-- Minähän nyt lienen valmis aikoja sitten!
-- Milloin tulitte valmiiksi?
Sen Lucia kyllä tiesi, mutta kärsi sen muistelemisesta. Allan huomasi
varjon, joka hetkiseksi pimensi hänen säteileviä kasvojansa. Vaikka se
heti kartoitettiin oli Allanin sukkela ja ovela taju kuitenkin ehtinyt
tehdä johtopäätöksen.
-- Teillä on salaisuus, näemmä, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä,
ikäänkuin tuo havainto ei olisi sen enempää häntä hämmästyttänyt.
-- Minulla on kai montakin, vastasi Lucia keveästi eksyttääkseen
Allania.
-- Mutta oikeastaan vain yksi. Ja se teki teidät valmiiksi.
Hän tarkkasi Luciaa salaa ja näki noista vilkkaista kasvoista, että
oli osunut oikeaan. Lucia ei sinä silmänräpäyksenä ehtinyt hillitä
hämmästystään ja se oli kylliksi Allanille.
-- Siinä näette, että minulla on lääkärin silmää, sanoi hän tyynesti.
-- Eihän nyt liene kysymys sairaudesta!
-- Eikö? Onko sitten normaalia olla ulkonaisesti iloinen ja vilkas, kun
suree sisällisesti?
Lucialla oli koko työ pysytellä tasapainossa Allanin vaarallisen
tarkkanäköisyyden edessä.
-- Kuinka te tiedätte, että niin on? kysyi hän ylimielisesti.
Mutta Allan ei antanut vaikuttaa itseensä.
-- Eikö se sitten ole niin?
Lucia nosti leukaansa ja nousi ylös.
-- Nyt te käytte tunkeilevaksi.
Allankin hypähti ylös, notkeana ja joustavana ja seisoi supisuorana
Lucian vieressä. Tämä tunsi hänen personallisuutensa ikäänkuin
magneettisena voimana.
-- Olen tutkinut teitä -- tunkeilevammin kuin luulettekaan, selitti
hän, olematta milläänkään Lucian nuhteista. Mutta sitä te varmastikaan
ette ole tehnyt minun suhteeni, sillä silloin ette syyttäisi minua
vakavuuden puutteesta.
Lucia ei osannut selvittää itselleen, oliko Allan loukkaantunut,
tekikö hän pilaa vai tarkoittiko hän totta -- ja siinä tapauksessa
hän tarkoitti paljon. Hän tunsi yht'äkkiä, että tämä miellyttävä
nuori mies herttaisen, iloisen olentonsa pohjalla tarkkanäköisenä ja
lannistamattomana oli hyvin vaarallinen. Omasta puolestaan hän ei
pelännyt, sillä hän oli kerta kaikkiaan poltettu, tuli ei purrut häntä
enää. Mutta hän pelkäsi muitten puolesta, joita hänen päähänsä pisti
tutkia.
Lucia oli kävellyt pari askelta ikäänkuin paetakseen Allania, mutta
pysähtyi yht'äkkiä ja katsoi häneen. Allan oli seurannut jäljessä ja
pysähtyi myös ojentautuen huomio-asentoon, ikäänkuin olisi odottanut
käskyjä. Mutta Lucia aavisti, että tuon kunnioittavan asennon takana
oli hänessä jotakin, joka hymyili.
-- On totta, etten ole vaivautunut tutkimaan teitä, sanoi Lucia
ylpeyden sekaisella hyväntahtoisuudella. Mutta minulla on kuitenkin
tunne siitä, mikä te olette.
Hän viivähti ikäänkuin kahden vaiheilla pitäisikö hänen jatkaa vai
eikö. Mutta jokin, mikä lie ollutkin, pakotti hänet jatkamaan. Ehkä se
oli Allan, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, seisoi vain odottaen.
-- Teillä on voima, joka itsessään ei ole paha eikä hyvä, mutta tulee
jommaksikummaksi riippuen siitä, miten sitä käytetään. Oletteko
tietoinen siitä?
Allan hymyili hiukan, ja hänen päänsä näytti kohoavan.
-- Olen ylpeä siitä, että te olette tuntenut sen voiman, sanoi hän
matalalla äänellä.
Hän seisoi Lucian edessä ikäänkuin voiton herrana, mutta hänen
katseessaan oli ilmeistä kunnioitusta.
Lucia punastui vasten tahtoaan, mutta katsoi häntä kuitenkin tyynesti
silmiin.
-- Minua te ette kosketa sillä voimalla, vaikka tunnen sen. Ajattelen
muita -- ja teitä itseänne, ja tahdon varoittaa teitä käyttämästä sitä
väärin, sanoi hän.
Samassa hän kääntyi ympäri, sillä Anna tuli heidän luokseen lämpimänä
ja virkeänä juuri lopetetun piirileikin jälkeen.
-- Aioimme leikkiä "leskisillä". Ettekö halua tulla mukaan? kysyi hän
tiedottoman pyytävällä äänellä ja katsoi ujosti, mutta huomattavan
lämpimästi vuorotellen näihin molempiin, jotka kumpikin olivat hänen
ihastuksensa esineitä.
-- Haluamme kyllä, vastasi Allan heti tavallisella! hilpeällä
äänellään. Juokse sinä, niin minä otan kiinni!
Hän sanoi sen Annalle, mutta heitti pikaisen, hieman uhmaavan, hieman
ärsyttävän katseen Luciaan ikäänkuin kysyäkseen, pelkäsikö tämä nyt
hänen voivan käyttää valtaansa väärin. Ja Lucian katse vastasi hänelle
yhtä pikaisesti ja selvästi.
Tämä oli toinen varoitus, jonka hän tänä kesänä sai Annan tähden.
Mutta hän ei välittänyt siitä enempää kuin edellisestäkään. Joka
tahtoi, saattoi toki nähdä, että hän teki pienokaiselle enemmän
hyvää kuin pahaa. Hänhän kukoisti ja puhkesi kukkaan kuin nuppu
auringonpaisteessa ja vedessä. Allanista oli mieluista nähdä sitä,
mutta suurin tyydytys hänellä oli siitä tietoisuudesta, että Lucia
huomasi sen ja näki hänen voimansa.
26.
Syksy tuli lyhyine, kauniine päivineen ja pitkine, pimeine iltoineen.
Eivät vain ainoastaan Erik, Allan ja Uno olleet matkustaneet, vaan
Brita ja Irenekin. Ensimmäisenä vapaana hetkenä Anna meni muistolehtoon
ja pystytti muistokiven yksinäisyydellensä. Mutta hän lauloi sitä
tehdessään, ja hänen nuorilla kasvoillaan oli onnellisen unelman
hohtoa. Tosin hän kaipasi heitä kaikkia, mutta tulisivathan he taasen
jouluna eikä siihen ollut kuin muutamia kuukausia. Nämä kuukaudet
olivat, rakentuen kesän onnellisille muistoille, hänen mielessään
täynnä työtä ja iloista odotusta.
Tähän asti ei Annasta ollut ollut lainkaan vaikeaa pitää
syntymäpäivälupaustaan aina iloisena olemisesta. Mennyt kesä oli
hänellä muistossa ikäänkuin yksi ainoa valoisa päivä, ja sydämessään
hän kiitti Jumalaa siitä. Tosin oli hänen joskus vallannut selittämätön
surumielisyys, mutta siinäkin oli ollut enemmän nautintoa kuin tuskaa.
Toisinaan oli sattunut, että häneen oli ikäänkuin pistänyt, kun Allan
oli leikkinyt ja hassutellut muiden kanssa ja näyttänyt unohtavan
hänet. Mutta se oli ollut ohimenevää. Allanin oli tarvinnut vain
katsoa häneen hymyilevine silmineen tai sanoa hänelle jotakin pirteään
tapaansa, niin Anna oli heti tullut iloiseksi jälleen.
Oli vielä muuan seikka, joka teki Annan onnelliseksi. Lucia-täti oli
ollut niin erikoisen herttainen häntä kohtaan, ja nyt syksyllä Anna
tunsi ikäänkuin suhde olisi kehittymässä todelliseksi ystävyydeksi.
Hän tunsi suloista kaihoa saada uskoa salaisuutensa Lucia-tädille,
mutta ujous ehkäisi häntä. Sitäpaitsi hän tuskin vielä oli tunnustanut
itselleenkään sitä, mikä hänellä oli uskottavana.
Anna ja Gerda olivat keväällä lopettaneet koulukurssin ja opiskelivat
nyt vain kieliä ja musiikkia Lucian johdolla.
Anna nautti erikoisesti musiikkitunneista, sillä silloin hän oli yksin
Lucia-tädin kanssa pianonurkkauksessa Borgin suuressa salissa. Puoli
tuntia hän soitti, toinen puoli omistettiin laululle.
-- Sinun makusi on muuttunut viime aikoina. Ennen halusit laulaa
vain hengellisiä lauluja, sanoi Lucia eräänä päivänä, kun Anna oli
harjoitellut iloista kevätlaulua.
-- On yksipuolista laulaa vain yhtä lajia, vastasi Anna näyttäen
ikäänkuin haluavan lisätä jotakin, mutta ei uskaltanut tuoda sitä
kuitenkaan esille.
-- Mitenkä olet tullut siitä selville? kysyi Lucia auttaakseen häntä
eteenpäin.
-- Allan on sanonut. Hän pitää iloisista lauluista.
Lucia oli tuokion vaiti.
-- Laulatko hänelle joskus?
-- En, en juuri, vastasi Anna ujoillen, mutta täynnä halua sanoa
enemmän.
-- Et juuri? toisti Lucia kysyvästi ja hymyili hänelle.
-- Niin, tarkoitan... kun leikimme tanssileikkejä toisinaan... me
kaikki... tahtoi hän mieluimmin minut, sanoi hän, senvuoksi että hän
mielellään kuuli minun ääntäni.
Hyväilevin liikkein oli Anna tämän luottamuksen ilmaisun alussa
langennut polvilleen ja painautunut lähelle Luciaa, joka heti oli
kietonut käsivartensa hänen ympärilleen myötämielisen sydämellisesti.
-- Kerran hän sanoi, jatkoi Anna, että siinä hänellä oli ainoa
mahdollinen tilaisuus saada kuulla minun laulavan muitakin lauluja kuin
virsiä.
-- Milloin sitten lauloit hänelle virsiä? kysyi Lucia silittäen
keveästi nuoren tytön punastuvaa poskea.
Anna piti silmät alasluotuina, mutta vapisi ihastuksesta, kun sai puhua
siitä, mikä täytti hänen sydämensä autuudella.
-- Kirkossa. Hän sanoi aina veisattaessa kuuntelevansa minun ääntäni.
Anna vaikeni epäröiden, mutta sitten tuli vielä hiljaisemmalla äänellä:
-- Hän sanoi menevänsäkin senvuoksi kirkkoon.
-- Kas sitä!
Anna katsoi ylös silmissä liikuttavaa vakavuutta.
-- Täti ymmärtää, että kun minun ääneni voi vetää hänet _sinne_, niin
tahdon tietysti tehdä kaikkeni, että... että hän pitäisi siitä niin
paljon kuin mahdollista. Senvuoksi tahdon laulaa iloisiakin lauluja ja
kansanlauluja ja sellaista, mistä hän pitää.
Hän puhui hiljaa, ja puna liekehti hänen poskillaan. Hän oli liikutettu
ja onnellinen saadessaan kertoa tämän.
Lucia ymmärsi, että koko tuo pieni, lämmin, viaton sydän oli kiintynyt
Allaniin, mutta ei vielä itse ollut tietoinen muista pyyteistä kuin
siitä, että saisi tehdä hänelle hyvää ja vetää häntä Jumalan luo.
-- Tietääkö täti, miksi hän sanoo minua? kysyi Anna kätkien päänsä
Lucian olkaa vasten.
-- En?
-- Hän sanoo minua Valkoliljaksi. Täti ymmärtää, että _en ole_
ensinkään sellainen enkä ollenkaan luule hänen pitävän minua
sellaisena. Mutta se osoittaa vain, minkälaisen hän tahtoisi minun
olevan. Ymmärtääkö täti?
-- Ymmärrän kyllä, Valkolilja!
Anna katsoi ylös, kietoi molemmat käsivartensa Lucian kaulan ympäri ja
suuteli häntä.
-- Niin, tätikin saa sanoa minua siksi. Te molemmat, joista pidän niin
äärettömän paljon! Kun te tahdotte, että minä olisin sellainen, niin se
on auttava minua.
Vaikka Lucia ei osoittanut olevansa eikä tahtonut olla huolestunut,
tunsi hän kuitenkin olevansa sellainen. Hänen kävi sääli tuota
luottavaista, antautuvaa pikku olentoa, joka empimättä antoi koko
sydämensä vakavasti sellaiselle, joka ehkä antoi omansa vain leikillä!
Sillä Lucia ei ollut ensinkään varma Allanista. Mutta mitäpä hän
voi, tehdä? Eihän hän hennonut varoittaa Annaa ja siten kylvää
epäluuloa tuohon luottavaan mieleen. Eikä sellainen varoitus mitään
merkitsisikään. Hän ei voinut tehdä tyhjäksi sitä, mikä jo oli
tapahtunut.
Annan neitseellinen sydän oli paratiisi, joka kukki Allanille. Jos
tämä oli sen arvoinen, niin hän huomaisi sen ja panisi sille arvon, se
voittaisi hänet ja hän tulisi sen onnelliseksi omistajaksi. Ellei hän
ollut sen arvoinen -- niin hän itse hävittäköön liljatarhansa.
Valkolilja! Oli hyvän merkki, että Allan oli löytänyt sattuvan
nimityksen pikku ystävälleen, sillä sehän osoitti, että hän käsitti
Annan oikein. Mutta toinen seikka oli, pyysikö hän liljan puhtautta.
Vaistomainen tunne sanoi Lucialle, että hän pian kyllääntyisi siihen,
jos hän tulisi jokapäiväiseen ja alinomaiseen kosketukseen sen kanssa.
Tämä tunne pidätti häntä antamasta yllykettä rakkaudelle, jota hän
katsoi niin lämpimin ja surumielisin osanotoin.
Sentähden hän ei varoittanut eikä kehoittanut vaan ainoastaan otti
vastaan luottamuksen, joka hänelle annettiin ja kätki sen ystävyytensä
lämpöön. Sillä Anna kävi hänelle näinä syyskuukausina sydämellisen
rakkaaksi herättäen hänessä jonkinlaisen kunnioituksen ohella
suojelevan hellyyden tunteen. Vaikka hän ei enää puhutellut Annaa
Allanin antamalla nimellä, ajatteli hän aina häntä Valkoliljana.
27.
-- Mitä aiotte tehdä Unolle?
-- Mitäkö aion tehdä hänelle?
Lucia katsoi hämmästyneenä Allan Bentickiin ja ihmetteli tuota hänen
eloisissa kasvoissaan asuvaa jäykkää piirrettä.
-- Niin?
Lucia nosti hieman leukaansa ikäänkuin olisi ajatellut, että Allan
sekaantuu siihen, mikä häneen ei kuulu. Mutta hän ei tahtonut pidättyä
vastaamasta, koska hänellä ei ollut mitään sellaista syytä, jota Allan
näytti epäilevän.
-- Tahdon tehdä hänestä hyvän miehen. Sellaisen, jollaiseksi hän voi
tulla, jos hän tahtoo.
-- Ja mitä annatte hänelle palkaksi, kun hän tulee sellaiseksi?
-- Onhan siinä kai jo palkkaa, että hän on sellainen.
-- Luuletteko hänen ajattelevan niin?
Lucia oli vaiti ja suutuksissaan. He luistelivat vierekkäin Lågarnin
sileää jäätä pitkin. Talvinen päivä oli kylmän harmaa ja pilvinen, ja
näytti ikäänkuin lunta olisi tulossa, mutta vielä ei hiutalettakaan
pudonnut.
Osa muutakin nuorisoa oli jäällä. Allanin oli äsken onnistunut anastaa
Lucia Unolta, joka lohduttelihe parhaillaan Brita Sanderin ja Lisa
Jenningsin välillä.
He olivat, luistelleet rinnan pitämättä toisiaan kädestä, mutta
yht'äkkiä Allan pyörähti niin, että hän tuli Lucian eteen, ja tarttuen
tämän molempiin käsiin hän luisteli takaperin vetäen Luciaa muassaan.
Lucia ei pitänyt oikein tästä järjestelystä, sillä hän aavisti Allanin
menetelleen näin voidakseen nähdä häntä kasvoihin. Allanissa oli
jotakin, joka saattoi Lucian levottomaksi. Hän ei pitänyt siitä, että
Allan, tuo leikkisä ja huoleton Allan, nykyään aina muuttui jollakin
tavalla vakavaksi jouduttuaan kahden kesken hänen kanssaan.
-- Aiotteko mennä naimisiin Unon kanssa? kysyi hän yht'äkkiä.
Lucia katsoi ylös, hämillään tästä häikäilemättömyydestä.
-- En, sanoi hän tyynesti.
-- Tietääkö hän sen?
-- Hän ei koskaan ole ollut niin häikäilemätön ja tyhmä, että olisi
ajatellut jotakin sellaista, vastasi Lucia edelleen tyynesti, mutta
terävästi.
-- Minkätähden se olisi niin häikäilemätöntä ja tyhmää? kysyi Allan
antamatta nolata itseään.
-- Olenhan minä ensiksikin kymmenen vuotta vanhempi.
-- Ja toiseksi? kysyi Allan.
-- Ei mikään sellainen tunne tule kysymykseenkään meidän välillämme,
vastasi Lucia närkästyneenä.
Allan nauroi tuota pientä hurmaavaa ja ilmehikästä naurua, joka oli
hänelle ominaista.
-- Luuletteko te olevanne liian vanha sellaista tuntemaan?
-- Kerrassaan.
-- Kun te voitte herättää sellaisia tunteita, osaatte kyllä tunteakin.
Lucia oli ollut niin hämmästynyt Allanin rohkeudesta, ettei hän
tullut ehkäisseeksi häntä, mutta nyt Allan meni liian pitkälle, hänen
täytyi estää häntä menemästä pitemmälle, ja hänen täytyi tehdä se
ei vain tilapäisesti, vaan ainiaaksi. Hän ymmärsi, että Allan oli
mustasukkainen Unolle hänen tähtensä ja sehän merkitsi, että hän tunsi
häntä -- Luciaa -- kohtaan enemmän kuin hän voi sallia. Ajatus Annan
viattomasta luottamuksesta poltti häntä. Hän tahtoi viimeiseen asti
taistella tuon pienen alttiin olennon asian puolesta ilmaisematta
hänen salaisuuttaan. Mutta kuinka hän saattaisi tehdä sen? Ensi askel
oli työntää Allan pois luotaan, niin että tämä ymmärsi turhaksi
ajatellakaan häntä muuna kuin ystävänä muiden ystävien joukossa. Hän
käsitti, että tässä onnistuakseen hänen täytyi puhua Allanin kanssa
siitä, mitä mieluimmin olisi ajattelematta.
-- Luistelkaamme vierekkäin mieluummin kuin näin vastakkain, sanoi
hän. Tahdon puhua vakavasti teidän kanssanne, ja on liian häiritsevää
pitää silmällä, että te ette joutuisi johonkin railoon tai keikahtaisi
nurin. Päästämättä Lucian käsiä pyörähti Allan heti ympäri niin, että
he luistelivat vierekkäin käsivarret ristikkäin.
-- No, läksyttäkää nyt minua! sanoi Allan.
-- En minä juuri sitä aio tehdä, sanoi Lucia äänessään sellaista
lempeää vakavuutta, joka ei ollut hänelle tavallista, ja siksi Allanin
sydän alkoi sykkiä nopeammin odotuksesta.
-- Muistatteko, että kerran kesällä varoitin teitä käyttämästä väärin
eräänlaista valtaa, joka teissä on?
-- Sen muistan varsin hyvin.
-- Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän
omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko
elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa.
Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen
tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista
kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.
Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän
jatkoi tyynemmällä äänellä.
-- Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen,
että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut -- ja
ehkä on jonkun verran vieläkin -- miehiin. Tahdon, että näkisitte
varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne
asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa.
Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli.
Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään
ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten,
odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen
putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet.
-- Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja
huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani.
Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että
joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan
huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta
en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli
yksi...
Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin
mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän
oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin
tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen
maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi,
melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan.
-- Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en
ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva
ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä
parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi.
Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani
kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut
sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen
luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut
tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut
häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt
tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on
minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin
kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi
voinut tulla -- ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran
kohtalon?
Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei
ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys.
He olivat tulleet lahden pohjaan ja kääntyivät nyt luistellakseen
hitaasti takaisin hiljaisen yhä yltyvän lumisateen keskellä.
-- Oletteko varma siitä, että se ei vielä voi kääntyä hyvin päin? kysyi
Allan kunnioittavan tuttavallisella äänellä.
-- Aivan varma, vastasi Lucia toivottomasti hymyillen.
-- Mutta ettekö voi sitten päästä siitä? kysyi Allan.
-- En koskaan.
Siinä vastauksessa ei ollut mitään sairaalloista surunpysyttämistahtoa;
hän sanoi vain tosiasian.
-- Ei voi päästä siitä, miksi on _tullut_, lisäsi hän.
-- Elääkö hän? kysyi Allan hiljaisella äänellä.
-- Elää.
-- Tapaatteko häntä koskaan?
-- Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi,
mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta
elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari
minun esimerkistäni!
-- Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän?
-- Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa
teitä koko viattomalla sielullaan, niin... älkää tallatko sellaista
helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa!
Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin
sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet
valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo
helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä
älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton.
-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän.
Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman
vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi,
mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan
hypyn.
-- Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää
muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen
arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta
älkää vain leikkikö sillä... kadottaaksenne sen... lokaan.
Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina
ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta
lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä
vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut
helmensä.
28.
Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut
isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän
edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa
hän ei ollut ryöstänyt sitä.
Katseellaan, ilman sanoja, hän pyysi Luciaa istumaan siihen, mutta
olematta ymmärtävillään häntä tämä istuutui Britan kanssa Unon rekeen.
-- Sinä tulet kai Liisan ja minun kanssani, Anna? sanoi Erik tarttuen
ystävällisesti sisartaan käsivarteen.
Mutta Anna ei sanonut mitään ja näytti epäröivän. Allan seisoi aivan
heidän edessään järjestellen hevosensa valjaita. Erik huomasi, että
Annan katse viipyi Allanissa, ja hänen voimakkaan suunsa ympärille tuli
närkästynyt ilme.
-- Miksi et tahdo? Oletko lupautunut jo?
-- En, sanoi Anna viivytellen.
Samassa Allan kääntyi, näki samalla hetkellä suuttumuksen Erikin
kasvoilla ja kainon kaipauksen, joka Annan katseessa kohtasi hänen
katsettaan. Hänen omaan katseeseensa tuli jotakin uhmaavaa. Lucia olisi
voinut tulla hänen kanssaan, silloin hän ei olisi tehnyt sitä, mitä nyt
teki, ajatteli hän.
-- Tahdotko tulla minun kanssani, Anna? kysyi hän.
Oli liikuttavaa nähdä, miten äkillisesti ja peittelemättä Annan kasvot
kirkastuivat. Allan ja Erik näkivät sen kumpikin ja ymmärsivät paremmin
kuin Anna itse, mitä se merkitsi. Seuraavana sekuntina heidän katseensa
yhtyivät. Erikin katseessa oli uhkaa, mutta Allanilla oli käsittämätön
ilmeensä.
Erikin täytyi niellä suuttumuksensa ja antaa Allanin kietoa Annan
tohtorin turkkeihin ja viedä hänet pois keveässä reessään. Mutta hän
lupasi itselleen, ettei enää ääneti katselisi tuota julmaa leikkiä --
jos se oli leikkiä.
Hän päätti puhua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta oli
aivan kuin tämä olisi aavistanut sitä ja karttanut ystäväänsä ja
kiistaveikkoansa, jottei tämä saisi tuota tilaisuutta.
Vihdoin he sattumalta osuivat yhteen.
Erik ei muulloin tavallisesti tarttunut noin suoraan aikomaansa asiaan,
mutta nyt hänestä näytti, että hänen täytyi siepata sekä tilaisuus että
Allan.
-- Kuules, kiellän sinua leikkimästä sisareni kanssa. Hän on liian hyvä
siihen.
Allan kohautti olkapäitään, mitä liikettä Erik inhosi, jonkavuoksi hän
tarttui raudankovine nyrkkeineen Allanin toiseen olkapäähän.
-- Sinä lopetat leikin, ymmärrätkö?
-- Vai niin. Teenkö niin? Erik pudisti häntä. Nopeasti riuhtaisten
Allan vapautui.
-- Mitä pahaa olen tehnyt hänelle? Näethän itse, miten iloinen hän on
minun seurassani.
-- Sehän se juuri minua raivostuttaa. Sinä leikit vain, mutta hän...
ottaa kaikki vakavalta kannalta. Ellet sinä tarkoita totta, niin
lopeta leikki mitä pikemmin sen parempi. Hän on liian hyvä sinun
leikkikaluksesi. En ole torunut sinua sinun entisistä kepposistasi,
mutta... minun sisareni saat jättää rauhaan!
Allanin silmissä välähti; näytti ikäänkuin hän olisi aikonut vastata,
mutta sitten hän muutti mieltä ja oli vaiti.
-- Vetoon kunniantuntoosi, että joko teet leikistä totta tai vetäydyt
pois.
Allan oli ääneti, mutta näytti saaneen jonkin päähänpiston.
-- Kuuletko mitä sanon?
-- En ole tullut kuuroksi.
-- Tahdotko tehdä jommankumman? Allan hymyili arvoituksellisesti.
-- Ehkäpä löydän keinon tehdä kumpaakin, sanoi hän.
Erik, joka luuli hänen laskevan leikkiä, tarttui uudelleen hänen
olkapäähänsä. Mutta Allan vapautui.
-- Älä koeta tapella minun kanssani. Tiedät, että olen notkeampi kuin
sinä. Sitäpaitsi tappelu on raaka ja tehoton todiste. Rauhoittaakseni
sinua, saanen kai tunnustaa että katson sinun olevan oikeassa siinä,
mitä olet sanonut. Ihmettelen vain, mitä Anna pitäisi siitä, että olet
sanonut sen.
-- Sitä hän ei saa koskaan tietää, sanoi Erik nopeasti. Mutta puhun
hänenkin kanssaan ja herätän hänessä epäluottamusta sinuun.
-- Tee niin! sanoi Allan vähintäkään levottomana uhkauksesta, pikemmin
päinvastoin. Olisi kyllä parasta, jos hän ei uskoisi minuun.
Tuon viimeisen hän sanoi enemmän niinkuin itselleen, ja hänen silmiinsä
tuli miettivän vakava ilme, joka lauhdutti Erikiä.
-- Kaikista parasta olisi, jos voisit pitää hänestä, sanoi hän
ikäänkuin se mahdollisuus ei ennen olisi johtunut hänen mieleensä.
Allan kohotti hieman kulmiaan.
-- Olisiko sinun mielestäsi niin mahdotonta pitää hänestä? kysyi hän
teeskennellyn ihmettelevästi.
-- Tiedäthän hyvin, etten niin ajattele. Sinuahan epäilen. Luulen...
ettei sinulla ole mitään sydäntä.
Allan nauroi.
-- Silloinpa olisin tosiaan harvinaisuus, jota lääkäriseuran
kannattaisi selitellä ympäri maailmaa.
29.
Joululomalla, jolloin aamiainen Borgissa syötiin myöhemmin kuin
lukukausien aikana, meni Lucia, joka ei koskaan aamuisin nukkunut
pitkään, tavallisesti ennen aamiaista kävelylle.
Lumisena aamuna päivää ennen joululoman päättymistä käveli hän
reippaasti pitkin maantietä Lågarnin jäätyneen järven sivulla.
Yht'äkkiä muuan olento nousi pystyyn lumen seasta aivan hänen edessään.
Se oli Allan Bentick, valkeana kuin lumiukko ja kädet syvällä takin
taskuissa. Hän otti lakin päästään tervehtiäkseen ja pudisti sitä niin,
että Lucian jalkoihin tuli pieni ylimääräinen lumisade.
-- Jaha, että minun piti todellakin tavata teidät kahden kesken, sanoi
hän. Silloinhan on selvää, että minun on puhuttava siitä teille.
-- Mistä?
-- Jostakin, jonka toivon saattavan teidät... teidät ajattelemaan
minusta hiukan vähemmän pahaa.
-- En ole koskaan ajatellut teistä pahaa.
-- Olette syyttänyt minua siitä, etten koskaan tarkoita totta.
-- Oletteko sitten nyt tehnyt jotakin toden teolla?
-- Olen. Kosin eilen Anna Sanderia.
Lucia hätkähti yllätyksestä.
-- Minkätähden teitte sen? kysäisi hän.
Allan veti suutaan ja pidätti Lucian katseen katseellaan.
-- Niin, minkätähden ylipäänsä kositaan? Lucia ei pitänyt hänen
tavastaan, se ahdisti häntä, ja hänellä oli kiusallinen tunne siitä,
että oli tapahtunut erehdys.
-- Mitä hän vastasi?
-- Ei yhtään mitään. Sillä en kysynyt häneltä. Menin setä Sanderin luo.
Allan seisoi jäykkänä ja suorana Lucian edessä, ikäänkuin olisi tehnyt
selkoa kuningattarelleen. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä tekivät Luciaan
sen vaikutuksen, että hän kaikella, mitä hän oli tehnyt, oikeastaan oli
tarkoittanut häntä eikä Annaa.
-- Mitä Sander vastasi?
-- Että Anna on vielä liian nuori ajatellakseen sellaista. Että saan
mennä ja mahdollisesti tulla takaisin tultuani valmiiksi, jos silloin
tunnen samaa kuin nyt. Hän vetosi kunniaani, etten sitä ennen sanoisi
sanaakaan Annalle rak... rakkaudestani.
Melkein huomaamaton ivan sävy tuli hänen ääneensä viime sanaa
lausuessaan.
Lucia näki yht'äkkiä hänen lävitseen.
-- Ymmärrän miksi menitte kirkkoherran ettekä Annan luo! virkkoi hän,
ja hänen katseensa iski kuin salama Allanin katseeseen, ja leuka kohosi
tuolla verrattoman ylpeällä, suuttumusta ilmaisevalla liikkeellä, joka
Allanista oli niin hurmaava. Hän oli vaiti.
-- Te ette tahtonut myönteistä vastausta. Allan ei puolustautunut
syytöstä vastaan eikä vahvistanutkaan sitä. Hän vain seisoi siinä ja
sieti toisen suuttumuksen näköjään välinpitämättömänä.
Lucia kävi vakavaksi. Suuttumus väistyi murheen tähden.
-- Minkätähden teitte niin?
-- Toivoin teidän tulevan tyytyväiseksi minuun. Tehän tahdoitte minun
vakaantuvan ja tulevan uskolliseksi.
-- En minä tahtonut teidän tekevän sitä ilman että teidän sydämenne
olisi mukana!
Allan hymähti hänen tuskaiselle mielipahalleen.
-- Naisella on sydän -- miehellä kunnia, sanoi hän.
-- Sen vuoksi naisella on _kärsimys_, lisäsi Lucia. Hän kääntyi alkaen
kävellä takaisinpäin. Allan seurasi.
-- Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Lucia.
-- Totella setä Sanderia. En sanoa mitään Annalle, en edes tavata
häntä, ennenkuin olen valmis.
-- Ja sitten?
-- Sen saan sitte nähdä.
Yht'äkkiä Lucia seisahtui ja katsoi Allaniin.
-- Luvatkaa minulle, ettette uudista kosintaanne, ellei sydämenne voi
olla siinä mukana! Luvatkaa minulle!
-- En lupaa mitään, lupasi Allan hymyilevän taipumattomana.
-- Ettekö sitten ymmärrä, että tuo pieni tunteellinen olento tulee
suremaan itsensä kuoliaaksi, jos hän huomaa joutuneensa naimisiin
olematta rakastettu.
-- Oo, elämä on kyllä sitkeämpi.
Lucia katsoi häneen neuvotonna. Ei hän olisi koskaan uskonut, että
Allanin rakastettavan pinnan alle piiloutui tällaista taipumatonta
kovuutta.
-- Onko aivan mahdotonta saada teitä lupaamaan? kysyi Lucia
vaikuttavasti.
-- Kuinka saattaisin antaa lupauksen, joka sotii sitä vastaan, mihin
toisella taholla olen sitoutunut ja pannut kunniani pantiksi?
-- Te ette ole sitoutunut mihinkään, vakuutti Lucia innokkaasti. Hänen
isänsä ei vaadi teitä tulemaan takaisin, hän vain sallii sen, jos
silloin ajattelette, kuten nyt.
-- Kuten luultavasti tulen tekemään.
Sehän oli totta, hän ei rakastanut nyt eikä hänen tarvinnut senvuoksi
tehdä sitä silloinkaan tullakseen jälleen. Toivottomin liikkein kääntyi
Lucia Allanista ja rupesi kävelemään edelleen.
He tulivat Borgiin menevän tien haaraan.
-- Mitä te tahdotte tällä voittaa? kysyi Lucia yht'äkkiä.
Hän oli kulkenut tätä miettien keksimättä mitään todennäköistä arvelua.
Allan naurahti. Se kuului surumieliseltä.
-- Mistäpä sen tietäisin? vastasi hän äänessään hieman herkkä sävy.
Ehkä omantunnon rauhaa... itsekunnioitusta... ehkä myöskin... teidän
hyväksymisenne.
Lucia pudisti surullisesti päätään ikäänkuin vastineeksi viimeisen
sanan kysyvään sävyyn.
-- Minun hyväksymiseni saatte tässä asiassa _vain_ jos teidän sydämenne
voi olla mukana -- muutoin ette, sanoi hän painavasti.
Allan kumarsi ääneti.
-- Ettehän sano mitään hänelle... Valkoliljalle... tästä?
-- En tietysti.
-- Hän ehkä unohtaa pian... mitä on ollut... jos hän nyt koskaan
on mitään huomannutkaan. Uskokaa minua, en ole koskaan _tahtonut_
samentaa hänen liljanvalkeuttaan... tai häiritä hänen rauhaansa. Olen
pahoillani, jos sitä olen tehnyt. Mutta jos olen sen tehnyt, niin
näettehän nyt joka tapauksessa, että olen valmis antamaan hänelle,
elämäni vastineeksi. Mitä voin tehdä enemmän?
Taasen Luciaan teki sen vaikutuksen, että Allan olisi tehnyt tämän
kaiken vain ansaitakseen hänen kunnioituksensa, hyväksymisensä. Ja
hänen sydäntään kirveli.
30.
Seuraavana keväänä Erik suoritti tutkinnon, mutta papiksi vihkimisestä
ei tullut mitään, sillä hänen isänsä toivo siitä, että hän sitä ennen
olisi tullut uskoon, raukesi tyhjiin. Erik tuli kotiin päättäen nyt
vaihtaa alaa ja opetella maanviljelystä, ja hänen isänsä ei voinut enää
asettua sitä vastaan.
Kun Erikin päätös tuli tunnetuksi, herätti se suurta hämmästystä.
Pahoiteltiin, sääliteltiin hänen isäänsä, ihmeteltiin ja arvailtiin
eikä voitu käsittää tuota kummallista poikaa.
Mutta Bergshamran tehtaanisäntä Jennings oli käytännöllinen mies
ja kiiruhti varaamaan itselleen Erikin, sillä hän ajatteli, että
työhön, johon on niin erikoinen taipumus, että senvuoksi voi uhrata
niin paljon, täytyy myöskin olla harvinaisen kyvykäs. Bergshamran
rautatehdasalueeseen kuului maanviljelystäkin, ja Jennings tarjosi nyt
Erikille tilaisuuden suorittaa siellä maanviljelysoppilaana arvoasteet
siinä tarkoituksessa, että niin pian kuin Erik olisi saanut tarpeeksi
taitavuutta, hän voisi vuokrata jonkun tehtaalle kuuluvan tilan. Erik
oli hyvin kiitollinen ja muutti pian kotiintulonsa jälkeen Bergshamraan
alkaakseen elämänsä päiväläisenä.
Hän tunsi itsensä uudessa työssään vapaaksi ja irti päässeeksi,
huolimatta sen ankaruudesta. Hänen ihonsa tuli ruskeaksi ja terveeksi,
hänen jäntereensä kovettuivat, rinta laajeni. Synkkä katse kirkastui,
ja katkerat juonteet, jotka mietiskely oli piirrellyt hänen
kasvoihinsa, tasoittuivat.
-- Sinä näytät toiselta ihmiseltä, sanoi Anna, kun hän muutamia
viikkoja Erikin Bergshamraan muuton jälkeen tuli hänen luokseen eräänä
aamupäivänä.
-- Niinhän minä olenkin, sanoi Erik, työnsi lapion voimakkaasti maahan
ja nousi ylös ojasta, jota hän oli kaivamassa.
Anna oli nimittäin etsinyt hänet kedolta, missä hän työskenteli.
-- Onko sinulla aikaa istua hetkinen? Minulla on kahvia tässä
termoksessa ja vastapaistettua leipää.
-- Ihanaa! Olen aina nälissäni tätä nykyä. Aikaa voin ottaa itselleni
hetkisen. Teen työtä urakalla ja työskentelen sitten kaksin verroin.
He istuutuivat mäntyjen alle puolukkaa kasvavalle mäelle hehkeän
valkoisten kukkien väliin, ja Anna purki esiin herkkujaan.
Erik oli hänen ylin harrastuksensa esine tänä kesänä ja melkeinpä
ainoakin, sillä Anna oli hyvin yksin. Brita oli talvella kunnostautunut
ja saanut vaikutusvaltaisia ystäviä ja muuan näistä, päästötutkinnon
suorittanut naisvoimistelun johtaja, oli ottanut hänet apulaisekseen
kylpylaitokselle. Irene ja Gerda olivat kaksi kuukautta kestävällä
Sweitsin-matkalla, ja Lucia-täti oli heidän kanssaan. Ei Uno eikä Allan
ollut kotona, niin että nuo muulloin niin eloisat naapurit olivat
vailla nuorisoa.
-- Tuntuuko sinusta, että nyt olet tullut oikealle tielle? kysyi Anna,
istuessaan ja nauttiessaan siitä, miten hyvin hänen lämpöispullansa ja
kahvi maistuivat Erikille.
-- Minusta ei ainoastaan tunnu siltä, että olen oikealla tiellä, vaan
minä tiedän sen.
Hän katsoi yli kedon.
-- Jumala on täällä avoimen taivaan alla lähempänä kuin
opiskelukammiossa, voin sanoa sinulle. Siellä kaikki helposti tulee
sekavaksi. Täällä kaikki on yksinkertaista ja suurta ja alkuperäistä.
-- Voitko uskoa häneen nyt... ja rakastaa häntä? kysyi Anna ilolla,
jota tuskin uskalsi tuoda esille.
-- Silloin kun minun uskolleni asetettiin liian suuria vaatimuksia
petti se minut niin, että luulin sen kuolleeksi. Mutta nyt kun sitä ei
tarvita muuta kuin jokapäiväisiä velvollisuuksiani varten, herää se
henkiin. En tarvitse opettaa muita, näes. Ja se on sellainen huojennus,
etten osaa sitä kuvata.
He istuivat noin puoli tuntia jutellen.
-- Ei, nyt en kai enää saa häiritä sinua, sanoi Anna järjestellen
koppaansa.
Mutta hän ei pitänyt kiirettä, oli ikäänkuin olisi vielä ollut jotakin,
jota hän ei saattanut tuoda esiin.
-- Eikö sinulla ole minulle enää mitään kertomista? kysyi hän ikäänkuin
sivumennen.
-- Enpä tiedä, mitä olisi. Täällä ei tapahdu juuri mitään, ja sehän
muutoin onkin parasta. Työteliästä yksitoikkoisuutta, ja se sopii minun
luonteelleni.
Anna nousi ylös, mutta ei lähtenyt heti.
-- Etkö ole saanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista? kysyi hän
näennäisen välinpitämättömästi.
-- Sitäpä minä voin paremmin kysyä sinulta. Etkö ole kuullut mitään
Britasta tai Sweitsistä?
-- Brita kirjoittaa harvoin, hänellä on niin paljon työtä, ja viimeksi
Sweitsistä tulleen kirjeeni olet kuullut. Eikö Uno... tai... Allan
kirjoita?
Vihdoinkin se oli sanottu, mitä oli ollut niin vaikea saada sanotuksi.
Hän luuli sen tulleen huomaamatta ja sattumalta, mutta hän oli huono
näyttelijätär.
-- Uno kirjoittaa harvoin, ja Allan vain postikortin silloin tällöin.
-- Eikö hän tule pian kotiin?
Hän ei huomannut sanoneensa vain "hän" selittämättä, kumpaako oli
tarkoittanut. Mutta Erik ymmärsi kuitenkin.
-- Sitä en usko, vastasi hän välinpitämättömästi. Hänellä on hauskaa
siellä, missä hän on.
-- Missä hän on?
-- Lysekilissä. Ainakin hän oli siellä edellisellä viikolla. Hänen
viipymisensä kullakin paikalla riippuu siitä, miten sitkeä hänen
tilapäinen mielitiettynsä on pitämään häntä.
-- Kirjoittaako hän jostakin "mielitietystä"?
-- Ei, mutta yksi tai useampia sellaisia on hänellä aina siellä, missä
hän on.
-- Sinä olet ilkeä, kun puhut noin Allanista!
-- Onko se niin ilkeää? Tokkohan siinä oikeastaan niin pahaa on, jos
hakkailee. Se on muutamilla veressä.
Erik tiesi jokaisen sanan loukkaavan hänen pientä herkkää sisartaan,
mutta hänen mielestään se kuitenkin oli hänen parhaakseen. Hän ei
katsonut häneen ja puhui välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin asia ei
olisi koskenut heitä kumpaakaan.
Anna oli kiusaantunut ja liikutettu, mutta hillitsi itsensä, jottei
Erik huomaisi sitä.
-- Ei, nyt minun pitää todella lähteä, sanoi hän äkillisen
tarmokkaasti. Minulla ei oikeastaan ole aikaa tulla näin sinun
luoksesi, mutta se on niin houkuttelevaa.
He nyökkäsivät hyvästiksi, ja Erik ryhtyi jälleen työhönsä miettivin
ilmein, mikä kuitenkin kaivaessa pian tasoittui. Oli niin tyydyttävää
heittää maata lapiollinen toisensa jälkeen ja saada oja oikein syväksi
ja sileäksi, niin että hän unohti kaiken muun.
81.
Anna kulki reipasta vauhtia kotiinpäin. Oli olemassa suorempi tie kuin
mitä hän kulki, mutta pitempi vei tohtorin talon ohi, ja sen hän nyt
halusi nähdä, vaikka se tällä kertaa oli niin tyhjä.
Kun rakennus tuli näkyviin, hiljensi hän kulkuaan. Talo näytti
suljetulta ja hyljätyltä. Ei ketään ihmistä näkynyt. Anna toivoi, että
hänellä olisi ollut jotakin asiaa sinne sisälle, mutta hänellä ei
ollut mitään, ja mennä sisälle vain tervehtiäkseen hän ei uskaltanut,
vaikka hän tiesi olevansa tuon sisällä olevan mörököllin kanssa hyvissä
kirjoissa.
Hän kulki vitkastellen ohi. Yht'äkkiä tuli muuan kissa sipsutellen
jostakin, hipoi itseään Annaa vasten ja naukui ikäänkuin jotakin
tahtoen.
-- Se pyrkii ehkä sisään, ajatteli Anna ja iloisena tuosta aiheesta hän
meni rakennusta kohti.
Kissa ihastui, juoksi edellä ja hankasi itseään naukuen suljettua ovea
vasten. Anna avasi sen ja kissa pujahti sisään. Mutta se ei päässyt
muuta kuin eteiseen, sen vastassa oli vielä yksi suljettu ovi, josta
se ilmeisesti myöskin halusi sisälle. Se oli tohtorin työhuoneen ovi.
Anna epäröi. Mutta sitten hän muisti, miten ihastunut setä Bentick
oli kissaansa. Väitettiinhän sen olevan ainoa olento, josta hän piti.
Setä antaisi kyllä anteeksi, että hän häiritsi häntä, kun se tapahtui
suosikin tähden. Hän avasi senkin oven, ja kissa hyppäsi sisään.
-- Halloo, Mirri, sinäkö siellä olet?... Mutta miten ihmeessä osasit
avata oven?
Anna kuuli hyväilevän sävyn tuossa tylyssä äänessä. Hän ei koskaan
ennen ollut kuullut sitä, ja se oli ilmeisesti tarkoitettukin vain
kissan korville, sillä äänessä oli, hänen toista kysymystä tehdessään,
melkoinen ero.
-- Minä se olin, setä Bentick. Satuin kulkemaan tästä ohi, ja Mirri
tuli pyytämään minua päästämään itseään sisään.
Anna seisoi kynnyksellä punastuen ja hymyillen ja hiukan epävarmana,
sillä hän ei voinut tietää, tulisiko hän nolatuksi vai hyvin
vastaanotetuksi.
Tohtori istui pasianssikorttiensa ääressä, ja se oli onneksi Annalle,
sillä siinä toimessa ollessaan tohtori oli tavallisesti hyvätuulinen.
Hän katsoi Annaa silmälasiensa yli ja silitti kissaa, joka seisoi
hänen polvellaan selkäänsä mielihyvästä koukistellen ja isäntänsä
housunlahkeita kynsien.
-- Jaha, vai olet sinä harjoittamassa hyväntekeväisyyttä kissoille --
ja muillekin, näemmä, sanoi tohtori vilkaisten Annan koppaan.
-- Olen ollut Erikin luona viemässä hänelle kahvia ja lämpöispullaa.
-- Eikö hän sitten saa ruokaa Bergshamrassa?
-- Saa kyllä, mutta hyvältä sentään maistuu ylimääräinenkin kahvi.
Muutoin hän on tätä nykyä alinomaa nälkäinen.
-- Onko hänellä sitten vatsalaukun laajennus?
Anna nauroi.
-- Sitä en usko. Se on vain sitä, että hän on onnellinen saatuaan
työtä, jota hän aina on ikävöinyt.
-- Vai niin, onni tuottaa siis ruokahalua? ihmettelen, miten onnen
resepti kirjoitetaan?
Tohtorin harvinaisen tuttavallisuuden kehoittamana Anna oli tullut
sisälle huoneeseen ja seisoi nyt tohtorin vieressä kirjoituspöydän
ääressä.
-- Onnen resepti! toisti hän, mielenkiintoisesti miettien asiaa. Eikö
se ole sitä, että tekee oikein?
Tohtori naurahti ivallisesti.
-- _Se_ käsitys nyt ei ole yleinen!
-- Eihän koskaan voi tulla onnelliseksi tekemällä väärin, arveli Anna.
-- Tiedän kyllä niitä, jotka ovat koettaneet sitä tietä ja näyttäneet
onnistuvan... paremmin kuin muut.
Anna, joka tietysti oli kuullut hänen tarinansa, ihmetteli, ajatteliko
hän vaimoaan ja sitä miestä, joka oli ryöstänyt hänet häneltä. Ja hänen
sydämensä lämpeni osanotosta ja harrastuksesta tuota yksinäistä miestä
kohtaan.
-- Ei se onni, joka saavutetaan vääryydellä, voi olla oikeaa onnea,
sanoi hän.
Tohtori hymyili hänelle tapaisekseen melkein ystävällisesti, vaikka
tietysti hänen ystävällisyyteensä oli sekoittunut ivaa.
-- Saatan ymmärtää, että nuo mietelmät rakentuvat pitkän,
kahdeksantoista vuotta kestäneen ajan rikkaille kokemuksille.
-- Setä nauraa minulle! Mutta olen aivan vakuutettu, että se on niin.
-- On helppoa olla vakuutettu, ennenkuin vielä on mitään kokenut. Kun
on ehtinyt kokea yhtä ja toista, tulee siihen lopputulokseen, että
tunteettomuus ja tylsyys on onnellisinta.
-- Voi, mitä setä puhuu! virkahti Anna, täynnä vastustushalua moisen
elämänfilosofian tähden.
-- Saa nähdä, tuletko sanomaan niin, kun kärsit ja suret.
Annan into laukesi, ja hän kävi hiljaiseksi.
-- Luuleeko setä niin varmaan, että tulen kärsimään ja suremaan?
Tohtori katsoi häneen parin sekunnin ajan terävästi.
-- Jos luotat... mieheen... ja annat hänelle sydämesi, niin...
Toisen kerran tänäpäivänä Annan sieluun pisti.
Tarkoittiko hän Allania? Olivatko nyt kaikki liittoutuneet herättämään
hänessä epäluottamusta siihen, johon hän koko luottavaisella sielullaan
tahtoi uskoa?
-- Selveneekö pasianssi? kysyi hän vilkaisten kortteihin, mutta tiesi
tuskin mitä sanoi, tarttui vain mihin sattui saadakseen puhua jostakin
muusta.
-- En tiedä vielä, se on kesken... kuten kohtalo. Huvittaako se sinua
muuten? Vai kysyimmekö siten vain muuttaaksemme puheenainetta?
Anna punastui kovin, mutta häntä ylläpiti kaino arvokkuus, joka oli
hyvin miellyttävä piirre hänen olennossaan.
-- En tahdo epäillä ketään, vastasi hän hiljaisesti.
Tohtori katsoi häneen melkein liikutettuna.
-- Ihmettelen, mitä tuollainen pikku tyttö on petyttyään tekevä! mutisi
hän itsekseen, ikäänkuin olisi sisässään punninnut sitä kysymystä.
Sinä kriitillisenä hetkenä soi telefooni. Tuli sairaskutsu.
-- Kaisa, sanohan, että valjastaa hevosen! huusi tohtori keittiöön,
pantuaan telefoonitorven pois.
-- Nekin, jotka asuvat niin kaukana, rupeavat nyt sairastelemaan, niin
että täytyy rämisyttää tuntikausia maantiellä! murisi hän.
Annan kummastukseksi hän kävi käsiksi pasianssiin, ikäänkuin olisi
ollut välttämätöntä saada se selviämään, ennenkuin hän saattoi lähteä.
-- Näes, vastasi tohtori Annan äänettömään hämmästykseen, jonka hän
huomasi, olen niin järjestystä rakastava, en saata koskaan jättää
mitään keskeneräistä jälkeeni.
Anna nauroi hieman ja sanoi jäähyväiset. Tohtori ojensi hänelle
kätensä, mitä hän ei ennen ollut vaivautunut tekemään.
-- Laskekaamme kissa sisään, niin usein kuin kuljemme tästä sivu,
saatan hyvin hyvästi sietää teitä kumpaakin, sanoi hän.
Ja Anna ymmärsi, että tämä myönnytys merkitsi jöröjukan lausumaksi
sangen paljon.
32.
Muistolehdossa istui Anna kaatuneella puunrungolla. Oli sunnuntai
ja hän oli tullut tänne heti varhaisen päivällisen jälkeen, ei
pystyttääkseen mitään muistokiveä, vaan saadakseen olla yksin ja
häiritsemättä Jumalan kanssa.
Syksyn sato oli jo aikoja sitten korjattu, ja lehtipuut seisoivat
alastomina, kaikki odotti lunta. Sitä ei ollut vielä tullut, eikä
tänäänkään tuntunut siltä, että sitä pian tulisi, sillä ilma oli
lauhkeaa ja marraskuun aurinko paistoi lämpimästi. Anna istui takki
auki keskellä auringonpaistetta. Hänen ympärillään seisoivat puut
viheriöinä, sillä muistolehdon kivien ympärillä oli vain kuusia.
Anna istui kyynärpäät polvilla ja leuka käsien nojassa katsellen
kuusten latvojen lomitse taivaan sineen. Mutta samalla hän katsoi
sisimpäänsä.
Hän ajatteli muuatta Britan viimeisessä kirjeessä ollutta lausetta:
"... Sinä kirjoitat nykyään niin lyhyesti; en tunne sinua kirjeistäsi.
Mikä sinun on?"
Niin, mikä hänen oli? Mikä oli syynä siihen, että hänestä oli vaikea
kirjoittaa Britalle ja ettei hän osannut kirjoittaa niinkuin ennen?
Ennen hän oli kirjeissään lystikkäästi kuvaillut kaikkea, mitä kotona
ja kotiseudulla tapahtui, ja sellaista Brita niin mielellään halusi
kuulla nyt, kun oli päässyt kotoa pois. Ja hän oli ollut niin huvitettu
kaikesta, mikä koski Britan työtä ja uutta elämää. Mutta tänä syksynä
oli toisin. Myrkyttävä ajatus oli saanut sijaa Annan sielussa.
Minkätähden Brita sai olla poissa ja oppia ja tulla joksikin, mutta
minun pitää olla täällä kotona yksitoikkoisuudessa? Edellisenä talvena
hän ei ollut tuntenut samaa, silloin hän oli ollut niin tyytyväinen
kotona oloon. Mutta nyt oli levottomuus vallannut hänet. Hän ikävöi,
ikävöi niin sanomattomasti.
Irene ja Gerda olivat tulleet kotiin elokuussa, ja heillä oli ollut
niin paljon kertomista matkaltaan. Silloin tuo myrkyttävä ajatus oli
tullut, tietoiseksi Annalle. Häntä oli kiusannut kuulla kerrottavan
kaikesta hupaisesta, mitä heillä oli ollut hänen kulkiessaan
tyhjyydessä täällä kotona.
Tuo ilkeä ajatus tunkeusi kaikkialle. Viime aikoina se oli ollut
mielessä Erikiäkin tavatessa. Tosinhan hän oli vain iloinen nähdessään
miten sopusointuiseksi tämä oli tullut ja miten hyvin hänen työnsä
edistyi. Mutta miksi kaikki muut pääsivät muualle ja saivat katsella
ympärilleen ja saivat oman työnsä, joka huvitti heitä, mutta hän oli
pakotettu pysymään pienissä mitättömissä oloissaan ilman poispääsemisen
mahdollisuuttakaan? Sillä hänellä ei ollut mitään taipumuksia eikä
mitään määrättyä kutsumusta mihinkään erityiseen työhön ja -- vaikkapa
olisi ollutkin -- niin hänellä ei olisi ollut voimaa ajaa tahtoaan
kodin puolelta tehtävän vastustuksen läpi. Äänensähän hänellä kyllä
oli, mutta mitäpä hyötyä sen kehittämisestä oli, kun hän oli aivan
liian ujo esiintyäkseen? Itsensä voittamista kysyttiin häneltä jo
silloinkin, kun hänen piti laulaa jossakin tavallisessa ompeluseurassa
tai lasten juhlassa. Sitäpaitsi häntä tarvittiin niin hyvin kotona, sen
hän käsitti, ja hänen velvollisuudentuntonsa kielsi häntä senvuoksi
näyttämästä kellekään, että hän tarvitsi enemmän kuin kodin.
Mikä tunne se mahtoikaan olla, joka teki hänen sydämensä nurjaksi niitä
kohtaan, jotka saivat sen, mistä hänen piti kieltäytyä?
Niin hän kysyi itseltään siinä istuessaan. Hän ei tahtonut mielellään
ajatella vastausta valmiiksi. Mutta viimein hänen rehellisyytensä
voitti, ja hän tunnusti itselleen ja Jumalalle, että se oli kateutta.
Marraskuun päivä oli hiljainen ja lempeä, lämmin auringonvalo paistoi
häneen ikäänkuin ulkonaisena merkkinä Jumalan rakkauden katseesta.
Sillä kateuttaan hän ei tahtonut pitää, ei sietää, häntä hävetti ja hän
suri sitä ja rukoili Jumalaa poistamaan sen. Itse hän ei voinut sitä.
Hän pelkäsi sen tehneen jo katkeran juuren.
-- Revi pois se, rakas Herra, eläkä välitä, miten kovasti se koskee
minuun! rukoili hän. Tahdon olla sinun, tahdon tulla puhtaaksi.
Hän istui hiljaa katse suunnattuna alempana vuoren rinteellä kasvavien
kuusten latvojen takaiseen taivaanrannan sineen. Hän ei tuntenut
itsessään huomaamansa ja tunnustamansa synnin erottavan itseään
Jumalasta, hän tunsi sen vetävän itseään Jumalan puoleen, ja hän tiesi,
että Jumala otti hänet vastaan, että hän auttaisi häntä unohtamaan
itsensä ja suomaan kaikille muille hyvää.
Mutta oli vielä muutakin, jonka piti tulla Jumalan silmien eteen tänä
hiljaisena, suurena sunnuntaihetkenä. Hän ei voinut monin sanoin
ilmaista sitä. Hän ei ollut selvillä siitä. Se sisälsi niin paljon,
mikä vielä oli eniten vain mahdollisuuksia. Sanomatonta autuutta tai
kirvelevää surua. Jakamatonta alttiutta tai hylättyä rakkautta. Uskoa
tai pettymystä.
Hän ei sanonut mitään tästä kaikesta, ei ajatellut sitä selvästi, mutta
yhdisti sen kaiken yhteen nimeen, jonka hän kuiskasi kasvot käsiin
kätkettyinä ja sydän väristen Jumalan edessä, joka tiesi kaikki ja voi
kaikki.
Allan!
33.
Senjälkeen kun Anna oli tuolla avomielisellä pelonalaisella
juhlallisuudella maininnut Allanin nimen Jumalan edessä, ei hän
maininnut sitä enää ihmisten kuullen. Hän ei enää kysynyt Erikiltä,
oliko tämä saanut kirjeitä, ja jos hän joskus "laskikin kissan sisälle"
setä Bentickin luo -- kuten he kumpikin nimittivät hänen vierailujaan
-- ei heidän keskensä koskaan tullut Allanista puhe.
Ei hän Luciallekaan maininnut häntä. Lucia ihmetteli tuota
äänettömyyttä, joka niin kokonaan poikkesi edellisen talven viattomista
luottavaisista tunnustuksista. Hän tiesi, ettei Allan ollut ollut
kotona kesällä, ja hän pelkäsi, että siitä johtuva pettymys oli
syynä Annan äänettömyyteen. Hän ei uskaltanut toivoa sen merkitsevän
unohdusta, sillä siihen nähden se oli liian täydellistä. Omasta
puolestaan hänkin huolellisesti varoi, Annan kanssa keskustellessaan,
puheen johtamista Allaniin. Tämä sellaisen puheenaineen
molemminpuolinen karttaminen, jota he ennen usein olivat kosketelleet,
teki heidän yhdessä olonsa jonkun verran jäykäksi, vaikka se ei
vähentänytkään kummankaan keskinäisiä tunteita; Lucian tunne Annaa
kohtaan tuli, jos mahdollista, vielä entistä hellemmäksi.
Tuo kaksinkertainen taistelu, jonka Anna oli tuona sunnuntaina
muistolehdossa alkanut kateuttaan ja sydämensä halua vastaan, saattoi
tuntua vähäpätöiseltä, se kun tarkoitti vain hiljentymistä ja
tyytymistä. Mutta se oli kuitenkin niin terävää ja tunki syvälle jos
mikään. Kun se oli rehellistä ja kun sitä käytiin Jumalaan luottaen ja
kokonaan hänen voimallaan, tuli se myöskin menestykselliseksi, etenkin
mitä kateuteen tuli. Se tuli pian juurineen pois revityksi. Brita sai
jälleen iloita sisarensa herttaisista, lystikkäistä kirjeistä, jotka
olivat täynnä yksityisseikkoja kotoa ja uhkuivat teeskentelemätöntä
ja lämmintä harrastusta Britan elämään. Erik voi myös odottaa pienen
sisarensa täyttä myötätuntoa elämänsä jokaiseen yksityisseikkaan ja
työhön nähden. Hän ei ollut Britan tavoin huomannut siinä keskeytystä;
ainoa mitä hän oli huomannut, oli se, ettei Anna yhteen aikaan tullut
hänen luokseen yhtä usein kuin ennen, mutta hän oli luullut sen
johtuneen siitä, että hänellä oli enemmän työtä. Senvuoksi hänelle oli
kasaantunut paljon puhuttavaa Annan uudelleen tullessa.
Ja Gerda Clareus sai ilon kertoa kesämatkastaan.
-- Luulen, että sinä alat nyt olla huvitettu kuulemaan sitä, sanoi hän
ihastuneena. Alussa et välittänyt siitä.
Ja ajattelematta syytä tuohon ilahduttavaan muutokseen, antausi hän
sen ilon valtaan, että muistoissaan sai elää uudelleen nuo ihanat
kesäkuukaudet, jolloin hän oli nähnyt niin paljon ja ennen kaikkea
-- oli saanut nähdä kaiken Lucia-tädin seurassa. Oikeastaan tuota
viimeksimainittua Anna olikin eniten kadehtinut Ireneltä ja Gerdalta.
Mutta nyt hän saattoi kuulla siitä ilman kateuden varjoakaan.
Kateus oli juurineen pois nyhdetty ja voitettu. Mutta vaikeammaksi
kävi taistelu sydämen halua vastaan. Vaikka hän ei koskaan puhunut
Allanista, ajatteli hän tätä lakkaamatta ja tiesi nyt, että hän
rakasti häntä ja tulisi koko elämänsä ajan rakastamaan. Hän piti
rakkauttansa suruna, sillä hän ei rohjennut uskoa, että siihen
vastattiin. Ystävällinen ja iloinen ja ihastuttavan herttainenhan
Allan oli aina häntä kohtaan ollut -- ylen onnellinen hän oli vain
sitä ajatellessaankin -- mutta hän ei ollut huolinut tulla kotiin
koko kesänä, vaikka hän olisi hyvin voinut sen tehdä. Sehän oli selvä
todistus siitä, että hän ei välittänyt Annasta samalla tavoin kuin Anna
hänestä. Hänen täytyi koettaa mukautua välttämättömyyteen ja rakastaa
pyytämättä mitään takaisin.
Hän yritti rehellisesti, mutta se taistelu on raskasta. Hän heikontui
ja oli usein niin väsynyt. Silmät kävivät suuriksi kapeissa kasvoissa
ja niihin tuli poissaoleva ilme, ikäänkuin hän olisi katsonut
äärettömään, tyhjään ja tummaan etäisyyteen, etsien sieltä valonsädettä
ja pohjaa.
Isä saattoi toisinaan katsella häntä miettivin ilmein. Mutta hän ei
nähnyt muutosta hänen ulkomuodossaan, hän ajatteli levottomana vain
hänen tulevaisuuttaan. Hän ihmetteli, tulisiko tuo huoleton nuorukainen
uudelleen pyyntöineen ja tahtoisiko Anna ottaa hänet. Hän toivoi,
että niin ei kävisi, sillä hän olisi mieluummin suonut, etteivät
hänen tyttärensä joutuisi naimisiin. Hänen mielestään avioliitto oli
arveluttava asia, etenkin naiselle. Eikä Allan Bentick ollut se, jonka
hän olisi tahtonut vävykseen. Ei sanaakaan hän ollut sanonut Annalle
Allanin kosinnasta. Vaimolleen hän vain oli kertonut asian ja kumpikin
he olivat sopineet siitä, ettei Annaa häirittäisi sillä tiedolla.
Hänhän oli sellainen lapsi. Rouva Sander oli miehensä kanssa samaa
mieltä avioliitosta. Vaikka molempien mielestä heidän oma avioliittonsa
oli onnistunut, olivat he kuitenkin kokeneet vaikeuksia kylliksi
ymmärtääkseen miten helposti se voi tulla onnettomaksi, eivätkä he
senvuoksi ollenkaan olleet halukkaita näkemään tyttäriään naimisissa.
Toisinaan äidin mielestä Anna näytti heikolta, mutta siitä kysyttäessä
tämä aina vastasi voivansa hyvin. Silloin saattoi rouva Sanderin
mielessä välähtää ajatus, että mahtoiko Anna ajatella Allania. Mutta
hän karkoitti aina sen epäluulon, Annahan tuskin oli muuta kuin lapsi.
Sitten tuli joululoma ja sen kanssa Brita, Irene ja Uno, mutta ei
mitään Allania.
Brita huomasi heti, että jonkin täytyi Annaa vaivata.
-- Sinä olet kasvanut ja laihtunut ja tullut kalpeaksi ja näytät siltä
kuin eläisit toisessa maailmassa. Mikä sinun on?
-- Ei mikään, vastasi Anna nauraen. Sisarelta Brita ei saanut mitään
tietää. Siispä hän kerran kääntyi äidin puoleen heidän ollessaan kahden
kesken.
-- Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta
tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette
tehneet hänelle minun poissaollessani?
-- Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme
tehneet?
Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan
nopean tarkkaavaisuuden.
-- Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut.
_Mitä_ se on?
Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas
luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan
tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla
koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein
rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden.
-- Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät
jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella
sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä
olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit
sen tiennyt.
-- Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta.
-- Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle!
-- En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan
vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään
hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli
ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut
tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa
salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita
katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa.
Kun sisarukset olivat tulleet ylös huoneeseensa ja Anna muutaman
minuutin kuluttua makasi vuoteessaan, istuutui Brita vuoteen reunalle
hänen viereensä hiuksiansa harjaamaan.
-- Sinulla on aina niin kiire vuoteeseen iltaisin, oletko hyvin väsynyt?
-- Kyllä minä olen aika väsynyt, myönsi Anna vastahakoisesti, mutta se
ei ole mitään vaarallista.
-- Sinulla on jokin suru. Sen näen hyvin hyvästi. Elä koetakaan kieltää
sitä. Aavistankin, mitä se on, sinä olet rakastunut Allan Bentickiin.
Anna hätkähti ja tuli hehkuvan punaiseksi ja sitten kalpeaksi. Oli
aivan kuin Brita olisi varomattomasti koskettanut kipeää hermoa.
-- Sinun ei tarvitse hävetä sitä eikä surrakaan. Minä voin kertoa
sinulle jotakin, sanoi Brita lohduttaen ja iloisen salaperäisesti.
Annan silmät suurenivat ihmetyksestä, ja hän kävi jännittävästä
odotuksesta vielä kalpeammaksi.
-- Allan kosi viime jouluna sinua isältä. Anna tarttui kovasti sisaren
käsivarteen.
-- Onko se totta?
-- Tietysti se on totta. Kiersin sen tänään korkkiruuvilla äidiltä.
On pahoin tehty heidän puoleltaan, etteivät he ole sitä sinulle
ilmaisseet. Senvuoksi kerron sen nyt, vaikka he pahastuisivat
kauheasti, jos sen tietäisivät.
-- Mutta... mutta... mitä isä vastasi?
-- Hän vastasi, että sinä olet liian nuori, että Allan mahdollisesti
saa tulla takaisin tultuaan valmiiksi, mutta siihen mennessä hän ei saa
sanoa sanaakaan tästä sinulle, mieluimmin ei nähdäkään sinua. Senvuoksi
hän ei tullut kesällä eikä nytkään. Minusta on alhaista erottaa
rakastavia tällä tavoin.
Mutta Anna ei Britan tavoin pahastunut. Hänellä ei ollut muuta ajatusta
kuin tuo ihastuttava tieto, että Allan tahtoi saada hänet. Hänen
silmänsä loistivat, ja hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme.
-- Miten mieltynyt mahdatkaan olla häneen, sanoi Brita, ihmetellen ja
säälien.
-- Enemmänkin, _rakastan_ häntä! vastasi Anna ihastuneena ilosta,
saadessaan sanoa sen suoraan tarvitsematta ujoilla.
-- Mutta muista kaikella muotoa, ettet saa antaa isän tai äidin huomata
mitään tietäväsi! Sinun täytyy nyt rauhoittua, kunnes hän valmistuu ja
tulee uudelleen.
-- Oi se on helppoa nyt, kun tiedän, että hän pitää minusta. Siinä on
aivan kylliksi.
-- Niin en minä sinun sijassasi ajattelisi, selitti Brita. Mutta
ihmiset ovat niin erilaisia.
34.
Tuli aika, jolloin pelkkä tieto siitä, että Allan piti hänestä, ei
ollut Annalle kylliksi. Hän tuli nimittäin ajatelleeksi, ettei Allan
tiennyt, pitikö hän hänestä. Niin, olihan mahdollista, että Allan
luuli, ettei hän tehnyt sitä. Sillä eihän hän tiennyt Annan tietävän
mitään hänen kosinnastaan. Hän ehkä luuli, että isä oli puhunut siitä
hänelle ja että hän oli antanut koko vuoden mennä sanallakaan tai
terveisillä antamatta hänen tietää, että hän piti hänestä. Ehkäpä Allan
tahallaan kulki ja kärsi epävarmuudesta, kuten hän oli tehnyt. Se
otaksuma piintyi häneen eikä antanut hänen hellälle sydämelleen mitään
rauhaa. Vihdoin hän päätti tehdä rohkean teon. Hän kirjoitti pikku
kirjeen Allanille.
"Oi, Allan! Vasta nyt jouluna sain sattumalta Britan välityksellä
tietää, että sinä vuosi takaperin olit kosinut minua. Tiedän
myös, mitä isä vastasi, ja tietysti me suostumme odottamaan.
Mutta pelkään sinun uskovan, että minä olen koko ajan tiennyt
tämän ja ollut ääneti; sinähän saattaisit luulla, etten minä
pidä sinusta. Mutta sen teen! Tahdon vain sinun tietävän sen,
ettet kärsi luullessasi, etten minä välitä sinusta, niinkuin minä
olen kärsinyt uskoessani, ettet sinä ole välittänyt minusta. Nyt
tiedän, että teet sen, ja senvuoksi olen vain niin iloinen ja
onnellinen. Kiitos, rakas! Tahdon tehdä kaikki, _kaikki_ sinun
puolestasi!