyvin lujassa.

-- Tunnenko minä hänet?

-- Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen!

Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä.

Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt

siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen

piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin

eroittamaan Annan hänestä.

-- Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon.

Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin.

-- Onko se... Lucia?

Se _oli_ hän.

Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui

takaisin sohvan pieluksille.

Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta

huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt,

minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli

Lucia kuin että se olisi ollut joku muu.

-- Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin

äänettömyyden jälkeen.

Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen

luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi

tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle

tarinansa. Senvuoksi hän teki sen.

Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa.

-- Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista!

Hänhän on aina niin iloinen.

-- Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan.

Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä.

-- Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi?

-- En ole koskaan häntä kosinut.

-- Etkö? Mutta kuinka sitten voit tietää, että hän ei ole

lohduttautunut?

Allan kohautti olkapäitään.

-- Sellaisen tuntee, sanoi hän.

Anna seurasi omaa ajatuksenkulkuaan. Allan olisi ehkä voinut saada

Lucian, jos hän olisi kosinut. Varmasti olisikin. Hän olisi voinut

voittaa hänet nyt, jos hän olisi vapaa. Hän tuli tästä ajatuksesta

hyvin kalpeaksi, ja hänen silmiinsä tuli tuskainen ilme.

Levottomana hänen kasvojensa muutoksesta Allan kumartui hänen puoleensa.

Annan tuska kävi liian suureksi hänen voidakseen hillitä sitä.

Hän katsoi tuskaisena Allanin kasvoihin ja kohotti lujasti yhteen

puristetut kätensä häntä kohti.

-- Oi Allan, Allan! vaikeroi hän.

-- Mikä sinun on, rakas? kysyi Allan pelästyneenä ja otti hänen kätensä

omiinsa.

-- Olen teidän kummankin tiellä. Teidän kahden, joita rakastan eniten

kaikista. Juuri teidän tiellänne minun täytyy olla... niin kauan kuin

elän.

Se kävi yli hänen voimiensa. Hän tarttui Allaniin kuin hukkuva, ja

Allan otti hänet syliinsä. Sitten hän tunsi kuinka Anna herpautui ja

kävi painavaksi. Hän pyörtyi.

44.

Kun Allan piti vaimonsa tajutonta olentoa sylissään, muistui hänen

mieleensä yht'äkkiä, mitä Lucia oli kerran sanonut hänelle Annasta:

"Tuo pieni tunteellinen olento tulee suremaan itsensä kuoliaaksi, jos

hän huomaa menneensä naimisiin olematta rakastettu."

Hänellä oli ollut silloin toinen käsitys, nyt hän huomasi, että Lucia

oli ymmärtänyt Annan olennon paremmin kuin hän.

Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa mihinkään mietiskelyyn. Hän teki

kaikkensa herättääkseen pyörtynyttä, ja onnistuttuaan siinä, oli hänen

ensi huolenaan varoa häntä enemmiltä mielenliikutuksilta. Senvuoksi

hän karttoi koskettamasta sitä, joka oli järkyttänyt häntä. Sensijaan

hän puhui hänen kanssaan jostakin muusta, joka kyllä oli omiaan

johtamaan hänen ajatuksiaan pois kaikesta surullisesta ja tekemään

hänet toivehikkaaksi ja iloiseksi. Sillä hän ymmärsi, ettei Annan

pyörtymiseen ollut syynä yksinomaan mielenliikutus. Annan heikkous,

joka lisääntyi levottomuutta herättävässä määrässä, teki Allanin

hänen suhteensa hyvin huolelliseksi, ja hän omisti hänelle kaiken

joutoaikansa.

Mutta Annaa itseään ei huolettanut hänen heikkoudentilansa, hän tuli

siitä päinvastoin iloiseksi, sillä hän näki siinä mahdollisuuden saada

kuolla. Olihan todennäköistä ja luultavaakin, että niin tulisi käymään,

arveli hän.

Tämä toive, jonka hän salasi Allanilta yhtä huolellisesti kuin Allan

salasi häneltä levottomuutensa, palautti hänelle Allanin seurassa

jonkun verran hänen entistä iloisuuttaan. Hän tunsi äärettömän suurta

huojennusta ja kiitollisuutta siitä mahdollisuudesta, ettei hänen enää

kauan tarvitse olla Allanille taakkana.

Vaikk'ei hän enää, uskonut Allanin rakkauteen, uskoi hän yhä hänen

sydämensä hyvyyteen, tuon sydämen, jonka täytyi kärsiä siitä

tietoisuudesta, että Anna oli onneton. Senvuoksi hän tahtoi nyt näyttää

tyytyväiseltä, jopa iloiseltakin, löydettyään sen toivomansa onnellisen

päämaalin, joka teki tämän hänelle mahdolliseksi. Hän ajatteli niinkin,

että kun hän kerran olisi poissa, tuntuisi Allanista paremmalle voida

muistella häntä valoisana.

Hän oli hyvin pahoillaan siitä, että oli päästänyt Allanin nähden

tuskansa valloilleen ja hän oli hyvin halukas poistamaan sitä

vaikutusta, jonka hänen mielenpurkauksensa ja tuo pyörtyminen

varmaankin olivat häneen tehneet. Senvuoksi hänkin puolestaan karttoi

yhtä paljon kuin Allan koskettelemasta sitä aihetta, joka silloin oli

häntä niin järkyttänyt.

Hänen suhtautumistaan Allaniin johti hellä hienotunteisuus, hän otti

vastaan kaikki tämän huolenpidon ja ystävyyden osoitukset, vaikka ne

häntä pikemmin vaivasivat kuin ilahduttivat, koska hän ei voinut pitää

niitä rakkauden, vaan ainoastaan hyvyyden ilmauksina. Mutta Allanille

tämä oli hyödyllistä, ja kun hän -- Anna -- olisi kerran poissa,

tuntuisi Allanista hyvältä muistella, että hän oli ollut hyvä Annaa

kohtaan.

Hänen rakkautensa puhdistui yhä enemmän ja lakkasi etsimästä omaansa

tämän jokapäiväisen hienotunteisuuden harjoittamisessa. Vaikka hänen

kasvonsa eivät kadottaneetkaan marttyyri-ilmettään, tuli niihin

jotakin kirkastunutta, ja osaksi tästä syystä, osaksi koska Allanin

itsessään täytyi tunnustaa, että Annalla nyt voi olla syytä tuntea

itsensä marttyyriksi, tuo ilme ärsytti häntä nyt vähemmän kuin ennen,

se saattoi joskus häntä liikuttaakin ja aiheuttaa hänelle todellisia

omantunnonvaivoja.

45.

-- Nyt, kun tulee kesä, pitää sinun päästä maalle, Valkolilja, sanoi

Allan eräänä kevätpäivänä.

-- Saatko sinä vapautta tänä kesänä? kysyi Anna.

-- Ehkä jonkun verran, mutta missään tapauksessa en pitkäksi aikaa.

Mutta vaikka minun pitää jäädä tänne, ei sinun silti tarvitse.

Tahtoisin lähettää sinut Västanforsiin mitä pikemmin sen parempi.

Hän pelkäsi Annan tekevän vastaväitteitä, sillä hän oli vakavasti

huolissaan hänen terveydestään ja senvuoksi halukas saamaan hänet

terveellisempään ilmanalaan, mutta hänen täytyi itsensä olla taipuisa

lähtemään, jos se voisi vaikuttaa hyvää hänelle, sillä pieninkin

mielenliikutus oli hänelle vahingollinen.

Anna ei tehnyt ollenkaan mitään vastaväitteitä vaan suostui heti

Allanin ehdotukseen iloisena ja tyytyväisenä, mikä teki Allanin hieman

noloksi. Hän ei ollut odottanut Annan niin mielellään jättävän häntä,

ja Allaniin milteipä koski, kun hän näki, miten kerrassaan iloiseksi

Anna tuli. Hän ei aavistanut Annan ilon johtuvan siitä ajatuksesta,

että hän näin sai antaa Allanille ainakin joksikin aikaa vapauden.

Annan mieleen ei johtunut, että Allan voisi kaivata häntä. Allan ei

rakastanut häntä, ja nykyisessä sairaalloisuudessaan hän olisi hänelle

vain vielä enemmän esteeksi ja vaivaksi. Senvuoksi hän oli iloinen

saadessaan lähteä ja yhtä innokas kuin Allan, että se tapahtuisi pian.

Allan itse saattoi hänet Västanforsiin antaakseen Annan vanhemmille

-- ja omalle isälleen, tohtorille -- tarkkoja määräyksiä siitä, miten

Annaa olisi hoidettava.

Hän viipyi perillä vain yhden päivän, mutta sen päivän hän oli Annaa

kohtaan niin hellän huolekas, huomio niin kokonaan kiinnitettynä häneen

ja niin tarkka hänen parhaastaan, että hän teki kaikkiin aviomiehen

esikuvan vaikutuksen.

Ei kukaan aavistanut tuota kummallista helpotuksen ja surun sekoitusta,

joka täytti Annan mielen hänen miehensä lähdettyä, ei kukaan

ymmärtänyt, että nuo ristiriitaiset tunteet ne tekivät, huolimatta

Västanforsin vahvistavasta, puhtaasta ilmasta, hänen poskensa yhä

kalpeammiksi ja ruumiinsa yhä väsyneemmäksi.

Oli niin ihmeellistä olla taasen kotona, asua vanhassa kammiossaan

ullakolla ja muistella tyttöaikansa tunteita. Annasta tuntui, että

hän oli elänyt kokonaisen elämän lähtien siitä päivästä, jolloin hän

Allanin morsiamena oli jättänyt isänsä talon. Nyt hän oli täällä

jälleen Allanin vaimona, jonka tämä oli saattanut tänne hellän

levottomana ja huolekkaana. Kaikkihan oli pinnalta katsoen onnellista,

mutta missä oli onni?

Se oli tuskaisan vaikeaa. Mutta Allanin tähden ei kukaan saanut

aavistaa, että hänellä oli suru.

46.

-- Oi, Lucia, niin ihanaa nähdä sinua taasen!

Anna nousi ylös nurmikolta, missä hän oli loikoillut pielus pään alla.

Vanhemmat olivat molemmat poissa ompeluseurassa, senvuoksi Anna oli

antanut väsymykselleen vallan, muutoin hän noudatti, huolimatta sairaan

erikoisoikeudestaan, talon juurtunutta tapaa pysytellä jalkeilla.

Tuntiessaan itsensä liian väsyneeksi hiipi hän toisinaan ylös

huoneeseensa ja makasi siellä hetkisen, mutta hänestä tuntui silloin,

että hän teki jotakin melkein luvatonta. Maata ja lojua ulkona,

niinkuin hän nyt yksin ollessaan teki, se ei olisi koskaan vanhempien

läsnäollessa johtunut hänen mieleensä.

-- Aavistin, että olisit yksin kotona, senvuoksi sovitin tuloni nyt,

sanoi Lucia ja vastasi sydämellisesti Annan syleilyyn.

Hän oli kaltaisensa, tuo Lucia, sama raikas olento, sama

mukaansatempaava personallisuus, sama lumous katseessa. Annaa veti

hänen puoleensa yhtä vastustamattomasti kuin aina, vaikka hän samalla

tunsi rinnassaan pistoksen Allanin tähden. Allania ei totisesti voinut

moittia senvuoksi, että hän piti Luciasta, häntä oli vain sääli.

-- Rupea pitkäksesi jälleen, minä istuudun turkkilaiseen tapaan tähän

ruohikolle viereesi, niin juttelemme.

Anna totteli. Hän makasi kyljellään käsi leuan alla katsellen

ihastuneena, surumielisenä ja iloisena ystäväänsä.

Ensin he puhuivat Britasta ja Irenestä, jotka olivat yhdessä

lähteneet Pariisiin, toinen mennäkseen hyvin edulliseen paikkaan

sikäläisessä voimisteluopistossa, toinen opiskellakseen maalausta

eräässä sikäläisessä atelieerissä. Kesän he viettäisivät eräässä

Bretagnen kylpylässä. He kaksi pitivät yhtä, he olivat ystävyydessään

erottamattomat, huolimatta erilaisista työaloistaan.

Sitten he puhuivat Gerdasta, joka oli Helsinglandissa naimisissa erään

metsänhoitajan kanssa, ja Unosta, joka oli suorittanut tutkinnon ja oli

nyt maailmaa kiertämässä kootakseen vaikutelmia ja aineksia kirjaansa

-- näytelmäänsä hän ei ollut koskaan julaissut --, Erikistä, joka kulki

päivettyneenä ja tyytyväisenä ja vielä naimatonna Harjulla, Lucian

nykyisistä oppilaista, Ebba Clareuksesta ja Jenningsin nuoremmista.

-- On hyvin rumaa minun puoleltani, mutta en voi saada heitä kohtaan

samaa mielenkiintoa, kuin minulla oli vanhempia täällä olevia

oppilaitani kohtaan, sanoi Lucia, lämmin salaviittaus hymyilevässä

katseessaan. Sen täytyy olla minun oma vikani, sillä ette te olleet

rahtuakaan parempia kuin nuo pienet kiltit typykät, joita minulla nyt

on.

Anna hymyili.

-- Se on hyvin rumaa, myönsi hän, mutta se on virhe, jonka me vanhemmat

oppilaat annamme sinulle täydestä sydämestämme anteeksi.

Näistä nuoremmista minulla ei ole tarpeeksi työtäkään. Ne ovat vain

yhtenä läksykuntana. Senvuoksi on hyvä, että olen saanut kolme uutta

toiminta-alaa ja yhden hyvin hyödyllisen ja mielenkiintoisen ystävyyden.

Annan silmät loistivat mielenkiintoa.

-- Kerrohan!

-- Alkaakseni sillä, jonka viimeksi mainitsin, niin on Disa Clareuksen

ja minun välillämme ystävyyssuhde.

-- Oletko _lähemmin tuttu_ Disa-tädin kanssa? kysyi Anna, hämmästyneenä

kuvitellessaan, että joku voisi murtautua tuon tädin olennossa piilevän

jäykkyyden, ylhäisyyden ja luoksepääsemättömyyden muurin läpi.

Lucia nyökkäsi.

-- En niinkuin koulutytöt ovat, niin että jutellaan kaikki toisilleen.

Mutta toisin, enemmän täysikasvuisten tavoin. Ei Disa _tiedä_ minusta

paljoa enemmän nyt kuin tänne tullessani, mutta hän pitää huomattavasti

enemmän minusta, ja se on pääasia.

-- Niin, se on pääasia, toisti Anna ja katsoi alas ruohokkoon, niin

että silmäluomet peittivät hänen silmänsä.

Mutta muutaman sekunnin kuluttua hän katsoi jälleen ylös.

-- Mitkä ovat sinun kolme uutta toimintahaaraasi?

-- Oikeastaan on vain yksi uusi, toiset kaksi ovat kehittyneet

entisestään. Uusi on se, että autan tohtori Bentickiä menemällä

kävelyretkilläni sille taholle, missä hänellä on joku potilas, josta

hänen pitäisi tietää jotakin, mutta on liian laiska mennäkseen itse.

Minä pistäydyn sisään, juttelen ja teen huomioitani ja kysymyksiä myös,

ja menen sitten kotiin Forsin kautta ja annan raportit. Hän väittää,

että minun huomiokykyni on valpas ja viisas, hänen omansa ollessa

tylsynyt, ja senvuoksi minä huomaan sairaan luona käydessäni enemmän

kuin mitä hän tekee, senvuoksi teen sekä sairaille että hänelle suuren

palveluksen.

-- Miten te tulitte ryhtyneeksi tuollaiseen yhteistyöhön? kysyi Anna

huvitettuna.

-- Aivan sattumalta. Tapasin hänet eräänä päivänä hänen ollessaan

matkalla sairaan luo, jonka luona olin juuri ollut. Kerroin, mitä

huomioita olin tehnyt ja miltä minusta tuntui. Hän piti sen viisaana ja

ehdotti leikillään, että menisin hänen sijastaan joskus katsomaan hänen

potilaitaan, niin että hän pääsisi siitä. Tein sen, aluksi leikilläni.

Ja nyt siitä leikistä on tullut tottumus.

-- Voin kuvitella, kuinka tervetullut sinä mahdat olla noihin mökkeihin!

Siihen Lucia ei vastannut. Sen sijaan hän puhui toisesta toiminnan

haarasta, esitelmien pitämisestä kirkkoherran nuorisokokouksissa --

kuten muissakin tilaisuuksissa.

-- Se on niin hyvä, sillä tuollaisen esitelmän valmistaminen vie paljon

aikaa. Kolmas toimintahaarani on shakin pelaaminen kapteenin kanssa.

Olemme tulleet pelikiihkoisiksi kumpikin ja olemme niin tasaväkisiä,

että saatamme hyvin kauan pelata yhtä ja samaa peliä, ja kuitenkin se

lopulta jää päättämättä. Pelaamme melkein joka ilta, ja usein sattuu

nyt tuo ennen kuulumaton, että lamppu palaa Borgin kirjastossa puoleen

yöhön. Niin, nyt ei minun tarvitse usein pelätä pitkiä, yksinäisiä

iltahetkiä.

-- Pelkäätkö niitä?

-- Kyllä, ajatukset tulevat yksinäisyydessä helposti ikäviksi, jos ei

ole mitään tekemistä, joka haihduttaa pois, vastasi Lucia keveästi,

peittääkseen sen yksinäisyyskammon tunnustuksen, joka oli sattunut

häneltä pujahtamaan.

Annan miettivään katseeseen tuli jotakin tutkivaa. Hän tahtoisi oppia

Lucialta kantamaan hivuttavaa surua niin, ettei se koskaan tulisi

näkyviin.

Herkeämätön toiminta eri tahoilla näkyi olevan Lucian keinona. Mutta

kun on liian heikko siihen, niin mitä silloin on tehtävä? Mutta kun on

umpimielinen ja mietiskelyyn taipuvainen, niin ei voi paeta ajatuksia.

Ainoa tapa niitä hallita on antaa niille suunta ylöspäin.

Anna nousi yht'äkkiä ylös.

-- Kuuluu ajamista. Luulen isän ja äidin tulevan kotiin.

-- Minkätähden nouset ylös? Etkö tohdi antaa heidän nähdä sinun

makaavan.

-- Tohdin kyllä. Mutta he luulisivat minua heikommaksi kuin olen. Äiti

on minusta ilmankin niin huolissaan, enkä tahdo tehdä häntä suotta

levottomaksi.

-- Mutta sinä et saa pysytellä pystyssä enemmän kuin jaksat, varoitti

Lucia, hellästi nuristen.

Se äänensävy sattui Annan sieluun saakka, teki hänelle hyvää, mutta

liikuttikin häntä, niin ettei hän osannut vastata ja hänen piti

ponnistella, ettei alkaisi itkeä.

Kun Lucia oli lähtenyt pappilasta ja oli yksinään metsässä

kotimatkalla, tuli hänen eloisiin kasvoihinsa peittelemätön

närkästyksen ja tuskan ilme. Selvemmin kuin jos Anna olisi sen

hänelle sanoin sanonut, hän tunsi, ettei hänen pieni ystävänsä ollut

onnellinen. Ja hän ymmärsi myöskin, minkätähden. Tuo alttiiksiantava

olento oli varmaankin huomannut menneensä naimisiin olematta

rakastettu. Lilja oli taittunut.

Lucia puristi kätensä yhteen ja nyyhkytti. Annan kohtalo koski

kirvelevästi häneen, ja hän tunsi epätoivoisena kykenemättömyytensä

auttamaan. Eihän hän edes uskaltanut antaa Annan huomata, että hän

aavisti hänen surunsa. Se vain pahentaisi sitä.

Mitäpä sanat muutoin auttaisivatkaan tällaisessa suhteessa? Eihän siinä

ollut mitään erehdystä korjattavissa. Totuus tässä oli juuri katkerin.

Samalla kuin hän kärsi syvästi pienen ystävänsä kanssa, hän tunsi

palavaa uteliaisuutta eikä voinut olla miettimättä kysymystä, miten

Annan silmät olivat avautuneet.

47.

Valkoisessa, pitkässä yöpuvussaan seisoi Anna nojaten otsaansa

ikkunapieleen ja katsellen ulos alkukesän hämyisään yöhön. Ahdistuksen

pakottamana, joka tuon tuostakin viime aikoina tapasi hänet, hän

oli noussut vuoteesta ja avannut ikkunan saadakseen ilmaa. Tuo

vastustamaton, ruumiillinen levottomuus, joka ajoi hänet vuoteesta, ei

peloittanut häntä, se oli hänelle päinvastoin tervetullut merkki siitä,

että se, mitä hän toivoi, tapahtuisi pian.

Ahdistuksen lakattua hän seisoi edelleen, yön kauneuden valtaamana.

Billingin pinta kuvasti yön valoisaa, keveän utuista avaruutta, ja

kaikki oli liikkumattoman hiljaista niinkuin jonkin jumalan edessä.

Tuo nuori nainenkin seisoi luonnon tavoin hiljaa Jumalan edessä.

Hän ajatteli Luciaa. Mutta hänen ajatuksissaan ei ollut mitään

mustasukkaisuutta. Hän ajatteli sitä, miten hän voisi käyttää aikaa,

joka hänellä vielä oli jäljellä täällä maan päällä, yhdistääkseen

ne, jotka hän nyt erotti. Hän tahtoisi hankkia itselleen varmuuden

Lucian rakkaudesta Allaniin sitä aikaa varten, jolloin hän itse ei

enää ole maan päällä. Anna tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, mitä hän

luuli mahdolliseksi, nimittäin että Lucia olisi voitettavissa, ja sen

varmuuden hän tahtoi voida antaa Allanille hyvästiksi.

Mutta hänellä täytyi olla paljon tahtia ja kekseliäisyyttä saadakseen

tämän vakuutuksen, sen hän käsitti, sillä Lucia piti hänestä eikä

varmaankaan sallinut itselleen edes ajatuksen varjoakaan hänen

oikeuksiinsa kajoamisesta. Anna käsitti, että hänen täytyi voida

päästä Lucian sydämestä lukemaan jotakin, jota tämä ei tunnustanut

edes itselleenkään. Että jotakin täytyy löytyä sieltä, sitä ei Anna

epäillytkään. Hän ei voinut ajatella mahdolliseksi, että Allan voisi

rakastaa jotakuta, tämän rakastamatta häntä. Allanin rakastama!

Sanomaton tuska viilsi hänen sydäntään ja salpasi henkeä. Hän tuli niin

kalpeaksi siinä seisoessaan.

Allanin rakastama! Se oli hänelle saavuttamaton onni, jonka hän oli

luullut omistavansa, mutta jota hän ei ollut koskaan omistanut eikä

tulisi omistamaankaan.

Mutta Lucia, joka omisti sen, saisi sen kokonaan ja täydesti.

-- Minun kuoltuani, ajatteli Anna. Ja minä kuolen kyllä pian. En saata

elää.

48.

Pappilan suuressa salissa pitivät perheneuvottelua kirkkoherra ja hänen

vaimonsa, tohtori Bentick vanhempi ja Erik.

Anna vain riutui ja heikkeni viikko viikolta, se ei saanut jatkua

siten, jotakin täytyi tehdä. Anna itse ei ollut läsnä tässä

neuvottelussa, eikä tiennytkään siitä, maatessaan huoneessaan

voimatonna, mitään lepoa kuitenkaan tuntematta.

-- Nuoren vaimon pitää olla tällaisena aikana miehensä luona, sanoi

Sander kulkien edestakaisin raskain askelin. Tietysti hän ikävöi häntä,

siinä on koko sairaus.

-- Että kenenkään päähän voi pistää ikävöidä tuota hyväkästä niin että

sairastuu, sitä minä en voi käsittää, murisi tohtori.

-- Olkoon miten tahansa, hän on joka tapauksessa Annan mies, sanoi

Sander.

-- Hän piti niin kovin huolta Annasta sen päivän, jonka oli täällä,

sanoi rouva Sander. Jospa hän voisi vuokrata kesäasunnon läheltä

Tukholmaa ja pitää Annan luonaan! On raskas edesvastuu pitää häntä

täällä, etenkin jos hän ikävöi itsensä sairaaksi.

Rouva Sander huokasi näyttäen huolestuneelta.

Teen kaikkeni saadakseni hänet säästämään itseään, jatkoi hän. Mutta

hän ei tahdo olla joutilaana, vaan itsepäisesti hän tekee yhtä ja

toista, jota hänen tapansa oli ennen tehdä. Ja minä ajattelen, että on

ehkä parasta, kun hänellä on jotakin työtä. Hänhän ei oikeastaan ole

sairas.

-- Ja kuitenkin hän on, vaikka ei ole helppo päästä selville siitä,

mistä kenkä puristaa, murisi tohtori Bentick.

Hän seisoi miettivänä ikkunaruutuun rummuttaen.

-- Tässähän on aina lähettyvillä samat työt, jotka hän hiljakkoin on

jättänyt, sanoi Erik miettivään tapaansa. Ja täällähän on alituiseen

ihmisiä, ja kaikki; haluavat mielellään tavata häntä. Siinä voi

helposti olla enemmän kuin mitä hän jaksaa.

-- Hän voi olla kaiket päivät huoneessaan, jos hän vain tahtoo, ei

kukaan sido häntä mitenkään, vakuutti rouva Sander.

-- En ole sitä sanonutkaan. Tarkoitan vain, että pappila on pappila ja

on avoinna koko pitäjälle. Hänellä olisi enemmän rauhaa minun luonani

Harjulla, sanoi Erik.

Tohtori Bentick taukosi rummuttamasta ikkunaan ja kääntyi huoneeseen

päin.

-- Sinäpäs teit hyvän esityksen, sanoi hän hyväksyvästi.

Rouva Sander katsoi ihmeissään toisesta toiseen.

-- Tarkoitatteko todellakin, että Annalle olisi parempi olla Harjulla

kuin täällä? Kuka häntä siellä hoivaisi?

-- Augusta ja minä, sanoi Erik. Ja muuten voihan äiti tulla sinne miten

usein tahansa.

-- Siihen ei minulla ole aikaa, sinne on niin pitkä matka. En voi

käsittää, minkätähden hänelle olisi niin paljon parempi tulla Harjulle.

-- Hän saisi siellä enemmän lepoa, sanoi Erik.

-- Harju on korkealla ja keskellä havumetsää, sanoi tohtori. Paras

ajateltavissa oleva paikka heikolle ja ärtyneelle hermostolle.

-- On ehkä parasta, että Anna itse saa päättää, kuinka hän tahtoo,

ehdotti Erik.

-- Ei, puuttui nyt puheeseen kirkkoherra, joka tähän saakka oli ääneti

kuunnellut toisten keskustelua. Häntä ei saa saattaa rauhattomaksi

sillä, että hänen tarvitsee itse päättää. Me ratkaisemme sen niin kuin

hänelle on parhaaksi.

-- Kuinka voimme tietää, mikä hänelle on parasta? ihmetteli rouva

Sander neuvotonna.

-- Lääkärin asia on ratkaista, arveli hänen miehensä. Neuvotko sinä

häntä muuttamaan Harjulle, Bentick?

-- Neuvon, aivan ehdottomasti, vastasi tohtori.

-- Silloin hän menee sinne, ratkaisi perheenisä. Erik nousi ylös.

-- Minä menen sitten kotiin ja pidän huolta, että huone pannaan

kuntoon, sanoi hän.

-- Tee niin. Huomenna minä tulen sinne Annan kanssa, sanoi Sander ja

meni heti hänen huoneeseensa kertomaan hänelle päätöksestä.

Anna hämmästyi ehdotusta kovin eikä ensin tiennyt, mitä pitäisi siitä,

mutta ajateltuaan asiaa lähemmin hän tuli iloiseksi. Olisi varmaankin

ihanaa kulkea siellä ylhäällä syrjäisellä kauniilla Harjulla yksin

tuon tyynen turvallisen Erikin kanssa. Täällä kotona hän tahtoo aina

rasittaa itseään, ettei näyttäisi niin väsyneeltä ja huonolta, kuin

oli, ja se oli vaikeaa. Hän oli nimittäin varovainen, ettei turhaan

huolestuttaisi äitiään. Mutta Erik ei juuri ollut levoton luonteeltaan,

hänen tähtensä ei hänen tarvitsisi pysytellä jalkeilla enemmän kuin

jaksoi, ja se olisi lepoa.

49.

Ainainen hämärä vallitsi suorarunkoisten männynlatvojen alla, mutta

säteilevinä kesäkuun päivinä tuli hämärään kultaloistetta, ja

auringonsäteet lankesivat maahan ja runkoihin.

Näkymättömän, mutta läheisen kosken kohina kuului metsässä ja sen

juhlallinen sävel sekaantui laululintusten iloisiin liverryksiin.

Anna tuli hitaasti kävellen puiden välistä kohisevaa koskea kohti,

odottaen minä hetkenä tahansa valkoisen, kuohuvan kosken tulevan

näkyviin.

Hän oli yksin, mutta kuitenkin tavallaan seurassa. Erikin koira oli

näet hänen kanssaan. Sillä oli täysi työ omissa harrastuksissaan, ja

ne houkuttelivat sen joskus loitolle Annasta, eivät kuitenkaan koskaan

niin loitolle, että se olisi hänestä kokonaan haihtunut.

Annan tapa kantaa salaista surua oli toinen kuin Lucian. Lucia etsi

työtä, viihdykettä, ihmisiä -- kaikkea sellaista, mikä saattoi auttaa

häntä välttämään yksinäisyyden ajatuksia. Annaa sitävastoin ehkäisi

näitä apukeinoja käyttämästä ruumiillinen heikkous. Hän yritteli joskus

jotakin työtä, mutta ei jaksanut mitään ja hänen piti pian lakata.

Seurakin häntä väsytti ja hauskutuksia hän ei ymmärtänyt. Kaikki johti

häntä yksinäisyyteen, ja se oli muutenkin hänen luonteensa taipumus.

Hänen yksinäisyydessään täällä ylhäällä Harjulla oli hiljaisuutta ja

ajattelua. Hän ei välttänyt ajattelemasta sitä, mikä häntä raateli,

mutta hän ajatteli sitä Jumalan edessä ja hänen sanansa valossa.

Hänen rakkautensa suuri suru ja pettymys muuttui siten Jumalan mielen

mukaiseksi murheeksi kadottaen kaiken katkeruutensa.

Hän tunsi itsensä ikäänkuin eksyneeksi, joka oli kääntynyt takaisin

etsiäkseen oikeaa tietä ja hän alkoi tuntea jälleen itsensä. Kun

rakkaus, jota hän oli osoittanut ihmistä kohtaan, oli tullut petetyksi,

etsi hän jälleen ensimmäistä rakkauttaan, Herraansa ja mestariaan, joka

oli ollut hänen lapsuutensa ja ensi nuoruutensa rakastettu yksinvaltias.

Kotona pappilassa hänellä ei ollut ollut ulkonaista lepoa, jota

hän olisi tarvinnut, eikä sisäistäkään, sillä siellä olivat hänen

maallisen rakkautensa synnyn muistot olleet hänen surumielisyytensä

ja hengellisen lohdutuksensa tiellä. Mutta täällä Harjulla Erikin

luona ei ollut mitään häiritseviä muistoja. Täällä hän ei ollut elänyt

päivääkään edellisestä elämästään, täällä oli uusi ympäristö ja

kodikasta rauhaa, missä hänen sisäisessä elämässään saattoi esteettä

puhjeta uusia oksia. Ja niitä puhkesi niin elinvoimaisesti, että häntä

itseään ihmetytti ja se tuotti hänelle outoa iloa.

Tultuaan valkoisen, aurinkohohteisen kosken luo istuutui hän maahan

selkä puunrunkoa vasten ja lepäsi hetkisen suljetuin silmin, väsyneenä

lyhyestä kävelystä.

Musti tuli juosten häntää huiskuttaen ja kysyvin katsein.

-- Vai pysähdymmekö tähän? näytti hän kysyvän.

Ja kun se Annan liikkumattomuudesta ymmärsi, että niin oli aikomus,

kierteli se hieman ympäristössä, nuuski ja kotiutui, tuli sitten taas

ja heittäytyi pitkäkseen aurinkoiseen paikkaan, vainusi sinne tänne

ilmaan, heristi korviaan ja kuunteli, mutta kävi vähitellen uneliaaksi,

pani turvan etukäpälien väliin ja makasi katsellen, kunnes silmät

sulkeutuivat ja se nukkui.

Mutta Anna avasi hetkisen kuluttua kirjan, jota hän oli alkanut täällä

Harjulla lukea.

Erikillä oli tallella opiskeluaikaiset kirjansa, ja niiden joukosta

Anna oli valinnut itselleen Martensenin "Etikan". Se oli hänellä aina

mukana, kun hän läksi metsään istuakseen siellä kuten nyt. Se oli hänen

paras seuransa.

Hän ei jaksanut lukea kauan yhtämittaa, mutta se ei ollut tarpeenkaan.

Palanen, toisinaan vain yksi lause saattoi antaa hänen ajatuksilleen

siivet. Hän kohoutui niinä hetkinä Jumalan luo ja näki elämänsä pienine

ja suurine tapahtumineen ylhäältä käsin. Kaikessa, pienimmässäkin, oli

syvä, kätketty tarkoitus, Jumalan hyvä tarkoitus, vaikeimmassakin. Oli

lohdullista voida käsittää se siten. Niin enemmän kuin lohdullista, se

oli voimaa, se oli uutta elämää.

50.

Aurinko paistoi Harjun matalaan, pitkähköön ruokasaliin, sen säteet

leikkivät leveillä lattialankuilla ja avoimessa, nyt kesän lämpimän

aikana käyttämättömässä takassa olevissa katajissa.

Huoneen keskellä olevan tukevan pöydän ääressä istui Erik

aamiaisateriallaan.

Hän soi itselleen aina hyvää aikaa ruokailuun ja osoitti kaikkea

kunniaa taloudenhoitajattarensa Augustan antimille.

Istuessaan siinä yksin ja tyytyväisenä, näki hän oven avautuvan ja

Annan tulevan sisään. Kun hän oli niin hento ja kapea, näytti hän

pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Poskien heikko puna auttoi ihon

kalpeaa läpikuultavuutta pääsemään vain paremmin näkyviin. Silmien ilme

oli sisäänpäinkääntyneempi kuin konsanaan, ja suun ympärillä oleva

raskasmielinen piirre vain syveni hänen hymyillessään.

Mutta Erik ei ajatellut sitä, hän oli tottunut siihen ja tuli nyt vain

iloiseksi nähdessään hänen tulevan sisään, sillä tavallista ei ollut,

että Anna jaksoi nousta ylös tälle toisellekaan aamiaiselle.

-- Luulen että alat voimistua, sanoi hän rohkaisevasti.

Veljellisen vapaasti hän istui edelleen ja ojensi kätensä Annalle.

Mutta hänen katseensa oli sydämellinen ja kädenpuristuksensa lämmittävä.

-- Ainakin niin, että olen voinut nousta ylös, vastasi Anna istuutuen

paikalleen pöydän ääreen, tervehdittyään ensin Erikiä.

Augustasta paistoi hyväntahtoisuus nuorta rouvaa kohtaan, jota hän

piti omana holhokkinaan, asetti hänen eteensä ruokaa ja kehoitti häntä

syömään. Anna teki parhaansa ollakseen Augustan ja Erikin mieliksi,

mutta hyvästä tahdostaan huolimatta hän ei voinut syödä paljoa. Hän

päätti ateriansa paljon ennen Erikiä, vaikka olikin aloittanut tätä

myöhemmin ja syönyt hyvin hitaasti. Mutta hän istui pöydän ääressä ja

jutteli Erikin kanssa.

Erik puhui maanviljelyksestään ja siitä, että hän toivoi

lähitulevaisuudessa voivansa ostaa Harjun.

-- Sen täytyy tapahtua suurimmaksi osaksi lainan avulla, mutta luulen

saavani sellaisen hyvillä ehdoilla. Työllä ja säästäväisyydellä saan

sen sitten kyllä pian maksetuksi.

Hän näytti niin tyytyväiseltä ja turvalliselta, niin miehekkään

tyyneltä ja voimakkaalta, hänellä ei ollut muita pyyteitä kuin ne, mitä

hän itse voi täyttää.

Anna katsoi häneen melkein kateellisesti. Hän muisti sen ajan, jolloin

Erik oli ollut kaikkea muuta kuin sopusointuinen ja jolloin hän oli

etsinyt ja saanut Annan myötätuntoa ja osanottoa. Mutta hänellä oli

ollut selvä käsitys itsestään ja hän oli ymmärtänyt panna tahdon

voimansa liikkeelle muuttaakseen elämänsä sellaiseksi, että se sopi

hänelle. Hän ei varmaankaan tulisi tulevaisuudessakaan tekemään mitään

erehdyksiä, selvänäköinen, tyynesti ajatteleva ja lujatahtoinen kun

oli. Vain silloin, kun hän oli antanut toisen päättää itsestään, hän

varhaisimmassa nuoruudessaan oli joutunut väärälle uralle. Nyt, kun hän

itse määräsi omasta itsestään, hän ei varmaankaan enää eksyisi. Mutta

jäisikö hän aina yksikseen kohtaloaan määräämään?

-- Etkö koskaan ajattele meneväsi naimisiin? kysyi Anna, tultuaan niin

pitkälle äänettömissä, veljeä koskevissa mietteissään.

-- Siihen on kyllä aikaa sitten kun Harju on minun.

-- Eikö ole ketään, josta pidät?

-- Kyllähän minulla on ajatukseni eräälle taholle, vastasi Erik viivy

telien.

-- _Kuka_ se on?

Erik hymyili hiukan.

-- Miten huvitetuiksi te naineet tulettekaan niin pian kuin puhe

kääntyy naimisasioihin! Tuntuu siltä kuin te ette tulisi toimeen,

ennenkuin saatte kaikki naimattomat saman ikeen alle, jossa itse

rimpuilette.

Erikin viaton leikki sattui Annan salaiseen ja arkaan kohtaan. Ikeen

alle, niin, hän oli enemmän oikeassa kuin aavistikaan käyttäessään sitä

nimitystä, ajatteli Anna. Hänen hymynsä kuoli pois, vaikka hän koetti

pidättää sitä, ettei olisi herättänyt mitään epäilyä Erikissä.

-- Minun harrastukseni sinun naimisiin-menoosi ei ole vain naineen

harrastusta naimattomaan nähden, vaan jotakin paljon, paljon enemmän!

Oma tuska, jonka hän salasi, vaikutti, että hän niin kiihkeällä tavalla

ilmaisi sisarellisen hellyytensä veljeä kohtaan.

Erikiä ihmetytti, että hän puhui niin kiihkeästi, mutta hän pani sen

hänen heikkoutensa laskuun.

-- Ymmärrän hyvin sen, laskin vain leikkiä, sanoi hän ystävällisen

rauhoittavasti.

-- Etkö tahdo sanoa minulle, kuka hän on?

Erik epäröi.

-- Eihän se liene tarpeellista, kun hän itse ei tiedä siitä mitään.

-- Pitääkö hän sinusta?

-- Sitähän en voi tietää, mutta luulen hänen pitävän.

-- Mutta että uskallat viivytellä! Hän saattaisi ymmärtää väärin

äänettömyytesi ja luulla, ettet sinä välitä hänestä, ja ottaa toisen.

-- Tehköön sitten niin. Silloin hän ei selvästikään ole minua varten.

-- Miten levollisesti sinä asiata ajatteletkaan! Sinä et ole

rakastunut, kun voit noin puhua.

-- Olen kyllä -- omalla tavallani. Minä en kiehu. Mutta luulen olevani

uskollinen. On mielestäni paljon varmempaa rakentaa avioliitto tyynelle

lujatahtoiselle tunteelle kuin palavalle intohimolle. Se sammuu aina,

ja ellei siinä silloin ole alla mitään kunnollisempaa, niin käy

hullusti.

Anna ei vastannut tähän mitään. Heti sen jälkeen he nousivat pöydästä,

ja Erik meni työhönsä.

Erikin viime sanat tekivät Annan levottomaksi. Eikö hänen rakkautensa

Allaniin ollut oikeaa lajia, koska sen täytyi muuttua pelkäksi tuskaksi?

Oli niin hyödytöntä ajatella sitä. Anna ei tahtonut tehdä sitä.

-- Eikö Augustalla ole minulle tänään mitään keveää työtä? kysyi hän

pyytävästi.

Ei, Augustalla ei ollut.

-- Rouva ei saa tehdä mitään. Rouva menee vain ulos ja istuu

metsässä, se on parasta, mitä hän voi tehdä, sanoi Augusta suojelevan

hyväntahtoisesti.

-- Tottahan saan järjestää huoneeni, sanoi Anna ja meni sinne.

Mutta Augusta tuli pian jäljessä ja otti tehtävän häneltä. Ja vaikka

Anna hieman nurisi, oli hän kuitenkin iloinen saadessaan jättää sen,

sillä hän oli heti tuntenut, että se oli enemmän kuin hän jaksoi.

Millainen raukka hän olikaan! Mutta sehän oli hyvä! Sehän oli takeena

siitä, että hän ei suoriutuisi siitä, mikä oli odotettavissa.

Hän otti Raamattunsa ja Martenseninsa ja meni alas puutarhaan, jossa

Musti iloisesti haukkuen otti hänet vastaan. Musti tuli näet juuri

kotiin saatettuaan isäntäänsä jonkun matkaa vuorimiehen talolle päin,

jossa oli vihainen koira, ja sitä Musti ei tahtonut tavata. Musti

ilmeisesti arveli, että Anna tulisi yhtä iloiseksi kuin se itsekin

ollessaan jälleen kotona, ja se hyppi ja haukkui ihastuneena hänen

ympärillään. Anna taputti sitä ja puhui sille ystävällisesti, ja kun se

oli saanut osakseen sen ystävällisyyden, mikä sille oli tuleva, oli se

tyytyväinen ja jätti hänet rauhassa lukemaan.

Mutta lukeminen ei antanut hänelle sitä lepoa, mitä hän etsi.

Tuokion kuluttua hän meni jälleen huoneeseensa, istuutui siellä olevan

vanhan pianon ääreen, ja lauloi hiljaa nuoruutensa lempivirttä:

"Puhtahaks minut, Herra, sä luo" j.n.e.

Vähempi ei riittänyt. Uusi sydän! Kuinka hän ikävöikään sitä! Sydäntä,

jota ei raastettaisi taivaan ja maan välillä, vaan joka olisi kokonaan

Jumalan eikä kenenkään muun! Sellaisin sydämin hän vasta voisi rakastaa

oikein ja tuntea rauhaa.

51.

Harjun matala, pitkähkö päärakennus on oikeastaan yksikerroksinen,

vaikka kolme huonetta on pohjakerroksen päällä katon alla, joka kulkee

suorasti sivuilla ja kohoaa keskellä korkeaksi harjaksi.

Suurimmassa näistä kolmesta huoneesta asuu Anna. Se on suuri ja

neliskulmainen ja, kuten kaikki Harjun huoneet, matala. Se ulottuu

rakennuksen etusivulta sen takasivulle ja siinä on molemmille tahoille

kaksi pientä matalaa ikkunaa.

Valkoiset huonekalut ovat antiikkiset. Erik on antanut ottaa pois

paksun, mutta virttyneen ja rikkinäisen vanhan silkin, millä ne

olivat verhotut hänen taloon muuttaessaan, ja päällystyttänyt ne

ruudukkaisella, kotikutoisella kankaalla.

-- Tyyli on jotakin, josta en välitä, puolustihe hän ihmisten

huomautuksia vastaan. Ehjää ja puhdasta ja siistiä minä tahdon ja mikä

siihen lisäksi tulee, sen pidän tyhmänä ylellisyytenä.

-- No silloin sanon vain, että Harjun vanhat, tyylikkäät huonekalut

ovat joutuneet hukkaan joutuessaan tuollaiselle ymmärtämättömälle

otukselle, oli Lucia selittänyt oikein kiihkoissaan.

Mutta Erik oli vain nauranut hänen ja muiden vastustuksille ja tyynesti

korjaillut puutteellisuuksia oman mielensä mukaan.

Anna oli hyvin tyytyväinen siihen, että Erik oli laitattanut suureen,

valkoiseen vierashuonesänkyyn resooripohjan, katsoipa sen sitten

olevan tyylikästä tai ei, ja hänen mielestään ruudukas huonekalukangas

oli kodikasta. Piano, joka oli vain tavallinen vanhanaikainen eikä

suinkaan mikään antiikkinen, seisoi nurkassa, ja tuosta kaikkea muuta

kuin tyylikkäästä huonekalusta Anna oli eniten iloinen. Sillä kun

hän jaksoi, oli hänestä niin mieleistä istua ja soittaa ja laulaa

itsekseen, etenkin pitkinä, valoisina kesäiltoina, auringonpaisteen

kahtena kultajuovana valuessa sisään läntisestä ikkunasta leveille

lattialankuille ja tilkkumatoille.

Eräänä iltana Annan siten itsekseen istuessa ja hiljaa soittaessa

ja laulaessa tuli Lucia. Nousematta ylös Anna ojensi käsivartensa

ystäväänsä kohti ja tämä syleili häntä sydämellisesti.

-- Jatka! pyysi Lucia. Ja anna minun kuunnella. Ja hän painautui

mukavasti pitkän, melkein koko seinän täyttävän sohvan kulmaan.

Anna lauloi matalalla, puhtaalla äänellään pari lempilauluaan, mutta

tuli sitten Lucian luo sohvalle pannen päänsä ystävän polvelle.

Lucia hyväili noita laihtuneita poskia ja kiersi matalan, suoran otsan

ympärillä olevia pikku suortuvia sormiensa ympäri.

-- Olen täällä appesi sijaisena, sanoi hän. Anna hymyili.

-- Eikö hän sitten itse jaksa tulla tänne tarpeeksi usein? Hän oli

täällä toissapäivänä.

-- Hänen pitäisi kai tulla useammin. Sinun olisi pitänyt voimistua

täällä, niin oli tarkoitus.

-- Oliko?

Anna hymyili yhä sisäänpäinkääntynyttä hymyään.

-- Sinä näytät siltä kuin sinulla olisi omat salaiset ajatuksesi,

huomautti Lucia kysyvin ilmein.

Anna ei vastannut, hän otti vain Lucian käden ja asetti sen silmilleen.

Mutta Lucia otti sen pois ja katsoi tutkivasti noihin silmiin, jotka

ennen olivat olleet niin avoimet, mutta nyt näyttivät salaavan jotakin.

-- Mitä sinulla on mielessä? kysyi Lucia.

Anna ei vastannut, käänsi vain päätään niin että Lucia saattoi nähdä

vain hänen profiilinsa.

-- Anna, ethän mahtane olla huolissasi?

-- Mistä?

-- Siitä, mikä on odotettavissa.

-- En, en yhtään.

-- Mitä sinä sitten kannat itseksesi etkä puhu kenenkään kanssa? kysyi

Lucia rakastetun ystävän rohkealla, tunkeilevalla hellyydellä.

Anna käänsi päätään ja katsoi suoraan Lucian kasvoihin. Hän ei juuri

hymyillyt, mutta hänen silmänsä loistivat.

-- Saman kysymyksen minä voisin tehdä sinulle. Lucia punastui tuota

odottamatonta vastausta, ja muutaman sekunnin ajan he katsoivat

toisiinsa niin että sielu paljastui sielulle.

-- Tiedätkö jotakin minusta? kysyi Lucia hillitysti, henkeään pidättäen.

-- Tiedän.

-- Kuinka tiedät?

-- Allan on kertonut minulle.

-- Minkätähden?

-- Hän luuli, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan. Hän teki sen

siitä syystä, että ymmärtäisin erään asian.

-- Minkä?

-- Sen, minkätähden hän ei voinut saada sinua. Anna puhui niin hiljaa

ja kiihkotta, ikään kuin asia ei olisi kuulunut hänelle, mutta Lucia

ei antanut pettää itseään. Hän kalpeni eikä löytänyt sanaakaan

sanottavaksi ja saattoi vain vavista tuon alttiin ja herkän sydämen

kärsimyksen tähden, jonka hän oli edeltäkäsin nähnyt, mutta jota hän ei

ollut voinut estää. Se oli siis tullut! Oliko mitään mahdollisuutta sen

korjaamiseen?

Niin hän kysyi itseltään ja hyväili erikoisen hellästi noita polvellaan

olevia ylöspäinkäännettyjä, hienoja kasvoja.

Ja Anna salli sen tapahtua. Hän otti Lucian kädenkin ja vei sen

hetkiseksi huulilleen ja suuteli sitä.

He ymmärsivät tänä hetkenä toisensa niin täydellisesti, että sanat

olisivat vain sekoittaneet sitä. Senvuoksi he olivat kumpikin kauan

aikaa vaiti.

-- Elääkö hän vielä? kysyi Anna viimein.

-- Kuka? kysyi Lucia havahtuen, sillä hän oli ajatellut yksinomaan

Annaa, tämän nähtävästi ajatellessa Luciaa. Ai hän! Elää.

-- Ja sinä? Rakastat häntä yhä?

-- Niin.

-- Etkö koskaan voi kiintyä kehenkään muuhun?

Lucia pudisti päätään.

-- Mutta miksi ette mene naimisiin? kysyi Anna hiljaa.

-- Ei se käy.

Se ei ollut juuri kovinkaan valaisevaa, tuo vastaus, eikä se ollut

luottamuksen hetken arvoinen. Lucia tunsi sen ja lisäsi:

-- Hän on -- liian sairas.

-- Mutta...

Anna ei lopettanut lausetta, mutta Lucia ymmärsi, mitä hän tahtoi sanoa.

-- Sinun mielestäsi minun pitäisi mennä naimisiin tullakseni hänen

sairaanhoitajattarekseen? Mutta se ei kävisi päinsä. Hän ei ole siihen

nähden kylliksi sairas.

Anna tunsi olevansa ymmällä ja myös hiukan pettynyt ystävänsä suhteen.

Hän ei ymmärtänyt rakkautta, joka saattoi epäröidä antamisessa.

Lucia luki hänen ajatuksensa.