-- Sinun mielestäsi olen itsekäs. Mutta se ei ole itsekkyyttä. Jos

ajattelisin vain itseäni, niin silloin en epäröisi.

Vihdoinkin Anna ymmärsi.

-- Onko hänen sairautensa perinnöllinen?

Lucia nyökkäsi.

Pettymys, jota Anna oli hetken tuntenut sen takia, mitä hän luuli

itsekkäisyydeksi, vaihtui nyt osanoton ja ihailun laineeksi. Hän ojensi

käsivartensa ja veti Lucian pään luokseen.

-- Sinä olet uljas ja niin voimakas! kuiskasi hän ihaillen, melkein

kateellisesti, ja hänessä läikähti kummallinen, selittämätön tuska

siitä, että hän, eikä tämä lujasieluinen olento, oli Allanin vaimo.

Hänen oma kuolemansa oli häämöittänyt hänen mielikuvituksessaan varmana

onnen tienä Allanille, jolle hän soi parasta. Mutta nyt syttyi epäilys,

tokko sekään auttaisi. Lucia oli vaikeasti voitettavissa; oliko häntä

ehkä mahdoton voittaa? Allan oli kai huomannut niin olevan, koska hän

ei ainoastaan ollut luopunut kaikista yrityksistä Lucian voittamiseksi,

vaan vielä sitonut itsensä ja tehnyt siten enemmät yritykset itsellensä

mahdottomiksi.

-- Mutta, Lucia, kun et koskaan kuitenkaan voi tulla hänelle miksikään,

niin miksi et sitten voi tehdä jotakin toista miestä onnelliseksi?

Lucia ihmetteli tuota taivuttavaa äänensävyä.

-- Kenen puolesta sinä puhut? kysyi hän hymyillen.

Anna punastui syyllisenä. Hän huomasi, miten epänormaalia oli, että hän

puhui oman miehensä puolesta toiselle naiselle, ja miten sen täytyi

tuntua vielä enemmän oudolta Luciasta, joka ei voinut tietää, kuinka

Anna oli elänyt kuoleman toivossa.

Hän ei tiennyt, mitä vastata, ja hänen hämminkinsä vain eneni Lucian

ihmettelevän katseen tähden, kun onneksi tuon kriitillisen tilanteen

katkaisi kellon kilinä, joka kaikui läpi rakennuksen.

Anna nousi heti ylös ja järjesti hiuksiaan.

-- Se on kahvikello. Erik odottaa meitä puutarhassa, sanoi hän

ilmeisesti keventyneenä.

He menivät yhdessä sinne, ja Lucia ihmetteli ääneti itsekseen,

veljensäkö puolesta Anna oli tahtonut puhua vaiko ehkä appensa. Lucia

oli tottunut siihen, että häntä soviteltiin yhteen milloin minkin

seudun naimattoman herran kanssa.

52.

-- Erik, Allan kirjoittaa saavansa lomaa neljäksitoista päiväksi alkaen

ensimmäisestä päivästä kesäkuuta ja hän kysyy saako hänkin asettua

siksi aikaa tänne sinun luoksesi?

-- No, sepä hauskaa! Silloin sinä kai olet iloinen! Anna ei vastannut

tähän kysymykseen suoraan.

Erik ihmetteli hieman sitä, varsinkin kun hän huomasi Annan olevan

pikemmin huolestuneen kuin iloisen näköinen. Mutta tämän seuraavassa

kysymyksessä hän luuli saaneensa siihen jonkinlaisen selityksen.

-- Eihän sinulla kai liene mitään sitä vastaan, että hän asuu täällä?

Augustasta on ehkä vaivalloista?

-- Augusta kuuluu siihen kultaiseen naislajiin, joka rakastaa vaivoja.

Muuten hän on niin ihastunut sinuun, etten tiedä, mitä hän tekisi

hyväksesi. Ja mitä minuun itseeni tulee, on minusta vain hyvin hauskaa

pitää Allania kodissani. Hän ei ole ainoastaan lankoni, vaan, kuten

tiedät, myöskin nuoruudenystäväni.

-- Sitten saan kirjoittaa, että hän on tervetullut?

-- Niin, kirjoita vain! sanoi Erik sydämellisesti.

Anna meni vastaamaan miehensä kirjeeseen. Erik katsoi hieman miettivänä

hänen jälkeensä. Hän ei ollut kirkastunut Erikin vastauksesta, pikemmin

päinvastoin, aivankuin hän olisi toivonut hänen tekevän esteitä. Mutta

hän ajatteli kenties vain luulottelevansa. Tietysti hänen täytyi olla

miehensä tulosta vain iloinen.

Anna istui huoneessaan pihanpuoleisen ikkunan ääressä kirjoittaen

Allanille. Hänen kirjeestään ei tullut pitkä. Hän ei kirjoittanut

Allanille tänä suvena pitkiä kirjeitä. Ne eivät sisältäneet mitään

tunteenpurkauksia eivätkä mietteitä, ne olivat vain kertovia,

levollisia ja asiallisia, ja niissä oli hyvin vähän häntä itseään.

Hän pani kirjeen kiinni ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän istui

miettivänä leuka käden nojassa ja katsoi ulos ikkunasta, ihmetellen

itseään ja sitä muutosta, mikä oli hänen tunteessaan tapahtunut. Ei hän

ollut koskaan uskonut, että häntä häiritsisi tieto Allanin tulosta,

mutta nyt kävi niin. Olisihan hyvä, jos hän saattaisi viiletä häntä

kohtaan. Hänen rakkautensahan ei voinut muuta kuin olla vaivaksi

Allanille, kun tämä ei rakastanut häntä. Mikä olisi senvuoksi parempaa

kuin että se muuttuisi tyyneksi ystävyydeksi? Allan pitäisi silloin

hänestä enemmän, ja hän itse kärsisi vähemmän.

Paria päivää myöhemmin Allan tuli kuin raikas ja aurinkoinen tuuli.

Anna istui salissa, ja kuultuaan vaunujen pysähtyvän ulkona hän

nousi ylös mennäkseen häntä vastaan ystävällisenä ja viileänä. Mutta

hän istuutui uudelleen voimatonna. Kaikki, minkä hän oli luullut

kuolleeksi, heräsi, kun hän vain kuuli Allanin äänen, uudelleen eloon.

Hän kuuli hänen tervehtivän Erikiä ja leikittelevän Mustin kanssa, joka

haukkui ja hyppi hänen ympärillään; sitten ovi avattiin ja hän tuli

saliin.

Hänen katseensa lensi heti Annan luo sinne, missä tämä istui

korituolissa, kykenemätönnä äkillisen sydämentykytyksen tähden

nousemaan. Hilpeänä ja iloisena hän oli tullut sisään, mutta hänen

ilmeensä muuttui, kun hän näki Annan istumassa kalpeana ja heikkona.

Tuossa tuokiossa hän oli hänen luonaan.

-- Valkolilja! mutisi hän nuhtelevasti. Luulin sinun saaneen väriä!

Hänen katseensa ja äänensä sävy oli aitoa, ja Anna ihmetteli, olisiko

Allan voinut katsoa häneen siten, ellei hän olisi pitänyt hänestä.

Allan polvistui Annan viereen, ja tämä pani käsivartensa hänen

kaulalleen. Sehän näytti siltä kuin pitikin. Erik, joka oli seurannut

Allania huoneeseen, hymyili tyytyväisenä ja meni takaisin, jättäen

heidät kahden.

Allan katsoi vaimonsa kalpeisiin, henkevöittyneihin kasvoihin ja tunsi

olevansa julkea suudellessaan niitä. Anna tuntui jollakin tavoin

kaukaiselta ja kävi senvuoksi puoleensavetävämmäksi kuin milloinkaan

ennen.

Anna ihmetteli, mikä teki Allanin hyväilevän kunnioituksen niin

rakkauden kaltaiseksi. Rakkautta se ei voinut olla, senhän hän tiesi,

mutta että se oli vilpitöntä, sen hän kuitenkin tunsi.

-- Miksi olet niin liljanvalkoinen, sano? Et ole kirjoittanut olevasi

huonompi.

-- En olekaan muulloin. Nyt vain... Allanin silmiin tuli iloinen välke.

-- Ahaa! Onko minua niin vaikea nähdä jälleen? Siitäkö kenkä puristaa?

Anna punastui kätkien kasvonsa Allanin olkaa vasten, ja Allan hyväili

hänen päätään.

-- Onko minua niin vaikea nähdä? Mutta se käy kai vaikeammaksi!

lohdutti hän hänelle ominaiseen hellyyden ja iloisuuden sekaiseen

tapaan.

Hän käänsi Annan pään niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.

-- Ahaa, nyt olen saanut väriä poskillesi, luullakseni! sanoi hän

riemuiten ja suuteli noita hieman vapisevia huulia.

Miten rakkauden kaltaista tämä olikaan! Anna ihmetteli yhä, että se voi

olla niin samanlaista, kun se ei kuitenkaan ollut sitä.

Erik tuli sisään, ja heti sen jälkeen Augusta kahvitarjottimineen.

Allan nousi notkeasti polvistuneesta asennostaan.

-- Saat suoda anteeksi, että harjoitan hieman madonnan palvontaa, sanoi

hän Erikille.

Sitten hänen hymyilevät silmänsä siirtyivät Augustaan.

-- Voi sentään, kotona leivottua leipää! Tuoretta!

Onko se minun kunniakseni? Augusta niiasi myhäillen.

-- Kun tulee harvinainen vieras, niin tottahan nyt leivotaan, sanoi hän

ihastuneena siitä, että hänen työnsä huomattiin.

-- Tartu kiinni, Jerker! sanoi Allan, ja sitten hän ja Erik nostivat

Annan hänen vastusteluistaan huolimatta korituolineen päivineen pöydän

luo.

-- Kyllä minä jaksan nousta, et saa luulla minua niin surkeaksi.

-- Oletko sitten toipunut säikähdyksestä nyt? kysyi Allan.

-- Sinä olet niin tyhmä! vastasi Anna puoleksi hämillään, puoleksi

nauraen.

Allan tarjoili hänelle ja viekoitteli häntä syömään, hänen itsensä

syödessä tukevasti ja puheli jos jotakin hilpeään tapaansa ja nauroi

tarttuvaa nauruansa, niin että Annankin täytyi yhtyä siihen.

Mihin hänen surunsa ja kuolemankaipuunsa nyt häipyivätkään? Hän oli

eläytynyt niihin niin kiinni, mutta nyt ne häipyivät ja kävivät

olemattomiksi. Allanin säihkyvän iloisen luonteen ja mukaansatempaavan

persoonallisuuden rinnalla.

53.

"Ma myös en ilman ristiän'

kans' olla saa, vaan kantaa

ma kaikki tahdon mielellän',

mink' isä armias antaa.

Ja lujana mä taistelen

uskossa ristin tiellä,

ett' elon saisin siellä."

Hyvin hiljaa Anna lauloi itsekseen istuessaan vanhan pianon ääressä

huoneessaan.

Hän luuli olevansa yksin kotona, sillä hetkistä aikaisemmin hän oli

nähnyt Erikin ja Allanin menevän yhdessä pois. Hän ei tiennyt, että

Allan oli pian kääntynyt takaisia ja seisoi nyt puoliavoimessa ovessa

hänen takanaan ja kuuli hänen hiljaisen laulunsa.

Hän erotti sanat ja huomasi Annan äänessä sydämellisen kaihon

salaperäisyyden.

Annan laihtunut valkopukuinen olento näytti Allanista vaaleassa

päivänhämyssä melkein epätodelta. Hän tunsi pistoksen sydämessään. Hän

ei pitänyt siitä, että Anna näytti noin haihtuvalta, ja että hän lauloi

noin.

Allan kosketti lukkoa herättääkseen Annan huomiota, ja tämän kääntyessä

Allan meni hänen luokseen.

-- Mistä rististä sinä laulat?

-- Meillä on kai jokaisella omamme, vastasi Anna vältellen.

-- Sitä en juuri tiedä, vastasi Allan huolettomasti, ikäänkuin hän

puolestaan ei tietäisi siitä mitään.

Allanista tuntui niinkuin Anna olisi katsonut häneen jostakin kauempaa,

vaikka hän istui häntä niin lähellä, ja hän oli kiertänyt käsivartensa

Annan hartioiden ympäri.

-- Heikkoutesiko sinusta tuntuu ristiltä? kysyi Allan.

Anna aikoi vastata myöntävästi päästäkseen enemmistä kysymyksistä,

mutta se ei olisi ollut totta, senvuoksi hän vastasi kieltävästi: hän

ei paljoa välittänyt heikkoudestaan.

-- Mitä se sitten on?

Allan tunsi olevansa utelias. Vaikka Anna lauloi rististä, ilmeisesti

täydellä todella, ei hän näyttänyt alakuloiselta.

-- Älä kysy! pyysi hän.

-- Sinä tahdot pitää minut luottamuksesi ulkopuolella!

Anna katsoi häneen anteeksipyytävästi, peläten loukanneensa Allania.

-- En halua tarpeettomasti raskauttaa mieltäsi sellaisella, mitä et voi

auttaa, sanoi hän.

-- Oletko sitten varma, etten voi auttaa?

-- Olen.

Anna katseli pianon koskettimiin ja soitteli toisella kädellään.

-- Tapasin äsken Lucia Vilden, sanoi Allan tuokion kuluttua. Hänellä ei

ollut aikaa tulla nyt tänne. Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä.

Anna ei kohottanut katsettaan. Hän soitteli edelleen toisella kädellään.

-- Mistä te puhelitte?

-- Sinusta tietysti. Mistäpä muusta olisimme puhelleet?

-- Mitä te sanoitte minusta?

-- Olimme yhtä mieltä siinä, ettemme ole tyytyväisiä sinuun. Hän toivoi

minun elvyttävän sinua.

-- Mitä sinä siihen sanoit?

-- Että sen voin ennen maailmassa tehdä, mutta että nyt näyn

kadottaneen valtani sinuun.

-- Sanoitko todellakin niin?

-- Eikö se sitten ole niin?

Tuo pikku sävelmä, jota Anna soitteli, kaikui hiljaisena huoneessa,

valmiina joka hetki katkeamaan.

-- Toivoisin olevan niin! sanoi Anna hiljaa.

-- Ettei minulla olisi mitään valtaa sinuun? kysyi Allan hämmästyneenä.

-- Niin, vastasi Anna niellen hermostuneesti. Hän oli lakannut

soittamasta, ja tuo laihtunut pieni käsi lepäsi voimatonna hänen

polvellaan.

-- Vahingoitanko minä sitten sinua jotenkin? Hänen kysymyksensä

liikutti Annaa. Hän katsahti nopeasti Allaniin.

-- Oi et, et sinä! Se on vain minun oma liioiteltu rakkauteni.

Ollessani kaikkein onnellisin, tuntui minusta toisinaan, etten

tarvinnut edes Jumalaakaan. Mutta tuntea ihmistä kohtaan niin paljon,

se on epäjumaloimista. Senvuoksi ymmärrän, että minun piti kadottaa

sinut.

-- Et sinä ole minua kadottanut, sinähän omistat minut!

-- Sinut, niin, mutta -- en rakkauttasi.

-- Joutavia! On monta rakkauden lajia. Sinä teet itsellesi ristin

muutamasta oljen korresta! Tottahan tiedät, että pidän sinusta. Olen

pitänyt sinusta siitä asti kun et ollut tuota korkeampi.

Hän mittasi kädellään kyynärän verran lattiasta. Ja sitten hän nauroi

-- pientä hurmaavaa nauruaan.

-- Mutta häijy saatoin olla sinulle jo silloin. Muistatko, kun

toisinaan huvittelin itseäni nostamalla sinut korkealle kivelle, josta

et itse voinut päästä alas? Jos tein joskus samaa muille tytöille,

suuttuivat he kuin kissat ja raapivat ja sähisivät, kun viimein

vapautin heidät. Mutta sinä itkit ja rukoilit niin hellyttävästi, etten

koskaan voinut kiusata sinua kauan. Ja kun nostin sinut alas, painoit

sinä käsivartesi niin kiitollisesti ja kovasti minun kaulani ympäri,

ajattelit vain, että minä vapautin sinut, ja unohdit aivan, että

minähän olin vanginnut sinut.

Anna hymyili lapsuudenmuistoille, joita Allan kertoi. Heidän

suhteellaan oli ainakin syvät juuret, vaikkapa olikin käynyt toisin

kuin hän oli uneksinut.

-- Sinä et juuri ole sellainen nainen, joka herätät miehessä suurta

intohimoa, mutta sinä herätät hellyyttä, ja kukapa ties, eikö se ajan

pitkään ole suuremmanarvoista.

-- Lucia on sitä lajia, joka herättää tuota suurta intohimoa, sanoi

Anna tyynen intohimottomasti, mikä herätti Allanin ihmettelyä ja

nostatti hänessä välitöntä kunnioitusta.

-- Sellaisten ei pitäisi saada kulkea irrallaan, sanoi hän

huolimattomasti. Mutta tule nyt! Ulkona on aivan liian kaunista

ollaksesi nyt sisällä istumassa a laulaaksesi rististä. Tule ulos ja

kävele hetkinen vajonneen epäjumala-parkasi kanssa!

Niin Allan veti leikin naamion sen yli, mitä Annan sydän kätki

vakavuutta ja tunnetta.

54.

Ei Lucian olennossa enempää kuin hänen ulkonäössäänkään ollut mitään

yksitoikkoisuutta. Hän saattoi olla loistava ja hurmaava; hän saattoi

myös olla kuin sileäkarvainen kissa. Hänellä oli kauniit päivänsä,

jolloin hän vastustamattomasti veti puoleensa kaikkien katseet, mutta

hänellä saattoi myös olla rumat päivänsä, jolloin ihmetellen täytyi

kysyä itseltään, mikä hänessä hurmasi, kun hänen kasvoissaan ei

oikeastaan ollut yhtä ainoaa kaunista piirrettä.

Hänen pukunsa vaikuttivat tavattoman paljon asiaan. Jos hän sai ne

oikein makunsa mukaisiksi (eikä hän koskaan tyytynyt ennenkun sai),

silloin ne olivat yhtä hänen kanssaan, hän asui niissä, viihtyi ja oli

räiskyvän hyvällä tuulella. Mutta jos hänellä oli yllään esimerkiksi

epäonnistunut puku, silloin oli aivan kuin siinä olisi ollut jotakin

vastahakoista voimaa, se säteili epäsointua sekä häneen sisällepäin

että ulospäin muihin, hänen käytöksensä ja luonteensa olivat sen

vaikutuksen alaisia, hän kävi ikäväksi eikä voinut olla oma itsensä.

Tämän seikan perille oli Disa Clareus aikoja sitten päässyt, ja hän

huolehti Lucian puvusta yhtä paljon kuin tämä itsekin, etenkin silloin

kun odotettiin vieraita, sillä Disa nautti nähdessään ystäväänsä

ihailtavan ja pidettävän seuran sähköttävänä sieluna. Senvuoksi hän

tuli sekä tyytymättömäksi että hämmästyneeksi, kun hän eräänä heinäkuun

päivänä vieraita Borgiin odotettaessa näki Lucian tulevan saliin yllään

epäonnistuneena hylätty puku. Se kävi huonosti ylle, siinä oli liian

räikeä väri, se oli kaikin puolin epäonnistunut.

-- Mutta Lucia, sinunhan piti antaa pois tuo leninki!

-- En ole vielä tehnyt niin, kuten näet, vastasi Lucia levittäen

kädellään hamettaan ja katsellen sitä merkillisin tyytymättömyyden ja

tyydytyksen sekaisin ilmein.

-- Mutta miksi olet ottanut sen yllesi juuri tänään? Ja miten ovat

hiuksesi noin? Sekin sopii sinulle huonosti, vastusteli rouva Clareus.

Lucia nauroi. Se kuulosti hieman väkinäiseltä ja hermostuneelta.

-- Ehkäpä tahdon opetella hallitsemaan epäsuotuisia olosuhteita,

vastasi hän.

-- Mene muuttamaan pukua ja laita tukkasi uudelleen! pyysi Disa.

-- En ehdi. Pihalta kuuluu ajamista, niitä on alkanut tulla, vastasi

Lucia tekeytyen iloiseksi.

Hän oli oikeassa. Vieraat pappilasta, Forsista, Bergshamrasta ja

Harjulta tulivat melkein yht'aikaa. Koska oli kaunis kesäpäivä, ei

heillä ollut paljon päällysvaatteita riisuttavinaan, ja he olivat pian

salissa.

Kaikkien iloksi Anna oli tuntenut itsensä tänään sen verran virkeäksi,

että oli voinut tulla mukaan. Hän oli, kuten tavallisesti, valkeisiin

puettu, äitinsä salaiseksi mielipahaksi, sillä tämä piti valkoista

väriä epäkäytännöllisenä ja sitäpaitsi naineelle naiselle liian

nuorekkaana. Mutta Allan tahtoi mieluummin vaimonsa käyttävän

valkoista, sillä se väri sopi hänelle parhaiten sekä ruumiin että

sielun puolesta, arveli hän.

Vaikka Anna oli laiha, niin hän ei ollut kulmikas, hänen olennossaan

oli jotakin pehmeää ja plastillista, hänen käytöksessään jotakin

liikuttavan väsynyttä, ja täydellistä itsensä-unohtamista. Oli aivan

kuin hän olisi elänyt unessa, ympäröivään todellisuuteen nähden vain

osittain valveilla. Kaikessa hän oli Allanin vastakohta, tämä kun oli

vilkas, eloisa, iloinen ja kaikkea huomaava. Kun Lucia näki heidän

tulevan sisään yhdessä, iski häneen ajatus, miten Allan oli aurinkoa

kimaltelevan, kuuman päivän kaltainen, elämää ja ääniä täynnä, ja Anna

viileän, tähtikirkkaan ja hiljaisen yön kaltainen.

-- Kaksi sellaista, joita muuten ei koskaan näe yhdessä, ajatteli

hän mennen heitä vastaan ja syleili Annaa ojentaen kätensä Allanille

tervehdykseksi. Käsivarsi edelleen Annan ympärillä hän seisoi sitten ja

puheli jotakin Allanin kanssa.

Hän tiesi, että Allanin täytyi huomata vastakohta Annan ja hänen

välillään, hänen kuihtuvan ihonsa ja Annan hehkeän kirkkaan ihon

välillä, hänen hullunkurisen vilkkautensa ja Annan olennon suloisen

hiljaisuuden välillä, -- vastakohta, joka ulkonaisesti näkyi myöskin

hänen pukunsa räikeydessä ja Annan puvun puhtaassa valkeudessa. Hänen

täytyi myös nähdä tuo liikkuva rauhattomuus Lucian monivärisissä,

tänään kaiketi vihertävissä silmissä rumana vastakohtana vaimonsa

sisäänpäinkääntyneille sielukkaille sinisilmille. Ovelan taitavasti

Lucia korosti oman olentonsa epäedullista käytöstapaa ja ulkomuotoa,

ja hän teki sen niin kekseliäästi, että tuskin terävinkään huomioiden

tekijä saattoi aavistaa sen tapahtuvan tahallisesti.

Anna ei huomannut mitään, hänelle Lucia oli aina sama, olipa hänellä

sitten kaunis tai ruma päivänsä. Allan sitävastoin oli heti selvillä

siitä, ettei hän koskaan ollut nähnyt Luciaa niin epäedullisessa

valossa kuin tänään, mutta myöskin siitä, ettei hän koskaan ollut

tehnyt voimakkaampaa vaikutusta häneen.

Hän nauroi aivan aiheettomasti.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Anna.

-- Näen jotakin surullisen koomillista, sanoi Allan.

-- Missä?

Anna katsoi ympärilleen, hän ei voinut huomata mitään naurettavaa.

Yhden havainnon hän teki, mutta se ei ollut naurettava, hyvin

ilahduttava vain, ja sitäpaitsi hän oli varma siitä, että yksin hän

oli sen huomannut. Allanilla ei ollut siihen avainta kuten hänellä.

Hän oli osunut sieppaamaan Erikin ja Liisa Jenningsin keskinäistä

ymmärrystä ilmaisevan katseen ja hän luuli nyt tietävänsä, ketä Erik

ajatteli. Tämä havainto kiinnitti hänen mieltään siinä määrin, että hän

unohti Allanin naurun. Eikä hän huomannut, että Allan antoi katseensa

lystikkäin ja arvostelevin ilmein kulkea Lucian kiireestä kantapäähän

ja että Lucia punastui yhtä aiheettomasti, kuin Allan äsken oli

nauranut.

Samassa tuli tohtori Bentick vanhempi tarjoamaan Lucialle käsivartensa.

Oltiin näet, menossa päivälliselle, ja hän oli saanut Lucian

pöytäkumppanikseen. Tohtorilla oli päivällisen kestäessä hauskempaa

kuin mitä hänellä oli ollut pitkään aikaan, sillä hänen naisensa vei

pistopuheissa hänestäkin voiton eikä koskaan jäänyt hänelle vastausta

velkaa.

Annan vastapäätä istuivat Liisa Jennings ja Erik. Hän tarkkasi heitä

salaa ja mitä lämpimimmin mielenkiintoisena. Toisinaan hän kuuli

palasia heidän keskustelustaankin. He puhuivat maanviljelyksestä ja

taloudesta. Hänen mielestään he sopivat niin hyvin toisilleen. He

olivat molemmat niin raikkaita, käytännöllisiä, luotettavia ja vähän

tunteellisia. He eivät vaatisi toisiltaan enemmän kuin heillä oli

antamista, mutta kumpikin he saisivat jakamattoman, uskollisen sydämen.

Liisa näytti niin hauskalta ja peräti terveeltä pyöreine, punakoine

kasvoineen, paksuine pellavankeltaisine hiuksineen, ja uskollisine,

avoimine sinisilmineen. Hän ei ollut kaunis, mutta terveyden ja hyvän,

tasaisen luonteen perikuva.

Erikin miehekkäillä, ahavoituneilla, laihoilla kasvoilla oli

juhlallisuuden ja suuren sisäisen tyytyväisyyden hohdetta. Hän

istui hyvin siinä Liisan rinnalla, hänellä oli nyt kaikkea, mitä

hän tilapäisesti toivoi ja toivottavissa kaikkea, mihin vain hänen

pyrkimyksensä tulisivat tähdätyiksi. Liisa ymmärsi häntä niin hyvin ja

hänellä oli samat harrastukset kuin Erikillä.

Erik osui kohtaamaan sisarensa katseen, huomasi tulleensa ilmi, hymyili

hieman ja nosti lasinsa.

-- Anna tahtoo juoda kanssamme, hän sanoi hiljaa Liisalle.

Tämä käsitti sen aivan luonnollisesti ja nosti hymyillen lasinsa. Anna

oli heistä kolmesta ainoa, joka punastui.

-- Olet arvannut? sanoi Erik Annalle vähäistä myöhemmin, kun oli

poistuttu ruokailuhuoneesta ja tultu ulos pihalle kahvia juomaan.

-- Ethän ole pahoillasi siitä?

-- En toki! Sinä olit ensimmäinen, joka onnittelit meitä, ja siitä olen

iloinen.

-- Oletko puhunut hänen kanssaan?

-- Tein sen tulomatkalla tänne.

-- Hän on myöntynyt? Erik nyökkäsi.

-- Miten tyynesti suhtaudut siihen! Eikö sinulla ole yhtään

sydämentykytystä?

-- Sitä minulla ei ole koskaan päästyäni lukualalta. Muutoin

kosinta olikin vain muotoseikka, ymmärsimme toisemme yhtä hyvin jo

edeltäkäsinkin.

-- Odotatteko nyt kunnes Harju tulee omaksesi, ennenkuin menette

naimisiin?

-- En luule. Menemme luullakseni syksyllä naimisiin. Talvi-illat

ovat niin pitkät yksinäisyydessä. Ja me elämme kyllä vuokralla.

Olemme kumpikin säästäväisiä, eikä Liisalla ole mitään mahdottomia

elämänvaatimuksia. Hän on parhaiten tyytyväinen saadessaan tehdä työtä.

-- Olen niin iloinen, että se on hän, Erik! Te tulette tekemään

toisenne onnellisiksi, sillä te sovitte yhteen.

Hänen ääneensä tuli kaihoisaa surumielisyyttä, ikäänkuin hän olisi

ajatellut joitakin, jotka eivät sopineet yhteen. Erik sai myös

vaikutuksen sellaisesta syrjäajatuksesta, mutta se haihtui samassa,

ennenkuin hän edes ehti ajatella, että Anna olisi voinut tarkoittaa

Allania ja itseään.

Kahvinjuonnin jälkeen Lucia veti Annan muassaan syrjään.

-- Sinä näytät väsyneeltä, sinun pitää tulla minun huoneeseeni

lepäämään, sanoi hän.

Anna tuli mielellään. Hän katseli ympärilleen Lucian huoneessa ja

hymyili, kuten hymyillään lapsellisuuksille.

-- Muistan, minkälaisella hartaudella ennen astuin tähän huoneeseen!

sanoi hän.

-- On hyvä, että olet nyt lakannut minua jumaloimasta, sanoi Lucia

järjestellen sohvan pieluksia.

-- Pidän sinusta oikeastaan enemmän nyt, kun olen lakannut sinua

jumaloimasta, sanoi Anna ojentautuen kiitollisena pielustan väliin.

-- Pidätkö tosiaankin hyvin paljon minusta? kysyi Lucia, ikäänkuin se

yht'äkkiä olisi ollut hänestä hyvin kummallista.

-- Pidän, pidän _paljon_!

-- Mutta minkätähden oikeastaan?

-- Sitä en tiedä, tiedän vain, että pidän sinusta.

-- Tunteen laita on merkillinen, sanoi Lucia. Toisinaan ei voi

ymmärtää, miksi ei voi pitää tästä tai tuosta, vaikka siihen olisi

monta syytä. Ja sitten voi olla joku toinen, josta ei voi olla

pitämättä, vaikka siihen ei ole mitään syytä.

-- Olisi hyvä, jos voisi joskus tuntea vähemmän, sanoi Anna väsyneesti.

-- Ethän kuitenkaan tahtone tuntea minua kohtaan vähemmän, sanoi Lucia

hymyillen.

-- Oi en, en sinua kohtaan!

-- Ketä kohtaan sitten? pääsi Lucialta. Seuraavana hetkenä hän katui

kysymystään.

Anna näytti miettivältä.

-- En oikeastaan tahdo tuntea vähemmän ketään kohtaan, vaan ainoastaan

vähemmän itsekkäästi, sanoi hän vihdoin.

-- Nyt sinun pitää levätä, mieluummin nukkua, mutta missään tapauksessa

et saa ajatella mitään, sanoi Lucia kietoen peiton Annan jalkojen

ympärille. Kas niin, nyt minä menen. Hyvää yötä, kultaseni!

Ja Lucia meni. Pihassa hän tapasi Allanin, joka myös tuli ulos

rakennuksesta. He menivät yhdessä etsimään muuta seuruetta, joka oli

hajaantunut puutarhaan.

-- Olen juuri pannut Annan hetkiseksi sohvalleni, sanoi Lucia.

-- Se oli kiltisti. Mutta sanokaa minulle, miksi olette tehnyt itsenne

tänään rumaksi?

-- Vai olenko mielestänne ruma? Hän tuntui tyytyväiseltä.

-- Ettekö ole omasta mielestänne? Olenko tavallista rumempi?

-- Paljon rumempi. Se on niin harkittua, että teidän on täytynyt tehdä

tahallanne niin. Ihmettelen, minkätähden?

Hän katsoi miettivänä Luciaa. Lucia nauroi, suuttuneena siitä, ettei

voinut olla tuntematta olevansa hämillään.

-- Ettekö ymmärrä, että tehdessänne itsenne minun tähteni rumaksi

mairittelette minua enemmän kuin jos tekisitte itsenne sieväksi? kysyi

Allan.

Hänen vilkkaissa silmissään välkehti pilaa ja hehkua.

-- Miten itserakkaasti ajattelettekaan! Minkätähden laittaisin itseni

rumaksi tai sieväksi _teitä_ varten? virkkoi Lucia ylpeästi.

Allan kumartui pikaisesti ja katsoi Luciaa kasvoihin.

-- Te pelkäätte tuota valtaa, jonka väärinkäyttämisestä kerran minua

varoititte ja jonka tunnette niin hyvin senvuoksi, että teillä

itsellänne on sama valta? Mutta ellette tahdo tehdä miestä hulluksi,

niin elkää koskaan enää tehkö itseänne rumaksi häntä parantaaksenne!

Olkaa kohtuullisen -- hän haki sanaa -- olkaa kohtuullisen hurmaavan

tavaton!

Lucia hämmästyi hänen häikäilemättömyyttään, ja hän oli niin suuttunut

ja järkytetty, että voi tuskin puhua.

-- Eikö teillä ole mitään tunnetta Annaa kohtaan? sanoi hän, ja hänen

äänensä vapisi vihasta ja suuttumuksesta.

Allan suoristautui ja hymyili hieman. Hänen katseensa kiintyi Lucian

kasvoihin. Tämä oli nyt kaikkea muuta kuin ruma.

-- On, minulla on paljon tunnetta Annaa kohtaan, sanoi hän hitaasti ja

varmasti. Mutta nähkääs, mies nyt on luonnostaan moniavioinen. Hänellä

voi olla kokonainen haaremi ja hän voi pitää heistä kaikista, kustakin

tavallaan.

Luciasta tuntui, että voi olla totta, mitä Allan niin julkeasti ja

avomielisesti sanoi, mutta se oli epämiellyttävä totuus. Hän ei

kuitenkaan osannut suuttua enemmän; Allan meni niin pitkälle, että

Lucian vihaa ei riittänyt.

Hän naurahti puoleksi närkästyneenä, puoleksi ikäänkuin todellakin

olisi pitänyt Allania naurettavana.

-- Hyvä vain, ettemme ole turkkilaisia, sanoi hän jäykästi.

-- Emme, valitettavasti! huokasi Allan. Lucian viha lauhtui ja hän oli

eniten taipuvainen käsittämään Allanin leikin kannalta, mutta Annaa

ajatellessaan häneen koski.

-- Te olette _mahdottoman_ erilaisia! Pikku raukka! pääsi häneltä.

-- Minuako tarkoitatte?

Lucia nauroi vasten tahtoaan Allanin ihastuneelle äänelle.

-- En, totisesti!

-- Vai niin, Annaako on sääli? Mutta vakuutan, että hänellä olisi

erinomaista, ellei hän vain käsittäisi kaikkea niin syvästi, sanoi hän

huolettomasti.

-- Hän ei voi käsittää asioita toisin kuin millainen hän itse on.

-- No niin, olkaa sitten toki oikeudenmukainen ja puolustakaa samaten

minua, pyysi hän poikamaisen miellyttävästi, mikä rauhoitti Luciaa

ja sai hänet häpeämään, että oli antanut Allanin häikäilemättömille

sanoille paljon suuremman merkityksen kuin mitä ne oikeastaan olivat

tarkoittaneet.

Lucia vain hymyili vastaamatta mitään, ja yhdyttyään nyt muihin

päivällisvieraisiin, oli hänen helppo vapautua Allanista ja hänen

suorapuheisuudestaan.

55.

-- Lucia, _lupaa_ ettet sano ei!

-- En osta milloinkaan sikaa säkissä.

-- Mutta se on sellaista, jota niin äärettömän mielelläni haluan!

Anna näytti rukoilevalta, ja kun hän niin harvoin mitään tahtoi, niin

siitä, joka piti hänestä, oli hyvin houkuttelevaa luvata ilman muuta.

Mutta Lucia aavisti, mitä se oli, ja oli sen vuoksi varovainen.

-- Mitä sinä tahdot, kultaseni?

-- Tule minun mukanani Tukholmaan ja ole luonani!

Oli syksy ja Anna teki lähtöä Harjulta palatakseen omaan kotiinsa.

-- Äitisihän tulee olemaan luonasi, huomautti Lucia.

-- Hän ei tule ennenkuin tuonnempana. Tahdon niin mielelläni pitää

sinut siihen saakka, intti Anna itsepäisesti, niinkuin yleensä

mukautuvat luonteet tekevät jotakin toden teolla tahtoessaan.

Lucia oli ääneti, etsiäkseen jotakin sopivaa syytä kieltäytymiselleen.

-- Lucia!

Anna siirtyi lähemmä ystäväänsä.

-- Tiedän, miksi epäröit.

-- En epäröi, sanoi Lucia pikaisesti.

-- Miksi sitten kieltäydyt, oikaisi Anna kiihkottoman tyynesti. Sinä

pelkäät tulevasi Allanin ja minun väliin.

Lucia ei voinut heti vastata mitään, ja hänen täytyi pakottautua

istumaan hiljaa; olisi tehnyt liian voimakkaan vaikutuksen, jos hän

olisi noussut ylös, sillä Annan pää oli hänen olkaansa vasten, ja hän

piti Lucian kättä omassaan.

-- Mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä, jatkoi Anna, puhuen

tyyneydellä, mikä saavutetaan vain voitokkaassa taistelussa. Sillä

minähän tulin tietämättäni ja tahtomattani teidän välillenne. Mutta nyt

tahdon niin mielelläni yhdistää teidät.

-- Kuinka _saatat_ puhua noin? virkkoi Lucia. Etkö huomaa, miten väärin

on ajatella tai puhua tuolla tavoin? Sinä teet väärin sekä Allania että

itseäsi ja minua kohtaan.

Anna katsoi häneen. Hänen silmänsä olivat niin lempeät ja vakavat

ja niissä oli melkein ylimaailmallinen loiste, joka hillitsi Lucian

kiihkoa ja viilsi hänen sydäntään.

-- Sinä et ymmärrä nyt minua oikein. En tarkoita mitään väärää. Tahdoin

vain sinun tietävän, kun minä olen kerran poissa, että minun rakkain

ajatukseni oli, että te yhtyisitte. Tahdoin vielä eläessäni viedä

teidät yhteen, auttaa teitä toisianne ymmärtämään.

-- Anna, oletko enemmän kuin nainen? kysyi Lucia ankarasti.

Hän paheksui Annan sanoja mitä jyrkimmin, mutta ne saattoivat hänet

tuntemaan pelkoa ikäänkuin jonkin yliluonnollisen edessä.

En, olen vain nainen, joka on jo kärsinyt rakkautensa -- piakkoin,

vastasi Anna nojaten taasen hellästi ja väsyneesti päänsä Lucian olkaa

vasten. Te hoidatte yhdessä minun muistoani, sen tiedän. Ja tahdon niin

mielelläni, niin mielelläni, että Allan saa tulla onnelliseksi sinun

kanssasi. Tietoisuus siitä lisäisi minun autuuttani taivaassakin, niin

luulen. Muista se, kun olen kerran poissa!

-- Sinä et aavista, miten julmaa on puhua noin, sanoi Lucia hillityn

tulistuneena.

-- Minun aikomukseni ei ollenkaan ole olla julma, sanoi Anna hiljaa.

Muista, kun olen kerran poissa, että nyt pyydän sinua ottamaan Allanin

huostaasi.

Lucia ei vastannut, ja tuokion kuluttua Anna kysyi rukoilevalla

äänellä, jonka sävy ei juuri ilmaissut toivoa:

-- Eikö sinua voi taivuttaa tulemaan mukaan?

-- Ei, rakas.

-- Mutta sinä tahdot muistaa, mitä nyt olen sanonut?

-- Sitä en taida voida unohtaa, niin se koskee.

56.

Kalpeana ja hiljaisena makasi Anna käsivarsi pienen, hennon olennon

ympärillä, joka nukkui hänen vieressään.

Suuri ihmettely kasvoi hänen mielessään. Hän ei tiennyt, oliko tuo

pettymystä vai iloa, joka niin ihmeellisesti häntä liikutti ja kaasi

kumoon kaiken sen, mitä hän kuukausien aikana oli rakentanut.

Pienokainen oli ollut levoton, ja Anna oli juuri rauhoittanut sen ja

saanut uneen ja hän tunsi värisevän hellää, sanomatonta tyydytystä

siitä, että tuo pieni olento oli hänestä niin riippuvainen ja että

hän voi sitä auttaa. Se antoi hänelle oikeuden elää, arveli hän, jopa

huolimatta kaikesta elämänhaluakin.

Mutta hän oli niin eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei hän voinut

käsittää elävänsä.

Hän makasi katsellen lastaan, ja yht'äkkiä varjo lankesi tuohon pieneen

olentoon. Anna katsahti ylös ja kohtasi Allanin katseen. Hän oli tullut

sisään niin hiljaa, ettei Anna ollut kuullut hänen tuloaan.

Allan vei varovasti sormensa pitkin pientä haivenista lapsenpäätä.

-- Luulin teidän kummankin nukkuvan. Teillähän on määräys tehdä niin,

sanoi hän, hillityssä äänessään onnen sävyä.

-- Hän on juuri nukkunut. Makasin ja ajattelin.

-- Mitä sitten?

Allan istuutui varovasti vuoteen reunalle lapsen alapuolelle.

-- Sanohan, Allan, luuletko minun jäävän elämään?

-- Tietysti. Mitä syytä siihen olisi, ettet jäisi elämään?

-- Olen niin varmasti luullut, että kuolisin.

-- Silloin olet luullut siinä kohden väärin, lapseni! sanoi Allan

riemuitsevasti.

Hän kumartui lapsen yli.

Hän ei ole yhtään sinun näköisesi, hän tulee aivan minuun, saatpa

nähdä. Pieni ja tummaihoinen ja täynnä kujeita.

Hän näytti ihastuneelta, ja Annan täytyi hymyillä,

-- Minkä nimen sille panemme? kysyi hän.

-- On sääli, ettei hänelle voi panna nimeksi Allan, sanoi hän miettien.

Mutta sitten hän kirkastui.

-- Minäpä tiedän! Tietysti hänen nimensä pitää olla Allanna meidän

molempien mukaan.

-- Hassu! sanoi Anna nauraen.

-- Miksi se ei kelpaa? kysyi Allan hämmästyneenä. Ahaa, nyt ymmärrän,

sen täytyy tietysti olla jokin raamatullinen nimi, toisin sanoen

juutalainen. Esimerkiksi Mesopotamia. Kelpaako se?

-- Eihän se olisi edes juutalainen, hymyili Anna.

Allanin pulppuava iloisuus oli ilmeisesti todellista, sen ilon

ilmausta, mitä hän tunsi, ja senvuoksi se teki Annankin iloiseksi ja

mieleltään keveämmäksi kuin mitä hän kuukausiin oli ollut.

_Allan_ ei ilmeisestikään tuntenut mitään pettymystä siitä, että

Anna eli, tarvitsiko hänen sitten itsensä tuntea sitä? Allan ei ehkä

ikävöinytkään sitä vapautta, minkä Anna niin hartaasti oli toivonut

voivansa hänelle antaa.

-- Olisitko surrut, Allan, jos minä olisin kuollut? Anna ei voinut olla

tuota kysymystä tekemättä, vaikka hän ei odottanutkaan siihen mitään

oikeaa vastausta.

Allan loi häneen pikaisen silmäyksen, joka näytti ikäänkuin salamoivan.

-- Kun sinulla oli vaikein aika, tiedätkö mitä silloin tein?

Anna katsoi odottavasti ja ihmetyksissään häneen, ja hänen sydämensä

tykytti kovasti, sillä hän näki, että Allan vastasi hänelle vakavasti.

-- Minä _rukoilin_! Ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Täytyi tulla

kuoleman hätä, että _minä_ joutuisin polvilleni.

Hän nousi pikaisin liikkein, ikäänkuin tunnustus siitä, mitä hän oli

kokenut, olisi koskettanut kirvelevää haavaa.

-- Nyt sinun pitää nukkua, sanoi hän toisella äänellä. Sitten hän

kumartui Annan puoleen, otti toisen hänen paksuista palmikoistaan,

suuteli sitä ja pani sen varovasti takaisin, ikäänkuin se olisi ollut

hauras, viipyi muutaman sekunnin katse Annan katseessa ja poistui

sitten hiljaisin askelin.

57.

Anna toipui hitaasti, hän pääsi jalkeille, saattoi ryhtyä tehtäviinsä,

mutta entiselleen hän ei tullut. Sisimmässään hän tunsi selvästi, ettei

hän pitkäksi aikaa palannut elämään. Mutta sen ajan, joka hänelle

annettiin, hän otti erityisenä armona ja eli sen hetki hetkeltä Jumalan

kasvojen edessä, ikäänkuin katse alituisesti kohdistettuna hänen

katseeseensa lukeakseen siitä niin pienimmässä kuin suurimmassakin

hänen tahtonsa.

Allania kohtaan hän oli hellä ja pehmeä, mutta hänen hellyytensä oli

kuin äidin hellyyttä, sen hellyyden tapaista, jolla hän vaali heidän

pientä lastaan.

Hän nautti kiitollisena kaikesta, mitä elämä hänelle antoi, mutta hän

nautti siitä ikäänkuin hän tietäisi omistavansa sen vain sivumennen.

Sisimmässään hän kuunteli alinomaa lähtökutsua.

Hän ei puhunut kenenkään kanssa tuosta äänettömästä odotuksesta, mutta

se löi leiman koko hänen olentoonsa, ja hänen vaikutuksensa niihin,

joiden kanssa hän tuli kosketuksiin, oli jalostavaa.

Eräänä iltana Anna sattui kulkemaan eräällä syrjäkadulla ja näki

silloin edessään olennon, joka hänestä muistutti Luciaa. Mutta eihän se

toki voinut olla hän. Lucia ei ollut kirjoittanut mitään siitä, että

aikoi tulla Tukholmaan. Sitäpaitsi tuo olento näytti kumaraiselta,

ja tarkemmin katsottuaan Anna oli huomaavinaan, että hartiat

vapisivat kuin itkiessä. Eikähän Lucia voinut kulkea täällä Tukholman

syrjäkaduilla itkien.

Mutta! Anna tuli ajatelleeksi Lucian elämän surullista salaisuutta. Ja

tuolla olennolla oli huolimatta masentuneesta ryhdistään muodoissa ja

käynnissä hienoutta, jollaista Anna ei koskaan ollut nähnyt kellään

muulla kuin Lucialla.

Näissä mietteissä Anna oli seurannut tuota tuntematonta siihen

paikkaan, missä tuo tyhjä syrjäkatu liittyi suurempaan. Silloin

tuntematon kääntyi ympäri ja tuli seisomaan vastakkain Annan kanssa. Se

oli Lucia, järkkyneenä, itkeneenä.

Molemmat tunsivat toisensa yht'aikaa. Lucian ensimmäinen äkillinen

mielijohde oli piiloutua, mutta seuraavana hetkenä hän yhtä äkillisestä

myötätunnon kaipuusta myöntyi. Hän tarttui Annan käsivarteen ja vei

hänet takaisin pitkin tyhjää hämärää katua.

-- Onko sinulla aikaa? kysyi hän kyynelsilmin.

-- On tietysti, vastasi Anna sydämellisesti ja puristi kättä, joka oli

hänen käsivarrellaan.

-- Lucia, ymmärrän että on kysymys _hänestä_. Lucia nyökkäsi. Minuutin

tai parin kuluttua hän oli hillinnyt liikutustaan kylliksi voidakseen

puhua.

-- Hän on kuolemaisillaan. Voi elää vielä ehkä pari päivää, ilmoitti

Lucia, ja puristaen Annan käsivartta hän lisäsi: on kauheaa, kun ei

tiedä mitään...

-- Mistä? kysyi Anna lempeästi.

-- Miten sitten käy. Luuletko, luuletko, että hänelle voi olla

pelastusta? Hän...

Lucia ei voinut hetkeen jatkaa. Anna odotti ääneti, mutta jollakin

alitajuisella tavalla Lucia tunsi jonkinlaisena voimana Annan

myötätunnon.

-- Hänellä ei ole mitään, mitään. Ei edes uskoa... on niin tylsynyt.

Luuletko Jumalan tuomitsevan hänet... hyvin kovasti?

-- Jeesus, joka rakkaudesta antoi itsensä meidän edestämme, on tuomari,

vastasi Anna lämpimästi.

-- Anna, luuletko auttavan, jos rukoilee kuolevan puolesta, joka jo

kauan on ollut sielultansa kuollut?

-- Luulen kyllä.

-- Tahdotko rukoilla? Jumala kuulee varmasti sinua.

-- Tietysti tahdon. Mutta rukoilethan itsekin?

-- En muuta tee. Mutta en tavallisesti juuri rukoile... ja rukoilla

vain silloin kun tahtoo jotakin...

-- Kun se, jota tahtoo, on juuri samaa, mitä Jumala itse ikävöi:

ihmisen pelastusta... sanoi Anna.

Lucia painoi hänen käsivarttaan kiitollisuudesta.

-- Kuinka lohdutatkaan minua! Niin siunattu asia, että tapasin sinut!

He kulkivat tuokion ääneti. Tultuaan jompaankumpaan tuon pienen

unohdetun kadun päätekohtaan he kääntyivät.

-- Oletko ollut kauan Tukholmassa? kysyi Anna.

-- Vain kaksi päivää. Ei kukaan Västanforsissa tiedä, miksi tulin

tänne. Syytin hammaslääkäriä. Täytynee häpeän vuoksi mennä sinne,

ennenkuin palaan kotiin. On minulla tosin pieni kolo hampaassa.

-- Etkö tahdo tulla asumaan meille? Tee niin! Sinun ei tarvitse nyt

pelätä.

Anna hymyili hiukan, sanoessaan tuota viimeistä.

Sitä en teekään, en yhtään, kiiruhti Lucia vastaamaan. Mutta olen

mieluummin itsekseni, kun olen näinä päivinä niin levoton ja lamassa.

Olin äsken juoksemaisillani sinunkin luotasi. Minulla on hyvä

Excelsiorissa. Siellä ei ole ketään, joka tuntisi minut, ei ketään joka

tietää, etteivät silmäni aina ole sumeiset ja punareunaiset.

-- Mutta tottahan saan tulla tervehtimään sinua Excelsioriin? pyysi

Anna huolestuneella äänellä.

-- Tietysti, kultaseni! Sinun nähtesihän olen murtanut jään, olet

nähnyt minun itkevän.

-- Entä Allan? kysyi Anna epäröiden.

-- Saat puhua hänelle, mutta en tahdo vielä tavata ketään muita.

Mitä Anna merkitsi ystävälleen noina kolmena koettelemuksen päivänä,

jotka nyt seurasivat, sitä ei koskaan tiennyt kukaan muu kuin Lucia.

Anna itse ei sitä aavistanut. Hän ei mielestään osannut tehdä

mitään. Eikä hän osannutkaan niin paljoa, hän oli vain se mikä oli,

lämminsydäminen, ymmärtävä, täynnä uskoa -- ja siinä oli kylliksi.

Kun kuolema vihdoin oli korjannut satonsa, ja Lucia seisoi päättyneen

elämänvaiheen edessä, loppui hänen epätoivoinen levottomuutensa, ja

hän saattoi alistua. Hän ei voinut enää sanoin saavuttaa miestä, jonka

elämää hän oli ollut auttamassa väärään suuntaan, hän saattoi nyt

saavuttaa hänet vain esirukouksessa kuolleitten puolesta, ja siinä hän

olisi ahkera.

Ennenkuin hän matkusti takaisin Västanforsiin, oli hän toipunut sen

verran, että voi viettää puoli päivää Annan kodissa.

Allan hankki itselleen vapauden koko iltapäiväksi saadakseen tavata

häntä. Hän ei sanonut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, mutta hän oli

niin tahdikas ja hienon tunteellinen Luciaa kohtaan ja niin parhaaksi

hillitty, että hänen iloisuutensa kevensi Lucian mieltä vähimmälläkään

tavalla koskettamatta sen tuoretta haavaa.

Lucia oli äärettömän kiitollinen näistä, tässä nuoressa kodissa

viettämistään tunneista. Hän tunsi selvästi, ettei hän enää ollut

näiden kahden välillä, joista hän piti niin sydämellisesti, tyyntä ja

lämmintä ystävyyttä hän tunsi kumpaakin kohtaan.

Näine onnellisine vaikutelmineen ja haudan lepo pitkän, kiusallisen

surunsa yllä, hän palasi mieluisaan, tyyneen Västanforsin arkielämään.

Ja niin kului yksi vuosi.

58.

Onko Annasta ollut mitään tietoja tänään?

Se oli Lucia, joka näin kysyi. Hän oli tullut pappilaan, missä

kirkkoherra istui yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli Tukholmassa

Annan luona, joka oli hyvin huonona sairaana. Lucia tapasi nyt tohtori

Bentick vanhemman Sanderin luona samalla asialla.

-- Anna tulee tänne, vastasi Sander.

Hänen masentuneesta ilmeestään päättäen ei tämä sanoma sisältänyt

rauhoittavaa tietoa, kuten olisi voinut otaksua.

-- Tuleeko hän tänne? Onko hän parempi? kysyi Lucia epäröiden.

-- Ei, päinvastoin. Mutta hän ikävöi tänne niin, ja kun hänen tilansa

on toivoton, voi hänen toivomuksensa niin mielellään täyttää ja tuoda

hänet tänne.

-- Milloin hän tulee?

-- Niin pian kuin Allan voi saada sijaisen.

-- Entä pikku Sif?

-- Jos on vaikea pitää häntä täällä, niin hän saa olla Erikin ja

Liisan luona Harjulla. Mutta parasta olisi, jos hän voisi olla täällä

saapuvilla, kun Anna jaksaa nähdä häntä.

-- Hän on kai herttainen nyt?

Lucia hymyili surumielisesti.

-- On kyllä, hän puhuu ja kävelee ja on niin iloinen, kirjoittaa äiti,

vastasi Sander huulten tuskaisesti värähtäessä.

Hän näytti vanhentuneelta, levottomuus ja lähestyvä suru koskivat

häneen, ja ponnistus näyttää koskemattomalta teki hänen piirteensä

tuimiksi.

Tohtori Bentick oli tähän saakka istunut ääneti, nyt hän nousi, meni

ikkunan luo ja seisoi siellä kädet taskuissa ja vihelteli hiljaa. Lucia

tunsi häntä tarpeeksi ymmärtääkseen, että vihellys oli kyyneleiden

vastiketta, joita hänen silmänsä eivät saaneet vuodattaa, mutta Sander,

joka ei sitä käsittänyt, tunsi itsensä kiusoittuneeksi.

-- Kun Anna tulee tänne, saanko tulla auttamaan hoitamisessa? pyysi

Lucia. Tohtori Bentick voi todistaa, etten ole tottumaton sairasvuoteen

ääressä.

Tohtori keskeytti viheltämisen murahtaakseen jotakin, joka oli

merkitsevinään vakuutusta.

-- Olemme hyvin kiitolliset siitä avusta, sanoi Sander. Äiti ei ole

enää nuori ja on niin surun lamauttama. Eikähän sairaanhoitajatarkaan

voi olla lakkaamatta työssä. Allan tekee paljon, ja toivomme Britan

tulevan kotiin, mutta Anna tarvitsee jonkun luonaan päivin ja öin, niin

että olemme kiitolliset kaikesta arvokkaasta avusta. Hän onkin niin

kiintynyt Luciaan ja Lucia häneen!

Sander puristi lujasti Lucian kättä, kiitollisena siitä rakkaudesta,

mitä hän oli osoittanut ja yhä osoitti hänen kuolevalle tyttärelleen.

Kun Lucia lähti, seurasi tohtori Bentick häntä, sillä hänen

kotimatkansa vei läheltä Borgia.

Kumpikaan ei pitkään aikaan sanonut mitään. Tohtori vihelsi hiljaa. Kun

Lågarnin vesi kimalteli puiden välistä heidän edessään, herkesi hän

viheltämästä, ja Lucia ymmärsi, että hän aikoi sanoa jotakin.

-- Tuo avioliitto onnistui paremmin kuin olin luullut, sanoi hän.

-- Mitä setä sitten oli odottanut?

-- Että Allan livahtaisi Annan luota tai jotakin sentapaista. Luulin

sen olevan hänellä veressä.

-- Sen sijaan hän on kiintynyt yhä enemmän Annaan, sanoi Lucia

lämpimästi.

-- Niin on, ja se on hänelle kunniaksi. En olisi luullut hänellä olevan

tarpeeksi ymmärrystä pitämään arvossa sellaista kuin Anna on.

-- Ja nyt hänen pitää kadottaa hänet! Kuolema on hirmuinen! virkkoi

Lucia.

Tohtorin jäykät piirteet sulivat omituiseen hymyyn.

-- Ja kuitenkin on kuolema armeliainta tässä elämässä, sanoi hän.

-- Kuinka setä voi niin sanoa?

-- Ajattelehan! Ajattele kaikkea sellaista kuin sairaus, hätä, suru,

kaikki epäkohdat, erehdykset, väärinymmärrykset, kaikki synti ja

kurjuus, mutta ei mitään kuolemaa, joka tekee niistä lopun. Silloin ei

meidän totisesti tarvitsisi joutua mihinkään syvyyteen joutuaksemme

helvettiin, meillä olisi se sepiselvänä jo täällä.

-- Entä kaikki onnelliset olosuhteet? väitti Lucia laimeasti, sillä

oikeastaan hänen täytyi myöntää tohtorin olevan oikeassa.

-- Ne elämä murskaa aina ennemmin tai myöhemmin, ellei kuolema sitä

tee, ja paljon kiusallisemmalla tavalla kuin kuolema, sanoi tohtori

vakaumuksella, joka johtui katkerasta kokemuksesta.

Lucia ymmärsi sen. Hän ajatteli omankin elämänsä murhenäytelmää, jonka

vain kuolema oli voinut lopettaa.

Heidän tiensä vei nyt läheltä järveä, jonka pienet lipattavat laineet

loiskivat rantaäyrään kiville. Lucia kuunteli niiden iloista kuisketta

ja katseli tuota kimaltelevaa pintaa.

Olihan kyllä tyyntä ja rauhoittavaa, kun jääpeite syysmyrskyjen

rajujen puuskien jälkeen laskeutui veden yli. Mutta sekin oli jotakin

kuvaamatonta, kun valkenevina kevätpäivinä jää suli, ja vapautunut vesi

saattoi kuvastella taivaan sineä tai liikkua ja tuoda riemuavaa ääntä

tuuleen.

Kuolema ja eloon-elpyminen -- luonnon alinomainen kiertokulku, eikö se

viitannut korkeampaan todellisuuteen, jonka kuva se oli?

-- Jos kaikki loppuisi kuolemassa, olisiko se silloin armelias? sanoi

Lucia, lausuen julki äänettömän ajatuskulkunsa tuloksen.

-- Ainakin tämä mainen elämä loppuu siltä, joka kuolee. Niin paljon

tiedämme, vaikka emme tiedäkään enempää. Ja se on monelle kylliksi,

etenkin kun elämä tulee tuskien tieksi.

-- Mutta se ei ole kylliksi kaikille, sanoi Lucia miettivästi.

He olivat nyt tulleet Borgin tienhaaraan, ja tohtori jätti hyvästi

Lucialle mennäkseen eteenpäin.

He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat keskinäisen ymmärtämyksen

tuntein toisiinsa. Lähellä oleva aika näkisi heidät saman kuolinvuoteen

ääressä, ja molemmat ajattelivat pelokkaan ihmettelevinä niitä

kokemuksia, joihin hän, joka oli kuoleva, oli heidät poismenollaan

johtava.

59.

Kierrekaihdin oli päivin ja öin puoleksi alasvedettynä siinä huoneessa,

missä Anna kärsi viimeistä kärsimystään. Hän oli sairas monella

tavalla. Toista toisensa jälkeen oli ilmennyt. Spesialisteja oli

kutsuttu ja he olivat tehneet parhaansa; nyt ei heistä kukaan voinut

tehdä enempää. Kaikilla, jotka häntä rakastivat, oli nyt ainoana

tehtävänä hoidollaan vaalia häntä ja alistua siihen tosiasiaan, että

hän lähti heidän luotaan.

Pappilassa oli alinomaista edes- ja takaisinkulkua. Kaikki

kävelivät hiljaa ja puhuivat hillitysti, ja kaikkien kasvot, yksiä

lukuunottamatta, olivat surulliset ja vakavat. Ainoat kasvot, jotka

hymyilivät ja nauroivat, olivat pikku Sifin. Hänen iloisuutensa ja

tietämättömyytensä siitä, mitä hän menetti, oli useammalle kuin

yhdelle se pisara, joka saattoi heidän pidätetyn liikutuksensa käymään

ylivoimaiseksi. Mutta hän sai kuitenkin olla suruhuoneessa; omalla

tavallaan hän sopi sinne kuin tuore kukka haudalle.

Erik, joka jonkun vuoden oli ollut naimisissa Liisa Jenningsin kanssa,

tuli joka tai joka toinen päivä Harjulta pappilaan, ja hänen vaimonsa

otti säännöllisesti osaa yövalvontaan.

Eräänä päivänä Erik tuli sisarensa huoneesta katseessaan samaa valoa,

jota useilla sieltä tullessaan oli silmissä, miten synkiltä he sinne

mennessään lienevät näyttäneetkään. Erik meni isänsä huoneeseen ja

tapasi tämän -- harvinaista kyllä -- toimetonna työtuolissaan. Mutta

se ei kummastuttanut Erikiä. Kaikki oli pysähdyksissä ja odottavana,

yksinpä tuo toimelias mieskin pani, ikäänkuin juhlan edellä, työnsä

syrjään kuoleman lähestymistä odotettaessa.

Erik istuutui äänettömän tervehdyksen jälkeen sohvaan.

-- Miten hänen laitansa on sinun mielestäsi tänään? kysyi hänen isänsä.

-- Lähempänä, vastasi Erik hiljaa.

-- Verho liikahtaa, pian vedetään se hänen edestään, sanoi Sander.

Ja sitten se laskeutuu alas jälleen, paksuna ja raskaana ja

läpitunkemattomana.

-- Mutta me olemme kuitenkin saaneet nähdä verhon takaa valon

pilkahduksen, sanoi Erik.

Isä katsoi ylös ja loi Erikiin tutkivan katseen.

-- Vai niin, sinä näet sen?

-- Kuka voi välttää sen näkemistä? En ollut koskaan ajatellut, että

kuolinvuode voisi olla niin suloinen huolimatta vaikeista tuskista.

Sander katsoi yhä tutkivasti häneen.

-- Voitko uskoa nyt?

-- En voi olla uskomatta.

-- Milloin se tuli?

-- Sisimmässäni olen kyllä aina uskonut. Nyt on vain niin, että tiedän

uskovani.

-- Voisitko nyt tulla papiksi?

Se tuli koetellen, mutta siinä oli heräävän toivon aavistusta, mikä

koski Erikiin. Hän pudisti päätään ja hymyili hieman.

Eihän minun senvuoksi, että uskon, täytyne välttämättömästi olla

kutsuttu papiksi, sanoi hän hitaaseen, luotettavaan tapaansa.

-- Se oli kuitenkin ensimmäinen kutsumuksesi.

-- Minä en ole ollut milloinkaan siihen kutsuttu enkä ole nytkään.

Mutta voin olla kristitty siinä kutsumuksessa, mikä minulla on. Eikö

isä huomaa sitä? Ei kaikkien pidä pyrkiä opettajiksi.

Sander huokasi.

-- Olisin tahtonut nähdä sinut pappina. Se oli aina minun

mieliajatukseni, ja siitä on minun vaikea luopua. Mutta -- täällä

elämässä täytyy luopua paljosta!

Erik ei vastannut mitään, ja tuokion kuluttua rouva Sander tuli sisään.

Hänen silmänsä olivat itkusta ja yön valvonnasta punaiset, mutta hän

oli hiljainen ja nöyrä, ja hänen muutoin raskas ilmeensä oli jättänyt

tilaa toiselle, mikä ilmaisi, että hänen sielunsa oli ylennyt ja

avartunut.

-- Annalla on nyt tuskaton hetki. Hän kysyy sinua, sanoi hän miehelleen.

Sander nousi heti, kiitollisena siitä, että häntä lähetettiin hakemaan.

Mutta hän ei mennyt tyttärensä sairasvuoteen luo samalla tavoin,

kuin oli ylipäätänsä tottunut menemään sairaiden luo. Hän meni Annan

sairasvuoteen luo melkein enemmän itse saadakseen kuolevan rauhasta

apua kantamaan omaa suruaan ja tuskaansa kuin tätä lohduttamaan.

Anna oli aina rakastanut omaisiaan, mutta nyt hänen rakkautensa kutakin

kohtaan näytti kasvavan lämpimämmäksi. Hän ikävöi heitä kaikkia ja hän

oli äärettömän hellä heille niinä hetkinä, jolloin tuskat antoivat

hänelle rauhaa. Kun hän ei mitään muuta voinut, otti hän heidän apunsa

vastaan sellaisella tavalla, joka lämmitti heitä enemmän kuin mikään

muu.

60.

Oli aamuyö Allanin valvoessa sairaan luona. Aamusarastuksen valoa tunki

sisään puoleksi alasvedetyn kaihtimen alta, ja huoneessa olevat esineet

alkoivat tulla selvemmin näkyviin.

Anna liikahti vuoteessa.

-- Luulen, että rupeaa valkenemaan? sanoi Anna katsoen Allaniin

väsynein silmin.

-- Niin tekee.

-- Anna minun katsoa ulos! pyysi Anna.

Allan veti kaihtimen ylös, avasi ikkunan ja käänsi vuoteen niin, että

Anna voi, kääntämällä vähän päätään, nähdä ulos.

Avaruus alkoi värittyä. Lintu jossakin järven toisella puolen tervehti

oksaltaan valoihmettä, ja raikasta aamuilmaa tulvi huoneeseen.

-- On kaunista! sanoi Anna,

-- Kaunista on, myönsi Allan.

Mutta hän ei katsonut heräävää aamua, kuten Anna, hän seisoi ja katsoi

Annaan. Piirteet olivat ohuet ja riutuneet ja silmät kaihoavat.

Kärsivän kasvot hän näki, mutta niissä oli jo nyt vielä kaukaista

aamusarastusta. Mutta tuo valo ei tullut ulkoapäin, sillä oli sisäinen

alkulähde.

Anna käänsi hitaasti katseensa Allaniin. Tehdäkseen niin hänen täytyi

siirtää se ikkunasta pois, sillä ollakseen varjostamatta näköalaa

Annalta seisoi Allan huoneenpuoleisen vuoteenreunan vieressä.

-- Sinä olet väsynyt? Olen ollut niin vaivalloinen yöllä! sanoi Anna

valittaen.

-- Älä puhu siitä, rakkahin! Olet itse paljon väsyneempi.

Allan istuutui hänen luokseen ja vei varovasti käsivartensa Annan

pieluksen taa, niin että hän joutui Allanin syliin tarvitsematta

muuttaa asentoa.

-- Minä, niin! sanoi Anna niinkuin muuta nyt ei voisi pyytääkään. Minä

olen kuolemaan saakka väsynyt.

Hän nojautui Allaniin.

-- Niin Jeesuskin oli. Niin että hän tietää, miltä tuntuu, lisäsi hän.

Hänellä ei tuntunut olevan nyt tuskia ja hän saattoi puhua vaikeudetta.

-- Mutta hän oli _murheellinenkin_ kuolemaan saakka, jatkoi hän parin

minuutin äänettömyyden jälkeen. Hän kantoi minun syntini. Senvuoksi se

on nyt poissa -- ja minä voin kuolla iloiten.

-- _Sinun_ syntisi! Sinä pieni lapsi!

Allanin äänessä oli mitä hellintä Annan synnin vähäksymistä.

Anna liikahti levottomasti.

-- Et saa puhua niin. Hän kuoli minun syntieni tähden. Hän _kuoli_

niiden tähden. Ei auttanut vähempi. Etkö ymmärrä, miten vaikeaa sen

täytyi olla?

-- Ei, sitä en ymmärrä, sanoi Allan lempeästi. Anna katsoi häneen

huolestuneena ja levottomana.

-- Eihän hän kuollut vain sinun syntiesi tähden, selvitti Allan

itseään. Hänhän kantoi koko maailman synnit.

-- Niin, niin hän teki. Mutta kun seisoo aivan yksin Jumalan edessä

-- kuolemassa, ellei ennen silloin unohtaa koko maailman synnit... ja

tuntee vain omansa. Silloin hän on kuollut sen puolesta. Niin se on,

Allan. Niin käy meidän kaikkien, yhden ja toisen. Etkö ymmärrä?

-- En voi sanoa ymmärtäväni, vastasi Allan rehellisesti, mutta uskon

sinua.

-- Niin, usko! Et voi koskaan uskoa hänestä liikaa. Hän vapahtaa

_täydellisesti_.

Allan näki, miten Anna lepäsi siinä varmuudessa, hän näki, kuinka se

oli hänen elämänsä kuolemassa. Ulkona valkeni yhä enemmän.

-- Tuleeko sinulle liian viileä? Suljenko ikkunan?

-- Ei, ei. On niin ihanaa.

Yht'äkkiä muuttui kaikki väri ulkona. Itse auringon nousua ei näkynyt

ikkunasta, mutta näkyi, että oli tullut auringonpaistetta avaruuteen.

Yksinpä Annan kalpeille kasvoillekin laskeusi heikkoa värihohdetta,

mutta se tuli yksinomaan ulkoapäin.

-- Allan, rakkahin!

Allan kumartui lähemmä kuullakseen paremmin tuon heikon äänen ja siten,

että Anna myöskin voisi nähdä hänen kasvonsa.

-- Olisin tahtonut tehdä sinut niin onnelliseksi... aloitti hän.

Allan odotti hiljaa jatkoa. Anna pani kätensä hänen kädelleen. Hänen

kätensä oli ohut ja voimaton, Allanin joustava ja täynnä voimaa, ja

kuitenkin oli Annan käsi johtava.

-- Mutta enemmän kuin onnea... minä nyt pian jätän sinulle... surun.

Se tuli niin luottavasti, hän uskoi nyt Allanin rakkauteen, hän tiesi

tulevansa kaivatuksi.

-- Sinä tulet suremaan minua... mutta se suru tulee suureksi

siunaukseksi.

Hän katsoi rakkaasti Allanin kasvoihin, ja näki ne hartauden

kirkastamina ikäänkuin sakramenttia vastaanotettaessa.

61.

Västanforsin kellot olivat soineet Annalle, kyyneleiset silmät olivat

katsoneet hautaan hänen kukilla koristettua arkkuaan. Sitten oli multaa

heitetty sen yli. Ja nyt oli ilta.

Allan hiipi huomaamatta ulos suruhuoneesta. Hän, joka muulloin aina

haki seuraa, tahtoi nyt olla yksin. Ne kaikki tuolla sisällä surivat,

mutta ei kukaan surrut juuri niinkuin hän, ei kukaan heistä tiennyt

hänen surunsa kaikkein kipeintä kohtaa. Yksi oli, joka kyllä sen

aavisti, mutta hän ei ollut pappilassa.

Huomenna Allan palaisi tyhjään kotiinsa Tukholmaan ja alkaisi jälleen

työnsä. Hän ei tiennyt, miten hän voisi.

Lähellä pappilaa hän kohtasi Lucian. Hän oli menossa haudalle. Sinne

Allan ei ollut aikonut, mutta nyt hän kääntyi ja meni mukaan. Lucia

oli ainoa, ketä hän juuri oli ajatellut surunsa salaisen syvyyden

yhteydessä. Hän tunsi, heidän kummankaan sanomatta siitä mitään, että

Lucia ymmärsi ja helli juuri sitä, ja tuo ymmärtävä osanotto teki

Allanille hyvää.

Haudalla oli seppeleitä ja kukkia. Allan otti yhden seppeleen.

-- Tule! hän sanoi Lucialle.

Tämä katsoi hämmästyneenä Allaniin.

-- On eräs piilossa oleva kivi, jolle pitää viedä seppele tänään, sanoi

hän.

Ja seppele käsivarrella hän vei Lucian muistolehtoon.

Se oli Lucialle täydellinen yllätys. Hän ei ollut koskaan ollut siellä

eikä tiennyt siitä mitään.

Allan selitti sen salaisuuden. Ja hän selitti Lucialle jokaisen Annan

alueella olevan kiven merkityksen.

-- Tämän hän pystytti lemmikkikoiransa muistoksi, tämän parannuttuaan

tulirokosta, tämän kasteenliittonsa uudistamisen muistoksi. Tämän

pystytimme yhdessä kihlauksemme johdosta. Senjälkeen hän ei ole

pystyttänyt mitään.

Allan pani seppeleen kihlauskivelle. Hänen äänensävyssään oli jotakin

kuvaamatonta, joka koski Luciaa sydämeen saakka, sillä se toi esiin

Annassa olleen liikuttavan.

-- Muistan, miten innokas hän oli pystyttäessämme muistokiveä, jatkoi

Allan samalla äänellä. Mutta yht'äkkiä hän pelästyi. Hänen mielestään

se oli hautakiven kaltainen. Mutta häntä ei säikähdyttänyt hänen oman

kuolemansa mahdollisuus, vaan minun.

Lucia oli taistellut äärimmäisyyteen saakka liikutustaan vastaan,

mutta vihdoin se kävi hänelle ylivoimaiseksi. Hän istuutui kalliolle

purskahtaen itkuun. Silloin Allan vaikeni ja katsoi vain häneen

niinkuin janoava juo vettä.

Yht'äkkiä Lucia katsoi ylös.

-- Minkätähden Allan pakottaa minua itkemään tällä tavalla? virkkoi hän

melkein närkästyneenä, sillä hän tunsi, että Allan jostakin syystä oli

tarkoituksellisesti liikuttanut hänen mieltään.

-- Tahdoin jonkun, joka ymmärtää -- kaikki, itkemään minulle. En osaa

itse itkeä, ja minuun koskee niin kipeästi, vastasi hän kalpein, jäykin

huulin.

Silloin Lucia tuli uudelleen liikutetuksi, nyt Allaninkin vuoksi, ja

hänen kyyneleensä alkoivat uudelleen virrata.

62.

Kaksi vuotta Annan kuoleman jälkeen Allan oleskeli taas jonkun

aikaa Västanforsissa. Hän asui isänsä luona, mutta hän teki pitkiä,

päivittäisiä vierailuja pappilaan, missä hänen pikku tyttönsä oli.

Hän oli lystikkään ujo näyttämään, kuinka ihastunut hän tuohon

pienokaiseen oli ja kuinka tämän vilkas ja viaton juttelu huvitti

häntä. Hän tapasi itsensä hakemasta syitä pappilassa-käynneilleen ja

erittäin hän selitteli niitä isälleen, ikäänkuin ne eivät ollenkaan

olisi koskeneet lasta. Kun hän eräänä päivänä Lucian läsnäollessa

teki niin, huomasi hän tämän silmissä välähdyksen, joka merkillisellä

tavalla satutti ja liikutti häntä.

Hän asetti niin, että sai myöhemmin olla Lucian kanssa hetkisen kahden

kesken.

-- Minkätähden Lucia näytti niin ilkamoivalta, kun sanoin paterille,

että tunnen velvollisuudekseni mennä pappilaan virkistyttämään mamma

Sanderia? kysyi hän vaativasti.

-- Senvuoksi, että Allan ei ollenkaan mene sinne senvuoksi, vastasi

Lucia nauraen lämminsydämisesti ja ilkamoivasti, mikä saattoi Allanin

sisimmässä kielet väräjämään.

-- Minkätähden sitten menen sinne? kysyi hän hieman jäykästi.

-- Senvuoksi, että Allan on ihastunut pikku lapseensa.

Taasen nuo Allanin sydämen kapinalliset kielet värisivät, mutta hän oli

vaiti.

Lucia katsoi häneen hymyillen.

-- Siinä suhteessa Allan on aivan setä Bentick'in tapainen. Kuinka hän

onkaan aina, salatakseen poikaansa kohtaan tuntemaansa hellyyttä, ollut

olevinaan hänestä pitämättä!

Allan tuijotti ällistyneenä Luciaan.

-- Vai niin, Lucia on älynnyt sen, sanoi hän hitaasti. Se on enemmän

kuin mihin minä olen kyennyt. Vasta nyt olen ruvennut oikein

käsittämään.

-- Niin, nyt kun Allan on tullut isäksi ja saanut tuon naurettavan

ujouden näyttää hienointa tunnettaan, sanoi Lucia.

-- Hienointa? toisti Allan miettivänä, ikäänkuin olisi ollut puoleksi

taipuvainen asettamaan kysymyksenalaiseksi sellaisen käsityksen

pätevyyden.

-- Minun mielestäni isänrakkaus on itse äidinrakkauttakin hienompi,

sanoi Lucia. Jälkimmäinen on puhtaasti fyysillinen, ja eläimillä

se on aivan yhtä suuressa määrin. Mutta isän-rakkaus on yksinomaan

inhimillinen. Sitä on eläimillä harvoin. Se ei myöskään yleensä ole

yhtä voimakas kuin äidin-rakkaus, mutta missä sitä on, on se mielestäni

vielä hienompi. Niin että elä häpeä sitä, vaan anna sille valta!

-- Annanko?

Hänen silmissään välähti, eikä Lucia voinut ymmärtää, minkätähden Allan

katsoi häneen niin tutkivasti.

-- Tietysti! vastasi hän ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että

hän sillä vastauksella otti päälleen jotakin, hän ei tiennyt mitä.

Allan suoristausi ja kulki joustavana ja suorana, ikäänkuin olisi

tehnyt rohkean päätöksen.

Lucia oli ollut Forsissa sairasraportteineen, ja Allan oli lähtenyt

hänen mukaansa.

-- Silloin minun täytyy ensinnäkin tunnustaa, etten ole tyytyväinen

hänen oloonsa appivanhempien luona, sanoi Allan. He ovat ihastuneita

häneen ja hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta he ovat

pienelle lapselle liian vanhoja. Hän on niin puhelias ja vilkas ja

väsyttää heitä. Se viiltää minua, kun sen näen.

-- Eikö hän voisi olla Harjulla? Erik ja Liisa eivät väsyisi. Ja siellä

hänellä olisi serkkuja, joiden kanssa leikkiä.

-- Isovanhempia loukkaisi liiaksi, jos ottaisin hänet heiltä johonkin

toiseen kotiin kuin omaani.

-- Niin ota hänet sitten itse!

-- Olen työssäni kaiken päivää. Hänet pitäisi jättää enimmäkseen

palvelustytön haltuun.

-- Ota hyvä emännöitsijä, ehdotti Lucia laimeasti.

Allan virnisti.

-- Varjelkoon minua sellaisesta mielettömyydestä!

Ei, vaimo olisi ainoa.

-- No, mene sitten uusiin naimisiin! sanoi Lucia väkinäisen keveällä ja

ystävällisellä äänellä, sillä hän rupesi aavistamaan, mihinpäin asia

kallistui, ja hänen sydämensä sykki ankarasti.

-- On olemassa vain yksi ainoa, jonka tahtoisin. Mutta en tiedä,

tahtooko hän.

Lucia oli vaiti.

-- Minulla on nykyään harmaan harmaata, jatkoi Allan. Eikä kukaan sovi

harmaaseen mielialaan huonommin kuin minä. Suistun kiskoilta, jos minun

pitää samalla tapaa jatkaa. Eihän olisi väliä, jos olisin yksin, mutta

minä olen edesvastuussa Sifistä. Minun täytyy pitää huolta siitä, ettei

hän ajan pitkään saa isästään häpeää, ja sitä vaaraa vastaan hän itse

olisi paras suoja, hän ja tuo toinen, joka on ainoa.

Lucia oli yhä vaiti. Allan pysähtyi ja seisoi suorana hänen edessään.

-- Tahdotko, Lucia?

Lucia veti syvään henkeään ja kalpeni vähän.

-- Kuinka voin vastata näin suoraa päätä tuollaiseen? sanoi hän melkein

rukoillen.

Allan kohotti kulmiaan.

-- Tottahan tiedät, mitä tahdot?

Lucia oli nyt toipunut ja tuli enemmän kaltaisekseen.

-- Yhden tiedän, sen nimittäin, että olen seitsemän vuotta sinua

vanhempi.

-- Joutavia! sanoi Allan katkaisten.

-- Se ei ole joutavaa, selitti Lucia. _Nyt_ en välitä rypyistäni ja

harmaista hiuksistani, mutta jos minulla olisi mies, ketä viehättää,

niin ne surettaisivat minua. Sen vuoksi olisi kai hullusti, että nyt

ottaisin miehen.

Hänen verukkeensa sekä huvitti että suututti Allania, mutta hän piti

sitä tyhjän arvoisena.

-- No, sanoi hän. Odotan vastaustasi.

Lucia katsoi häneen avuttomasti ja surullisenlystikkäin, säälivin

katsein.

-- Minkätähden haluat mennä naimisiin juuri minun, vanhan kanssa?

-- Monesta syystä.

Allanin katseeseen, joka oli suunnattu Lucian kasvoihin, tuli ilme,

jonka tieltä Lucian katse väistyi.

Hän ei ollut valmis vastaamaan, hän tunsi itsensä niin peloittavan

neuvottomaksi.

-- Minun täytyy ajatella sitä, muutama päivä ainakin, mutisi hän.

-- Kuinka monta?

-- Kun tietäisin? Kolme, neljä.

-- Kolme sitten, päätti Allan alkaen uudelleen kävellä.

Heidän tultuaan Borgin tienhaaraan Lucia pysähtyi. -- Sinähän jatkat

matkaa?

-- Niin.

Lucia ojensi Allanille kätensä hyvästiksi. Hän otti sen ja piti sitä

muutaman silmänräpäyksen ajan.

-- Lucia, jos huopaat ja soudat voimatta tehdä päätöstä, voit saada

minutkin omalletunnollesi.

Niin sanoen Allan päästi Lucian käden ja jätti hänet.

Hänen tummat, levottomat, mutta rukoilevat silmänsä, joissa oli

kiehunut suuria mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan, seurasivat

Luciaa eivätkä jättäneet häntä rauhaan niinä päivinä ja öinä, jotka hän

oli pyytänyt itselleen ajatusajaksi.

63.

Lucia makasi unetonna ja levottomasti kääntelehtien suuressa

vuoteessaan Borgissa. Oli hänen ajatusaikansa kolmas yö. Huomenna Allan

tulisi vaatimaan vastausta, eikä hän ollut vielä ollenkaan valmis

antamaan sitä hänelle.

Jos hän pyytäisi Allania odottamaan vielä jonkun aikaa, muutamia

kuukausia? Oli niin mahdotonta päättää.

Kieltävästi hän ei voinut vastata, sillä silloin tuntuisi ikäänkuin hän

työntäisi hänet pois.

Mutta yhtä mahdotonta oli hänen mielestään myöntää. Allan ei ollut

sanonut sanaakaan rakkaudesta. Oikeastaanhan hänen pitäisi vain olla

iloinen, että oli niin ainiaaksi voinut taltuttaa tuon intohimon,

joka Allanilla kerran oli ollut häntä kohtaan ja joka Annan tähden

oli koskenut häneen niin tuskallisesti. Mutta toiselta puolen hänen

mielestään Allanin kosinta oli ollut niin paljon emännöitsijän

pestaamisen kaltaista. Lucia sekä tahtoi että oli tahtomatta, että

Allanin kosinnan päävaikutin olisi ollut rakkaus häneen.

Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hän menisi naimisiin.

Vapaus oli hänelle ennen kaikkea välttämätön. Itsensä sitominen oli

hänelle tosiaankin suuri uhraus. Vain rakkaus voi tehdä mahdolliseksi

sen uhrin. Rakastiko hän sitten Allania vai eikö?

Niin, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, ettei ollut eikä ollut

koskaan ollut ketään, jonka hän tunsi niin hyvin kuin Allanin. Jos

sielunvaellus olisi totta, uskoisi hän, että Allan ja hän olivat

eläneet toistensa kanssa enemmän kuin yhden edellisen olemassaolon,

niin hyvin hän tunsi hänet sekä ulkoa että sisältä. Ja niin oli ollut

ensi hetkestä lähtien. Että Allan tunsi yhtä hyvin hänet, sen hän oli

monesta seikasta huomannut. He kuuluivat yhteen. Mutta he kuuluivat

avioliittoon mennäkseen melkein liian paljon yhteen, he olivat kuin

sisarukset.

Hänen oli mahdoton tehdä päätöstä. Päivä sarasti, ja hänen

levottomuutensa yltyi. Allan tulisi tänään ja vaatisi vastauksen.

Hän tahtoikin antaa hänelle selvän vastauksen. Hänen ja erään toisen

onnettomuuden oli aiheuttanut juuri se, ettei hän ollut osannut tehdä

päätöstä, vaan milloin tahtonut, milloin ei.

Ahdistuneena hän muisti Allanin erotessa lausumat sanat: "Sinä voit

saada minutkin omalletunnollesi."

-- Ei, tällä kertaa hän ei juonittelisi, hänen täytyi pakottaa itsensä

vastaamaan tänä päivänä selvästi kyllä tai ei.

Mutta kummanko hän vastaisi?

64.

Vasta illan suussa Allan meni Borgiin. Hän kulki kirkkotarhan kautta

ja seisoi tuokion kiven edessä, jonka oli antanut pystyttää vaimonsa

haudalle. Aurinko pilkahti juuri pilven lomasta, ja yksi säde lankesi

medaljongin kiviseen korkokuvaan. Se oli Annan profiili. Allan katsoi

sitä katsomistaan, ikäänkuin olisi tahtonut saada tuon hienosti

piirretyn pään kääntymään, niin että hän näkisi sen silmät, nuo

alttiit, vakavat silmät, jotka eivät koskaan olleet voineet kokonaan

jättää vakavuuttaan, eivät edes silloinkaan, kun ne olivat säteilleet

ja hymyilleet.

Allan oli oppinut rakastamaan ja panemaan arvoa hänelle vain

kadottaakseen hänet ja kaivatakseen häntä. Hän oli jättänyt hänelle

surun sanoen sitä paremmaksi kuin onnea. Oliko hän ollut oikeassa?

Allan ajatteli taapäin näitä kahta vuotta. Suru oli saavuttanut hänen

olentonsa syvyyden juuri tuon lisäksi tulleen itsemoitteen kautta.

Mutta Annan rakkaus oli ollut kyllin suuri antaakseen enemmän kuin

anteeksi sen, mistä hän itseään syytti; senvuoksi ei hänen suruunsa

ollut tullut mitään katkeruutta, senvuoksi se olikin tullut hänelle

siunaukseksi.

Suru oli nyt mennyt ohi, mutta ei järjettömästi: se oli ollut suuri

siunaus, kuten Anna oli edeltäpäin sanonut.

Vihdoin hän jätti kirkkotarhan ja meni oikotietä metsän läpi Borgiin.

Päivällä oli tuon tuostakin satanut, metsä tuoksui, ja oksista tippui

vettä hiukan, mutta pilvet repeilivät yhä enemmän, ja aurinko näytti

kolakalta.

Kun Allan tuli Borgiin, ohjattiin hänet kirjastoon, missä kapteeni ja

Lucia istuivat shakkilaudan ääressä ja rouva Clareus virkkauksineen

siinä vieressä. Irene, joka oli kesän ajan kotona, istui ikkunan luona

maalaten näköalaa.

Kaikki tulivat iloisiksi nähdessään Allanin, Irene näytti hänelle

maalaustaan, ja rouva Clareus keskusteli hänen kanssaan. Mutta

shakinpelaajat menivät takaisin paikalleen ja istuivat ääneti ja

imeytyivät nappuloihinsa.

Allan puheli niiden kanssa, jotka häntä kuuntelivat, mutta itsekseen

hän kirosi tuota loputonta shakkipeliä ja tarkkasi salaa Luciaa

arvatakseen, mikä vastaus tällä oli hänen varalleen. Hän ymmärsi pian

Lucian olevan yhä kiusallisen epätietoinen, ja hänen -- Allanin -- suun

ympärille tuli itsepäinen piirre.

Kun pelitoverit vihdoinkin olivat päässeet lopputulokseen, oli

teenaika. Allan jäi teelle.

-- Vaellatko takaisin shakkilaudan ääreen? kysyi hän Lucialta, kun

mentiin salista takaisin kirjastoon.

-- Pelaamme tavallisesti pelin illallisenkin jälkeen, vastasi Lucia.

-- Mutta ette tänä iltana, päätti Allan mennen ovea kohti, joka oli

auki pihalle.

Lucia seurasi häntä, toiset olivat jo menneet kirjastoon.

-- Näyttää todella kirkastuvan, sanoi Lucia katsoen taivaanlaelle.

-- Kumpa kirkastuisikin! sanoi Allan liian kuumin tuntein vain ilmaa

tarkoittaakseen.

He kävelivät hitaasti alas puutarhaan päin.

-- Sitä minäkin toivon! sanoi Lucia.

-- Oletko vielä epävarma?

-- Olen, tuli tuskaisesti.

-- Mutta minkätähden?

Lucia tarttui umpimähkään ensimmäiseen niistä monista vastaväitteistä,

joita hänen neuvottomuutensa oli niin onnettoman paljon kasannut.

-- Sinä tulet väsymään minuun.

-- Se voisi ehkä olla mahdollista, mutta luultavaa se ei ole. Sinä et

juuri ole sitä lajia, johon ihmiset kyllästyvät.

He kulkivat pienen puutarhan läpi juoksevan joen reunaa. Joen vesi

juoksi hiljaa ja tyynesti eteenpäin metsän reunustamaan sisäjärveensä,

joka lepäsi ja kimalteli iltahämyssä. Juoksevan veden katseleminen

rauhoitti.

-- Sanoit, että sinulla on monta syytä pyytääksesi minua vaimoksesi,

sanoi Lucia viimein kääntämättä päätään. Tahtoisin tietää ne.

He kulkivat juuri pienen kaarisillan yli, joka yhdisti joen rannat.

Lucia pysähtyi, ja nojaten käsivartensa sillankaiteeseen hän seisoi

odottaen ja katseli joen yhtymistä järveen.

-- Se oli Annan jäähyväisajatus, sanoi Allan.

Lucia hätkähti kuin ankarasta tuskasta, mutta ei sanonut mitään. Allan

jatkoi:

-- Sinä pidit hänestä hellästi ja pidät vieläkin. Sinä tiedät, mikä

paikka hänellä on minun muistossani, ja sinä tulet aina pitämään siellä

hänen alttarinsa koristettuna. Ja kuten olet rakastanut häntä, rakastat

hänen lastaankin ja opetat tuon pienokaisen tuntemaan äitiään.

Allan pysähtyi ja tarkkasi Lucian liikkumatonta olentoa.

Tämä oli vaiti odottaen jatkoa, sillä hän ymmärsi, ettei Allan

ollut sanonut muuta kuin alun. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli

liikuttanut Luciaa. Hän näki kyynelsumun läpi joen ja järven ja metsän

reunan ja alkoi tuntea sen verkon silmukoita, joita Allan kutoi

hänen ympärilleen. Hän oli pyytänyt Allanin syitä saadakseen apua

päätökseensä. Hän alkoi nyt ymmärtää, mihin suuntaan ne häntä veisivät.

-- Poikamiehenä ollessani minua ei ollenkaan haitannut asua niinkuin

nyt, mutta senjälkeen kuin minulla on ollut koti, kaipaan sitä enemmän

kuin ennen olisin luullut mahdolliseksi. Koti sinun kanssasi olisi

koti! Sinä löisit leimasi siihen, siellä minä viihtyisin, ja siellä

pikku Sif kasvaisi aurinkoon päin.

Lucia tunsi tämän hänen syynsä totuuden. Hän tiesi, että hän kelpaisi

kodin sieluksi.

-- Ja sitten lopuksi... sanoi Allan.

Lucia pidätti henkeä, sillä nyt hän aavisti tulevan tärkeimmän,

ratkaisevan.

-- Sinä tiedät, kuinka kerran hehkuin sinulle. Sinä teit kaikki

sammuttaaksesi liekin, joka suututti ja peloitti sinua. Sitten se

tuli loukanneeksi minun Valkoliljaani, ja sen jälkeen se peloitti

minuakin. Haava koski Valkoliljaan, mutta teki hänet vielä enemmän

taivaalliseksi. Hän vetäytyi minusta pois. Ei ulkonaisesti, eikä

rakkaudessaankaan, mutta hän loittoni minusta siten, että hänen

rakkautensa puhdistui ja tuli ylimaailmalliseksi. Vaikka pidin häntä

sylissäni ja tiesin hänen rakastavan minua, tuli hän sisimmässään

minulle yhä saavuttamattomammaksi, kuta enemmän hän kärsi itsensä

irti itsekkäisyydestä. Ja kun rakastan saavuttamatonta, tuli minun

rakkauteni sitä palavammaksi, mitä enemmän hän luisui minusta pois. Ja

nyt rakastan häntä niin, kuin voidaan vain pyhää ja iäistä rakastaa.

Tässä hän laski kätensä Lucian käsivarrelle.

-- Mutta sinä! sanoi hän. Juuri senvuoksi, että aina olit uskollisesti

hänen puolellaan, niin jyrkästi torjuit luotasi minun syntisen

taipumukseni, juuri senvuoksi sinä voitit sen ja pidit minut.

Ymmärrätkö? Juuri senvuoksi olet nyt minun parhain, uskollisin

ystäväni, rakkaimpani, ainoa, ainoa minulle, Lucia.

Hän kumartui pakottaen Lucian kohtaamaan hänen katseensa.

-- Onko sinulle uhraus tulla vaimokseni? Pyydän kuitenkin: tee se

uhraus! Tarvitsen sinua, juuri sinua!

Lucia veti värisevän henkäyksen tuntiessaan, miten Allan voitti hänen

epävarmuutensa.

Vapaus, tuo välttämätön, mitäpä se merkitsisikään hänelle tämän

jälkeen, jos hän nyt kieltäisi? Se kävisi vain ammottavaksi tyhjyydeksi.

Mikä kaikkivoittava voima tuo olikaan, joka sai hänet antamaan myöten?

Oliko se rakkautta mieheen, joka tarvitsi juuri häntä, ja jonka

hymyilevät silmät nyt saattoivat olla niin täynnä voimaa ja miehekästä

vakavuutta?

Vai oliko se kauan sitten vaienneen äänen muisto, joka kerran oli

puhunut siitä, mikä nyt oli tapahtumassa?

"Ota Allan huostaasi!"

Lucia nosti pikaisesti päänsä, sillä niin selvästi hän kuuli vielä

kerran tuon rakkaan äänen sävyn, ikäänkuin se todellakin olisi puhunut

hänelle nyt illan hiljaisuudessa.

Hän katsoi Allaniin, ikäänkuin tahtoen nähdä, oliko hänkin kuullut

äänen.

Joko hän oli sen kuullut tahi ei, niin hänen silmänsä rukoilivat samaa

rukousta.

Se oli enemmän kuin Lucia jaksoi vastustaa. Hän ojensi Allanille

kätensä.

65.

Västanforsin naapurit puhuivat paljon kihlauksesta, kun sen

julkaiseminen iski kuin pommi heidän keskelleen. Oli niin paljon

muistuttamista sitä vastaan, ja erittäinkin yhdessä muistutuksessa

olivat kaikki yhtä mieltä: morsianhan oli vanhempi kuin sulhanen. Jos

olisi ollut niin kuin olla piti, olisi morsiamen pitänyt olla seitsemää

vuotta nuorempi sulhasta, mutta nyt hän oli sen sijaan seitsemää

vuotta vanhempi; siitähän tuli oikeastaan neljäntoista vuoden vajaus.

Lucia tuli yht'äkkiä kaikkien Västanforsilaisten mielestä niin peräti

vanhaksi.

Paitsi näitä päämuistutuksia oli tapahtumaa vastaan kullakin vielä omat

erikoiset väitteensä.

-- Että Lucia menisi naimisiin, sitä en koskaan olisi uskonut! sanoi

rouva Clareus miehelleen äänellä, joka ilmaisi, että hän piti Lucian

kihlausta melkein personallisena loukkauksena. Eikö hänellä olisi ollut

paljon rauhallisempaa täällä meillä kuin mennä naimisiin tuollaisen

pojan kuin Allan Bentickin kanssa?

-- Niin, täällä maailmassa tapahtuu yllättäviä tapauksia myönsi

kapteeni. Pahinta on, ettei minulla nyt ole iltaisin ketään, kenen

kanssa pelaisin shakkia!

Tohtori Bentick vanhempi puhisi ja harmitteli.

-- Hän sitten hankkii toisen vaimon toisensa jälkeen, senkin vekkuli!

Ketä hän vain suvaitsee osoittaa, sen hän myös saa! Keksiäppä nyt juuri

hänet, joka on niin tarpeellinen meille kaikille täällä Västanforsissa!

Mutta sen hän tietysti tekeekin vain meitä kiusoitellakseen --

erittäinkin minua -- tuo lurjus. Hän ei tietysti suonut vanhalle

isälleen Lucian avuliaisuutta! Kuka nyt käy minun sijastani potilasten

luona? --

-- Pikku Anna raukka, nyt hänet on unohdettu, huokasi rouva Sander.

-- Uusiin naimisiin meneminen ei toki ole mikään synti, huomautti

kirkkoherra.

Rouva Sander katsoi murheellisena pikku Sifiä, joka leikki hänen

edessään lattialla.

-- Nyt he tietysti ottavat hänet meiltä, sanoi hän.

-- Hänen isällään on lähin oikeus häneen, ja kun hän nyt saa jälleen

kodin, niin emme voi estää häntä, jos hän tahtoo lapsen luokseen, sanoi

Sander katsahtaen pikaisesti tuota pientä päivänsädettä.

-- Ja hän saa äitipuolen, pieni raukka! jatkoi hänen vaimonsa. Jospa se

edes olisi ollut joku muu kuin tuo maailmallinen ja emansipoitu Lucia

Vilde!

Kirkkoherrakaan ei ollut iloinen asiain tällaisesta käänteestä, mutta

hänen oikeudentuntonsa saattoi hänet pitämään Lucian puolta.

-- Lucia piti meidän Annasta ja tulee kyllä olemaan hyvä hänen

lapselleen, sanoi hän.

-- Se ei kuitenkaan koskaan ole samaa kuin oman äidin rakkaus. Pikku

lapsi parka!

Ja isoäidin silmät kyyneltyivät osanotosta tuota pientä kiharapäistä

tyttöä kohtaan, joka istui siinä ja leikki, iloisena ja huoletonna. --

Ne jotka kihlauksesta eniten hämmästyivät ja jotka olivat eniten sitä

vastaan, olivat Lucian entiset oppilaat. Brita, Irene ja Liisa olivat

eniten kuohuissaan. He olivat asettaneet tuon jumaloidun opettajattaren

niin korkealle, etteivät he saattaneet käsittää, että hän voi tehdä

jotakin sellaista kuin mennä naimisiin Allanin kanssa. Allanhan oli

ollut heidän lapsuutensa leikkitoveri, he olivat aina pitäneet häntä

ikäisenään ja vertaisenaan, ja että nyt tuo jumaloitu Lucia saattoi

laskeutua hänen tasolleen ja tulla hänen vaimokseen, se oli heistä

kerrassaan käsittämätöntä ja vastenmielistä.

Heidän käsitykseensä yhtyi täydellisesti Uno Clareus. Häntä oikein

suututti, että hän oli saattanut antaa Lucian arvostelulle niin

suuren arvon, että oli asettanut sen alaiseksi yksin kirjalliset

tuotteensakin. Nythän hän osoitti, ettei hänellä ole olemassakaan

mitään arvostelukykyä, kun hän kerran unohtaa arvokkuutensa siinä

määrin, että menee naimisiin vanhoilla päivillään ja vieläpä tuon

irvihampaan Bentickin kanssa!

Ainoa, jolla ei ollut kihlausta vastaan mitään muistuttamista, ja joka

hyväksyi sen kaikin puolin, oli Erik Sander, nuori Harjun patruuna ja

perheenisä. Hänhän oli vanhastaan Allan Bentickin ystävä ja soi hänelle

hyvää. Hänellä oli oikea käsitys sekä ystävästään että Luciasta ja hän

käsitti, että he sopivat yhteen.

-- Lucia on juuri se, jota Allan tarvitsee, sanoi hän puolustukseksi

syytöksiin, joita kuuli muiden tekevän. Ja vaikkapa Lucia tekeekin

uhrauksen, saa hän kyllä runsaan palkan siitä.

-- Oo, hän ei totisesti tee mitään uhrausta! sähisi Brita, kun

Erik hänen läsnäollessaan toi esiin todisteitaan. Hän on tietysti

ylettömästi rakastunut, kuten kaikki vanhat neidot rakastuessaan. Että

saisin nähdä juuri Lucian noin tyhmistyneenä, sitä olisin kaikkein

vähimmin uskonut! Uh, ettei vain tulisi tuollaiseksi!

Hyvin vähän siitä, mitä puhuttiin, tuli niiden korviin, joita se

lähinnä koski, mutta siitä huolimatta he tunsivat sen. Allan kuitenkin

vähemmän, osaksi siitä syystä, että hän oli enimmäkseen Tukholmassa,

kiinni työssään, osaksi sen takia, että terävimmät tuomiot eivät

häntä kohdanneetkaan. Mutta Lucia, joka joka päivä eli kaiken tuon

paheksumisen keskellä, tunsi sen selvästi ja kärsi siitä, hän kun oli

hyvin kärkäs siitä, että hänestä pidettiin ja oli sitäpaitsi sillä

hemmoiteltu.

Hänen turhamaisuutensa kärsi siitä tietoisuudesta, että häntä

niin yleisesti pidettiin Allanille liian vanhana. Sehän oli ollut

ensimmäinen vastaväite, minkä hän itse oli tehnyt, ja senvuoksi hän oli

valmis tuntemaan, että se joka taholta oli tähdätty häntä vastaan. Hän

tunsi myöskin ilmassa, kuinka yleisesti otaksuttiin hänen olevan niin

rakastunut, että hän oli kadottanut kaiken järkensä. Se kiusasi häntä

tämän otaksuman vääryyden takia. Hänhän tiesi, että se tunne, jota hän

tunsi tulevaa miestään kohtaan, oli paljon tyynempää lajia kuin se,

joka oli pitänyt häntä koko hänen nuoruutensa ajan niin onnettomasti

kahlehdittuna toiseen mieheen. Mutta sitä ei tiennyt kukaan muu, eikä

hän tahtonut selittää sitä ihmisille. Hän ei voinut tehdä mitään muuta

kuin antaa paheksumisten vastaansanomatta jäädä silleen, niinkuin

moitteitakaan ei oltu ilmilausuttu -- ainakaan hänelle -- ja kärsiä ne.

Sehän ei tulisi pitkäaikaiseksi, sillä hän oli yhtä halukas kuin Allan

tekemään kihlausajan lyhyeksi. Se tulikin kestämään vain kuukauden.

Lucia laihtui sinä kuukautena huomattavasti. Hänen levoton mielensä

kulutti häntä, sillä hänen vanha, kohtalokas päättämättömyytensä

yltyi peloittavasti siitä tietoisuudesta, että sillä oli voitolle

pääsemiseksi jäljellä enää vain lyhyt aika.

Kerran se meni niinkin pitkälle, että hän huomautti Allanille, eikö

kuitenkin olisi parasta, että he purkaisivat kihlauksen. Mutta silloin

Allanin kasvot jäykkenivät voittamattoman itsepäisiksi.

-- Minulla on sinun lupauksesi, enkä anna sitä sinulle takaisin,

selitti hän jyrkästi.

-- Mutta jos me olemme tekemäisillämme erehdyksen? huomautti Lucia

levottomasti.

-- Niin _ei_ ole

-- Kuinka voit olla niin varma siitä? kysyi Lucia puoleksi voitettuna.

-- Minä olen varma siitä, vastasi Allan vain. Allanin päättäväisyys

teki Lucialle hyvää, hän tunsi, että siinä oli sitä terästä, mitä hän

tarvitsi, ja hän oli Allanille kiitollinen, että hän seisoi niin lujana

hänen horjuvaisuuttaan vastaan, ja hän ikävöi sitä päivää, jolloin

hän todella olisi sidottu, eikä hänellä enää olisi mitään tilaisuutta

epäröimiseen.

Kihlattujen suhde ei ollut hellä eikä hyväilevä, he olivat hyviä

ystäviä ja tovereita, jotka olivat päättäneet kumppanuudesta

tulevaisuutta varten. Heidän molemminpuolisessa tunteessaan ei ollut

mitään hempeyttä, mutta se oli vahva ja kantava, siihen voi luottaa.

Lucia tunsi kaihoa lähestyvästä erostaan Västanforsista. Hän oli

juurtunut sinne, vaikk'ei ollut kovinkaan monta vuotta siitä, kun hän

oli tullut sinne vieraana. Nyt hän tunsi ihmiset sekä herrastaloissa

että maatuvissa, ja hänellä oli monta ystävää. Itse luontoakin hän

rakasti. Hän olisi mielellään vanhentunut tässä ympäristössä molempien

vanhojen ystäviensä luona Borgissa. Mutta nyt häntä kutsui toinen

tehtävä, eikä hän tahtonut väistyä syrjään.

Häntä kiusasi, ettei kukaan Västanforsissa näyttänyt ymmärtävän häntä

siinä, mitä hän nyt teki, ja kun hänen oli mahdoton sitä selittää,

saivat hänen vilkkaat kasvonsa näinä viikkoina ylpeän ja jonkun verran

uhmailevan umpimielisyyden piirteen.

66.

-- Mitä olet ajatellut häistäsi? kysyi Disa Clareus eräänä päivänä.

-- Aion ehdottaa Allanille, että tulen Tukholmaan, ja sitten menemme

papin luo ja annamme vihkiä itsemme, vastasi Lucia välinpitämättömästi,

ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä vain jokin vähäpätöinen asia.

-- Saatatko todellakin olla niin epäystävällinen minua kohtaan?

-- Sinua kohtaan?

Lucia katsoi vilpittömästi hämmästyneenä ystäväänsä, ja hänen

hämmästyksensä suureni, kun hän selvästi huomasi Disan loukkaantuneeksi.

-- Minkätähden tahdot kieltää minulta ilon valmistaa ainakin sinun

hääsi, kun minun nyt täytyy erota sinusta?

-- Rakas Disa! virkkoi Lucia liikutettuna. Luulin sinun paheksuvan koko

asiaa.

-- Olenko sanonut paheksuvaa sanaakaan?

-- Et. Sitä ei kukaan ole tehnyt -- minulle. Mutta tunnen, mitä

ajatellaan.

-- Ellen minä saa pitää sinulle häitä, pitävät kaikki sen minun

puoleltani sinun naimisiin-menosi paheksumisena. Ja jos menet täältä

suoraa päätä muualle vihittäväksi, niin luullaan sinun häpeävän sitä,

mitä teet.

Lucia tunnusti, että siinä oli perää, ja hän mietti.

-- Enhän tiedä, miten Allan tahtoo, sanoi hän epäröiden.

-- Hän tietysti mukautuu siihen, mitä sinä siinä asiassa päätät.

-- Mutta, Disa, jos me vietämme häämme täällä, niin Annan isänhän pitää

vihkiä meidät. Etkö luulisi sen olevan hänestä vaikeaa?

-- Hän käsittää tavallisesti asiat järkevästi eikä ole tuntehikas.

Voinhan kysyä häneltä.

-- Mutta tee se siten, että hän helposti voi kieltää, velvoitti Lucia

häntä kysymään. Muuten haluan puhua ensin Allanin kanssa. Ja _jos_

häät tulevat pidettäviksi täällä Västanforsissa, en tahdo, että meidät

vihitään kirkossa, vaan täällä Borgissa.

-- Kernaasti niin, myönsi rouva Clareus, joka ymmärsi Lucian

hienotunteisuuden siinä, ettei tahtonut tulla vihityksi saman alttarin

edessä, missä Anna Sander oli morsiamena seisonut.

Kuten Disa Clareus oli otaksunut, jätti Allan kaikki häitä koskevat

seikat Lucian päätettäväksi.

-- Ainoa, mistä välitän, on se, että sinä menet naimisiin kanssani.

Miten se tapahtuu ja missä, sen saat yksin ratkaista.

Myöskin mitä kirkkoherraan tuli, osoittautui, että rouva Clareus oli

otaksunut oikein. Kun hän kysyi asiaa kirkkoherralta, sai hän selvästi

sen käsityksen, että tämä olisi tuntenut itsensä syrjäytetyksi, ellei

häntä olisi pyydetty vihkimään.

-- Miten erilaisia ihmiset ovatkaan! oli kaikki, mitä Lucia sanoi,

kun hänen ystävänsä ilmoitti hänelle saamastaan vaikutuksesta, mutta

hänelle teki hyvää, että Annan isä tahtoi vihkiä hänet.

Siis häät pidettiin Borgissa, ja kaikki naapurit kutsuttiin. He

tulivatkin jokaikinen, ei ainoakaan jäänyt tulematta. Miten paljon

lie ollutkaan sanomista kihlauksesta, tunnuttiin nyt, kun siihen oli

ehditty tottua, oltavan täydellisesti sovinnolliset avioliiton suhteen.

Kun Brita Sander ja Irene vihkimisen jälkeen onnitellen suutelivat

Luciaa, tunsivat he omassa tunnossaan, tietoisuudessaan kaikki, mitä

olivat hänestä sanoneet.

Mitä pahaa tai alentavaa hän oikeastaan tekee! kysyivät he nyt

itseltään. Koko Lucian olennon sulous vaikutti heihin uudelleen, kuten

niin monesti ennen, ja sai heidät häpeämään. Minkätähden hän ei saisi

seistä morsiamena, hän, joka kypsyneestä iästään huolimatta vielä voi

näyttää niin ihastuttavalta kuin tänään? ajattelivat he ja kaikki

muut enemmän tai vähemmän tietoisesti. Että hän oli seitsemää vuotta

miestään vanhempi, sitä ei huomannut. Ja vaikkapa se olisi näkynytkin,

niin mitäpä se olisi tehnyt, kun Allan ilmeisesti oli enemmän kuin

tyytyväinen? Hän ei osoittanut entistä poikamaista ja yltiömäistä

iloaan, mutta hän näytti mieheltä, joka oli saavuttanut päämääränsä.

Kun hääilta tuli, ei Lucia seurannut miestään. Tukholman juna meni

vasta seuraavana aamuna, ja viimeisen yönsä Västanforsissa tahtoi Lucia

viettää vanhassa huoneessaan Borgissa. Allan seurasi isäänsä Forsiin ja

nukkui siellä.

-- Sinä olet nyt joka tapauksessa minun etkä voi enää muuttaa mieltäsi,

sanoi Allan tyynellä omistusoikeudella, jättäessään vaimolleen

hyvästit. Tulen noutamaan sinut asemalle huomenaamuna. --

Disa Clareus saattoi Lucian hänen huoneeseensa, ja kun hän oli mennyt,

tuli Irene sisään ja oli niin katuvaisen ystävällinen, ettei Lucia

voinut olla häntä vähän kiusoittelematta.

-- Sinä ja Brita olette kai keskenänne löylyyttäneet minua aika

tavalla? sanoi hän hymyillen.

-- Miksi niin luulet? kysyi Irene punastuen.

-- Huomaan sen teistä ja teidän nykyisestä suuresta

ystävällisyydestänne. Teitä hieman hävettää, että olette olleet niin

pahoja? Eikö niin?

Lucian kysymyksessä ei ollut mitään kärkeä, hän silitti hyväillen

Irenen punastuvaa poskea ja hymyili hyväntahtoisesti tämän

hämmästykselle.

-- Ensin se meidän mielestämme oli hullua, tunnusti Irene. Mutta nyt

emme ymmärrä, että niin ajattelimme.

-- Olen kyllä tuntenut ihmisten paheksumisen, mutta nyt tunnen myös,

että se on poissa. Se ei ole ehtinyt hävittää mitään, tiedän, että

minulla on kaikki ystäväni jäljellä, sanoi Lucia sydämellisesti.

He suutelivat toisiaan sydämellisesti. Ja sitten Irene meni.

Lucia istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos tähtikirkkaaseen yöhön.

Hän ajatteli menneitä, Västanforsissa viettämiään vuosia, ihmisiä,

joita oli oppinut siellä tuntemaan ja joista oli oppinut pitämään, ja

niitä elämän kohtaloita, joiden hän oli nähnyt kehittyvän ja jotka

olivat häntä itseäänkin koskettaneet. Kaikki kulki kuin elävinä kuvina

hänen ohitseen.

Hänen katseensa osui viipymään nuoressa koivussa, joka eräänä

myrskyisenä syysiltana hänen Västanforsissa olonsa ensi aikana oli

opettanut hänelle läksyn kestäväisyydessä. Hän oli silloin nähnyt sen

myrskynpuuskissa taipuvan, mutta sitten jälleen nousevan ja seisovan

suorana, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän muisti, kuinka

hän silloin oli ihmetellyt, voisiko ihmiselämänkin käydä myrskyssä

samoin. Nyt koivu ei enää ollut nuori, mutta se oli kasvanut ja seisoi

siinä vakavana. Hän oli nähnyt sen riisuvan lehtensä joka syksy ja

vihannoivan uudelleen joka kevät ja niissä vaiheissa vain voimistuvan.

Hän ajatteli itseään ja niitä muutoksia, jotka hän oli täällä

Västanforsissa kokenut. Tuo kerran niin raateleva suru ei enää

raadellut. Levoton mieli oli saanut rauhan ja vakiintunut, ja hän

katsoi nyt eteenpäin kaksinkertaista tehtäväänsä kohti, jonka hän oli

ottanut uskollisesti täyttääkseen, johon hän oli vihkiytynyt -- Allania

ja Sifiä.

Hän katsoi kaukonäköisin katsein Forsiin, tohtorintaloon päin.

Nukkuikohan hän nyt, hänen miehensä, vai lepäsikö valveilla ja ajatteli

häntä, joka tänään oli vannonut hänelle uskollisuutta? Tuntui hyvältä

ja turvalliselta, että se oli nyt tehty, hän ei katunut sitä. Hän

ajatteli siunausta, joka oli luettu heille kummallekin.

Sitten hän käänsi kaukonäköisen katseensa sinnepäin, missä pappila

oli tähtiä kimaltelevan järvensä äärellä. Siellä makasi nyt

päivänpaisteinen, kiharainen lapsi viimeistä yötään isovanhempien

luona. Aamulla tuo pienokainen tulisi seuraamaan häntä hänen lapsenaan,

hänen kasvatettavakseen. Lucia tunsi edesvastuun. Hän päätti noudattaa

sitä periaatetta, että kaikessa, mikä koski pienokaista, hän pitää

lapsen äitiä ajatuksissansa. Annan hengessä, Annan suuntaan olisi lapsi

kasvava.

Lucia käänsi katseensa ylös tähtiin, jotka tänä syysyönä säteilivät

kirkkaina Västanforsin yllä. Hän tuli silloin ajatelleeksi noita monia

asuntoja Isän kodissa.

Oliko Anna Bentick nyt yhdessä niistä? Voiko hän siellä yhä rukoilla

maan päällä olevien rakkaittensa puolesta, että nekin ehtisivät

perille? Sillä päästä sinne ja saada muita mukaansa, on kuitenkin

elämän päämäärä ja tarkoitus, sen Lucia tunsi olentonsa syvyydessä

tänä suurena, hiljaisena hetkenä. Sitä elämänkäsitystä hänellä ei

ollut ollut Västanforsiin tullessaan, se oli vasituinen hedelmä siitä,

mitä hän menneinä vuosina oli oppinut, nähnyt ja kokenut, se tuntui

ikäänkuin tähtikirkkaudelta hänen sisimmässään. --

Ajatuksissaan hän kulki edelleen noille, nyt yönaikana hiljaisille,

Västanforsin teille. Hän kulki tupien ja talojen ohi, kaikkialla

hänellä oli ystäviä. Hän näki tähtien tuikkivan järvien ja suurten

metsien yläpuolella, pellonsarkojen ja ketojen, työskentelevien

masuunien ja pajojen, vuorien ja laaksojen yllä.

Aamulla hän jättäisi tuon kaiken ja tämän Borgin, joka oli ollut

hänen kotinsa. Se oli kaihoisaa. Mutta kaihoon sekaantui onnellinen

tietoisuus, joka katkaisi kaiholta kärjen: hänen ei tarvinnut katkaista

niitä siteitä, jotka sitoivat hänet Västanforsiin. Vaikka hän nyt meni

pois, oli hän itse asiassa enemmän kiinni täällä nyt kuin tähän saakka.

Samoinkuin nuo pesistään ulos lentäneet Västanforsin eri talojen

lapset tuon tuostakin tulivat tänne vierailemaan tuntien tulevansa

kotiin, niin hänkin tästälähtien tulisi tänne jälleen. Vaikka hän ei

ollut syntynyt eikä kasvanut täällä, oli hänestä nyt kuitenkin tullut

Västanforsin lapsi. Jo hänen rakkautensa kaikkeen ja kaikkiin täällä

oli antanut hänelle jonkinlaisen lapsenoikeuden, ja nyt tänään hän

sitäpaitsi oli naimisiin-menonsa kautta tullut Forsin tohtorintalon

tyttäreksi ja pappilaisten lapsenlapsen äidiksi. Siis hänellä oli

nyt kolminkertainen lapsenoikeus tähän rakkaaseen seutuun. Tuo ennen

juureton oli nyt juurtunut.

Ajatukset tulivat ja menivät, muistot elivät ja tulevaisuus Lucian

edessä oli täynnä tehtäviä. Vihdoin hän meni vuoteeseen ja nukkui,

tähtien vielä tuikkiessa Västanforsin yllä.