säälitti tämä äiti, joka tahtoi niittää lämpöä siitä, mihin oli
kylvänyt vain viileitä tunteita. --
Rouva Sander oli emäntänsä kanssa tullut ylhäältä kirjastosta alas
saliin katsomaan nuoriansa.
Hän ei pitänyt siitä, että tanssittiin, mutta hän ei ollut tahtonut
tehdä mitään sen ehkäisemiseksi, koska hänen miehensä ei nähnyt mitään
väärää siinä, että lapset ja nuoret, jotka tunsivat toisensa niin hyvin
kuin nämä, pyörivät hiukan. Tietysti hän piti sitä tarpeettomana kuten
kaikkia huveja, mutta hän ei tahtonut panna sitä vastaan, kun oli
kysymys toisten kodista; hänen omassa kodissaan se ei tietysti koskaan
tullut kysymykseen.
Rouva Sander ei ollut odottanut muuta kuin että vain Brita ottaisi
osaa tanssiin, sillä tällä oli valitettavasti maailmallinen ja
ulospäin kääntynyt mieli, mutta hämmästyksekseen hän huomasikin nyt,
seisoessaan salin ovella, sekä Erikin että Annan tanssivien joukossa.
Näiltä molemmilta hän oli todellakin odottanut enemmän vakavuutta ja
vastustuskykyä.
Anna tanssi Allan Bentickin kanssa. He nauroivat molemmat, ja Annan
silmät loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja hän näytti niin
iloiselta ja vilkkaalta, että hänen äitinsä tuskin tunsi häntä.
-- Tuleeko hänestäkin nyt yhtä maailmallinen kuin Britasta? ajatteli
rouva Sander levottomasti.
Samassa Erik tanssi Lucia Vilden kanssa ja veti tiedottomasti äitinsä
huomion sisaresta.
Rouva Sander oli iloinnut pojan kotiintulosta niin paljon, kuin hän
voi iloita mistään. Mutta Erik oli ollut niin harvasanainen ja synkkä
kotiintulonsa jälkeen, että hän oli levittänyt kaikkea muuta kuin
iloa ympärilleen, ja äitiin, joka oli raskasmielinen, se oli tehnyt
voimakkaan vaikutuksen. Paljon hän oli huokaillut itsekseen Erikin
synkkyyden tähden, jonka syystä hän ei kuitenkaan mitään tiennyt. Kun
hän nyt sai nähdä hänet nuorekkaana ja vieläpä hymyilevänä tanssivan
ohi, tunsi hän itsensä hänen tähtensä vielä levottomammaksi.
Eikö hän sitten ollenkaan ajatellut tulevan kutsumuksensa arvokkuutta,
koska hän tanssi? Jos hän edes olisi tanssinut Clareuksen tahi
Jenningsin tyttöjen kanssa, jotka hän oli tuntenut lapsuudesta saakka,
mutta tuon maailmallisen neiti Vilden kanssa! Se oli niin pahaa ja
vaarallista, että rouva Sander tunsi, että hänen täytyi tehdä siitä
loppu.
Hän meni etsimään miestään.
-- Rakas Edgar, voitko sallia nuorten alkaa uuden vuoden tanssien ja
ilakoiden? kuiskasi hän.
-- Tanssien ja ilakoiden? toisti Sander kysyvästi.
-- Sitä on kestänyt tuntikausia tuolla ylhäällä salissa. Ja sekä Erik
että Anna ovat joutuneet mukaan. Emmekö voisi mennä kotiin?
Sander näytti miettivältä.
-- Entäs ne muut sitten? sanoi hän viivytellen ja tuntien paimenen
edesvastuuta. Ei suinkaan heidän enemmän kuin meidänkään ole
siirryttävä uuteen vuoteen ilman Jumalan sanaa.
-- Aiotko pitää hartaushetken? kysyi rouva Sander kirkastuen.
-- Siihen en nyt ole valmistunut. Mutta ehkä voisimme laulaa jotakin
yhdessä. Missä emäntä on?
-- Salissa.
Oli kuvaavaa tämän talon vallanpitäjille, ettei Sanderin mieleen
johtunut kääntyä ehdotuksineen isännän puoleen, vaikka tämä istui
samassa huoneessa.
Rouva Clareus hyväksyi heti kirkkoherran ehdotuksen ja sanoi Lucialle,
joka taasen istui pianon ääressä, ettei enää tanssittaisi.
Soitto taukosi, tanssijat pysähtyivät ja päästivät toisensa. Vanhemmat
tulivat ylös alakerroksen huoneista. Kaikkien katseet suuntautuivat
Sanderiin, joka astui muutaman askelen esiin.
-- Vanha vuosi lähenee loppuaan, ja minä ehdotan, että kokoamme
ajatuksemme kohdataksemme uutta vuotta arvokkaammalla tavalla kuin
tanssien ja huvitellen.
Hänen äänensä laskeusi hillitsevänä hilpeisiin mieliin, ja huoneessa
syntyi hiljaisuus.
Viettäkäämme vuodenvaihteen juhlallista vakavuutta ylentäen ajatuksemme
Jumalan puoleen ja tervehtikäämme virrenveisuulla uutta armon vuotta,
jonka hän antaa meille, jatkoi kirkkoherra.
Lucia pani tanssinuotit hiljaa pois ja haki esille koraalikirjan, niin
että kun kirkkoherra oli lopettanut tilapäisen puheensa ja mainitsi
erään virren numeron, hän oli heti valmis.
Istuttiin sohviin ja tuoleille ja osa kokoontui ryhmään pianon
ympärille. Tunnelma oli tuossa tuokiossa vaihtunut hilpeydestä
vakavuudeksi.
"Jo vanha vuos' on loppunut
Ja uusi jälleen alkanut..."
Anna Sander seisoi pianon ympärillä olevassa ryhmässä. Hän osasi virren
ulkoa ja antoi laulaessaan katseensa liukua ulos ikkunasta. Siellä
ulkona lepäsi hänen rakas maansa uudenvuoden yönä, metsäisiä kumpuja
järvien ja kosken ympärillä, kirkkaan kuutamon valaisemina. Ruotsi ja
Ruotsin kansa, kuinka hän rakastikaan molempia! Hän ajatteli ystäviään
ylt'ympärillä tuvissa ja kaikissa rakkaissa paikoissa metsän kätköissä
ja järvien lahdelmissa ja pauhaavan kosken rannalla, ja kaikkia, jotka
täällä sisällä nyt lauloivat hänen kanssaan. Hänen tuntehikas sydämensä
sykki lämpimintä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan ja hänen nuori
sielunsa kohosi rukouksessa Jumalan luo, joka oli heidän kaikkien
yläpuolella ja veti hänen rakkauttaan voimakkaammin kuin mikään muu
voima. Itsetiedottomasti hän vuodatti sydämensä lämmön ja hartauden
lauluun, hopeankirkkaana ja kauniina kaikui hänen äänensä muiden
joukossa.
Se ei ollut vahva eikä kuulunut ylinnä, mutta Allan Bentick, joka
seisoi hänen vieressään, kuunteli ja katsoi häneen. Miten hän
lauloikaan! Kyllä he olivat laulaneet yhdessä ennenkin, mutta hän ei
muistanut koskaan ennen kuulleensa sitä ääntä. Anna oli saanut muutakin
kuin hiuksensa nutturalle ja pitkät hameet niinä kahtena vuotena, jotka
hän oli ollut poissa. Ei tahdottu lopettaa tähän virteen. Vanhaa vuotta
kesti vielä hetkisen, se piti lopettaa laulaen ja laulaen oli uutta
tervehdittävä. Niin kaikki tahtoivat.
Vaikka oli uusi vuosi, saatettiinhan kai laulaa joulu- ja
adventtivirsiä, noita juhlallisia, tuttuja, jotka useimmat osasivat
ulkoa, ainakin sen verran, että voivat seurata niiden mukana, joilla
oli virsikirjat.
Allan Bentick lauloi kuuluvasti, mutta se ei estänyt häntä samalla
kuuntelemasta Annan laulua ja ihmettelemästä mikä siinä niin viehätti.
"Ah Herrani, mun Jeesuksen..."
Allan ihmetteli, mikä salaisuus tuossa nuoressa, kirkkaassa äänessä
oli. Hänhän lauloi samaa säveltä kuin Anna ja samoja sanoja, mutta hän
tunsi kuitenkin, etteivät he laula läheskään samaa.
Allan lauloi säveltä, jonka hän oli oppinut, ja sanoja, jotka hän osasi
ulkoa -- Anna lauloi sydämensä uskoa, alttiuttaan. Sen Allan hämärästi
tunsi, vaikka hän ei voinutkaan kokonaan päästä siitä selville.
Vanha vuosi siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan kätkien itseensä niiden
monien salatun tulevaisuuden, jotka nyt olivat koolla tuossa suuressa,
kauniissa huoneessa ja lauloivat yhdessä samaa laulua. Kukin itsekseen
oli maailma, mutta heidän kohtaloidensa langat kietoutuivat toisiinsa
kiinteämmin tai höllemmin, vaikuttaen enemmän tai vähemmän toistensa
elämänsuuntaan. Mutta sitä ei heistä kukaan tullut ajatelleeksi.
15.
-- Unikeko! sanoi Erik Sander.
Allan Bentick avasi silmiään juuri sen verran, että näki sen, joka
hänet herätti. Ne olivat vain kuin kaksi vaakasuoraa viivaa ylöspäin
kaartuvien kulmakarvojen alla.
-- Mitä kello on?
-- Yli kymmenen, vastasi Erik ikäänkuin odottaen sen vaikuttavan.
Mutta niin ei käynytkään.
-- Entä sitten?
Nuo kapeat juovat kävivät vielä kapeammiksi. Mutta Erik ravisti unista
toveriaan.
-- Nouse ylös pian! Me suunnittelemme potkuriretkeä.
Tuossa tuokiossa tuli Allaniin eloa. Hän nousi istumaan pirteänä ja
valveilla.
-- Kutka me?
-- Joka mies, joka voi hankkia potkukelkan, evästä ja naisen.
-- Hyvä!
Ja Allan nousi heti ylös, ja se tapahtui erikoisella tavalla. Vuoteen
yli riippui tanko parhaaksi ulottuvissa, kun hän istuviltaan ojensi
ylös käsivartensa. Hän tarttui nyt tankoon ja nosti itsensä vuoteesta,
teki kiepin tangon yli ja jännittäytyi päästäessään otteensa, niin että
hän lensi sängyn yli jalkopäästä tullen lattialle mitä hienoimmassa
polvennotkistusasennossa heti ponnahtaakseen ylös joustavaan hyppyyn
ikäänkuin teräsvieteri. Ja niin hän oli ylhäällä, valmiina kylpemään
ja pukeutumaan. Jokaisen eri pukeutumistehtävän välillä tuli sitten
enemmän tai vähemmän akrobaattinen voimisteluliike, joka, samoinkuin
ylösnouseminenkin, suoritettiin uskomattomalla notkeudella.
Erik, joka oli tottunut toverinsa aamuharjoituksiin, ei kiinnittänyt
niihin huomiota, vaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan kunnes
hänen ystävänsä olisi valmis, mikä ei kestänyt kuitenkaan niin kauan
kuin olisi voinut luulla monista keskeytyksistä päättäen.
-- Ihmettelen missä "pater" oleskelee? Nukkuu luultavasti. Istui
kauan illalla lasinsa ääressä, mutta ei suonut minulle tippaakaan, se
kitupiikki. Pelkään että hän viime vuosina on ruvennut enemmän juomaan.
-- Miksi et varota häntä?
-- Varottaminen ei ole minun tapaistani. Muutoin hän on kyllin vanha
ymmärtääkseen sen asian itsekin. Pahinta on vain, että hän raivostuu,
niin pian kuin minä aion ottaa pisaran pitääkseni hänelle seuraa.
-- Hän ei tahdo sinun saavan samaa pahaa tapaa.
-- Hän sietää minua niin vähän, ettei hän edes siedä minua kanssaan
samaan kadotukseen. Eikö se mene liian pitkälle?
-- Sinä puhut alinomaa niin kevytmielisesti. -- Ja sinä niin
raskasmielisesti. Ihmeellistä, että niin erilainen pari kuin sinä ja
minä olemme yksissä. Vai mitä?
-- Ehkä sinä alat väsyä? kysyi Erik yht'äkkiä hieman epäluuloisin
katsein.
-- Ä, vastasi Allan huolettomasti ja asettausi päälleen kädet lattiaa
ja jalkoterät seinää vasten huuhtoakseen aivojaan.
-- Jos olen mielestäsi ikävä, niin sano vain. Silloin eroamme, intti
Erik.
Jonkinlainen sairaalloinen loukatuksitulemisen halu oli äidinperintönä
hiipinyt Erikin luonteeseen ja aiheutti hänelle toisinaan nautintoa
tuottavaa kiusaa.
Allan teki pyörähdyksen ja kiepsahti jaloilleen jälleen.
-- Idiootti! Etkö tunne minua kylliksi ollaksesi varma, etten koskaan
tee uhrausta tai ota huomioon muita kuin itseni? selvitti hän vapaasti
ja suoraan.
Ei edes Erik voinut epäillä tämän vastauksen jälkeen, ja hänen täytyi
hymyillä tuolle rakastettavalle egoistille, joka tunsi itsensä niin
hyvin eikä vähintäkään kainostellut sitä tuttavuutta.
-- Hei, kyökkimörkö! Oletko syönyt minun aamiaiseni? huusi Allan
keittiöön päin, kun hän valmiiksi pukeutuneena tuli ruokailuhuoneeseen
ja näki pöydän katettuna, mutta ilman ruokaa.
-- Aamiainen on ollut valmiina jo kauan, vastasi "kyökkimörkö", ja
näyttäytyi heti, kantaen tarjotinta höyryävine vateineen.
Hän olikin pilanimen kaltainen, suuri, karkea ja punainen, ja hänessä
oli selviä merkkejä aika peloittavasta luonteesta. Mutta Allania,
suosikkia kohtaan hän oli aina päiväpaisteinen. Tämän nimitykset
hän aina piti ystävällisyytenä, ja sellaisiksi ne kai olivat
tarkoitetutkin, sillä Allan ei tarkoittanut koskaan pahaa kellekään.
Tohtoria ei kuulunut, hän kaiketi nukkui, ja Allan söi aamiaisensa,
Erikin silmäillessä paikkakunnan lehteä, joka oli tohtorin lautasen
vieressä.
-- Kunpa voisin ymmärtää, mistä pater on rakennettu, kun hän voi
tyytyä tuollaiseen ammattikauppalehteen, saneli Allan. Siinä suhteessa
hän ei ainakaan ole minuun. Jos joku suurempi sattuu hänen tielleen,
niin hän varoo lukemasta sitä. Muutoin hän vetäytyy tarkkaan erilleen
kaikenlaisesta lukemisesta. Ihmettelen, pelkääkö hän saastuttavansa
sieluaan kaiken maailman pahuudella.
-- Onko hän aina ollut sellainen?
-- Ainakin niin kauan kuin minä olen tuntenut hänet. Luultavasti
hän luki silloin kun hän suoritti tutkintoja, mutta minä en vielä
ollut mukana siihen aikaan. Kuulehan, tulevatko sisaresi mukaan
potkuriretkelle?
-- Brita ainakin. En tiedä, mitä Anna tekee.
-- Hänen täytyy tulla mukaan, selitti Allan.
-- Miksi niin?
-- Siksi, että minä tahdon. Minulla on toisinaan omat päähänpistoni,
kuten olet ehkä huomannut. Ja nyt olen ottanut tehtäväkseni virkistää
häntä hiukan joululomalla. Hän on niin herttainen, kun hän tulee
iloiseksi, niin että hänen pitäisi aina olla sellainen. Tuleeko se
tyylikäs pikku Vilde mukaan?
-- Milloinkahan sinä opitkaan puhumaan kunnioittavasti naisista?
-- En koskaan, riitaveljeni. Tuleeko hän mukaan?
-- Luulen tulevan. Täti Clareus lähettää kai hänet kaitsijaksi.
Allan purskahti nauruun, raikkaan iloiseen ja tarttuvaan nauruun.
-- Kaitsijaksi, hänet? Vaarallisimman kaikista, jotka käyvät hameissa
meidän näköpiirissämme.
-- Oletko syönyt nyt, niin lähdemme. Me aiomme lähteä Borgista.
Oli, Allan oli syönyt nyt ja saanut runsaat eväät "kyökkimöröltä".
-- Mutta eihän sinulla ole potkuriakaan? huomautti Erik heidän tultuaan
portin ulkopuolelle.
-- Ehkäpä löydän jonkun mennessä, vastasi Allan huolettomasti.
Lumi narisi heidän paksujen pieksujensa alla, ja kylmä puri kasvoja,
mutta aurinko paistoi häikäisevästi valkoiseen ympäristöön. Pajan
ulkopuolella huomasi Allan sen, mitä hän tarvitsi. Siinä seisoi
potkukelkka mytty istuimella.
-- Kenenkä tämä on? huusi hän pajaan.
Muuan nuori talonpoika tuli ulos kädet housuntaskuissa, pysähtyi
kynnykselle ja sylkäisi tupakanruskean säteen lumelle.
-- Se on minun, sanoi hän.
-- Vai niin! Hyvää päivää, Janne! Mitä tahdot, jos lainaat tämän
minulle täksi päiväksi?
-- Tarvitsen sen itse, sanoi Janne.
-- Saattaa olla, mutta minä tarvitsen sen paremmin, sanoi Allan
vapaasti, irroitti mytyn ja asetti sen kelkan viereen lumelle.
-- Ei, kuulkaahan... vastusteli Janne.
-- Se on tänä iltana ehjänä sinun pihassasi. Ja silloin saat vuokran
siitä rahassa tai hienommassa tappelussa, miten tahdot, sanoi Allan
auliisti, nyökkäsi herttaisesti hölmistyneelle Jannelle ja läksi
matkaan potkurilla, vastustelevan Erikin vastahakoisesti seuratessa.
Tämä ei näet, niin tottunut kuin olikin ystävänsä tuhansiin
päähänpistoihin, voinut koskaan tottua niiden häikäilemättömyyteen.
Janne kirosi ensin, mutta teki sitten päätöksensä ja nauroi.
-- Sehän nyt vasta mokoma oli! sanoi hän.
Ja seppä, joka oli tullut ulos ja seisoi hänen vieressään, yhtyi sekä
nauruun että arvosteluun.
Kun nuo nuoret miehet tulivat Borgiin, tapasivat he toiset nuoret jo
koolla heitä odottamassa. Mutta Anna Sander ei ollut siellä.
-- Hän ei tule mukaan, selitti Brita, Allanin kysyttyä häneltä hänen
sisartaan. Hän arvelee, että kun on hänen talousviikkonsa, niin hänen
on oltava kotona. Eivät auttaneet minun sanani.
-- Saa nähdä, auttaako enemmän se, mitä minä sanon, sanoi Allan ei
ilman lapsellista itsetuntoa, mikä pikemmin somisti kuin rumensi häntä.
-- Aiotko koettaa? kysyi Brita.
-- Aion. Aion ryöstää hänet potkukelkkaani. Kierrän pappilan kautta. Se
käy kuin tanssi. Saavutan pian teidät. Lähtekää vain menemään.
Ja niinkuin nuoli kiisi hän, viheltäen Porilaisten marssia,
varastetulla potkurillaan tiehensä.
16.
Kotona pappilassa istui Anna auttamassa äitiään Erikin paitojen
paikkaamisessa.
Hän istui hiljaa ja soimasi itseään siitä, että kärsi huvimatkasta
luopumisensa vuoksi. Ei hänen pitäisi kärsiä siitä, kun hän piti sen
Jumalan vaatimana uhrina.
Hänen äitinsä oli pitänyt hyvin pahana sitä, että hän oli tanssinut, ja
valittanut, että hänkin kai tulisi yhtä maailmalliseksi kuin Brita.
-- Muista, että jos annat vain yhden sormen pahalle hengelle, niin hän
ottaa pian koko käsivarren ja sitten koko ihmisen, oli äiti varoittanut.
Vaikka Anna ei ollut tuntenut itseään tanssista vähintäkään
tahraantuneeksi, täytyi hänen myöntää tulleensa hajamieliseksi.
Mutta samoin hänelle voi käydä kaiken suhteen, mikä oli hauskaa, ja
senvuoksihan tämä potkukelkkamatka oli yhtä hyvin kiusaus kuin tanssi
oli ollut. Se oli varsinainen syy hänen kotiin-jäämiseensä, vaikka hän
ei ollut sitä sanonut, vaan oli syyttänyt "viikkoa" ja työn paljoutta.
Mutta hän ei tuntenut mitään tyydytystä uhristaan. Häntä oikein kirveli
ikävä, kun ei saanut olla toisten kanssa ulkona metsässä, ja hän
ihmetteli, oliko huvitus tosiaankin niin väärää kuin hän oli uskotellut.
Yht'äkkiä Allan seisoi salissa kuin raikas tuuli, eikä Annalla
itsellään ollut aavistustakaan siitä, miten säteileviksi hänen äskeiset
vakavat pikku kasvonsa kävivät Allanin odottamattoman ilmestyksen
nähdessään. Mutta Allan näki sen.
-- Lakonrikkuri! torui hän. Ollappa itsepäinen ja istua sisällä
työssä, kun me kaikki muut olemme lakossa! Ellei se ole valitettavinta
solidarisuuden ja toveruuden puutetta, niin ihmettelen mitä se on!
Anna nauroi sekä hämillään että huvitettuna tästä läksytyksestä eikä
tiennyt miten suhtautua siihen.
-- Mitä pahaa hän on tehnyt? kysyi rouva Sander laskien työnsä
helmaansa.
-- Hän on olevinaan, selitti Allan kääntyen rouva Sanderin puoleen
ikäänkuin saadakseen kannatusta. Hän on ylhäinen ja vetäytyy pois
meistä toisista, ja siitä me tietysti loukkaannumme.
-- Miksi niin teet? kysyi rouva Sander tyttäreltään.
-- Hän hulluttelee vain, äiti.
-- En suinkaan, selitti Allan. Olen tosissani ja olen tullut noutamaan
sinua. Eikö hän saa tulla mukaamme, täti?
-- Tietysti minun puolestani. Minä en ole estänyt häntä.
Allan kääntyi nyt Annan puoleen.
-- Potkukelkka seisoo paleltumassa tuolla ulkona. On julmaa antaa sen
odottaa kauemmin. Kiirehdi nyt ja tule!
-- Minulla on talousviikko, ja sitten on työtä niin paljon odottamassa,
esteli Anna, joka, niin mielellään kuin hän olisikin mennyt mukaan,
arveli täytyvänsä vastustella.
-- Onko niin hullusti, ettei sitä voi lykätä vielä päiväksi?
Allan seisoi sotilaallisen suorana Annan edessä selvästi päättäen
viedä hänet mukaansa. Anna tiesi, että sanoipa hän minkä syyn tahansa,
kumoaisi Allan sen. Äitikin oli asettunut hänen puolelleen. Todellista
syytään ei hän mitenkään voinut sanoa, ja se kadotti muuten voimansakin
Allanin mukaansatempaavan personallisuuden rinnalla. Ja olihan niin
äärettömän herttaisesti ja kiltisti tehty tulla hakemaan häntä ja olla
niin hellittämätön. Hänen vastustuksensa suli sen edessä, ja hänen
sydämensä riemuitsi.
-- Miksi epäröit? Tahdotko tehdä itsesi erikoiseksi? kysyi hänen
äitinsä.
-- Hyvä, hyvä! täti, ja Allan paukutti käsiään.
-- Enhän toki! vastasi Anna punastuen ja nousi kiireesti. Tulen mukaan.
Ja hän meni valmistamaan itseään. Se kävi nopeasti, sillä Allanhan
odotti, eikä Annan tapa ollut antaa odottaa itseään.
Nyt, kun se oli päätetty, oli hän riemuisan onnellinen, eniten senkin
vuoksi, kun hän ei itse ollut muuttanut päätöstään, vaan hänet
melkein pakotettiin siihen. Hän näki siinä Jumalan sormen. Hänellä ei
ollut siis mitään sitä vastaan, että Annalla sai olla oikein hirveän
hauskaa kokonaisen päivän! Se varmuus lisäsi hänen iloaan, tekipä sen
mahdolliseksi, sillä ilman tätä varmuutta hän ei olisi voinut nauttia
huvituksesta.
Allan seisoi potkukelkan takana, valmiina lähtöön, kun Anna tuli ulos
ja istuutui kelkkaan.
-- Sinä jouduit pian valmiiksi, neitsyt Valkolilja, sanoi Allan.
-- Minähän olen harmaa kiireestä kantapäähän, oikaisi Anna.
-- Niin _päältäpäin_, vastasi Allan.
Hän potki voimakkaasti, ja matka joutui, sillä hän oli saanut mainion
potkurin. Hän lähetti säälivän ajatuksen talonpojalle ja nauroi
kuvitellessaan miten nololta siitä raukasta oli mahtanut tuntua.
-- Mitä sinä naurat? kysyi Anna niin iloisena, että hän yhtyi nauruun
ennenkuin tiesi sen syytäkään.
Mutta kun Allan oli kertonut syyn, ei hän enää nauranut.
-- Miten sinä saatoit tehdä niin? kysyi hän pelästyneenä.
-- Se kävi niin helposti, vastasi Allan. Kelkka seisoi siinä vapaana ja
irrallaan. Ei ollut muuta kuin heittää mytty hangelle.
-- Mutta se oli väärin, väitti Anna.
-- Onko sinun nyt hyvin paha istua saatuasi tietää, että istut
varastetulla tavaralla, Valkolilja parka? Ehkä luulet, että
meidän pitää kaatua ja katkaista niskamme? Mutta me emme ole
pyhäkoulukertomuksen sankareita, näetkös, niin että ei ole vaaraa.
Todellisuudessa käy poikalurjuksille aina hyvin.
-- Mutta ajattele, jos Janne on suutuksissa ja tekee sinulle pahaa tänä
iltana!
-- Annoinhan minä hänelle vapaan vallan valita maksuksi joko rahan
tai tappelun. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hän valitsee
tappelun.
-- Pelkään niin, että hän tekee sinulle pahaa.
Allan nauroi tuota tyytyväistä, matalaa hurmaavaa pientä naurua,
joka vastustamattomasti, ilman vähintäkään vaivaa hänen puoleltaan,
kiinnitti sydämiä häneen.
-- On suurempi vaara, että minä teen hänelle pahaa, jos riita tulee.
-- Oi ei, elä tee sitä! Emmekö voi mennä hänen luokseen kelkkoinemme
nyt juuri?
-- Ja sitäkö voit ajatellakaan! virkkoi Allan ja vaihtoi puheenainetta.
-- Mikä päähänpisto se oli, että jäit kotiin? Tahdoitko tehdä itsesi
erikoiseksi, kuten täti sanoi?
-- Oi, en toki. En hetkeäkään kuvitellut kenenkään välittävän siitä ja
vielä vähemmin, että joku tulisi minua hakemaan.
Taasen tuo tyytyväinen pieni naurahdus kaikui Annan korvissa.
-- Mutta sinä et ole sanonut minulle syytäsi. Sillä "viikko" ja "työ"
olivat vain tekosyitä. Tahdoitko levähtää meistä muista?
-- En!
-- Olemmeko liian syntisiä sinulle?
-- Elä puhu niin!
-- Onko sinusta ikävää kulkea potkukelkalla?
-- Tiedän tuskin hauskempaa.
Allan oli tuokion ääneti.
-- Sitten sinä tahdoit kurittaa lihaasi? virkkoi hän voitonriemuisena.
Anna punastui ja oli kiitollinen, ettei Allan voinut nähdä hänen
kasvojaan. Mutta hän unohti, että Allan saattoi nähdä hänen korvansa ja
että hän voi selittää hänen äänettömyytensä.
-- Aha, nyt osasin naulan päähän! Mutta kyllä sinä pääset taivaaseen
silti, vaikka lankesit tähän syntiin lohdutti hän. Etkö usko sitä?
-- Elä tee pilaa minusta! mutisi Anna.
-- Rakkahin pikku Valkolilja, en minä tee sinusta pilaa! Et saa uskoa
sitä! Ethän usko, mitä?
Hän hiljensi vauhtia ja kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahduksen Annan
kasvoista.
Tämä hymyili hänelle, mutta tuo petollinen alahuuli vapisi hiukan.
-- Et suinkaan sinä ole vihainen minulle? kysyi Allan.
-- Vihainen sinulle! sanoi Anna, ikäänkuin sellainen olisi ollut
mahdotonta.
Allan äänsi jotakin tyytyväisyyden ilmaisuksi ja lisäsi vauhtia
jälleen. Hän alkoi sitten puhua Erikistä hauskaan, toverilliseen
tapaan, joka palautti Annaan entisen tasapainon ja turvallisuuden
tunteen ja ilon.
Huolimatta keskustelusta Allan potki voimakkaasti ja tarmokkaasti ja
tähysti innokkaasti eteenpäin, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire
saavuttaa toiset. Ja kun he tulivat näkyviin, hoilasi hän äänekkäästi,
niin että lähimmät potkurit pysähtyivät jääden odottamaan heitä.
Siinä oli Lucia Erikin kelkassa ja Brita Unon, vaikka sillä kertaa Uno
istui ja Brita potki.
Ilmeisellä ylpeydellä Allan näytti saalistaan.
-- Otin hänet väkisin sinun rikkinäisten paitojesi äärestä, Erik,
selitti hän.
Mutta Luciaan hän katsoi ja hänen hyväksymistään hän pyysi palkaksi.
Hän saikin sen. Lucia nyökkäsi tervetuloa Annalle ja oli iloinen
nähdessään noiden varhaiskypsän vakavien silmien säteilevän ja
hymyilevän takaisin kiitollisen ihastuneina.
Paikka paikoin nousi tie ylöspäin, ja silloin noustiin kelkoista
ylös ja käveltiin. Kun sitten istuttiin uudelleen, vaihtoi yksi ja
toinen paikkaa. Siten Anna joutui veljensä potkuriin ja Lucia Allanin,
seuraavan ylämaan jälkeen joutuakseen Unon kelkkaan.
Kaikki nuoret kilpailivat Luciasta, ei vain herrat vaan tytötkin.
Niinpä esimerkiksi Irene, Gerda ja Brita ottivat tilaisuuden sattuessa
veljiensä potkurin saadakseen "potkia" Lucia-tätiä. Annakin koetti,
mutta hengästyi heti niin, ettei Lucia antanut hänen jatkaa.
-- Pysähdy, pieni! sanoi hän ystävällisesti, mutta niin päättävästi,
että Annan täytyi totella vasten tahtoaan.
-- Sinä et ole kyllin vahva, sen huomaa, sanoi hän ja katsoi tarkaten
tuota nuorta tyttöä, joka läähätti, ja hymyili ja halusi niin
mielellään saada työntää edelleen.
-- Olen kyllä, vakuutti Anna. Se ei tee mitään, että hengästyn, niin
teen toisinaan käytyäni vain mäen ylös.
Hän sanoi tämän todistaakseen, miten tavallista se oli ja senvuoksi
tietysti aivan merkityksetöntä, mutta Luciaan se selitys teki aivan
päinvastaisen vaikutuksen kuin Anna oli tarkoittanut.
-- Sinulla on sitten varmaan jotakin vikaa sydämessä?
-- Ei toki.
-- Etkö tunne siinä koskaan mitään?
-- Joskus hiukan. Mutta se menee niin pian ohi. Ja nyt en tunne mitään,
vakuutti hän innokkaasti. Istu uudelleen, rakas, kulta Lucia-täti! Mitä
se tekee, jos hieman puhallan? Jaksan niin hyvin.
Mutta Lucia otti kelkan häneltä.
-- Istu sinä, niin minä potkin. Voimme puhella yhtä hyvin sillä tavoin.
Ja Annan täytyi suostua. Se oli kuitenkin joka tapauksessa lähinnä
parasta.
Ylhäällä metsäisellä selänteellä, jota sanottiin Kallioharjuksi, oli
pieni yksinäinen mökki kauniilla paikalla erään joen latvoilla. Mökissä
asui vanha pariskunta, mies ja vaimo, jotka olivat tehneet työtä koko
elämänsä ajan, mutta nyt eivät enää jaksaneet juuri muuta kuin odottaa
kuolemaa, ja senkin he tekivät sangen tiedottomasti. Päivän pikku
huolet ja monet vaivat häivyttivät pois tuon suuren muutoksen. Heillä
oli luonaan tyttärentytär, jonka maailmaan tulo kaksikymmentäviisi
vuotta takaperin oli tuottanut heille suurta surua, siihen kun oli
liittynyt häpeä. Mutta nyt se suru oli kääntynyt siunaukseksi, josta
he eivät kyllin voineet kiittää, sillä tyttärentytär hoiti heitä ja
oli hyvä heitä kohtaan, eivätkä he ymmärtäneet miten he olisivat nyt
vanhuudessaan voineet tulla toimeen ilman häntä.
-- Saammeko keittää kahvimme tässä takassa? kysyi Irene.
Tietysti he saivat. Kaikki tuvassa asetettiin vapaasti tuon iloisen
seurueen käytettäväksi. Vanhukset olivat iloisia nähdessään niin monta
ympärillään, ja Hilda, tyttärentytär, kiiruhti auliisti hakemaan puita
ja vettä. Mutta Allan otti ensin puut häneltä ja kantoi ne sisään ja
kiiruhti sitten hänen jälkeensä ulos tehdäkseen samoin vesiämpärille.
-- Istu sinä, ja anna nyt meidän palvella sinua. Isovanhempasi ja sinä
olette nyt meidän vieraitamme, käsitätkö?
Tyttö hymyili leveästi ja sydämellisesti, sillä hänestä tämä hiljaisen
yksinäisyyden keskeytys oli niin hauskaa. Mutta hän ei osannut antaa
palvella itseään, hän kun oli ylen tottunut palvelemaan. Mutta oli
vaikeaa päästä mitään tekemään, sillä nuo nuoret tytöt olivat touhussa,
tekivät tulta, purkivat eväitä, kattoivat pöytää. Allan oli mukana
milloin siellä, milloin täällä, auttoi tai sotki, aina miten päähän
pisti. Lucia puheli vanhusten kanssa, ja Erik istui ääneti ja kuunteli
puoleksi hajamielisenä. Uno seisoi eteisen portailla sikarineen ja
ihaili suurenmoista näköalaa, jota katsomaan kaikki toiset näkyivät
olevan liian jokapäiväisiä ja nälkäisiä. Mutta kun kaikki oli valmista
ja hänet kutsuttiin sisään, suvaitsi hän tulla ja teki aivan yhtä
suurta kunniaa ruuille kuin nuo jokapäiväiset ja nälkäiset.
Vasta sitten kun lyhyt talvipäivä alkoi hämärtyä, lähdettiin
kotimatkalle. Se kävi paljon nopeammin kuin menomatka, sillä nyt tie
kulki melkein koko ajan alamäkeä.
Anna istui Erikin kelkassa. Tie, jota he kulkivat, oli kapea ja
halkokuormia oli ajettu sitä myöten. Se oli syvällä korkeiden
lumikinosten välissä. Kuuset seisoivat tiheässä molemmin puolin, mutta
eteenpäin saattoi -- alamäen sattuessa -- pitkän aikaa nähdä kauas
niiden latvojen yli. Iltarusko oli hehkuva ja lyhyt, ja sen sammuttua
alkoivat tähdet tuikkia. Anna nautti luonnosta, matkasta ja Erikistä,
mutta tunsi kuitenkin merkillistä tyytymättömyyttä. Hän kuunteli
melkein tiedottomasti ääniä tai naurua edessä olevasta kelkasta, ja
hänestä tuntui, että Allan riensi liian nopeaan Lucia-tädin kanssa. Hän
olisi toivonut heidän pysyvän näkö- ja kuulomatkan päässä, niin että
olisi voinut kulkea yhdessä, kun tuli mäki. Hän ei tiennyt kumpaa hän
noista kahdesta eniten kaipasi, mutta matka kävi autioksi, kun hän ei
enää kuullut heidän ääniään.
-- Onpa niillä kiire, sanoi hän vihdoin Erikille.
-- Allan on tuulispää, hänen pitää aina mennä kuin pyörre, vastasi Erik.
-- Ehkä me kuljemme liian hitaasti, arveli Anna.
-- Ei minun mielestäni. Eihän meillä ole mitään kiirettä kotiin.
Siinähän hän oli oikeassa, ja Anna koetti hillitä kärsimättömyyttään.
-- Ihmettelen, odottavatko he meitä tienhaarassa, sanoi Anna tuokion
kuluttua.
-- Miksi he niin tekisivät? Hehän menevät molemmat eteenpäin.
-- Sanoakseen hyvää yötä meille.
-- Eihän se nyt ole niin välttämätöntä, kestämme me kai sen, elleivät
sitä tee.
-- Totta kai, nauroi Anna hieman hämillään. Mutta olisi hauskaa sanoa
heille hyvää yötä.
Hän koetti ajatella muuta, mutta kun he lähestyivät tienhaaraa, sai hän
jännityksestä sydämentykytyskohtauksen ja tähysti innokkaasti eteenpäin
ikäänkuin sillä, että he olisivat odottaneet heitä, olisi ollut mitä
suurin merkitys.
He eivät olleet siinä, ja Annan olennon läpi kulki ikäänkuin pistos.
He eivät olleet välittäneet odottaa, tai Allan oli unohtanut, että
tältä syrjätieltä hän oli Annan kanssa aamulla tullut. Hänestä tuntui
yht'äkkiä, että siitä oli niin kauan.
-- Miksi pysähdyt? kysyi hän melkein kärsimättömästi, kun Erik
pysähdytti kelkan.
-- Saadakseni Britan käsiini.
Britan, tosiaankin! Hänet oli Anna aivan unohtanut. Silloinhan hän
vuorostaan ei ollut rahtuakaan parempi kuin nuo kaksi, jotka olivat
unohtaneet hänet. Hän tuli aina pahoilleen huomatessaan vian itsessään
ja nyt hän luuli sen, että oli huomannut unohtaneensa sisarensa, olevan
syynä siihen, että hän tunsi sydämensä raskaaksi ja pettyneeksi.
17.
Joululoman lopulla oli Annan syntymäpäivä. Hän täytti seitsemäntoista
vuotta.
Hän heräsi aikaiseen sinä aamuna, hyvän aikaa ennenkuin hänen tarvitsi
nousta ylös. Hän hiipi kuitenkin vuoteesta ja sytytti tulen uuniin,
johon puut oli pantu jo edellisenä iltana ja joka siis oli valmis
sytytettäväksi. Sitten hän kömpi takaisin vuoteeseen ja makasi
katsellen, kuinka puut paloivat.
Ulkona oli vielä tuskin hämärän aavistustakaan, ja ikkuna oli kuin
musta aukko. Mutta Anna katsoi valkeaan, joka alkoi liekehtiä aamun
pimeässä.
Syntymäpäivänä hänellä oli aina tapana tehdä jokin päätös tulevaa
elinvuottansa varten. Maatessaan siinä nyt käsi posken alla ja
epämääräinen onnen tunne mielessä, hän päätti koettaa olla aina iloinen.
Se päätös ei ollut ensinkään hänen tapaistaan, mutta se johtuikin
toisen vaikutuksesta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että
saattaisi olla velvollisuus ympäristöänsä kohtaan olla iloinen. Mutta
Allan oli eräänä päivänä nyt joulun aikaan sanonut, että iloisella
ihmisellä on sama vaikutus toisiin ihmisiin kuin auringolla. Hän oli
itsekin niin iloinen, auringonpaisteteoriansa elävä todiste. Anna
hymyili itsekseen. Niin, hän tahtoi olla iloinen kuten Allan, hän
tahtoi tulla auringonpaisteeksi.
Olihan paljon iloa, joka ei ollut väärää, ja kaikkea sellaista hän
tahtoi tuntea. Mutta sen ilon peruskivi, jolle hän tahtoi rakentaa
uuden elämänsä vuoden päivät, olisi ilo Jumalassa. "Ilo Herrassa on
teidän vahvuutenne." Se sana tuli hänen mieleensä, ja hän otti sen
vastaan Jumalan erityisenä lahjana tänä aamuna. Hän pyysi Jumalan
kirjoittamaan sen elävin kirjaimin hänen sydämeensä.
Uunista tuleva laukauksen tapainen räiskähdys herätti Britan.
-- Mitä nyt, onko jo niin myöhä, napisi tämä ja ojensi itseään.
-- Ei oikein vielä, vastasi Anna, mutta sytytin valkean kuitenkin. On
niin suloista, kun on aikaa lojua ja katsoa valkeaan.
-- On vielä suloisempaa nukkua, mutisi Brita unisesti ja koetti nukkua
jälleen.
Mutta tuli oli päässyt nyt vauhtiin ja räiskyi niin iloisesti, ettei
unesta juuri voinut tulla mitään.
-- Mikä sinulle tuli, kun sytytit niin varhain? sähisi Brita.
-- Eihän tämä ole liian aikaiseen, puolustihe Anna. Neljännestunnin
kuluttua soi herätyskello.
-- Koko neljännestunti menee hukkaan, napisi Brita.
Anna oli vähällä pahastua ja syyttää itseään itsekkäisyydestä.
Mutta sitten hän muisti päätöksensä olla iloinen. Hän tuli myöskin
ajatelleeksi, mitä Allan oli kerran sanonut hänelle hänestä itsestään.
Hänen ei pitäisi kiintyä pikku seikkoihin ja nähdä syntiä kaikessa eikä
olla niin nöyrä, että ihmiset unohtivat hänen olemassaolonsa.
-- Sellainen melkein pakottaa ihmiset tallaamaan sinut jalkoihinsa, oli
hän sanonut.
Anna ei ollut oikein ymmärtänyt häntä silloin, mutta nyt hän ymmärsi,
että nyt juuri oli sellainen hetki, jolloin liian suuri myöntyväisyys
ei olisi paikallaan.
-- Minun syntymäpäivänihän on tänään, sanoi hän, pitäen kiinni
oikeudestaan, ja silloin voin mielestäni antaa itselleni sen lahjan,
että saan maata aamuvalkean ääressä, vaikka se maksaakin sinulle
neljännestunnin unen.
Brita, joka nyt oli ennättänyt päästä täysin hereille, oli samalla
myöskin alkanut tulla paremmalle tuulelle. Annan järkevä puhe täydensi
asian.
-- Siinä olet aivan oikeassa. Minulla on kunnia onnitella! Saat minun
hukkaan menneen neljännestuntini ylimääräiseksi lahjaksi kaupan
päälle. Minulla on sinulle toinenkin, mutta sitä et saa ennenkuin
aamiaispöydässä.
Siten oli sopu täydelleen palautettu ja suhde sisarten välillä
sydämellinen.
Huolimatta seitsemästätoista ikävuodestaan Anna oli vielä siksi lapsi,
että tunsi onnen väristyksen siitä, että oli hänen syntymäpäivänsä ja
että lahjat odottivat häntä.
Perhe vietti sitä aamiaispöydässä, ja iltapäivällä tulivat kaikki
Borgista, Bergshamrasta ja tohtorista kahville. Kaikilla oli lahjoja
hänelle. Mutta kahvin jälkeen tuli kaikkein paras. Silloin tapahtui
Annalle taas niin loistavan hauskaa, että hänellä mielestään tuskin oli
oikeutta tuntea sellaista maan päällä. Sillä silloin mentiin joukolla
Billingin jäälle, missä aamupäivällä lumi oli lapioitu valleiksi aika
suuren luistinradan ympärille. Lumessa seisoi vuoroin kuusia ja palavia
tervatynnyreitä.
Tähtitaivas kimalteli, ja jää paukahteli pakkasesta. Mutta
tervatynnyrit liekehtivät lämmittävästi, ja nuori veri virtaili
reippaasta liikunnosta lämpimänä.
Kun tervatynnyrit olivat palaneet loppuun, mentiin
illalliselle. Illempana Allan Bentick piti runomuotoisen puheen
seitsentoistavuotiaalle, joka tunsi olevansa valmis vaipumaan maan alle
ujoudesta, huomatessaan olevansa kaikkien yhteisen huomion esineenä.
Mutta jälkeenpäin, toivuttuaan ja saatuaan omakseen Allanin käden
hienolle paperille kirjoittamat säkeistöt, silloin hän oli onnellinen
tuntiessaan saaneensa ikuisen muiston.
18.
Joululoma oli lopussa, luvut Borgissa olivat taas alkaneet, ja päivät
olivat pidenneet huomattavasti. Erik ja Allan olivat matkustaneet
takaisin Uppsalaan, ja kaikista, yhtä lukuunottamatta, tuntui tyhjältä
heidän mentyään. Tämä ainoa oli Uno Clareus. Hän oli joutunut varjoon
etenkin Allan Bentickin tähden, jota vastaan ei kukaan voinut pitää
puoliansa. Uno, joka oli täynnä omaa tärkeyttään ja joka tahtoi
toistenkin olevan sellaisia, ei senvuoksi oikein suvainnut Allania ja
alensi tätä mielellään, jos tilaisuutta sattui.
-- Hän on vaahdon kaltainen, hänessä ei ole mitään syvyyttä, sanoi hän
Lucialle muuanna päivänä, kun puhe osui Allaniin.
Lucia hymyili iloista hymyä, jonka pelkkä Allanin ajatteleminenkin
herätti useimmissa.
-- Mutta hänessä on vauhtia.
-- Niinpä kai, myönsi Uno ylenkatseellisesti. Sitähän on pienimmässä
purosessakin. Meren suuresta tyyneydestä ja suuresta myrskystä hän ei
tiedä mitään.
Tämä sanottiin äänellä, joka ilmaisi, että Uno itse kyllä oli selvillä
siitä paisuttavasta kokemuksesta ja osaisi sanoa paljon siitä, jos
tahtoisi.
Lucia hymyili hieman, mutta ei vastannut mitään. Hän istui suuressa
salissa pianon ääressä ja soitteli mielialojaan hämärissä odottaessaan
Britaa, joka oli tulossa noin neljännestunnin kuluttua alkavalle
soittotunnilleen. Uno oli kuullut hänen soittonsa ja tullut sisään,
ei kuuntelemaan, vaan käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen esittääkseen
Lucialle jotakin, jota hän pari päivää oli mietiskellyt. Lucia oli
sattunut mainitsemaan Allanin, ja se oli saattanut Unon lausumaan
arvostelunsa tuosta nuorukaisesta. Mutta nyt hänen ajatuksensa palasi
takaisin siihen asiaan, joka oli aiheuttanut hänen tänne tulonsa.
-- Neiti Lucia, pyytäisin teiltä erästä palvelusta, sanoi hän
sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kyseessä pikemminkin suuri
kunnianosoitus, jota hän oli aikeissa osoittaa Lucialle.
Lucia lakkasi soittamasta ja katsahti mielenkiintoisena häneen.
Uno heilautti tukkaansa ja selvitti kurkkuansa.
-- Asia on siten, että olen saanut näytelmäni niin valmiiksi, että
haluaisin lukea sen ja pohtia sitä jonkun sellaisen kanssa, jolla on
arvostelukykyä. Koska te olette nykyisessä ympäristössäni ainoa, jolla
sitä on, on minun valintani sattunut teihin -- jos sallitte?
Huolimatta teeskennellystä kainouden ilmeestä oli selvää, että hän
odotti Lucian aivan haltioituvan Tämä koettikin näyttää siltä.
Varmaa on, että Lucia, oli sekä huvitettu ja yllättynyt että asiasta
innostunut, mikä kaikki saattoi hänen kasvonsa Unon täydelliseksi
tyytyväisyydeksi hymyilemään ja säteilemään. Unon lapsellinen
itserakkaus pikemmin liikutti kuin työnsi luotaan Luciaa. Senvuoksi ei
hänen suostumuksessaan ollut mitään soraääntä.
-- Mikä liekin saattanut teidät noin ehdottomasti luottamaan
minun arvosteluuni, sitä en tiedä, mutta että teidän näytelmänne
kuunteleminen on minusta erittäin huvittavaa ja mielenkiintoista, on
varmaa, sanoi hän hilpeään ja sydämelliseen tapaansa. Uno hymyili
mielissään.
-- Milloin ja missä luemme? On hyvin tärkeää, että saamme olla
häiritsemättä.
-- Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä,
jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen
aikaan.
-- Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä?
Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi,
joka lukee koulukirjoitustaan.
Lucia nauroi.
-- No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen.
Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä.
Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä
Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen
turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn
välinpitämättömyyden ja kainouden taa.
Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui
hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta.
Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin
kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta.
Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan
mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän
oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo
nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä,
jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen
sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli
siinä ylinnä.
Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä
tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän
tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän
saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi
sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi
taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi.
Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään,
niin hän -- Lucia -- sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä
kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno
kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö
tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan.
Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi
odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin
hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse
tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä
olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se
olisi muutettava.
Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä
tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä
kävi vaikeammaksi.
-- Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi
mieheksikin.
-- Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen?
Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten
kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli
kätketty Lucian vastaukseen.
Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi
hänelle.
-- Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen!
-- Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen.
-- Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia
suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään.
Sen olen usein nähnyt.
Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti,
vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja
tasoitti pinkkaa pöytää vasten.
-- Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi.
Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän
mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin.
-- Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään
sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta?
Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten
syvästi mielenkiintoinen olen ollut?
Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän
liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa.
-- Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla
vain oletettua.
-- Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta!
virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena.
Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta.
-- En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka
voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä
jotain sellaista? Minä... minä...
Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian.
Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa
katseessaan.
-- Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan
todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi
hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös
ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa
häntä.
-- Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja
luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta
tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat
ajatukset itsestänne. Te _olette_ itserakas. Ja se on suuri haitta
teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte
sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä.
Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin.
-- Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon
teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse
tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy
tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä
jäämään häiritsemättä vihanne valtaan.
Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään
säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan.
Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan
tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet
tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet
kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi
Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen
tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden.
Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti
hiljaa kätensä pois.
-- Ei niin! sanoi hän lempeästi.
Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein.
-- Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä,
mitä te vain tahdotte, virkkoi hän.
Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen
valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli,
kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi
tahtoi käyttää sitä oikein.
-- Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen.
-- Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte.
Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut
miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon
ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen
suhteen.
Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että
Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä
todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian
sydämellä.
-- Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on
tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän
runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta
opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä
sitä.
Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta.
Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi.
-- Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää
minusta?
-- Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta.
-- Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen.
Lucia naurahti.
-- Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä
äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä
teille!
-- Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan
närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena?
-- Ettepä te juuri muutakaan ole. Unon silmissä välähti.
-- Näytän teille olevani mies, sanoi hän syttyvän tarmokkaasti.
-- Se on oikein. Tehkää niin, sanoi Lucia.
Ja sitten Lucia lopetti tuon sangen tunteellisen haastattelun.
19.
-- Ottaako vai antaako neiti tunteja pojalleni? kysyi rouva Clareus
eräänä päivänä aivan odottamatta, hänen ja Lucian sattumalta ollessa
kahden.
-- En kumpaakaan, vastasi Lucia, itsekseen ihmetellen, miten rouva
Clareus tiesi kirjastossa vietetyistä iltapäivähetkistä, sillä ei
kukaan ollut häirinnyt heitä.
-- Maisteri lukee minulle näytelmänsä luonnosta, lisäsi hän tuokion
epäröimisen jälkeen, tultuaan siihen lopputulokseen, että Unon teos oli
tunnettu, hänen tarvitsematta pitää sitä salassa.
-- Minkätähden hän tekee sitä?
Lucia ihmetteli, kuvitteliko hän vai tuliko rouva Clareuksen olento
todellakin hieman jäykemmäksi.
-- Hän tahtoi keskustella siitä jonkun kanssa, ja siitä saakka
kun pidin tuon syksyisen esitelmäni, on hän saanut päähänsä minun
ymmärtävän kirjallisuutta, vastasi Lucia.
-- Hänelle voi olla hyväksi saada joitakuita järkeviä neuvoja.
Enempää ei asiasta puhuttu eikähän rouva Clareus ollut osoittanut
mitään tyytymättömyyttä, mutta Lucialla oli tunne siitä, että äiti
tunsi itsensä poikansa luottamuksen syrjäyttämäksi.
Senvuoksi Lucia oli tuon ratkaisevan keskustelun jälkeen levoton siitä,
että rouva Clareus saisi tietää hänen, Lucian, olevan Unon päätöksen
takana. Sillä vaikka rouva Clareus ei tahtonut kenellekään näyttää
olevansa muuta kuin tyytyväinen Unon kotona oleskeluun, sattui Lucia
tietämään, että Unon äiti oli ollut niiden joukossa, jotka olivat
koettaneet taivuttaa häntä palaamaan yliopistoon, ja täytyihän sen
loukata äidin ylpeyttä, että toinen oli onnistunut siinä, missä hän
itse oli epäonnistunut. Hän ei katsonut kuitenkaan voivansa pyytää Unoa
pitämään salassa hänen osallisuuttaan tämän päätökseen. Mutta siitä,
mitä hän Unoa tunsi, toivoi hän tämän ilman huomautusta esittävän
päätöksen ikäänkuin omasta itsestään johtuvana.
Joko hän nyt oli tehnyt näin tahi rouva Clareus oli liian ylpeä
ollakseen tietävinäänkään siitä, että joku toinen oli voittanut siinä,
missä hän oli joutunut tappiolle, oli miten oli, eräänä päivänä hän
kertoi Lucialle uutisen, että Uno palaisi Upsalaan.
-- Minä en oikein koskaan ole pitänyt siitä, että hän keskeytti
opinnot, mutta enhän tahtonut estääkään häntä omistautumasta
kirjailijatoiminnalle. Mutta nyt, saatuaan työnsä osapuilleen
valmiiksi, hän tekee minulle mieliksi ja lopettaa opintonsa.
Lucia ilmaisi ilonsa siitä, ja vielä suurempi oli se! salainen ilo,
mitä hän tunsi siitä, että Unon äiti ei tuntunut aavistavan mitään
Lucian osallisuudesta nuorukaisen päätökseen.
Mutta vähitellen Lucia sai kuitenkin havaita, että tämä ehkä kuitenkin
aavisti enemmän kuin tahtoi olla huomaavinaan, sillä rouva Clareuksen
käytös kotiopettajatarta kohtaan tuli tämän jälkeen jäykemmäksi. Lucia,
joka tahtoi voittaa tuon vaikeasti voitettavan sydämen, pelkäsi nyt
ehkä sen sijaan joutuvansa salaisen kaunan esineeksi.
Hän mietti, mitä olisi saattanut keksiä ehkäistäkseen sen. Vihdoin
hänelle juolahti mieleen muuan ajatus. Hän saisi tilaisuuden, jolloin
voisi saada kaksi kärpästä samalla iskulla. Paras tapa saada rouva
Clareus lepytetyksi oli antaa tälle tilaisuus käyttää vaikutusvaltaa
taholla, missä Lucialla ei ollut valtaa. Sellainen tilaisuus oli juuri
käsissä. Kunniakkaampaa voittamisen esinettähän ei juuri saattanut
ajatellakaan kuin minkä hän aikoi esittää rouva Clareukselle, sillä se
ei ollut mikään vähempi kuin itse itsevaltias kirkkoherra Sander.
Brita oli koettanut puhua isän kanssa toiveestaan päästä
voimistelijaksi, mutta tämä ei ollut tahtonut kuunnella häntä.
Tyttöjen paikka oli kodissa, sen kirkkoherra piti selviönä, ja siitä
käsityksestä ei Britan ollut onnistunut järkyttää häntä. Huolimatta
rohkeudestaan ja voimakkaasta tahdostaan hän ei ollut uskaltanut tehdä
muuta kuin joitakuita haparoivia kokeita. Äidin pelkokin ehkäisi häntä.
Rouva Sander oli tullut ylös tyttöjen huoneeseen ja kyynelin pyytänyt
Britaa luopumaan enemmistä isän taivuttamisyrityksistä.
-- Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä
koskaan, valitti äiti.
Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla
enää puhumatta asiasta isän kanssa.
Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta
Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että
hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia
oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä,
pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu.
-- Tahtooko täti puhua isän kanssa?
-- Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin.
-- Kenen sitten?
-- Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa,
tahtooko hän.
Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus.
Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan
Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä
hänellä oli sydämellä.
Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva
Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua,
jota tämä teki.
-- Eikö ole päätetty, että Irene menee Tukholmaan syksyllä? kysyi hän.
-- Melkeinpä. Kuinka niin?
-- Ajattelen Brita Sanderia, jatkoi Lucia. Eikö Irenelle olisi kaksin
verroin hauskaa, jos hän voisi saada Britan mukaansa?
-- Mutta eihän Britalla ole taipumusta maalaukseen. Vai onko hänellä?
-- Ei. Mutta Britalla on mitä palavin halu päästä voimistelijaksi.
Lucia kertoi nyt kaikki Britan suunnitelmat ja vaikeudet.
-- Hän tahtoo, että minä puhuisin hänen isänsä kanssa, mutta tiedän sen
olevan aivan turhaa. Hän ei kuuntelisi minua. Mutta _jos_ rouva Clareus
tahtoisi ottaa huostaansa Britan asian, niin se olisi melkein kuin
voitettu.
Lucian ääneen tuli rukoileva sävy.
Rouva Clareus oli tyytyväisempi kuin miltä tahtoi näyttää.
-- Ei suinkaan neiti, jolla on sellainen vaikutusvalta ihmisiin,
joutuisi tappiolle kirkkoherran kanssa, virkkoi hän.
-- Tiedän, että joutuisin, vakuutti Lucia. Jos joskus näyttää siltä,
että voin vaikuttaa ihmisiin, niin se on vain senvuoksi, että satun
sanomaan, mitä he itse sisimmässään ajattelevat tai mitä muut ovat
sanoneet heille ennen, niin että he jo oikeastaan ovat siitä vakuutetut.
Hän oli halukas väheksymään sitä, mikä salaisesti oli loukannut tämän
äidin sydäntä tai turhamaisuutta, mihinkä se sitten lie sattunutkin.
-- Voinhan koettaa, sanoi rouva Clareus voitettuna. Jos epäonnistun,
niin eihän se Britalle ole pahempi kuin ennenkään.
-- Oh, rouva Clareus ei epäonnistu, sanoi Lucia iloisena ja niin
varmana asiastaan, että hän sai noista kylmähköistä silmistä kerrassaan
ystävällisen katseen luottamuksensa palkaksi.
Rouva Clareus päätti toimia valtioviisaasti voidakseen olla varma
menestyksestä, sillä hän oli päättänyt onnistua. Hän ei mennyt suoraan
Sanderin luo, vaan hän pani Borgissa toimeen päivälliskutsut kaikille
naapuriperheille. Kirkkoherra sai osakseen viedä hänet pöytään ja
hän kohteli kirkkoherraa kohteliaasti ja huomaavaisesti, melkein
sydämellisesti, mutta omaan ylhäiseen tapaansa. Terävämpi ihmistuntija
kuin Sander olisi epäillyt jotakin tämän johdosta. Mutta hän meni
suoran luonteensa hyväluuloisuuden viettelemänä aavistamatta ansaan ja
pehmeni, itse sitä lainkaan huomaamatta.
Myöhempään iltapäivällä, kun rouva Clareus piti maata taipeeksi
muokattuna, läheni hän vähitellen ainettaan. Hän aloitti puhumalla
heidän suunnitelmistaan Irenen suhteen ja että heillä oli tiedossa
erinomainen täysihoito tutussa perheessä, mutta että oli kysymyksessä
kahden-asuttava huone.
-- Olemme senvuoksi hyvin halukkaita saamaan jonkun, joka voisi asua
Irenen kanssa yhdessä, sanoi hän, keskeytti hetkiseksi, joll'aikaa
hän tutkiskeli kirkkoherran kasvoja, ja sitten hän lisäsi, hänen
kylmähkölle, ylhäiselle äänensävylleen harvinaisen pyytävästi: En kai
uskalla ajatella niin onnellista mahdollisuutta, että Brita...
Hän ei täydentänyt lausetta. Hän huomasi, että nuoli sattui. Sander
hätkähti hiukan.
-- Kuinka rouva Clareus tulee ajatelleeksi juuri Britaa?
-- On lähintä, että ajatukset johtuvat häneen. Hän on Irenen paras
ystävä. Ja sitten satun tietämään, että hän itse hyvin mielellään
haluaa päästä oppimaan jotakin.
-- Onko hän sanonut jotakin siitä?
-- Ei minulle, mutta Irenelle, ja hänellähän ei ole mitään salaisuuksia.
-- Ymmärrän.
Sander näytti happamelta. Hän ei pitänyt tästä hyökkäyksestä, jonka
alaiseksi hän niin odottamatta oli joutunut, mutta hän ei voinut löytää
siinä mitään, joka olisi oikeuttanut hänet siitä suuttumaan ja sen
jyrkästi torjumaan. Hän ei voinut vastata siihen muuten kuin tosisyillä.
-- Britalla on tarpeeksi työtä kotona, sanoi hän.
-- Mutta siinä ei ole mitään hänen tulevaisuuttansa varten, väitti
rouva Clareus.
-- Mitä minun tyttöihini tulee, olen aina ajatellut, että jos he
tunnontarkasti täyttävät ne velvollisuudet, jotka ovat heitä lähinnä,
niin Jumala pitää huolen heidän tulevaisuudestaan.
-- Eikö ole ajateltavissa, että Jumala pitää huolta Britan
tulevaisuudesta juuri sillä tavalla, että hän antaa hänelle työn, jolla
hän voi elättää itseään.
Sander huomasi jokaisen väitteen oikeutuksen, mutta hänelle ei ollut
helppoa myöntyä edes tosisyyn nojalla.
-- Pidän omapäisyytenä Britassa sitä, että hän välttämättä tahtoo
kulkea omaa tietään.
Rouva Clareus hymyili.
-- Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä
voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa.
Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän
oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen
ehkäistä sitä.
-- Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan.
-- Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa
mieltä, -- miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän
tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki
ole viisasta estää häntä. _Voisihan_ ajatella, että niin uhmaileva
luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin
vähemmän hyvää.
Sanderin silmissä välähti.
-- Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti.
-- En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus
lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän
vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja.
Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs
syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi.
Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla
äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää
puoliaan.
-- Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti.
Rouva Clareus tunsi voittaneensa, ja hänen mielensä teki kertoa
Lucialle voitonriemustaan. Mutta hän hillitsi tuon halun ikäänkuin
arvokkuudelleen sopimattomana. Ei, ennenkuin asia oli aivan päätetty,
hän ei sanoisi mitään siitä.
20.
Jonkun aikaa Borgin päivälliskutsujen jälkeen Brita eräänä aamuna
korjaili aamiaispöytää, kun hänen isänsä, joka istui ikkunan ääressä
ja luki sanomalehteä, yllätti hänet niin, että hän oli pudottaa
lautaskasan, jota hän juuri oli pois kantamassa.
-- Tiedätkö, mitkä pääsyvaatimukset ovat voimisteluopistoon? kysyi hän.
-- Oi, isä! virkahti Brita ja asetti lautaskasan takaisin pöydälle.
Hän saattoi tuskin uskoa korviaan. Isä ei voinut olla hymyilemättä
hänen ihastuneelle hämmästykselleen.
-- Olen ajatellut, että sinun ehkä on parasta oppia jotakin, jolla
voit elättää itsesi siinä tapauksessa, että minä kuolisin. Sinullahan
on halua voimisteluun ja se on hyvä toimi, joka tuottaa hintansa.
Sitäpaitsi rouva Clareuksella oli eräänä päivänä ehdotus, joka sai
minut päättämään antaa sinun tehdä tahtosi mukaan. Borgilaisten
mielestä me tekisimme heille palveluksen antamalla sinun tulla
Irenen asuintoveriksi. Minä lasken kulut, ja sinä saat ottaa selvän
vaatimuksista, niin saamme nähdä sitten, voitko täyttää ne ja minä
suoriutua kustannuksista. Jos se on Jumalan tahto, niin se soveltuu, ja
sinä voit saada alkaa syksyllä.
Innokkaasti, jopa kiihkeästi Brita oli toivonut suostumusta, jonka
hän nyt niin odottamatta sai, mutta hänen ihastukseensa tuli
kuitenkin jotakin hillittyä ja vakavana hän kiitti isää. Tuo sana
isän mahdollisesta kuolemasta teki Britan mielen ahdistetuksi ja
isän täydellisen suostumuksen kuullessaan hän häpesi kaikkia niitä
uhmailevia ajatuksia, joita hän oli ajatellut isää vastaan. Yht'äkkiä
hän tunsi, miten hän rakasti isää ja kotia ja kaikkea, minkä hän nyt
tulisi jättämään. Hän oli katsellut sitä kaikkea melkein kuin vankilaa.
Nyt, kun se ei enää pidättänyt häntä, se kävi hänelle rakkaaksi.
-- Teen työtä kuin hevonen, lupasi hän, ja isä saa kunniaa minusta.
-- Sitä odotan, sanoi tämä.
Ja ääneti Brita lupasi itselleen, ettei isän toivomus tulisi ainoastaan
täytetyksi vaan enemmänkin.
21.
Seuraavana päivänä kun Brita tuli Borgiin, oli juhlallisuus kuin pois
puhallettu hänen mielestään, ja hän oli pelkkää riemuitsevaa ihastusta.
-- Tästä saat kiittää Irenen äitiä, sanoi Lucia.
-- Sen teenkin heti paikalla, selitti Brita ja syöksyi ulos hakemaan
tätiä.
Lucia tarttui Irenen käsivarteen ja seurasi mukana lisätäkseen rouva
Clareuksen riemuvoittoa olemalla sen todistajana.
He löysivät rouva Clareuksen kirjoituspöydän äärestä, kirjettä
kirjoittamasta.
-- Tulen kiittämään tätiä. Täti on tehnyt ihmeitä isälle. _Saan_ ruveta
voimistelijaksi, ja se on tädin ansio.
Britan silmät säteilivät, eikä hän voinut pidättyä syleilemästä tätiä,
jonka jäykkä arvokkuus muutoin piti kaikenlaiset hyväilyt loitolla.
-- Rakas lapsi, mitäpä minä oikeastaan olen tehnyt? sanoi hän,
mutta vastasi todellakin keveästi nuoren tytön syleilyyn, ennenkuin
varovaisesti irtausi siitä.
-- Täti on tehnyt kaiken. Isä ei olisi koskaan suostunut, ellei täti
olisi puhunut hänen kanssaan, vakuutti Brita.
Rouva Clareus näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta jätti tämän
puheenaineen pohtiakseen sen sijaan yksityisseikkoja suunnitelman
toteuttamiseksi. Ja nyt vasta hän otti huomioon Lucian läsnäolon ja
veti hänet mukaan keskusteluun, sillä hän oli se, joka parhaiten tunsi
ehdot ja olot siinä opistossa, johon Brita aikoi pyrkiä.
Tämän tapauksen jälkeen, jossa rouva Clareus oli näytellyt niin
onnistunutta osaa ja sekä itsensä että Lucian tieten osoittanut
omaavansa vaikutuskykyä, joka veti vertoja tuon vaikuterikkaan
kotiopettajattaren omalle kyvylle, katosi häneltä tuo salainen, hänen
tätä kohtaan tuntemansa kauna, ja jotakin ystävyyden tapaista syntyi
näiden kahden välille. Tämä ystävyys ilmeni ensin siinä, että rouva
Clareus ehdotti lähempää tuttavuutta lastensa opettajattarelle ja
sitten siinä, että hän pyysi Luciaa jäämää kesäksikin heille sanoen
suoraan, että olisi niin tyhjää, jos hän matkustaisi pois. Ja Lucia jäi
ilomielin.
22.
-- Mikä sinuun on mennyt, kun et kiertele tervehtimässä kymmeniä
mielitiettyjäsi, kuten tavallisesti kesäsi kulutat? kysyi tohtori
Bentick pojaltaan tämän oltua kolmatta viikkoa kotona. Onko sinulla
ehkä mielitietty tällä paikkakunnalla?
-- Tietysti, vastasi Allan sukkelasti. Isä katsoi häneen alta kulmain.
-- Ovatko ne kaikki vai yksi erikoinen?
-- Yksi erikoinen, vastasi Allan niin avomielisesti, että se ällistytti
isää.
-- Kuka?
-- Kukapa muu kuin sinä, pater!
-- Senkin veitikka! Saatoinpa arvata, ettet olisi vilpitön!
Allan nauroi.
-- Sanon sinulle vain, jatkoi isä, että sinä et saa särkeä muutamien
tämän paikkakunnan tyttöjen sydämiä. He ovat kaikki olleet minun
potilaitani siitä asti kuin alkoivat sykkiä, ettäs tiedät. Ja minä olen
arka heistä.
-- Minun mielestäni saisit olla minulle vain kiitollinen, jos hankkisin
sinulle työtä ja ansiota.
-- Sitä minulla on ilman, että sinun tarvitsee sekaantua siihen, senkin
junkkari.
-- Muutoin, sanoi Allan olematta milläänkään isän haukkumasanasta, en
särje koskaan tyttöjen sydämiä. Rakastan herttaisia tyttöjä aivan liian
paljon siten tehdäkseni.
Isä loi häneen karsaan syrjäsilmäyksen.
-- Onko sinussa mitään uskollisuutta? kysyi hän ivallisesti.
-- Uskollisuudella ei ole väliä, vastasi Allan huolettomasti. Mitä
uskollisuudella tekee, kun haluaa vain tanssia ja leikkiä ja pitää
hauskaa noiden pikku kullannuppujen kanssa?
-- Miten tanssinet ja leikkinetkin, voi siitä tulla tosi.
-- Silloin se ei ole minun syyni, vastasi Allan keveästi. _Minä_ en
koskaan tarkoita vakavasti. Joka sitä ei käsitä, on tyhmä.
-- Sanon sinulle vain, että jos sinä tuotat jotakin vahinkoa tällä
paikkakunnalla, niin annan sinulle selkään.
-- Tee hyvin! sanoi Allan rakastettavasti. En lyö takaisin,
kunnioitukseni kieltää sen. Muutoin otan mieluummin hieman selkääni
kuin vaimon. Edellinen menee ohi, mutta jälkimmäisestä tulee
kroonillinen vika.
-- Jos sillä tavoin tunnet, niin pidä käpäläsi loitolla kaikesta, mikä
tyttöjä koskee -- etenkin eräästä pikku raukasta, joka on sellainen,
että hän ottaa kaikki vakavalta kannalta, sinutkin, pöllö!
Allan ymmärsi, ketä isä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävinään. Hän
oli tänä kesänä jatkanut joulunaikaista tehtäväänsä, nimittäin Anna
Sanderin elvyttämistä, ja hän aikoi tehdä sitä edelleenkin sentähden,
että se huvitti häntä. Isän peitelty varoitus pikemmin yllytti kuin
ehkäisi häntä.
-- Kukapa se voisi olla? ihmetteli Allan ja kohotti kulmiaan. Sen
ilmiön, joka ottaa minut vakavalta kannalta tahtoisin nähdä! Enkä
minä koskaan voi antaa tyttöjen olla rauhassa. Rakastan niitä. Minun
rakkauteni on niin suuri, ettei sitä mitenkään voi keskittää yhteen.
"Oi saisinko, saisinko suudella heitä."
Hyräillen sitä laulua, hän poistui isän luota, huolettomana siitä
ukkospilvestä, jonka hänen kevytmielisyytensä oli nostanut tämän
otsalle.
23.
Erik Sander katseli myöskin hieman levottomana Allanin kiintymystä
Annaan ja tämän kiintymystä Allaniin. Hän tunsi sekä ystävänsä että
pienen sisarensa, tiesi edellisen pitävän kaikkea vain leikkinä,
jälkimmäisen ottavan kaikki vakavalta kannalta. Mutta hän tyynnytti
levottomuutensa sillä, että Anna oli niin nuori vielä. Ja jos hän tunsi
Allanin oikein, niin tämä kyllä väsyisi leikkiinsä ennenkuin Anna
ehtisi tulla kyllin vanhaksi kiintyäkseen auttamattomasti.
Sitäpaitsi Erik oli tänä kesänä niin oman ristiriitansa rikkirepimä,
ettei hän kyennyt muiden suhteille omistamaan muuta kuin jonkin
hetkellisen ajatuksen.
Epäsointu hänen olennossaan oli kasvanut hitaasti, mutta varmasti
ja oli nyt joutunut siihen kohtaan, jolloin käänne oli välttämätön.
Kevätlukukaudella hänelle oli selvinnyt, että hänen oli mahdoton ruveta
papiksi. Hänen piti sanoa se isälle, mitä pikemmin sen parempi.
Mutta viikko viikon jälkeen vieri hänen voimatta sitä sanoa.
Eräänä päivänä keskikesällä hän oli isän kanssa soutanut Billingen
järven yli toiselle rannalle, missä Sander perkasi uutta peltoa. Se oli
pieni metsänaukeama. Siinä ei ollut puita, mutta maa oli kivistä.
Isä ja poika tekivät työtä otsansa hiessä väännellen rautakangella
kiviä maasta. Se oli työtä, joka sopi heille, ja heidän luonteensa
saivat vaikutteita siitä, niin että he tunsivat itsensä tyytyväisiksi.
Tilaisuus oli Erikille mitä suotuisin tuoda vaikea asiansa esille.
Mutta he olivat tehneet työtä ääneti ja ahkerasti pari tuntia, hänen
sanomatta mitään.
Erikin oli onnistunut juuri irroittaa suuri kivi ja hän seisoi nyt,
pyyhkien hikeä otsaltaan ja katsellen alas työhönsä. Suurin osa kiveä
oli ollut maan sisässä ja sen jättämä aukko oli ikäänkuin pieni hauta.
Lukemattomia pikku eläimiä, joilla oli ollut suojansa sen alla, vilisi
kiveen takertuneessa mullassa tai piiloutui nopeasti maan sisään.
-- Siinä sinä otit kelpo otteen, sanoi Sander hyväksyvästi.
-- Käyhän se hyvin tällaisten kivien parissa, joihin voi panna
voimansa, vastasi Erik miettivästi.
Hänen äänessään oli jotakin, joka saattoi isän katsomaan tutkivasti
häneen.
-- Tuntuu niinkuin sinä ajattelisit joitakin toisenlaisia kiviä?
-- Ajattelen vuoria, joita täytyy siirtää uskon avulla, sanoi Erik
hitaasti, ja kun ei ole mitään uskoa...
Syntyi lyhyt, sähköinen äänettömyys.
-- Tahdotko sillä sanoa minulle, että epäilet?
-- Niin.
Nyt se siis vihdoinkin oli sanottu! Erik ei hämmästyksekseen tuntenut
mitään pelkoa siitä, mitä nyt olisi tuleva, niin suuri oli hänen
helpotuksensa saatuaan tehdyksi tunnustuksen, joka oli tehtävä.
-- Mitä sinä epäilet? kysyi Sander, seisoessaan raskaana ja
voimakkaana, molemmin käsin nojaten maahan iskemäänsä rautakankeen.
-- Kaikkea.
-- Mistä se johtuu?
Erik katsoi ylös ja kohtasi isän ankarasti tutkivan katseen.
-- Sitä en tiedä, sanoi Erik. Se on vain niin. En voi voittaa sitä. Älä
suutu minuun, isä, mutta minä en voi tulla papiksi.
Siinä oli rukoileva, mutta myöskin lujasti päättävä ilme, joka
sinisistä silmistä kohtasi isän katseen.
Sander ei muutamaan minuuttiin löytänyt sanoja. Se tuli niin
odottamatta, niin mullistavana.
-- Oletko langennut syntiin? kysyi hän viimein. Älä pelkää tunnustaa.
-- En, en mihinkään karkeaan syntiin, vastasi Erik ja kesti pelottomana
isän läpitunkevan katseen.
-- Oletko lukenut epäuskoista kirjallisuutta?
-- En. Olen lukenut vain mitä minun piti lukea. Se ei ole mitään
ulkoapäin tullutta. Se on vain sitä, että olen yhä enemmän päässyt
selville itsestäni ja ymmärrän, ettei minua ole kutsuttu papiksi.
-- Miten voit tietää sen?
-- Minulla ei ole uskoa.
-- Etkö sitten usko Jumalaa ja Raamattua ja kirkkomme oppia?
-- Uskon, että Jumala on, että Raamattu sisältää totuuden ja että
meidän kirkkomme oppi on inhimillisen käsityksen ilmaus siitä. Mutta --
minä en välitä siitä. Minun uskoni on kuollut. Minulla ei ole mitään
rakkautta Jumalaan.
-- Vai niin, _sekö_ on tullut tulokseksi vuosikautisista opinnoistasi!
sanoi Sander hitaasti ja enemmän vihastuen.
Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa
perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään.
-- Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi!
-- Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin
ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt -- turhaan. Minua ei
oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori
sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen
tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla -- miksi voin, niin
tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan
tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla
papiksi.
Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta.
-- Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi!
Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän
juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta.
-- Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta?
-- Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein,
tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi
tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä
ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon
pojan pakottamisen.
Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän
suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen
erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori
järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen
papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota
vuoriasiirtävää uskoa?
Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik
kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän
ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia
hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen
tähden.
-- Sinä olet nyt niin lähellä valmistumistasi, enkä minä suvaitse
mitään keskeneräistä, sanoi isä. Tahdon, että suoritat tutkintosi
loppuun. Sinun ei tarvitse sitten antaa vihkiä itseäsi papiksi, ellei
mielesi ole muuttunut.
-- Eikö se ole tarpeetonta rahan ja ajan tuhlausta?
-- Minä annan rahat, sinä ajan.
-- Mutta minkätähden en voisi keskeyttää nyt ja tulla siksi, miksi aion
tulla?
-- Olen sanonut sinulle syyni ja -- tahtoni. En pyydä mitään
kohtuutonta, en pakota omaatuntoasi.
Erik katsoi ylös.
-- Lupaako isä sitten olla, suoritettuani tutkinnon, millään tavalla
pakottamatta minua?
-- Sen lupaan. Tahdotko sinä puolestasi luvata minulle olla
vastustamatta Jumalan henkeä, jos saisit tuntea sen vetämystä?
-- Sen lupaan, vastasi Erik puolittain hieman ivallisesti, puolittain
surullisesti hymyillen, ikäänkuin ajatellen ettei ollut juuri
luultavaa, että hän saisi tuntea sitä vetämystä.
24.
-- Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän
oli puhunut isän kanssa.
-- En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta
puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä
veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan.
-- Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla
mukana.
-- Muistokiven? Minkä vuoksi?
Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti.
-- Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani.
Anna suostui heti.
Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa
pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle
poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin
ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin,
että hän olisi näyttänyt iloiselta -- siltä hän ei milloinkaan
näyttänyt -- mutta hän näytti tyytyväiseltä.
He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes
tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos
ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen
ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna
lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät
Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa
kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään.
Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne
ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen
alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli
pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman
muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin
kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta
koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan
tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille.
Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon
vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää,
tai hän oli unohtanut pystyttää kiven.
Erik oli ollut ahkerin, ja hänen muistokivensä olivat uhkeimmat.
Yksi muistutti hänen parhaan leikkitoverinsa, metsänvartijan Kallen,
kuolemasta, toinen seisoi siinä hänen ensimmäisen suksiparinsa
kunniaksi, kolmas muistutti hänen ensimmäistä lähtöään kotoa kouluun,
neljäs oli muisto ylioppilastutkinnosta, viides viittasi hänen
yliopistonopinnoittensa alkamiseen.
Tiellä oli Erik kertonut innokkaan mielenkiintoiselle sisarelleen
keskustelustaan isän kanssa ja sen tuloksesta. Vapautuksensa muistoksi
hän nyt tahtoi pystyttää muistokiven.
Anna auttoi häntä enemmän innolla kuin voimalla ja oli muistokiven
valmistuttua ylpeämpi kuin Erik.
Mutta yht'äkkiä hän kävi vakavaksi. Erik huomasi sen ja kysyi, mitä hän
nyt tuli ajatelleeksi.
-- Sitä, minkä johdosta me olemme sen pystyttäneet. Eihän siinä
oikeastaan ole iloitsemisen syytä.
Päinvastoin.
-- Tottahan siinä on ilon syytä, että pääsen tulemasta siksi, miksi en
voi tulla.
-- Mutta että sinä et saattanut tulla siksi! sanoi Anna kaihoisasti.
-- Emmehän senvuoksi ole kiveä pystyttäneet, arveli Erik.
-- Emmepä kyllä, mutta kuitenkin! Häneen koski niin tuo, ettei veljellä
ollut uskoa.
-- Emme pystytä muistokiviämme turhien toiveiden vuoksi, vaan
toteutuneiden ja todellisten tapahtumien muistoksi, sanoi hän ja
silitti kädellään melkein hyväillen vastapystytettyä muistokiveään.
Anna hymyili hieman.
-- Jos pystyttäisimme merkin kaikille toivomuksille, niin -- eivät
kivet kai riittäisi, sanoi hän haaveillen.
Sitten hän katsoi Britan alueelle.
-- Kuules Erik, emmekö pystytä muistokiveä Britalle, senvuoksi, että
hän saa ruveta voimistelijaksi? Siihen minun mielestäni olisi syytä.
Erik oli samaa mieltä. He alkoivat heti uuden kiven pystyttämisen.
Kun se oli valmis, ihmetteli Erik, eikö olisi syytä pystyttää
muistokivi Annallekin.
-- Minulle ei ole tapahtunut mitään. Mutta syksyllä, kun te kaikki
olette menneet, tulen minä tänne ja pystytän muistokiven yksinäisyyteni
muistoksi, sanoi hän hieman surumielisesti hymyillen.
-- Sinua käy sääliksi, kun Brita menee.
-- Ei toki. Olen vain iloinen, että hän saa sen, mitä hän on niin
ikävöinyt, vakuutti Anna innokkaasti. Onhan minulla Gerda ja Lucia-täti
-- ja paljon muuta.
Hän ajatteli muistoja, joita tämä kesä jätti hänelle syyskuukausien
varalle. Mutta niiden muistoksi hän ei uskaltanut pystyttää mitään
näkyväisiä merkkejä.
25.
-- Jospa voisin käsittää, kuinka te, jolla ei ole pisaraakaan
vakavuutta, voitte sopia lääkäriksi? sanoi Lucia, nauraen Allanin
hassutuksille.
Leikittiin eräällä kentällä kesäiltana, ja Lucia oli istahtanut
hetkeksi levähtämään ja katselemaan. Allan ei ollut antanut hänen istua
kahta minuuttia rauhassa, ennenkuin oli tullut ja istuutunut hänen
viereensä ja avannut sanasäkkinsä.
-- Voinhan kai elvyttää ainakin sairaita. Hyvä nauru pitentää ikää,
sanoo sananlasku.
-- Mutta jos ne tulevat liian sairaiksi nauraakseen? Jos ne kuolevat?
-- Niin eivät ne missään tapauksessa kuole minusta puuttuvan vakavuuden
tähden. Muutoin saatan sanoa teille, että olen etevä alallani. Sitä
ette ehkä tahdo uskoa, mutta se on totta. Lääkärin silmääkin minulla on.
-- Itseluottamustakaan teiltä ei tunnu puuttuvan, hymyili Lucia.
-- Ei, kaikeksi onneksi, sillä sitä kyllä tarvitaan, vastasi Allan,
ikäänkuin Lucia olisi sanonut kohteliaisuuden.
-- Milloin te valmistutte?
-- Parin, kolmen vuoden perästä luullakseni.
Lucia katsoi häneen ystävällistä pilaa hymyilevin silmin.
-- Minun on mahdotonta ajatella teitä _valmiina_.
Allan katsoi häneen takaisin, ja Lucia huomasi hänen silmissään uuden
ilmeen, jotakin tutkimatonta ja lannistamatonta, ikäänkuin hän olisi
vastaanottanut haasteen antaakseen sen korkoineen takaisin.
-- Enkä minä teitä, sanoi Allan tyynesti