Hän tunsi itsensä niin toivottoman virkeäksi, vaikka kello kävi
kahtatoista. Huomispäivän läksyt olivat jo valmistetut eikä hänellä
ollut mitään luettavaa. Kuutamo ja Klara-mamsellin ennustus veivät
hänen ajatuksensa kauas "kuninkaaseen" ja siihen pimeään, joka
erotti heidät. Hän koetti pakottaa itseään ajattelemaan sen sijasta
oppilaitaan. Niitä oli monta ja ne olivat vielä verraten uusia hänelle,
ja niiden pitäisi muodostaa kylläkin mielenkiintoinen työala.
Irene Clareuksen, joka oli kahdeksantoista vuotias, ja Brita Sanderin
kanssa Lucia luki kieliä. Anna Sanderin ja Gerda Clareuksen kanssa
hän luki kahdeksannen luokan kurssia. Ebba Clareuksen ja Bergshamran
Jenningin tyttöjen kanssa hän luki neljännen luokan kurssia. Sitäpaitsi
hän soitti niiden kaikkien kanssa. Niin että kyllä hänellä oli paljon
tekemistä.
-- Pelkään meidän rasittavan liiaksi neiti Vildeä, oli rouva Clareus
sanonut juuri ennen Tukholman-matkaansa, jolle hän ei ollut tahtonut
lähteä ennenkuin oli nähnyt, minkälainen uusi kotiopettajatar oli.
-- Työ on vain lepoa minulle, oli Lucia vastannut reippaalla tavallaan
ja terveine hymyineen, mistä ei suinkaan saattanut aavistaa hänen
kantavan salattua surua.
Ja rouva Clareus, joka ensi hetkestä oli mieltynyt Luciaan ja
vahvistunut mieltymyksessään häntä enemmän nähtyään, jätti täysin
luottamuksin tyttärensä kotiopettajattaren huostaan ja matkusti
Tukholmaan levähtääkseen hiukan sisarensa ja tuttaviensa luona.
Lucian yritys ajatella oppilaitaan epäonnistui. Vastustamattomasti
hänen ajatuksensa kääntyivät sinne, minne hän ei tahtonut niitä laskea.
Ei auttanut, vaikka hän veti alas kaihtimen kuutamon eteen ja riisuutui
ja pani maata. Uni oli toivottoman kaukana ja ajatukset mahdottomia.
Siinä hän lojui suuressa valkoisessa vuoteessaan kattoon tuijottaen.
Vuodeverhot olivat kokonaan syrjään vedetyt siltä taholta missä ikkuna
oli, mutta toisella puolen ne olivat vuoteen eteen vedetyt, sillä
sillä taholla riippui seinällä peili, joka ulottui lattiasta kattoon
saakka ja josta Lucia saattoi nähdä itsensä maatessaan. Ensimmäisenä
iltana tuo peilikuva oli säikähdyttänyt häntä ikäänkuin aave, kun hän
oli nähnyt sen aivan odottamatta. Ja senjälkeen olivat vuodeverhot
olleet tarkasti edessä. Mutta hänestä oli kuitenkin epämieluista
katsoa sille taholle, sillä silloin häntä karmi kuvitellessaan miten
suonikkaat vieraat kädet hiljaa vetivät verhon syrjään. Mieluimmin hän
olisi suonut, että peili olisi muutettu pois hänen huoneestaan, mutta
häntä hävetti pyytää sitä, sillä silloin hänen olisi pitänyt ilmaista
naurettava kummituspelkonsa, ja sitä hän ei tahtonut.
Mitä hän miettisikään nyt, joka valtaisi ajatukset, kunnes uni tulisi?
Yht'äkkiä hän muisti, miten Uno illallispöydässä oli pauhannut
kirkkoherra Sanderista, joka oli tahtonut pakottaa häntä pitämään
esitelmän nuorisolle. Uno oli kieltäytynyt, ja Sander oli suuttunut.
Olihan sääli kirkkoherraa, ettei hän saanut apua, jota pyysi. Ja sääli
oli nuorisoakin, joka olisi saanut sekä hyötyä että huvia kuullessaan
uuden äänen.
Onnekas ajatus juolahti Lucian mieleen. Jospa hän tarjoutuisi pitämään
esitelmän! Ei juuri runoudesta yleensä, mutta hän saattaisi ottaa
jonkin runoilijan ja antaa hänestä ja hänen runoudestaan kuvauksen.
Ajatus kiinnitti hänen mieltään. Minkä runoilijan hän valitsisi?
Tegnérin, vai Viktor Rydbergin? Tai jos hän ottaisi jonkun vähemmän
tunnetun? Tai jonkin nykyaikaisen, uusimman? Hän innostui yhä enemmän
alkaen jo suunnitella esitelmää. Ajatukset siirtyivät kokonaan
kielletyltä alueelta, ja hän ajatteli vilkkaasti ja terveellisesti,
kunnes tuli uniseksi ja nukahti nähden unta esitelmästään.
4.
-- Luuleeko maisteri, että kirkkoherra tahtoisi antaa minun pitää
teidän sijastanne esitelmän nuorisokokouksessa torstaina? kysyi Lucia
seuraavana aamuna aamiaista syötäessä.
Unolla, jolla oli paha tapa ottaa liian suuria suupaloja, oli suu niin
täynnä silliä ja perunaa, että hänen täytyi työskennellä hetkinen,
ennenkuin saattoi vastata, mutta hänen silmänsä välkähtivät.
-- Ehdottakaa sitä hänelle, niin saamme nähdä mitä hän vastaa, sanoi
hän sitten ja naurahti, huvitettuna jostakin omasta ajatuksestaan.
Luciaa hämmästytti hänen tapansa, hän oli luullut että hänen
ehdotuksensa otettaisiin vastaan kättentaputuksin.
-- Tarkoitatteko etten kelpaisi puhumaan muutamille
maalaisnuorukaisille? Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen suorittanut
ylioppilastutkinnon, enkä ole opintojeni puolesta niin kovin jälellä
itse teistäkään, sanoi hän vilkkaaseen tapaansa ja äänessä tuo raikas
sointu, joka levitti hyvää tuulta hänen ympärilleen.
Uno hymyili, ja hänen silmänsä loistivat kiusoittavasti.
-- Teissä on pieni vika, jota ei koko maailman oppineisuus saa
poistetuksi, sanoi hän.
Lucia ei saanut selvää siitä mitä Uno tarkoitti.
-- Ettekö älyä? "Nainen vaietkoon seurakunnassa" on kirjoitettu, sanoi
Uno ja tarkasti huvitettuna tämän selvityksen vaikutusta.
-- Ah! sanoi Lucia ensin hämillään, melkein suuttuneesti, mutta sitten
hän purskahti sydämelliseen nauruun. Te tarkoitatte, että kirkkoherra
antaisi minulle sen vastauksen?
Uno nyökkäsi.
-- Minua kummastuttaisi, ellei hän tekisi sitä.
-- Mutta hyvä ystävä! vastusteli Lucia yhä nauraen. Onko hän todellakin
niin mahdoton? Nyt minulla on kerrassaan vastustamaton halu tarjoutua
nähdäkseni, vastaako hän todellakin kuten luulette.
-- Niin, tehkää se, pyysi Uno innostuneena. Lyödäänkö veto?
-- Lyödään vain. Minä sanon, että hän suostuu.
-- Ja minä että hän ei suostu. En tahdo lyödä vetoa siitä, että hän
suoraan sanoo syyn, mutta jos hän kieltää, niin se _on_ siitä syystä.
-- Saan kyllä hänet sanomaan syyn, sanoi Lucia luottavasti. Lyömme
vetoa jostakin, jonka vedon menettänyt itse tekee, vai kuinka?
-- Hyvä, kättä päälle, sanoi Uno. Ja he löivät kättä asian
vahvistukseksi muun pöytäseuran tyytyväisyydeksi.
-- Minä tulen teidän kanssanne ja esittelen teidät siksi avuksi, jonka
olen hankkinut sijaani. Eikö se ole sopivaa? sanoi Uno.
-- On, kerrassaan. Menkäämme aamiaislomalla.
-- Ratsastaako neiti? kysyi Uno.
-- Ratsastan mielelläni.
-- Sitten menemme ratsain, niin pääsemme pikemmin.
-- Täti saa lainata äidin ratsastuspuvun, luulen että hänellä on vanha
pukunsa ullakolla, sanoi Irene.
-- Kiitos, minulla on oma pukuni mukana, tunnusti Lucia hieman
punastuen.
Saattoihan tuntua omituiselta, ajatteli hän, että köyhä kotiopettajatar
kuljetti mukanaan ratsastuspukua. Mutta hän ei ollut koskaan sanonut
olevansa köyhä. Jos joku otaksui sitä, niin se ei ollut hänen
vikansa. Hän ei ollut pitänyt velvollisuutenaan ilmoittaa, että hän
ei taloudellisista syistä ollut hakenut itselleen paikkaa, vaan
päästäkseen kokonaan uuteen ympäristöön, missä mikään ei muistuttanut
häntä tuskaisten vuosien kärsimyksistä ja missä ei ollut ketään, kuka
siitä tiesi.
-- Minä ratsastan herrojen satulassa, maisteri, sanoi hän Unolle,
noustuaan ruokapöydästä mennäkseen lukuhuoneeseen nuorempien
oppilaidensa kanssa, jotka lukivat aamupäivän ensi puoliskolla.
Uno teki vastaukseksi kunniaa ja katosi.
Toiselle aamiaiselle Lucia tuli ratsastuspuvussaan. Se oli uusi
ja hyvin ommeltu, vartalonmukaisine puseroineen ja kaksijakoisine
hameineen. Juuri sen ankara yksinkertaisuus salli hänen olentonsa
pehmeän ja joustavan hienouden ja hänen ryhtinsä sulavan
miellyttävyyden tulla näkyviin. Tuo hieman uhmaileva mielenkiinto, joka
häntä innostutti asian suhteen, reippaan ja iloa tuottavan ratsastuksen
ohella sai hänen muutoin hieman kuihtuneille poskilleen väriä jopa
pyöreyttäkin, ja hänen silmiinsä tuli loistetta.
Hän huomasi kyllä ihailun sekaisen ihmettelyn, jota hän herätti, ja
käsitti, että hänen vapaa esiintymisensä ei juuri ollut ominaista
toisen palveluksessa olevalle henkilölle. Mutta hän ei voinut eikä
välittänytkään kahlehtia vapaata olemustaan mihinkään pakollisiin
muotoihin, oma itsensä hänen piti saada olla kaikessa -- ja sellainen
hän olikin. Täällä Borgissa ei kukaan loukkaantunut siitä, päinvastoin.
Lucia ja Uno ahmasivat aamiaisensa voidakseen kauemmin nauttia
ratsastusretkestään.
Kapteeni auttoi Lucian satulaan, ja tervehtien ratsupiiskallaan häntä
ja oppilaitaan Lucia ratsasti pois Unon seurassa.
-- Eikö hän ole ihastuttava, isä? virkahti Irene ja painoi isän
käsivartta, heidän siinä seisoessaan ja katsellessaan poistuvia.
-- On kyllä, myönsi kapteeni sydämellisesti ja seurasi tuntijan katsein
tuon solakan vartalon vapaita, sulavia liikkeitä niin kauan kuin
ratsastajat olivat näkyvissä.
5.
Sander ei tiennyt, mitä vastata; tuo tarjous tuli hänelle aivan
odottamatta. Oikeastaanhan hänen vain pitäisi olla kiitollinen ja
ottaa tarjous vastaan. Mutta Lucia, joka seisoi siinä niin hienona
ja vapaaryhtisenä ja puettuna melkein miehenpukuun, tuntui niin
soveltumattomalta hänen suunnittelemaansa nuorisokokoukseen nähden,
että hänen mielestään hänen pitäisi kieltää. Eikä hän ollut ajatellut
mahdolliseksi sitä, että nainen pitäisi puheen kokouksessa.
Mutta hylätä ilman pätevää syytä ystävällisesti tehty tarjous ei ollut
helppoa edes Sanderillekaan, joka ei juuri muulloin tavallisesti
häikäillyt sanoa suoraan mielipidettään ja panna sitä täytäntöön.
Nuo älykkäät, hymyilevät silmät, jotka niin ystävällisesti ja avoimesti
katsoivat häntä kasvoihin, saattoivat hänet hämille.
-- Mistä neiti Vilde sitten haluaisi puhua? kysyi hän etupäässä
senvuoksi, että voittaisi aikaa ja ehtisi tulla selville itsestään.
Selvemmin kuin hän itse tiesi, ilmeni hänen epäröimisensä hänen
äänessään.
-- Olin ajatellut valita jonkun runoilijan, esimerkiksi Snoilskyn ja
antaa kuvauksen hänen runoudestaan ja lopettaa esityksen lausumalla
jonkin hänen runoistaan.
Aine miellytti Sanderia, juuri sellaista hän oli toivonut Unon
esittävän, sillä hän ei tarkoittanut nuorisokokouksillaan yksinomaan
hengellistä rakentamista, vaan hän tahtoi tehdä ne sekä huvittaviksi
että yleissivistäviksi.
Jospa Uno vain olisi tarjoutumassa, olisi kaikki ollut hyvin.
-- Luulen kyllä suoriutuvani siitä, sanoi Lucia, joka ihmeekseen
huomasi Sanderin epäröimisen.
Hän ei kuitenkaan ollenkaan loukkaantunut siitä, pikemmin hän oli
huvitettu.
-- Sitä en suinkaan epäile, sanoi Sander heti. Hän alkoi itse
aprikoida, tarvitsiko hänen ollenkaan epäröidä.
-- Ehkä kirkkoherra ei hyväksy naisen puhumista? kysyi Lucia.
Uno kääntyi nopeasti poispäin salatakseen naurunhaluaan kuultuaan tämän
viattoman, vakavalla äänellä tehdyn kysymyksen.
Kirkkoherra ei aavistanut vähintäkään viekkautta ja meni senvuoksi
hyväuskoisena ansaan, tulipa iloiseksikin siitä, että Lucia ymmärsi
hänen ilmilausumattoman epäilynsä.
-- Niin, en tietysti hyväksy sitä periaatteessa, myönsi hän. Mutta
kysymys on siitä, pitääkö tämä nuorisokokous käsittää seurakunnaksi sen
varsinaisessa merkityksessä. Sehän on yksityistä laatua. Eikähän neiti
mitään hengellistä puhetta pitäisi.
Hän puhui ikäänkuin tyynnyttääkseen Lucian pelkoa ja sillä hänen
onnistui tyynnyttää omansa. Hänen katseensa kirkastui hänen puhuessaan.
-- Luulen, etten tarvitse epäröidä ottaessani vastaan neiti Vilden
ystävällisen tarjouksen, sanoi hän ilmeisesti iloisena ja keventyneenä
tultuaan tähän lopputulokseen.
Lucian hymyssä oli iloisuutta enemmän kuin asian luonto aiheutti, mutta
sitä ei Sander huomannut, asia kun kiinnitti hänen mieltään. Päätettiin
joitakin kokouksen yksityisseikkoja ja sitten Lucia sanoi hyvästit.
Ulkona eteisessä rouva Sander tuli vastaan ja sai heti tiedon siitä,
mitä oli päätetty. Mutta Lucia, joka näki paheksuvan katseen, minkä
hänen kaksijakoinen hameensa aiheutti, ihmetteli, oliko rouva Sander
käsittänyt, mistä oli kysymys. Lucian saattoi toisinaan vallata
vallaton uhmailemisen halu etenkin silloin, kun hän huomasi jotakin,
jota hän piti turhana kainoutena.
-- Jos voisin ottaa Annan eteeni satulaan, niin hänen ei tarvitsisi
kävellä Borgiin ja me saisimme seuraa, sanoi hän hilpeästi.
-- Anna ei ole koskaan istunut herrojen satulassa, selitti rouva Sander
hänelle harvinaisen päättäväisesti.
Mutta Lucian vallattomuus vain yltyi tuosta vastauksen selvästä
moitteesta, jonka hän oli saanut.
-- Hän saisi istua niin naisellisesti sivuttain kuin suinkin, molemmat
jalat samalla puolella, lupasi hän herttaisesti. Niin että sen
puolesta! Mutta en tiedä, voinko vastata siitä, että voin pitää häntä
kiinni, jos hevonen juonittelisi.
Lucia ei ollut hetkeäkään tarkoittanut totta esityksellään Annan
ottamisesta satulanupille, mutta hän huomasi huvitettuna, miten tässä
talossa köykäisinkin sana ilmeisesti otettiin vakavalta kannalta.
-- Anna saa kävellä tapansa mukaan, sanoi rouva Sander arvokkaasti. Hän
kai onkin jo mennyt. Hänen piti toimittaa eräs asia matkalla.
Rouva Sander katsoi ympärilleen ikäänkuin olisi hakenut puheena olevaa.
-- Brita meni kaiketi hänen kanssaan, niin että luullakseni ei
kumpikaan tytöistä ole kotona, lisäsi hän, tapansa mukaan puhuen
ikäänkuin olisi epävarma asiastaan.
Sander ja hänen vaimonsa seisoivat portilla katsellen eteneviä
ratsastajia.
-- Kuinka saatat antaa hänen puhua pitäjäntuvassa? Hänhän ratsastaa
kahdareisin ikäänkuin mies ja käy housuihin puettuna, virkkoi rouva
Sander, voimatta pidättyä purkamasta suuttumustaan Lucian sopimattoman
esiintymisen vuoksi.
-- Ei suinkaan hän siinä puvussa tule kokoukseen, puolustihe Sander
rypistetyin otsin.
Ei ole hauskaa tulla soimatuksi asiasta, josta itse salaisesti tuntee
itsensä epävarmaksi.
-- Hänen päähänsä saattaa pistää tulla ratsain kokoukseen -- ja
silloin...!
-- Ei hän sitä tee! Saatanhan varmuuden vuoksi pyytää Unoa estämään
sen, jos hän huomaisi hänen aikovan sellaista, sanoi Sander ja meni
huoneeseensa.
Hänen vaimonsa pudisti päätään levottomin ilmein, kietoi shaalin
ympärilleen ja meni huoaten sisälle, miettien, miten hän parhaiten
voisi vastustaa tuon emansipeeratun kotiopettajattaren vaikutusta
Britaan ja Annaan.
Sillä aikaa ratsasti Lucia Unon rinnalla kotia päin Borgiin.
-- _Kuka_ meistä on voittanut vedon? kysyi hän kääntyen vilkkaasti
toverinsa puoleen, niin pian kuin he olivat päässeet kuulomatkan ohi
pappilasta.
-- Te tietysti. Hänhän suostui tarjoukseen.
-- Mutta hän epäröi -- juuri siitä syystä, mistä sanoitte.
Uno päästi nyt vaivoin pidätetyn hilpeytensä valloilleen.
-- Oi, te olitte erinomainen, kun kysyitte niin viattomasti. Ja se meni
häneen! Hän rupesi tyynnyttämään teidän omaatuntoanne!
Ja Uno nauroi ääneen.
Luciakin yhtyi ensin siihen, mutta kävi sitten yht'äkkiä vakavaksi.
-- On rumaa, että teemme pilaa kunnon miehestä tällä tavoin, sanoi hän.
-- Emme tee pilaa kunnon miehestä, vaan hänen yhdestä heikkoudestaan.
-- Joka tapauksessa pilaa, väitti Lucia hieman katuvaisena. Emme välitä
enää vedosta. Koska minä olen sen voittanut, niin voinhan sen purkaakin.
-- Mutta minkätähden? vastusteli Uno.
-- Minusta olisi hauskempaa, jos tämä pikku pila, mitä olemme
kirkkoherrasta tehneet, olisi olemattomissa, kun tämän jälkeen tapaan
hänet. Ja senvuoksi haluan tehdä vedon tyhjäksi.
-- Miten turhan tunnontarkka te olette! Mitä meidän pikku pilamme
hänelle tekee? Hänhän ei tiedä siitä mitään eikä totisesti ole
sellainen, joka tuntee, mitä hänen ympärillään ilmassa liikkuu.
-- Mutta kuitenkin -- ehkä juuri senvuoksi. Hän on niin herkkäuskoinen.
Minun omaantuntooni oikein koski, kun hän otti kujeilevan kysymykseni
todeksi epäilemättä mitään. Se oikein liikutti minua, ja minä tunsin
itseni ilkeän petolliseksi.
Uno hymyili suojelevasti. Hän ei ollut yhtä mieltä Lucian kaikkiin
punnitsemisiin nähden, mutta hänen mielestään ne sopivat Lucialle. Ne
ilmaisivat tuntehikasta sydäntä, ja sellaiselle mies aina antaa arvon
miellyttävässä naisessa.
-- No, teidät täytyy kai sitten vapauttaa minun mestariteostani,
mikä siitä nyt lie tullut, sanoi hän, alentuvasti myöntyen Lucian
naiselliseen heikkouteen.
Miehekkään ylemmyyden tärkeä ääni Unon poikamaisen ulkomuodon ohella
huvitti Luciaa ja liikutti hänessä olevaa äidillisyyttä.
6.
-- Tiedätkö mitä, Anna? Sinulla on kerrassaan ihastuttava ääni!
virkahti Lucia kääntyen ympäri pianotuolissa ja katsoen vilkkain
katsein suoraan kasvoihin Anna Sanderia, joka tämän odottamattoman
kiitoksen kuullessaan punastui hiusrajaan saakka.
Jotkut Lucian oppilaat aikoivat johtaa laulua nuorisokokouksessa, ja
he seisoivat nyt hänen ympärillään Borgin suuressa salissa virsiä
harjoitellen. He olivat juuri laulaneet Annan mielivirren: "Puhtahaks
minut, Herra, sä luo". Anna oli laulanut harjoituksella saavutetulla
varmuudella ja rakkaudesta johtunein tuntein. Hänen äänensä oli, hänen
itsensä siitä tietämättä, johtanut muita, ja Lucia oli kiinnittänyt
siihen huomiota ja viehättynyt siitä.
Lucian tapana oli lausua ilmi tunnustuksensa silloin kun siihen oli
aihetta, ja ehkäpä hyvinkin juuri se vaikutti, että hänestä niin paljon
pidettiin.
-- Jospa sinä harjoittaisit jonkun pikku laulun esittääksesi
kokouksessa yksinlauluna! ehdotti Lucia.
-- Oi, en koskaan uskaltaisi sitä! huudahti Anna kauhistuen jo pelkkää
sellaista ajatustakin.
Lucia hymyili.
-- Mitenkä minä sitten uskallan pitää esitelmän?
-- Onhan sillä ero.
-- Pitäisitkö sitten mieluummin esitelmän?
-- Huu, en toki, se olisi vielä pahempaa.
-- Niinpä niin!
-- Mutta onhan ero Lucia-tädin ja minun välilläni.
-- No niinpä kyllä! Sinä kyllä osaat, jos vain tahdot. Voimmehan
harjoittaa jonkun laulun, niin saamme sitten nähdä, saatko rohkeutta
sen laulamiseen.
-- Voi ei, täti hyvä!
-- Sinä saat olla laulamatta kokouksessa, jos et uskalla, lupasi Lucia.
Mutta kyllä kai sinä minulle uskallat laulaa? Et suinkaan sinä minua
pelkää?
Lucian äänessä oli niin herttainen, kehoittava sävy, ja toivo saada
olla tuon jumaloidun opettajattaren erikoisen harrastuksen esineenä oli
liian houkutteleva.
-- Lupaako täti oikein varmaan, että saan olla laulamatta kokouksessa?
sanoi Anna.
-- En pakota sinua, saat tehdä aivan niinkuin itse haluat, lupasi
Lucia, ja Anna suostui suuresti ihastuksissaan.
Lucia valitsi pienen laulun, joka yksinkertaisessa sydämellisyydessään
oli hänen mielestään ikäänkuin varta vasten Annan ääntä varten
sepitetty, ja harjoituksen loputtua, kun toiset oppilaat olivat
lähteneet salista, hän asetti nuottivihkon paikoilleen, heitti Annaan
rohkaisevan katseen ja alkoi soittaa:
"Mun ota käten' Herra ja taluta, -- -- --"
Laulun yksinkertaiset sanat tuon nuoren, hopeankirkkaan, soinnukkaan
äänen hartaasti laulamina vaikuttivat voimakkaasti Luciaan. Hänen
teki mielensä itkeä ja ojentaa kätensä saadakseen tuntea ne niiden
voimakkaiden puhtaiden käsien ympäröimiksi, joista Anna lauloi, ja
jotka voisivat vetää koko hänen olentonsa pois kaikesta tuskasta
korkeamman maailman kirkkaisiin päämääriin.
Mutta tunne, joka hänen nuorelle oppilaalleen oli elämää, merkitsi
hänelle, jolla oli niin itsenäinen luonne, tuskin muuta kuin tunnelmaa.
Ja hän tiesi sen.
7.
Huhu siitä, että neiti Vilde aikoi pitää esitelmän nuorisokokouksessa,
oli levinnyt, ja uteliaisuus houkutteli sinne monta sellaista, jotka
muuten eivät olisi tulleet. Sali oli täpö täynnä, ja joitakuita
vanhempia oli livahtanut myös sisään. Muiden muassa istui siellä
naisvihaaja tohtori Bentick takimmaisella penkillä oven suussa.
-- Hän istuu siellä vain toivoen saavansa kuulla teidän sekaantuvan,
kuiskasi Uno Lucialle.
-- Aion siinä tapauksessa tehdä hänen ruman toivomuksensa tyhjäksi,
kuiskasi Lucia takaisin rohkea tuikahdus katseessaan.
Rouva Sanderkin istui siellä ja hänen täytyi, vaikka ehkä
vastahakoisesti, tunnustaa itselleen, ettei Lucian puvussa eikä
olennossa ollut mitään loukkaavaa. Hän tunsi itsensä nurjamieliseksi
Luciaa kohtaan tietämättä miksi eikä senvuoksi ollut niin pahoillaan,
kuin luuli olevansa, huomatessaan kotiopettajattaressa jotakin, joka
oikeutti hänen salaisen nurjamielisyytensä häntä kohtaan.
Lyhyen alkupuheen jälkeen kirkkoherra antoi puheenvuoron Lucialle.
Hänestä tuntui jonkun verran omituiselta väistyessään syrjään
naisen tieltä. Mutta Lucia alkoi, ja pian hänen vilkas, älykäs
esitelmänsä oli temmannut mukaansa kirkkoherran, kuten kaikki muutkin,
ja hän oli niin viehättynyt hänen loistavaan esitystapaansa ja
esiintymisensä miellyttävään sulouteen, että hän kokonaan unohti kaikki
ennakkoluulonsa. Hän ei enää ajatellut sitä, että Lucia oli nainen, hän
ajatteli vain sitä, mitä hän sanoi, sillä niin hän puhui.
Kun hän vihdoin lopetti innostuttavaan, mukaansatempaavasti lausuttuun
"Stenbockin kuriiri" nimiseen runoon, olivat kaikkien katseet
kääntyneet hänen kasvoihinsa eikä kukaan salissa olevista ajatellut
mitään muuta kuin kuriirin ratsastusta voitonsanomin läpi Ruotsinmaan.
Esitelmä oli erittäin onnistunut.
-- Te olette löytänyt oikean tehtävänne maailmassa, kuiskasi Uno
ihastuneena Lucian korvaan, tämän istuutuessa paikalleen hänen
viereensä kuuntelijoiden eturiville.
Lucia vain hymyili vastaukseksi, mutta tunsi itsensä vallattoman
iloiseksi, kuten ihminen aina onnellisesti suoritetun kokeen jälkeen
tuntee.
-- Kun minä saan näytelmäni valmiiksi, olette te ensimmäinen, jolle sen
luen, sillä _teillä_ on käsitystä, kuiskasi Uno, siten antaen hänelle
omasta mielestään kaikkein korkeimman kiitoksen.
Mutta nyt ei ollut aikaa enempään kuiskailemiseen, sillä kirkkoherra
seisoi paikallaan pitääkseen illan hengellisen hartausesitelmän.
Kun loppuvirsi, Lucian urkusäestyksen tukemana, oli laulettu, otti
hän esille Annan laulun nuotit ja vilkaisi hymyillen vaikkei juuri
toivorikkaana nuoreen oppilaaseensa.
Anna pudistikin hieman torjuvasti päätään. Mutta Lucia asetti nuotit
nuottipitimelle ikäänkuin hän ei heti olisi tahtonut jättää laulua,
vaikka hän ei odottanutkaan mitään myöntymystä. Senvuoksi hän hämmästyi
suuresti, kun Anna todellakin nousi ja tuli urkujen luo. Lucia katsoi
kysyvästi noihin nuoriin silmiin ja huomasi niissä valon, joka ilmaisi
hänelle, että hänen voimaansa korkeampi vaikutus oli saattanut tuon
ujon tytön niin yht'äkkiä voittamaan ujoutensa.
Asia oli niin, että Anna juuri kieltäydyttyään oli kuullut sielussaan
äänen, rakastetumman kuin kenenkään muun, ja se ääni oli kuiskannut:
-- Häpeätkö laulaa rakkauttasi minuun näiden kaikkien kuullen? Vai etkö
rakastakaan minua?
"Siis ota käten' Herra ja taluta..."
Hieman vapiseva oli ääni alussa, mutta aivan pian se varmeni ja kuului
miellyttävän tuntehikkaana ja hopeankirkkaana yli äänettömän joukon.
Kaikkien katseet olivat suunnatut nuoreen tyttöön, joka seisoi siinä
esillä ja lauloi, ikäänkuin hän olisi ollut yksin sen kanssa, jolle
hän lauloi. Ei kukaan tiennyt, että hän tunnusti rakkautensa Jumalan
puhtaalle karitsalle, mutta kaikkiin se vaikutti siten selvemmin tai
hämärämmin.
Sander, joka ei ollut tiennyt mitään ohjelman tästä numerosta, istui
hämmästyksen lyömänä ja katsoi tytärtään ikäänkuin olisi ihmetellyt,
oliko siinä todellakin hänen tyttärensä.
Kyllä hän oli luullut tuntevansa tyttärensä perin pohjin, mutta nyt
tämä seisoi yht'äkkiä hänen edessään ikäänkuin uutena olentona, ja
hänen laulaessaan säteili hänestä elävämpi ja tietoisempi uskonelämä,
kuin mitä isä oli hänellä tietänyt olevan.
Kun Anna laulun loputtua meni takaisin paikalleen, sattui hänen
katseensa isän katseeseen, joka tuijotti häneen omituisin ilmein.
Levottomuus, joka oli kokonaan haihtunut hänen laulaessaan, palasi
takaisin uudessa muodossa. Mitä jos isä ei hyväksyisi hänen
esiintymistään! Se mahdollisuus ei ollut tätä ennen johtunut hänen
mieleensäkään. Päätös laulaa oli niin yht'äkkiä juolahtanut hänen
mieleensä, ettei hänellä sinä hetkenä ollut muuta kuin yksi ajatus,
mutta nyt oli syvälle juurtunut kunnioitus isää kohtaan vallannut
levottomuudella hänen mielensä.
Sander palasi molempine tyttärineen jalan kotiin kokouksesta. Hänen
vaimolleen oli tarjottu paikkaa ajoneuvoissa, joissa oli tilaa ja jotka
menivät pappilan ohi.
Sander kulki ääneti kädet takin taskuissa. Hänen rinnallaan kulkivat
hänen tyttärensä käsikkäin, Brita ylistellen ihastuneena Lucia-tätiä.
Niin innostunut kuin Anna olikin aineesta, kuunteli hän sisartaan
hajamielisenä, sillä hän kulki miettien, oliko isä tyytymätön häneen,
sentähden, että hän oli, isän siitä edeltäpäin tietämättä, esiintynyt
ja laulanut.
Yht'äkkiä Sander käänsi päätään ja katsoi häneen. -- Minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, että aioit laulaa, sanoi hän.
Anna punastui pahoillaan siitä, mitä luuli nuhteeksi.
-- En ajatellut sitä ensinkään, puolustihe hän totuudenmukaisesti.
-- Minkätähden sitten harjoitit laulun Lucia-tädin johdolla? huomautti
Brita.
-- Lucia-täti tahtoi, että harjoittelisin laulun, vaikka jyrkästi
sanoin, etten uskaltaisi sitä laulaa, vakuutti Anna, kiusaantuneena
siitä ajatuksesta, että he voisivat luulla hänen valehtelevan.
-- Mistä johtui, että uskalsit sitten, kun asia tuli kysymykseen? kysyi
isä.
Anna oli ääneti hämillään. Se kokemus, joka oli antanut hänelle
rohkeutta, oli liian sisäinen ja pyhä toisille kerrottavaksi. Se oli
hänen ja taivaallisen yljän välinen yhdysside.
Isä huomasi hänen epäröimisensä ja ihmetteli.
-- Tahdoitko tehdä Lucia-tädille mieliksi? kysyi hän.
Annan ensi mielijohde oli -- päästäkseen enemmistä kysymyksistä --
vastata myöntävästi. Mutta luo pyhä kokemus olisi valheellisesta
salaamisesta tahraantunut paljon enemmän kuin suorasta ilmaisemisesta.
-- Minusta tuntui ikäänkuin Jeesus olisi kysynyt minulta, enkö tahtoisi
laulaa hänestä, vastasi hän väkinäisesti.
Isä ei sanonut mitään, taputti häntä vain olalle. Vastaus liikutti
häntä ja vahvisti sitä vaikutusta, minkä hän oli Annan laulusta saanut.
8.
Joskus kapteeni Clareus tuli lukuhuoneeseen kuuntelemaan opetuksen
kestäessä.
-- Nähkääs, olen unohtanut kaikki mitä olen oppinut ja haluaisin vähän
sivistyä taasen, selitti hän.
Historiantunnit huvittivat häntä erityisesti ja pian tuli hänelle
tavaksi olla aina mukana niillä tunneilla Se aine kiinnitti eniten
Luciaa itseäänkin, ja hän teki sen niin mielenkiintoiseksi ja
hauskaksi, että hänen vanhemmat oppilaansakin, jotka muutoin lukivat
hänen kanssaan vain kieliä, pyysivät saada olla mukana myöskin
historiantunneilla.
Kapteeni Clareus ei koskaan tullut tyhjin käsin. Hänellä oli aina pussi
karamelleja tai suklaata, joita hän tarjoili joka taholle.
-- Hyvin epäpedagogista! selitti Lucia, mutta oli ensimmäisenä
herkuttelemassa.
Eräänä päivänä sattui, että kapteeni ei tullutkaan historiantunnille
yksin, vaan hänellä oli kirkkoherra seurassaan.
Olen huvitettu kaikesta opetuksesta ja tahtoisin saada kuunnella, jos
neiti Vilde sallii, sanoi hän.
Kyllä, neiti Vilde salli tietysti, ja Sander istuutui.
Kapteenilla oli, kuten tavallista, karamellipussinsa muassa ja hän
antoi sen kiertää. Sanderin katseet seurasivat sitä hämmästyneinä ja
vähän paheksuvina, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
Olipa vähällä, ettei Lucia tuntenut itseään uuden kuulijan tähden
hermostuneeksi. Sitä ei kuitenkaan kukaan voinut huomata, sillä hänen
hermostuneisuutensa ilmeni vain vilkastumisena, ja hänen lahjakkuutensa
näyttäytyi tavallista selvemmin. Hän ei ollut koskaan pitänyt
hauskempaa ja mielenkiintoisempaa tuntia kuin tämä.
Sander viehättyi, puolittain vasten tahtoaan, sillä tämä oli enemmän
kuin mitä hän oli odottanut, vaikka Lucian nuorisokokouksessa pitämä
esitelmä oli valmistanut häntä siihen, että hänen opetuksensakin
olisi mehevää ja vilkasta. Sekä opetus että opettajattaren koko
personallisuus teki häneen vaikutuksen, mistä hän ei ollut selvillä.
Kumpikin sekä miellytti että työnsi luotaan. Hän ei tiennyt, pitikö
hänen enemmän paheksua vai hyväksyä. Mutta lähtiessään hän katsoi
velvollisuudekseen lausua arvostelunsa.
-- Tämä oli minulle suuri huvitus, sanoi hän Lucialle. Huomaa, että
neiti Vilde hallitsee ainettaan ja ymmärtää tehdä sen oppilaille
mielenkiintoiseksi. Mutta yhden muistutuksen katson voivani sallia
itselleni, ja se on se, että neiti Vilde tekee opetuksen liian
hauskaksi nuorille. Työn täytyy olla työtä eikä huvia.
Lucian vastauksen surumielisyyden hälvensi hänen äänensä raikkaus.
-- Elämä antaa heille kyllä tarpeeksi vaikeaa ja raskasta ilman että
sitä tarvitsee enentää. Eihän ole vahingoksi, jos heille esitetään työ
niin valoisana kuin mahdollista.
-- On parempi karaista heitä elämän vakavuuden varalle, sanoi
kirkkoherra tarmokkaalla äänellään.
-- Niin kyllä, ja senhän paraiten tekee antamalla heidän tuntea työn
iloksi, sanoi Lucia.
Mutta Sander ei ollut sitä tarkoittanut, ja sen Lucia kyllä tiesi,
vaikka hän näytti viattomalta, ikäänkuin olisi luullut yhtyvänsä
kirkkoherran mielipiteeseen sen sijaan, että vastusti sitä.
Sanderin äänessä oli jotakin mahdikasta hänen kehittäessään edelleen
ajatuksiaan kasvatuksesta. Lucian käsitys oli aivan vastakkainen,
ja vastauksissaan hän ilmaisi sen, mutta sillä tavoin, ettei Sander
huomannut, miten hän vastusti häntä, vaan useammin kuin kerran otti
hänen vastustuksensa myöntymykseksi.
Kapteeni oli sanomattoman huvitettu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin
Sander Lucian näköjään lapsellisissa lausunnoissa piilevän oveluuden.
Kuten tavallisesti täysin itsenäisten yksilöiden välisissä
keskusteluissa tapahtuu, lopettivat nämäkin molemmat väittelynsä,
kumpikin entistään lujempana omassa mielipiteessään, vaikka Sander
luuli opettaneensa neiti Vildeä katsomaan asiaa hänen näkökannaltaan.
Tietysti tämä keskustelu pidettiin senjälkeen kun nuoret olivat
lähteneet lukuhuoneesta. Senvuoksi Lucia suuresti hämmästyi, kun hänen
tultua huoneeseensa Brita ja Irene tulivat sinne ja hän edellisen
huudahduksesta ymmärsi heidän tietävän mitä oli puhuttu.
-- Oi kuinka hyvin Lucia-täti vastasi isälle! virkkoi Brita
kiitollisena ja ihastuksissaan. Lucian olento jäykkeni.
-- Mistä sinä tiedät, mitä isällesi vastasin?
-- Me pysähdyimme oven ulkopuolelle ja kuulimme kaiken, selitti Brita
rehellisesti.
-- Ketkä me?
-- Irene ja minä.
-- Että saatoitte käyttäytyä niin pahasti! sanoi Lucia närkästyneenä.
Irene punastui nuhteesta ja oli häpeissään, mutta Brita ei antanut
masentaa itseään.
-- Ettehän te mitään vaarallista sanoneet. Mitä se teki, että saimme
kuulla sen?
-- Ei se tee mitään, vastasi Lucia lyhyesti. Mutta on _alhaista_
kuunnella ovien takana. Enkä olisi odottanut sitä teiltä.
Irenen silmiin kihosi kyyneleitä ja hän näytti niin nololta ja
katuvaiselta, että Lucia heti leppyi.
Mutta Brita oli niin kiinni jossain omassa tarkoitusperässään, ettei
hän antanut Lucian ilmeisen ylenkatseen ehkäistä itseään.
-- Ei voi auttaa, että käy pikkumaiseksi ja alhaiseksi, kun saa elää
pienissä, ahtaissa oloissa, virkahti hän äänessä sellaista katkeruutta,
että Lucia kävi tarkkaavaksi ja ymmärsi Britalla olevan sydämellä
jotakin erikoista, jota hän oli tullut tänne purkamaan.
Brita, joka huomasi itseään kuunneltavan, jatkoi vähemmän katkerana ja
äänessä jotakin taivuttavaa.
-- Ajattelin, että Lucia-täti, joka osasi vastata isälle niin hyvin,
tahtoisi koettaa puhua hänelle, niin että hän ehkä vähitellen voisi
tulla käsittämään että tytönkin tarvitsisi päästä maailmalle ja tulla
joksikin.
Lucian närkästys lauhtui, hän unohti, mikä sen oli aiheuttanut, ja
katsoi uudella mielenkiinnolla Britaa.
-- Miksi sitten tahtoisit tulla? kysyi hän.
-- Sitä en tiedä. Tiedän vain, että haluan päästä johonkin. Jos
Lucia-täti tietäisi miten sietämättömän harmaata ja yksitoikkoista
meillä on kotona!
Lucia ymmärsi Britaa paremmin kuin hän tahtoi antaa tämän huomata.
-- On kiittämätöntä sanoa niin, Brita. Sinulla on hyvä koti.
-- Saattaa olla! myönsi Brita kärsimättömällä äänellä. Mutta kaipaan
joka tapauksessa muualle. Ja mikä minua kiusoittaa, on se, että jos
olisin poika, niin ei kukaan vaatisi minua olemaan alituiseen kotona.
Esimerkiksi Erik, veljemme, saa olla Uppsalassa opiskelemassa. Mutta
jos Anna tai minä haluaisimme jotain sellaista, emme tietenkään sitä
saisi.
-- Haluaako Annakin johonkin? kysyi Lucia.
-- Sitä en tiedä. En luule hänen haluavan. Mutta hän elää omassa
maailmassaan. Sitä en minä voi. Senvuoksi yksitoikkoisuus kiusaa minua.
Hän ei huomaa sitä.
-- Mutta miksi sinä tahtoisit tulla? kysyi Lucia uudelleen.
-- Tahtoisin joksikin, joka on reipasta -- miksi tahansa -- esimerkiksi
voimistelijaksi.
Hän ojensi käsivartensa joustavin liikkein ja katsoi niitä.
-- Nähkääs, minä olen voimakas ja tiedän, että voisin tehdä lujasti
työtä, jos vain saisin työtä, joka voisi huvittaa minua, joka olisi
omaani. Mutta kulkea täällä kotona ja kutoa ja pitää talousviikkoa
ja tehdä kaikkea sellaista, joka ei näy ja joka ei tuota mitään,
on murhaavaa. Haluan maailmalle elämään elämää, tapaamaan ihmisiä,
tekemään työtä ja olemaan oma itseni. Mutta jos sanon siitä
jotakin isälle, keskeyttää hän minut heti ja selittää, että minun
velvollisuuteni on koti. Ja äiti huokaa minun tähteni.
-- Oletko sitten puhunut heidän kanssaan?
-- Olen, esitän sitä joskus. Mutta he pitävät sen vain
tyytymättömyytenä eivätkä ymmärrä minua ollenkaan. Oi, jospa täti
tahtoisi auttaa minua!
-- Mutta rakas lapsi, mitäpä minä voin tehdä?
-- Puhukaa noin ylimalkaan siitä, että on hyödyllistä tyttöjenkin
päästä johonkin omin päin ja saada oppia jotakin. Niin, kyllähän täti
tietää.
Niin, kyllä Lucia tiesi. Mutta hän tiesi myös, että mitä rouva
Sanderiin tuli, tämä vain vielä enemmän nousisi sitä ajatusta vastaan,
minkä puolesta Lucia taisteli, siitä syystä, että Lucia puolusti sitä.
Sillä Lucia oli herkkätunteinen ja tiesi tavallisesti pilkulleen, mitä
ihmiset ajattelivat hänestä.
-- Pelkään, etten voi paljoa tehdä puolestasi, Brita pieni, mutta jos
saan tilaisuuden jotakin sanoakseni, niin käytän sitä, sen lupaan
sinulle.
-- Oi kiitos, herttainen, täti-kulta!
Ja Brita kietoi voimakkaat, nuoret käsivartensa Lucian ympärille niin
lujasti, että tämä nauraen pyysi, ettei häntä puristettaisi murskaksi.
9.
Ulkona putoili ensi lumi. Lucia oli mennyt ulos tuntien väliaikana ja
kiiruhtanut maantielle ja tehnyt lyhyen, reippaan kävelymatkan Lågarnin
jäätynyttä pintaa pitkin, missä lumipeite valkeana ja tasaisena peitti
jään. Nyt hän oli kotimatkalla. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi
lumihiutaleiden pudota hiuksilleen, missä ne kimaltelivat valkeina ja
vilpoisina.
-- Onko tuo viisasta? kysyi karhea, mutta ei epäystävällinen ääni hänen
takanaan. Hän kääntyi nopeasti ja näki tohtori Bentickin. Lucia ei
ollut kuullut hänen askeleitaan pehmeässä lumessa.
-- Hyvin viisasta, vastasi hän hymyillen.
-- Onko neiti Vildellä niin kiire saada lunta hiuksiinsa? kysyi hän
luoden puolittain ivallisen katseen Lucian päähän, missä hopeajuovat
olivat kylläkin selviä.
-- Ehkäpä toivoin voivani sekoittaa pysyväisen lumen, jota minulla jo
on niissä, vastasi Lucia hymyillen.
Tohtori katsoi häneen mielenkiintoisemmin. Joko hän oli vapaa
heikkoudesta näytellä nuorta tai hän osasi sen salata. Tohtori olisi
tahtonut tietää kummankolainen hän oli.
-- Vuodetko vai murheet ovat antaneet neidille harmaita hiuksia? kysyi
hän karskiin tapaansa, jota hän harvoin huoli sievistellä.
-- Mistäpä minä tiedän! Kummatkin luullakseni, vastasi Lucia antamatta
hämmentää itseään.
-- Neidillä on oppilaita kylliksi aiheuttamaan harmaita hiuksia. Olen
iloinen, ettei minun poikani ole lisäämässä niiden lukua.
Lucian silmät suurenivat.
-- Onko tohtorilla poika? Luulin...
-- Minun olevan poikamiehen? En, en oikein. Menin kerran tuota pikaa
naimisiin ja minulla on poika. Mutta hän on nyt Upsalassa, niin että
minulla ei ole hänestä vastusta muuta kuin lupa-aikoina.
-- Ja teidän vaimonne? oli Lucia kysymäisillään, mutta pidättyi.
Tohtori ei ollut sanonut vaimonsa kuolleen, ja hän oli naisvihaaja.
Tietysti siinä oli jokin murhenäytelmä takana.
-- Tuleeko hän jouluksi kotiin? kysyi Lucia sen sijaan.
-- Pelkään hänen tulevan.
-- Pelkäätte? Onko hän sitten niin hirmuinen?
-- En luule kenenkään pitävän häntä sellaisena. Lucia ihmetteli
tohtoria. Tarkoittiko hän totta, vai teeskentelikö hän, ja minkätähden
siinä tapauksessa? Oliko hän niin tunteeton kuin miltä tahtoi näyttää?
-- Katsooko neiti aina ihmisten sieluun tuolla tavalla? kysyi hän
yht'äkkiä.
Tohtori ei ollut katsonut Luciaan, niin että Lucia ei luullut hänen
huomanneen hänen katselleen häntä. Hän tunsi tulleensa ilmi, mutta ei
joutunut siitä hämilleen.
-- Minkätähden tohtori koettaa näytellä tunteetonta? kysyi hän.
Terävä katse iski häneen tohtorin pienistä, himmeistä silmistä,
jotka tavallisesti huolellisesti kätkivät sen, mitä hänen sisällään
mahdollisesti liikkui.
-- Mistä te tiedätte sen olevan näyttelemistä? Lucia kohtasi pelotonna
hänen katseensa ja hymyili.
-- Eikö se sitten ole?
Tohtori mutisi jotakin ja käänsi pois kasvonsa. Lucia ei oikein
kuullut, mutta luuli, että kirous oli päässyt tohtorin huulilta. Hän
nauroi.
-- Mitä nyt? kivahti tohtori.
-- Ensimmäisen kerran minulle kirotaan, selitti Lucia.
Tohtori oli Luciasta sekä koomillinen että liikuttava tylyssä
kiivaudessaan ja poikamaisine yrityksineen salata syvällä piilevää
tunteellisuutta, jonka olemassa olosta Lucia tällä kertaa tunsi itsensä
vakuutetuksi.
He olivat nyt Borgin tienhaarassa.
-- Meneekö tohtori maantietä eteenpäin?
-- Menen.
Hän nosti hiukan lakkiaan.
-- Kun nyt saamme aivokuumeen tästä lumikylvystä, niin on vain
jatkettava, kuten olemme alkaneet, panemalla jäätä päälaelle, määräsi
hän, ja neuvoja antaessaan hän käytti tapaansa sanoen "me" potilaalle.
-- Kiitos, sen muistan, lupasi Lucia, ja niin he erosivat.
Mutta ennenkuin hän ehti Borgiin saakka, saavutti Uno hänet.
-- Luulen että setä Bentick alentui keskustelemaan teidän kanssanne,
sanoi Uno ilmeisen uteliaasti.
-- Hän kertoi minulle olleensa naimisissa ja että hänellä on poika.
-- Kertoiko hän senkin, että hänen vaimonsa karkasi hänen luotaan?
-- Ei. Niinkö hän teki? Sitä aavistinkin. Elääkö hän?
-- Hän on tainnut kuolla joitakuita vuosia sitten,
-- Hänpä sitten tekikin tohtorista naisvihaajan sanoi Lucia miettivänä.
-- Luultavasti. Luulen, että hän on teistä mielenkiintoinen henkilö.
Tämän hän sanoi hieman ärtynein, tutkivin katsein.
-- Naisvihaajat kiinnittävät aina erikoisella tavalla meidän naisten
mieliä.
-- Vai niin. Te tahdotte ehkä koettaa käännyttää häntä? Mutta tässä
tapauksessa luulen sen olevan hyödytöntä _yksinpä teillekin_.
Lucia nauroi keveästi.
-- En aio koettaa, sanoi hän.
Häneen tuli jotakin hajamielistä, sillä hänen ajatuksensa painuivat
yht'äkkiä siihen suruun, joka oli seurauksena sen vallan kohtalokkaasta
väärinkäyttämisestä, joka hänellä oli miehiin.
10.
Kun rouva Clareus syysmyöhällä palasi pitkäaikaiselta
Tukholman-matkaltaan, alkoi Lucialle uusi ajanjakso. Kaikki Borgissa
olivat kohdelleet häntä niin teeskentelemättömällä sydämellisyydellä,
että hän oli unohtanut olevansa vain talon palkattu kotiopettajatar.
Mutta rouva Clareus muistutti häntä siitä ilman sanoja tai ilmeitä, --
silti kuitenkin tuntuvasti. Rouva Clareuksen esiintymisessä oli jäykkää
hienoutta, joka vaikutti useimpiin. Jopa hänen rattoisa miehensäkin
muuttui toisenlaiseksi hänen läsnäollessaan, varovaisemmaksi sanoissaan
ja käytöksessään.
Jos Lucialla olisi ollut vähemmän tahtia, olisi hänelle kenties
koitunut ikävyyksiä, mutta nyt hän tunsi ensi hetkestä saakka
ikäänkuin ilmasta, minkälaista kohtelua rouva Clareus vaati
häneltä ja minkälaisen paikan talossa hän oli valmis tunnustamaan
kotiopettajattarelle. Lucialla oli harvinainen kyky suhtautua
henkilöihin ja oloihin silti vähimmässäkään määrässä sortamatta omaa
olennaista personallisuuttaan. Se miellytti rouva Clareusta samoinkuin
tämän luonnollinen hienous miellytti Luciaa. Edellinen piti siitä, että
hänen alaisensa tottelivat ja kunnioittivat häntä ilman matelemisen
tai pelon oirettakaan. Ja Lucia, joka personallisuutensa voiman ja
luonnollisten etuoikeuksiensa takia oli tottunut olemaan ylinnä, piti
siitä, että tapasi jonkun, joka ei näyttänyt välittävän siitä ja oli
vaikeasti voitettavissa.
-- Eikö neiti Vilde halua ratsastaa hiukan aamiaistunnilla? kysyi
Uno eräänä joulukuun pakkasaamuna, kun kalpea auringonpaiste lepäsi
ikäänkuin kultatomuna huurteisessa ilmassa.
Se oli liian houkuttelevaa. Ja kuitenkin Lucia epäröi hetkisen.
-- Ratsastaako neiti? kysyi rouva Clareus ilmaisematta äänessään sitä
hämmästystä, mitä hän tunsi.
-- Olen ihastunut siihen ja otin todellakin ratsastuspukuni mukaani
siltä varalta, että se tulisi kysymykseen. Ja maisteri on ollut niin
ystävällinen, että on ehdottanut sitä minulle parikin kertaa, vastasi
Lucia.
-- Rouva Clareus ei sanonut asiaan enää mitään, ja aamiaisen jälkeen
hevoset tulivat pihaan.
-- Äiti, tule katsomaan miten aistikas ratsastuspuku Lucia-tädillä on!
pyysi Irene.
-- Neitihän voi tulla tänne näyttämään minulle ratsastuspukuaan,
vastasi äiti, istuessaan ikkunan ääressä salin viereisessä huoneessaan
tilikirjojaan tutkimassa.
Irene juoksi ulos, tullen hetkisen kuluttua takaisin Lucian seuraamana.
-- Irene tahtoi välttämättä, että tulisin näyttämään ratsastuspukuani,
selitti Lucia. Tukholmassahan kaikki naiset ratsastavat nykyään
miessatulassa, mutta se tapa ei näy vielä tulleen tänne.
-- Se näkyy nyt joka tapauksessa tulleen tänne neidin mukana, vastasi
rouva Clareus osoittamatta millään tavalla, miellyttikö se häntä vai
eikö.
-- Äiti, enkö voi saada samanlaista ratsastuspukua! pyysi Irene.
-- Nyt, ajatteli Lucia, saanen kai tietää, loukkaako kaksijakoinen
hameeni häntä vai eikö.
-- Kulutahan ensin se, mikä sinulla on, vastasi rouva Clareus, eikä
Lucia siitä vastauksesta voinut tehdä mitään johtopäätöstä.
11.
Aurinko näkyi hehkuvana pakkassumusta, joka ehdottomasti oheni. Tuo
sumu oli tehnyt kauniin työn yöllä -- kaikki oli pakkasen hopeoimaa.
Kuusimetsä oli valkoinen, mutta ei painavasta lumesta, vaan siten,
että havuoksat näyttivät olevan täynnä hopeisia neuloja. Alastomien
lehtipuiden hennoimmat oksat piirtyivät ikäänkuin ohuena hopeakudoksena
järven jäähän.
Irene, joka kulki yksin ja nopeasti tietä pitkin, katsoi kaikkea aivan
kuin olisi kyennyt entistä enemmän siitä nauttimaan. Hän ikäänkuin
painoi sen sieluunsa.
Hän kulki tänä aamuna mielessä vielä epämääräinen, mutta senvuoksi
paljon ihanampi tulevaisuussuunnitelma. Hänen äitinsä ei ollut
näyttänyt aivan mahdottomalta, kun Lucia-täti eilen oli ehdottanut
jotakin sellaista, että Irenellä hänen mielestään oli niin paljon
taipumusta piirustukseen ja maalaukseen, että hänen pitäisi saada
kehittää niitä. Sehän merkitsi, että hän saisi mennä Tukholmaan ja
oleskella siellä!
Täynnä vapisevaa ihastusta ja toivoa hän oli myöhemmin illalla
hiipinyt Lucian huoneeseen, ja he kaksi olivat rakentaneet niin
hienon tuulentuvan, missä ei ainoastaan Irenen, vaan myöskin Britan
tulevaisuus asui. Eikä Irene malttanut odottaa kunnes Brita toisen
aamiaisen jälkeen tulisi Borgiin tunnilleen, vaan heti aamiaisen
jälkeen Irenen täytyi lähteä ystävänsä luo yhdessä tämän kanssa
rakentaakseen edelleen tuulentupaansa.
Tultuaan pappilaan hän sai kuulla palvelijoilta, että tytöt olivat
ylhäällä huoneessaan, ja Irene kiiruhti heti sinne.
Britan ja Annan huone ullakolla oli suuri, siinä oli matala katto,
leveät lattialaudat ilman mattoja ja vanhanaikainen, siniseksi
maalattu, suuritakkainen kaakeliuuni. Siinä räiskyi iloinen valkea.
Huoneen kalustus oli mitä yksinkertaisin. Sama oli suuremmassa tai
vähemmässä määrin joka huoneen laita pappilassa, sillä sellainen
oli isännän tahto. Ylellisyys, jopa mukavuuskin olivat hänestä
vihattavia. Tytöt makasivat kovilla ohuilla patjoilla yksinkertaisissa
rautasängyissä ja heillä oli istuimina muutamia ruskeiksi maalattuja
tuoleja. Kirjoituspöytä, piironki, pesukaappi ja kangaspuut olivat
huoneen kalustona. Ikkunassa ei ollut mitään kierrekaihdinta, sillä
siinä talossa ei saatu peittää herättävää aamuaurinkoa.
Brita istui kangaspuiden ääressä ja kutoi vihaisesti paukuttaen
saadakseen valmiiksi määrätyön, jonka suorittamisessa hän oli
myöhästynyt. Hän vihasi kutomista ja ennen kaikkea hän vihasi pakkoa,
ja se kuului kyllä paukutuksesta.
Anna oli syventynyt, hänelle yhtä harvinaiseen kuin ihastuttavaan,
hauskan kirjan lukemiseen.
-- Jopa sinä paukutat! Pahemmin kuin Bergshamran rautavasarat!
Irene seisoi nauraen ovessa valkeata huurretta vielä hiuksissa ja
nahkalakin reunustassa.
Brita hypähti ylös ja syleili häntä myrskyisästi, ja Anna suuteli häntä
hiljaisemmin, pääsemättä kuitenkaan kokonaan irti siitä maailmasta,
mihin lukeminen oli hänen sielunsa kiinnittänyt.
-- Paukutan kiukusta, ettäs tiedät, selitti Brita tavallisella
suoruudellaan. Ainoa lohdutus kutomisessa on se, että saa lyödä ja
paukuttaa.
-- Mistä olet vihainen? kysyi Irene nauraen.
-- Oh, kaikesta. Luulen että karkaan.
-- Silloin tulen minä mukaasi, sanoi Irene merkitsevä iloinen välke
katseessa.
-- Päätetty asia! Mihin karkaamme?
-- Tukholmaan tietysti.
-- Ja mitä teemme siellä?
-- Sinä rupeat voimistelijaksi ja minä taiteilijaksi, sanoi Irene.
-- Ihanaa! Mutta sinä puhut ikäänkuin se olisi mahdollista?
Äiti ei tuntunut aivan mahdottomalta eilen, kun Lucia-täti...
-- Puhui hänelle siitä? keskeytti Brita. Voi sitä enkeliä,
_milloinkahan_ hän puhuu isälle minusta?
-- Lucia-täti ja minä ajattelimme kaikki selväksi eilen illalla
hänen vuoteensa reunalla, sanoi Irene. Jos vain saamme äidin oikein
suostumaan lähettämään minut Tukholmaan oppimaan maalausta, niin täytyy
minun tietysti asua jossakin täysihoidossa. Ja silloin on halvempaa,
jos otan yhteisen huoneen jonkun toisen kanssa, ja kuka olisi parempi
asuintoveri kuin sinä? Niin äitikin tietysti ajattelee, ja silloin hän
voi auttaa Lucia-tätiä taivuttamaan sinun isääsi.
-- Oi, oi, oi! oli kaikki mitä Brita voi saada suustaan.
Anna oli tähän mennessä tarpeeksi irtautunut viehättävästä kirjastaan
innostuakseen hiljaisempaan tapaansa Irenen tuulentuvista.
-- Tule, Brita, ulos kävelemään, niin juttelemme tästä, ehdotti Irene.
Brita ei olisi mitään sen mieluummin halunnut, mutta hän heitti synkän
katseen vihattuihin kangaspuihin.
-- En ennätä saada valmiiksi määrätyötäni, ja isä on niin kovin tarkka
siitä, että se aikanaan valmistuu.
-- Onko _hän_ selvillä siitä? Eikö se ole tädin asia?
-- Niin voisi luulla, mutta tässä talossa ei ole mitään, mitä isä ei
tietäisi.
Annalla oli lyhyt taistelu itsensä kanssa. Hän oli tehnyt oman työnsä
juuri saadakseen aikaa lukemiseen ja oli nyt niin mieluisasti kiintynyt
siihen. Mutta toiselta puolen hän täysin osasi käsittää, miten Britan
mieli teki mennä ulos Irenen kanssa puhumaan kaikesta, mitä heillä
nyt oli puhuttavaa. Annalla oli sitäpaitsi, niin nuori kuin hän vielä
olikin, jo omat mielipiteensä, jotka hän oli kodin ilmapiirissä
hengittänyt, ja yksi niistä oli se, että oli uhrauduttava toisten
hyväksi. Oli syntiä laskea käsistään tällainen tilaisuus.
-- Minä kudon sinulle sill'aikaa kun sinä olet ulkona, sanoi hän
senvuoksi, mutta salaisesti hän toivoi, että Brita ei ottaisi hänen
tarjoustaan vastaan.
-- _Tahdotko_ tosiaankin? virkkoi Brita ihastuneena.
-- Siinä teit kiltisti, hirveän kiltisti! sanoi Irene.
-- Hän on aina sellainen, selitti Brita. Pahinta Tukholmaan menossa
on hänen luotaan matkustaminen -- ennen kaikkea hänen tähtensä olen
jättänyt karkaamisen.
Britan tavallisesti viileään, raikkaaseen katseeseen tuli harvinaista
lämpöä, ja hän suutelikin pikku sisartaan ennenkuin läksi.
Kiitollisuus, jolla Annan uhrautuvaisuus vastaanotettiin, poisti
siitä kirvelevän tunteen. Hän ei kaivannut enää huvittavaa lukemista
istuessaan kangaspuiden ääressä suorittamassa sisaren työtä.
Rakkaudelle äärimmäisen herkkänä pani Anna sen pienimmällekin
ilmaisulle suuremman arvon kuin millekään muulle. Molempien vanhempien
tyttöjen ystävällinen kiitollisuus lämmitti häntä, ja sitten tuntui
niin tyydyttävältä, että oli tehnyt oikein. Että se oli ollut vaikeaa,
se teki sen vain yhä suuriarvoisemmaksi.
12.
Haluaako neiti matkustaa kotiin jouluksi vai olla täällä? kysyi rouva
Clareus eräänä päivänä joulukuun lopulla.
-- Minulla ei ole kotia, mihin mennä, mutta sukulaisia minulla on, jos
niiksi tulisi, vastasi Lucia.
Rouva Clareus katsoi häneen hetkisen, ei tutkivasti, mutta kuitenkin
katsein, joka näki enemmän kuin saattoi luulla.
-- Neidillä on tietysti oikeus käyttää joululomaansa. Meidän
sopimuksemmehan koskee vain lukukausia. Mutta jos niin on, että neiti
mieluummin jäisi tänne, niin suuressa maalaiskodissahan on paljon
auttamista. Sitäpaitsi luulen, että tytöt olisivat iloisia, jos neiti
jäisi.
-- Jos saan valita ja jos se ei ole millään tavoin sopimatonta rouva
Clareukselle, niin jään mieluummin tänne, vastasi Lucia suoraan.
-- Silloin pidämme sen asian päätettynä, sanoi rouva Clareus
näyttämättä tyytyväisyyttä, jota tunsi.
Mutta Lucia aavisti sen kuitenkin ja oli hyvin mielissään ikäänkuin
olisi saavuttanut jonkin voiton. Sillä hän oli asettanut päämääräkseen
koettaa voittaa tuon jäykän rouvan myötätunnon.
Toisinaan hän ihmetteli, oliko mitään myötätuntoa olemassakaan
voitettavana. Hän teki salaa huomioita äidin ja lasten, miehen ja
vaimon, emännän ja palvelijoiden, rouva Clareuksen ja tämän naapurien
välisestä suhteesta, sen minkä hän voi siitä kaikesta nähdä,
havaitakseen, oliko siinä olemassa mitään lämpimämpää tunnetta. Mutta
miten mallikelpoisilta ja sopusointuisilta nuo suhteet näyttivätkin, ei
hän löytänyt niistä mitään lämpöä.
Ja Lucia ihmetteli ajatuksissaan tuota naista, joka seisoi keskellä
elämän lämpimintä rikkautta näköjään aivan viileänä, ikäänkuin maailman
luonnollisin asia olisi, että hänellä piti olla kaikkea, ja että hänen
tuli pikemmin saada kuin antaa kiitosta siitä.
-- Minun tekisi mieleni ravistaa häntä huomaamaan, mitä hänellä
on, ajatteli Lucia harmistuneena, mutta samalla hän tunsi melkein
kateellista ihailua tuota hienoa ja viileätä naissydäntä kohtaan, joka
oli niin erilainen kuin hänen omansa.
13.
Oli joulun edellinen sunnuntai. Oli kylmä, ja oli sekä satanut lunta
että tuullut, mutta nyt aurinko paistoi, ja ilma oli tyyntä. Billingen
jäällä lumi oli vielä sellaisena kuin tuuli oli sen ajanut, paikoin
korkeissa epätasaisissa kinoksissa, jään ollessa toisin paikoin aivan
paljaana.
Jäätyneen järven yli tulivat pappilasta Anna ja hänen veljensä Erik,
teologian ylioppilas, joka juuri niinä päivinä oli palannut Uppsalasta
joululomalle.
Erik oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, säännöllisine, laihoine
piirteineen. Hänen käynnissään oli jotakin talonpoikaisen sitkeää
ja hän piti päätään etunojassa, ikäänkuin olisi kantanut jotain
näkymätöntä iestä. Pohjoismainen raskasmielisyys oli katseessa, ja se
oli sopusoinnussa ryhdin kanssa, joka ilmaisi hitaan voiman kestävyyttä.
Anna käveli kevein askelin hänen rinnallaan lainkaan tuntematta
väsymystään, sillä niin iloinen hän oli päästessään ulos yksin
veljensä kanssa. Joulun edelliset päivät olivat rasittavia kaikkine
puuhineen ja valmistuksineen, ja Anna, joka nyt monena päivänä oli
ollut touhussa aamusta iltaan, oli oikeastaan perinpohjin väsynyt.
Ellei Erik olisi esittänyt hänelle kävelyä, olisi hän kaiketi käyttänyt
sunnuntai-iltapäivän samalla tavoin kuin Brita, joka juuri oli ruvennut
nukkumaan.
Päivällinen syötiin pappilassa sunnuntaina aikaisemmin kuin muina
päivinä, ja senvuoksi aurinko oli vielä ylhäällä, vaikka oli iltapäivä.
Sisarukset kulkivat jään yli äänettöminä. Anna katsahti silloin
tällöin salaa veljeensä. Eihän hän koskaan ollut iloinen, mutta
hänen kotiintulostaan saakka hän oli tuntunut Annasta kerrassaan
alakuloiselta, ja Anna ihmetteli huolestuneena, oliko hän pahoillaan
jostakin erikoisesta, ja mitä se siinä tapauksessa mahtoi olla.
-- Oletko pahoillasi jostakin? kysyi Anna vihdoin, heidän tultuaan
metsään ja kävellessään kapeata kuusten välistä polkua.
Siinä he eivät voineet kulkea vieretysten. Erik astuskeli edellä Annan
seuratessa jäljessä.
-- Pahoillani? Se on liian vähän sanottu.
-- Sano minulle, mitä se on! pyysi Anna herttaisen osaaottavalla
äänensävyllä.
-- Sitä ei ole helppo sanoa.
Huolimatta tuosta vähän lupaavasta vastauksesta Anna ymmärsi kyllä
saavansa tietää, mikä häntä painoi. Hän aavisti veljensä pyytäneen
häntä kanssaan kävelylle juuri sen vuoksi, että saisi keventää
sydämensä hänelle. Mutta ei sopinut kiirehtiä häntä, sen tiesi Anna,
joka tunsi hänet. Senvuoksi he kulkivat hetken aikaa ääneti.
Vihdoin he tulivat aidan luo, joka ympäröi pientä ketoa. Täällä
auringonsäteet pääsivät maahan saakka ja paistoivat lumelle ja aukion
vastakkaisella puolella näkyville lumenpainamille oksille.
Portti oli nostettu talveksi pois ja asetettu ladon seinustalle, mutta
Erik ei mennyt portin aukosta, vaan pysähtyi aidan luo nojaten ristiin
asetetut käsivartensa siihen.
Anna kapusi aidalle ja asettui niin, että voi nähdä veljen kasvoihin.
-- Anna, en halua ruveta papiksi.
Lyhyesti ja käyden suoraan asiaan tunnusti hän murheensa syyn.
Anna käsitti heti, mikä onnettomuus tämä hänen vastenmielisyytensä
ajateltua kutsumusta kohtaan oli, eikä hänellä ollut ollut
aavistustakaan siitä; senvuoksi koski veljen tunnustus häneen syvästi.
Mutta hänen tapansa ei ollut päivitellä, ja ehkäpä Erik juuri senvuoksi
oli vaikeassa käännekohdassaan valinnut hänet uskotukseen.
-- Miksi et?
-- Minulla ei ole elävää uskoa.
-- Mutta Erik!
Erikin suorien kulmakarvojen välinen poimu syveni ikäänkuin vaoksi, ja
hänen katseensa apeamielisyys muuttui synkkyydeksi.
Anna toivoi hänen liioittelevan, ja hän koetti saada Erikin huomaamaan
sen.
-- Kyllä kai sinä toki uskot Jumalan olemassaolon? kysyi hän melkein
taivuttavasti.
-- Tavallaan. Mutta se on kuollutta uskoa.
-- Eihän mitään kuollutta uskoa ole olemassa. Joko se on uskoa tai sitä
ei ole ollenkaan.
Erik oli vaiti.
-- Etkö ollenkaan rakasta Jumalaa? Sisimmässäsi?
Tuo liikuttava hellyys Annan äänessä etsi pienintäkin veljen sielussa
ehkä hehkuvaa jumalarakkauden kipinää.
Mutta Erik pudisti päätään.
-- Ainoa mitä voin tuntea häntä kohtaan on pelkoa.
-- Milloin se alkoi? kysyi Anna lyhyen vaitiolon jälkeen.
-- Se on tullut vähitellen -- ja kasvanut. Olen koettanut olla
miettimättä. Mutta eihän sieluaan voi typistää. Kun on saanut
miettimiskyvyn, niin...
-- Erik, epäiletkö sinä?
-- Epäilen.
-- Mitä?
-- Enimmäkseen kirkon oppia.
Ensi kerran tämän keskustelun aikana hän käänsi päätään ja katsoi
Annaan. Ja tämän hellää sydäntä kouristi, kun hän näki veljen synkän
katseen.
-- Ja voithan ymmärtää, että _se_ ei sovi papille. Niin, senhän Anna
kyllä ymmärsi.
-- Mutta etkö luule sen menevän ohi?
-- Siinä ei ole mitään, joka voi mennä ohi. Sellainen, kuin nyt olen,
olen aina ollut, vaikka en ole sitä tiennyt. Kelvatakseni papiksi
pitäisi minun tulla kokonaan toiseksi ihmiseksi.
Anna tuli ajatelleeksi mielivirttään.
-- Pyydä Jumalan luomaan sinulle uusi sydän! Hän voi sen tehdä.
Hän oli niin varma ja niin innokas. Erikin ilme suli melkein hymyksi.
-- Pelkään, että siitä tulisi tulokseton rukous. Muutoin en ole
pahempi, kuin että helposti selviytyisin papiksi tultuani. Useimmilla
ihmisillä ei kai ole uskossaan sen enemmän elämää kuin minullakaan,
monella ei edes senkään vertaa, ja he suoriutuvat hyvin koko elämänsä
ajan. Sen minäkin tekisin, jos vain pääsisin papiksi. Mutta siksi
tullakseen, ryhtyäkseen toisia opettamaan vaaditaan enemmän. Ja sitä
juuri minulla ei ole -- enkä koskaan voi sitä saada.
Hän katsoi Annasta poispäin, ja hänen katseensa synkkyys tummeni.
-- Jospa vain saisin muuttaa alaa! sanoi hän intohimoisesti.
Hänen kätensä puristautuivat ikäänkuin epätoivoiseen ja hyödyttömään
taisteluun.
-- Mutta mitä luulet isän sanovan, jos tekisin nyt sellaisen
ehdotuksen, kun hän on pitänyt minua viisi lukukautta Uppsalassa?
Anna tunsi itsensä herpautuneeksi jo sen pelkästä kuvittelemisestakin.
Hänen mielestään olisi Jumalalle helpompaa luoda uusi sydän Erikiin
kuin avata isän sydän ymmärtämään.
-- Miksi tahtoisit sen sijaan? kysyi hän ollakseen tämän kysymykseen
vastaamalla liiaksi masentamatta veljen mieltä.
-- Tahtoisin tulla jälleen talonpojaksi, kuten isoisä, tuli heti
voimallisesti vastaukseksi.
Erik otti lakin päästään ja pyyhkäisi kädellään paksua, vaaleaa
tukkaansa. Se oli vahvarakenteinen käsi, tarkoitettu karkeaan ja
raskaaseen työhön eikä kääntelemään käsikirjan lehtiä.
-- Jos isä olisi tyytynyt olemaan talonpoikana kuten isoisä, niin
meillä olisi nyt talo, ja minun tulevaisuuteni olisi ollut selvä.
Silloin ei minun olisi tarvinnut kuluttaa itseäni mietiskelyillä.
Silloin olisin voinut ottaa kaikki yksinkertaisesti.
Hän pani jälleen lakin päähänsä ja katsoi Annaan, kiehuvassa katseessa
ihmeellinen sekoitus kaihoa ja masennusta.
-- Voi sentään! Jospa saisi käydä auran jäljessä pellolla ja ajaa
härkäparia eikä tarvitsisi ajatella mitään muuta maailmassa kuin
saada vako suoraksi ja syväksi. Se olisi toista kuin takoa päähänsä
kirkonkokouksien riitoja, missä toinen suunta pitää järkähtämättömänä
totuutena sitä, minkä toinen tuomitsee kerettiläisyydeksi.
Hän ojensi yht'äkkiä molemmat jäntereiset käsivartensa ja oikaisi
vartalonsa, ikäänkuin nostaen kuorman hartioilleen.
-- Eikö koko minun olennostani näy, että minut on luotu käytännölliseen
toimintaan eikä teoreettisiin viisasteluihin?
Hän seisoi siinä, tuo maanviljelyksen jälkeläinen, koko olentoineen
vaatien päästä takaisin isiensä maatyöhön.
Anna ei voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa, ja hänelle
pilkahti sellainen toivo, että jos hän saisi kulkea sitä tietä, mitä
hän tunsi olevansa luotu kulkemaan, voisi hän myöskin saada rauhan sen
Jumalan kanssa, jota hän nyt pelkäsi.
Ei niin, että hän olisi ajatellut tätä tietoisesti, mutta hänen
vaistonsa sanoi sen hänelle.
-- Jospa kuitenkin puhuisit isän kanssa! Ehkäpä hän ymmärtäisi sinua
paremmin kuin luulemme!
Poimu Erikin otsalla syveni uudelleen.
-- Siitä ei ole helppo puhua isän kanssa.
-- Mutta kuta kauemmas lykkäät sen, sitä vaikeammaksi se käy.
-- Tiedän sen -- mutta en kuitenkaan saata tehdä sitä.
Pelkuruudesta ei johtunut, että Erik lykkäsi keskustelun isän kanssa
ja työalan keskeyttämisen. Se johtui pikemmin isiltä peritystä
sitkeydestä, joka huolimatta kaikesta tahtoo itsepäisesti ja viimeiseen
asti pyrkiä eteenpäin kerran alkamallaan tiellä.
Aurinko oli laskenut metsän taa, ja lumi hohti kylmän valkeana päivän
hämärtyessä, kun sisarukset kääntyivät kotia kohti samaa tietä, jota
olivat tulleet. Kun he metsän kautta olivat saapuneet Billingen luo ja
näkivät kotinsa joulukuun hämärässä jään toisella puolen, pysähtyivät
he kuin äänettömästä sopimuksesta.
-- Jospa tuo olisi meidän omamme, joka menisi perintönä, eikä vain
puustelli, josta meidän täytyy isän kuoltua lähteä! sanoi Erik. Kaipaan
turvetta mihin kasvaa kiinni. Mieluummin perintöä, jonka minun lapseni
saisivat periä jälkeeni.
-- On vaarallista kasvaa kiinni maahan, huomautti Anna.
-- Miksi niin? kysyi Erik hieman uhmaavasti. Maasta kotoisin ja maaksi
muuttuen mies sopii parhaiten viljelemään maata.
-- Emme ole pelkästään maata. Jumala puhalsi meihin oman henkensä.
-- Niin, niinhän sanassa sanotaan, myönsi Erik ilman epäilystä tai
uskoa. Mutta minä puolestani tunnen itseni vain kouralliseksi maata,
joka on saanut elämän. Mitään Jumalan henkeä itsessäni en tunne.
-- Mutta sinussa on se joka tapauksessa, vastasi Anna ja katsoi ylpeän
hellästi Erikiin.
Taas, kuten kerran ennen heidän tämänpäiväisen keskustelunsa aikana,
hänen synkkyytensä lauhtui hymyn tapaiseksi ilmeeksi. Hän tunsi, että
hänellä on pieni sisar, josta pitää.
-- Saattaa olla liukasta jäällä, minä pidän sinusta kiinni, ettet
kaadu, sanoi hän ja otti häntä kädestä.
Tulomatkalla oli ollut yhtä liukasta, mutta silloin hän ei ollut
ajatellut Annan kaatumista. Annettu luottamus, joka oli vastaanotettu
ymmärtämyksellä, oli lämmittänyt hänen sydäntään pientä sisarta
kohtaan, ja hän tunsi tarvetta suojelevalla ja viileällä tavallaan
osoittaa sitä tälle.
14.
Kokoonnuttiin miehissä jo varhain viettämään uudenvuoden aattoiltaa
Borgissa. Kaikki Bergshamrasta olivat siellä, samoin pappilasta,
tohtori Bentick ja hänen poikansa Allan ja koko joukko muita naapureita.
Kahdessa suuressa, kynttilöin valaistussa kuusessa riippui joukko
pieniä paketteja. Oli uudenvuoden arpajaiset, joihin sekä nuoremmat
että vanhemmat ottivat osaa. Hilpeys oli suuri, kun esimerkiksi
kirkkoherra voitti nauharuusukkeen, Uno Clareus neulakirjan, Lucia
Vilde sikaripaketin j.n.e. Arpajaisten jälkeen alkoi vaihtokauppa ja se
oli melkein yhtä hupaisaa.
Sitten vähitellen vanhemmat vetäytyivät erikseen, herrat kapteenin
huoneeseen, rouvat kirjastoon. Sillä nuoriso tahtoi salin omalle
osalleen. Se oli suurin huone ja siellä oli piano, ja nyt alkaisi
leikki ja tanssi.
Anna Sander tunsi helposti itsensä yksinäiseksi suuressa seurassa,
etenkin iloisessa nuorisoparvessa. Osaksi hän oli lapsuudesta saakka
kasvatettu pitämään huvia jonkinlaisena ansana, osaksi hän eli enemmän
ajatusmaailmassaan kuin ulkoisessa todellisuudessa ja tunsi siinä
senvuoksi itsensä helposti eksyneeksi silloin, kun se tarjosi muuta
kuin työtä.
Tänä iltana hän oli kuvitellut istuvansa yhdessä Erikin kanssa jossakin
nurkassa pitämässä hauskaa, sillä Erik, samoin kuin Annakin, tunsi
tavallisesti olevansa seuran ulkopuolella. Mutta ihmeekseen hän huomasi
Erikin paraillaan tanssimassa.
Hän ei ollut tiennyt, että Erik osasi tanssia, ja kaikkein vähimmin hän
oli luullut hänen voivan tanssia ollessaan niin raskaalla mielellä kuin
hän tänä uutena vuonna oli.
Anna seisoi nurkassaan katsellen häntä. Hänenkin tottumaton
silmänsä huomasi selvästi, että Erik tanssi huonosti. Mutta kun hän
sai nähdä vilahduksen veljen kasvoista, luki hän niistä uhmaavaa
päättäväisyyttä. Vaistomaisesti Anna ymmärsi, ettei hän tänä iltana
voisi odottaa veljeltään mitään seuraa yksinäiseen nurkkaansa. Tämä
tanssi ja huvitteli, ikäänkuin olisi oikein päättämällä päättänyt
käyttää tarjolla olevaa ajanvietettä, sen avulla päästäkseen synkkiä
ajatuksiaan pakoon.
-- Sinäkö siinä olet?
Anna käänsi nopeasti päätään. Siinä seisoi Allan Bentick
huomio-asennossa hänen vieressään.
Allan Bentickillä oli ehdottomasti hilpeyttä herättävä ulkomuoto.
Hän ei ollut pitkä, mutta suora ja notkea. Hänen japanilaisvinot
silmäkulmansa tummien, vekkulisilmien yläpuolella tekivät hänet
lystikkään näköiseksi. Kaunis suu ylöspäin pyrkivine suupielineen
oli miehen kasvoissa melkein kuin tuhlausta, ja hieno, suora nenä
olisi hyvin voinut olla tytön. Mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt
ollenkaan tyttömäiseltä, ja tiedottomasti tunsi hänestä säteilevän
selväpiirteisen yksilöllisen personallisuuden voiman.
-- Olenpa niinkin, sanoi Anna naurahtaen.
-- Arvelin sitä kyllä, mutta en ollut oikein varma. En ole ollut kotona
kahteen vuoteen, kuten tiedät, ja sinä olet tullut suureksi ja saanut
pitkät hameet ja hiukset nutturalle. Etkö tahdo tanssia yhtä valssia
kanssani?
-- En osaa tanssia, en ole koskaan opetellut.
-- Joutavia! Tule vain!
Hän kiersi käsivartensa Annan ympärille ja veti hänet nopeasti tanssiin
huolimatta Annan vastusteluyrityksistä.
Ja se kävi hämmästyttävän hyvin, paremmin kuin Anna koskaan olisi
voinut luulla. Allan oli niin voimakas ja notkea ja hyräili tahtia
Annan korvaan niin mukaansatempaavasti, että hänen jalkansa liikkuivat
tanssissa kuin itsestään. Jos hän teki virheen, joka olisi voinut
sotkea, nosti Allan vain ylös hänet ja jatkoi tanssia niin, ettei
hänessä huomannut vähintäkään ponnistusta.
Anna nauroi sekä hämillään että ihastuksissaan.
-- Kuinka voimakas sinä olet!
-- Niinpä luulisin. Voimistelen ja ratsastan ja mellastan ja tanssin.
Sellaisesta tulee voimakkaaksi ja iloiseksi. Niin sinunkin pitäisi
tehdä sen sijaan että istut ja luet rukousnauhaa.
-- Enhän minä sitä tee!
-- Luulin sinun tekevän. Sinä näytät sellaiselta.
-- Nunnaltako?
-- Pyhimykseltä.
-- Sinä olet aina yhtä hassu.
-- Pahempi, toivoakseni.
Miten iloinen setä Bentick mahtaakaan olla, kun sinä olet taas kotona!
-- Tietysti. Hän kiroo minun tähteni pahemmin kuin konsanaan, ja sehän
kai lienee siitä paras todiste.
Anna tunsi tulevansa hämilleen ja katui ajattelematonta puhettaan. Se
oli päässyt häneltä, hänen Allanin näkemisestä johtuneen oman ilonsa
seurauksena, ja hän oli aivan unohtanut tohtorin poikaansa kohtaan
osoittaman kummallisen käytöksen, joka tunnettiin paikkakunnalla ja
jonka yleensä selitettiin johtuvan vastenmielisyydestä, minkä pojan ja
tämän äidin yhdennäköisyys herätti. Äiti oli yleisen arvostelun mukaan
ollut oikea noita sekä viehättämään että pettämään.
Anna ihmetteli nyt itsekseen, oliko Allan puhunut tuolla iloisen
huolettomalla äänellä salatakseen isän kohtelusta johtuvaa surua.
Mutta hän ei näyttänyt siltä, että olisi kantanut salaista surua. Nuo
vekkulisilmät säteilivät vain veitikkamaisesti kohdatessaan Annan
silmät ja ne lukivat selvään tämän ajatukset niistä.
-- Elä ole huolissasi minun tähteni, sinä! Selviydyn hyvin "paterin"
kanssa. Hän ei ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää.
Ja niin he lähtivät uudelleen pyörimään. He olivat levänneet
hetkisen, sillä Annaa, joka oli tottumaton tanssiin, rupesi helposti
pyörryttämään. Mutta oi, kuinka se oli hauskaa! Ei hän koskaan ollut
uskonut, että tanssiminen olisi niin hauskaa. Ensi kertaa elämässään
hän tunsi itsensä oikein nuoreksi.
Allan näki, kuinka hän nautti, ja piti hänestä niinkuin pidetään siitä,
jolle on tehnyt hyvän teon.
Nyt kun jää oli murrettu, tanssi Anna muidenkin kanssa, mutta se ei
käynyt kenenkään kanssa niin hyvin kuin Allanin, ja sen Anna sanoi
hänelle seuraavan tanssin kestäessä, minkä he tanssivat yhdessä.
-- Silloinpa minä otan huostaani sinut loppuillaksi, selitti hän.
Nimitän itseni sinun tanssimestariksesi ja otan opettaakseni sinulle
minkä tanssin tahansa, jota soitetaan.
Lucia istui pianon ääressä soittamassa tanssimusiikkia. Tohtori Bentick
oli tullut herrojen huoneesta ja seisoi nyt vieressä katsellen, miten
sulavasti nuo näppärät kädet lensivät koskettimilla. Hän soitti
verrattoman lennokkaasti ja hienosti.
-- Minkätähden emme tanssi, kun meissä näkyy olevan tahti niin varmana?
kysyi tohtori.
-- Pitäähän jonkun soittaakin, muutoinhan tanssista ei tule mitään,
vastasi Lucia häiriintymättä.
-- Sitähän voi joku vanhempi tehdä, arveli tohtori.
-- Enkö minä sitten kuulu niihin?
Tohtori murisi jotakin, joka yhtä hyvin saattoi merkitä myöntämistä
kuin vastustusta, ja katosi, mutta palasi viiden minuutin kuluttua
rouva Jenningsin kanssa.
-- Tohtori tahtoo tanssia Lucian kanssa ja on pyytänyt minua
soittamaan, selitti rouva Jennings viittailevin hymyin, jota Lucia ei
ollut huomaavinaan.
Hän kohotti ihmeissään silmäkulmiaan ja katsoi tohtoriin.
-- Enhän minä ole sanonut haluavani tanssia, sanoi hän.
-- Tanssimme ehkä mieluimmin nuorten kavaljeerien kanssa kuin tällaisen
minunlaiseni vanhan? sanoi tohtori ivallisesti.
-- Iästä en paljon perusta. Tohtori ei toki tanssine nurin minun
kanssani, sanoi Lucia ja nousi ylös.
Rouva Jennings istui hänen paikalleen alkaen soittaa. Ja tohtori lähti
tanssiin Lucian kanssa.
Siitä oli kauan kuin hän oli tanssinut, mutta hän oli nuoruudessaan
ollut oivallinen tanssija ja pääsi heti vauhtiin. Mutta kylläpä hänen
naisensakin tanssi innostavasti, hänen olentonsa joka jäsenessä oli
rytmiä ja sulavuutta.
Allan Bentick ja Irene olivat juuri lähtemäisillään tanssiin toistensa
kanssa, kun he huomasivat tuon odottamattoman parin ja pysähtyivät.
-- Mikä pateriin on mennyt? virkkoi Allan nauraen.
-- Eikö Lucia-täti ole ihastuttava? sanoi Irene innostuksissaan.
Allan seurasi hetkisen katseellaan hänen liikkeitään.
-- Hän tanssii ikäänkuin Mozartin sävel, sanoi hän.
Hänen ilmeinen ihailunsa innostutti Ireneä.
-- Ei kukaan ole sellainen kuin hän! vakuutti kahdeksantoistavuotias
ihastuneena.
Allan katsoi huvitettuna häneen.
-- Jaha, vai niin. Pienet koulutytöt haaveilevat kai aina
opettajattaristaan, vai mitä?
Irene keikautti närkästyneenä päätään.
-- Pienet koulutytöt! kivahti hän.
-- Niin, mitä te muuta olette koko joukko?
-- Brita ja minä olemme täysikasvuisia, saan luvan sanoa sinulle. Me
luemme vain kieliä ja otamme soittotunteja, mutta koulukurssin olemme
lopettaneet.
-- Kumarrun tomuun teidän oppineisuutenne edessä!
-- Irvihammas! Seisommeko tässä iankaiken riitelemässä?
Allan totteli kehoitusta ja vei hänet tanssiin.
-- Tanssimmeko heidät nurin, paterin ja tuon jumalallisen? kysyi hän ja
kujeileva ilme hänen silmissään sanoi Irenelle, että hän todella halusi
tehdä niin.
Mutta Irene painoi jalkansa niin lujasti lattiaan, että Allanin täytyi
pysähtyä.
-- Lupaa minulle, ettet tee mitään niin alhaista! Hänen silmänsä
oikein säkenöivät Allania vastaan, ja tämä jatkoi huvitettuna hänen
kiusoittelemistaan, kunnes hän näki parhaaksi lepyttää hänet jälleen.
Ja se kävikin päinsä hyvin helposti.
-- Tohtorilla on kunniaa pojastaan, sanoi Lucia tanssitoverilleen.
-- Minkälaista kunniaa? kysyi tohtori kaikkein tylyimpään tapaansa.
-- Hän näyttää niin hauskalta ja pirteältä ja hänessä on jotakin
voittavaa.
Mitä hän voittaa, sen jätän silleen, vastasi tohtori ylenkatseellisesti.
Hänen tapansa huvitti Luciaa sanomattomasti.
-- Kaikki muut, paitsi hänen isänsä, tuntuvat olevan ihastuneita
häneen, huomautti Lucia.
-- Hänellä on taito panna tyttöjen päät pyörälle, jos se nyt on
olevinaan jokin erikoinen taito.
Elköön vain panko minun pienten herttaisten oppilaitteni päitä pyörälle!
-- Siitä vähät, kunhan ei vain pane opettajattaren päätä pyörälle.
-- Siitä ei ole vaaraa! sanoi Lucia hieman surumielisesti, mistä hän
itse ei ollut tietoinen.
Tohtori katsoi häneen terävästi.
-- Onko se ehkä jo pyörällä?
Lucia havahtui hänen kysymyksestään ja ymmärsi, että hän jollakin
tavoin oli unohtanut ilmaista itsensä, niin että tohtori oli voinut
tulla siihen johtopäätökseen, että hänellä oli salaisuus.
-- Tietysti! vastasi hän keveästi ja huolettomasti eksyttääkseen
tohtoria.
Lopulla tanssia Lucia puhui vilkkaasti haihduttaakseen tohtorin
epäluuloa. Hän ei mitenkään tahtonut kenenkään tällä paikkakunnalla
aavistavan, että hänellä oli suru, sillä silloin hänelle kävisi
vaikeammaksi paeta sitä.
Seuraavana väliaikana Lucia meni pianon luo päästääkseen rouva
Jenningsin soittamasta, mutta Allan ehkäisi hänet.
-- Paterin jälkeen tulee minun vuoroni, eikö totta? Ettehän kieltäne?
-- Jos rouva Jennings tahtoo jatkaa soittamista, vastasi Lucia.
Kyllä, rouva Jennings tahtoi, hän alkoi soittaa hamboa, ja Allan vei
Lucian tanssiin.
He tanssivat ihastuttavan kauniisti, nuo kaksi, kumpikin oli
mitä parhain tanssija. He kumpikin viehättyivät toistensa kanssa
tanssimisesta ja vaihtamatta sanaakaan he tanssivat herkeämättä, niin
kauan kuin soittoa kesti. Kun se lakkasi, katsoivat he ymmärtäen ja
ihastuneina toistensa hymyileviin silmiin.
-- _Se_ oli tanssia! pääsi Allanilta kunnioittavasti.
-- Niin, se oli! vastasi Lucia samaan tapaan.
-- Ellen olisi luvannut omistautua pikku Annalle, niin pidättäisin
teiltä jokaisen jäljellä olevan tanssin, selitti Allan.
-- Vai olette te luvannut omistautua Annalle? kysyi Lucia ystävällisen
mielenkiintoisena.
-- Niin, olen ottanut tehtäväkseni opettaa hänet tanssimaan tänä
iltana. Hän väittää, ettei hän osaa ja että se käy parhaiten minun
kanssani. Hän on pieni kullanmuru, ja minä olen oikein rakastunut
häneen tänä iltana. Mutta te tanssitte niin, että olen teihinkin
rakastunut.
Lucia nauroi hänen suorapuheisuudelleen.
-- On hyvä, että ravistatte Annaa hiukan, sanoi hän hyväksyvästi. En
ole koskaan nähnyt häntä niin nuorena kuin tänä iltana. Hän onkin
muutoin liian vakava ikäisekseen.
-- Ikävä ei ole koskaan kellekään hyväksi, selitti Allan. Ja noilla
tytöillä on ikävä. Brita tosin on sellainen, että hän väkisin hankkii
itselleen hauskuutta, mutta sitä ei tuo pikku pyhimys tee.
-- Te näytte tuntevan heidät hyvin?
-- Tunnen kyllä. Heidän syntymisestään saakka. Asunhan muutoin yhdessä
heidän veljensä kanssa. Meillä on yhteinen asunto Uppsalassa.
-- Miten se käy päinsä? Te näytätte niin erilaisilta.
-- Niin olemmekin, mutta -- äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, kuten
tiedätte.
Nyt Irene tuli heidän luokseen rukoilevin silmin katsellen Luciaa.
-- Oi, eikö Lucia-täti tahtoisi tanssia minun kanssani?
Lucia myönsi hymyillen.
-- Ei, tämä on liian hullua! virkahti Uno, joka oli myöskin tullut
samalle asialle kuin sisarensa eikä näyttänyt aikovan antaa tämän
syrjäyttää itseänsä.
-- Seuraava tanssi, jos haluatte, lupasi Lucia ja pyöri pois ylen
onnellisen oppilaansa kanssa.
Tanssin jälkeen he istuutuivat sohvalle, ja Irene pujotti kätensä
Lucian kainaloon ja katsoi häneen loistavin silmin puhellessaan
vilkkaasti.
Rouva Clareus oli tullut sisään tanssin kestäessä ja tuli nyt vanhimman
tyttärensä luo.
-- Eikö täällä ole kylliksi herroja, koska naiset tanssivat keskenään?
kysyi hän kasvoillaan hymyntapainen ilme.
-- On kyllä. Mutta tanssin mieluummin Lucia-tädin kuin sadan herran
kanssa, selitti Irene.
-- Tyhmä tyttö! sanoi Lucia sydämellisesti ja pyyhkäisi leikillisesti
sormellaan noita säteileviä kasvoja.
Mutta hän nousi ylös ikäänkuin lopettaakseen tuon tuttavallisen hetken.
Irenekin nousi ylös, vaikka vastahakoisesti eikä vetänyt kättään pois
Lucian kainalosta.
-- Et saa unohtaa olevasi emäntä, Irene, sanoi äiti.
-- Ne huvittelevat niin hyvin keskenään, sanoi Irene katsellen
ympärilleen.
-- Eivät nuo kaksi, sanoi Lucia osoittaen paria tyttöä, jotka istuivat
yhdessä, ilmeisesti pakosta, ja näyttivät hylätyiltä.
Samalla hän veti käsivartensa irti Irenen otteesta, ja tämä, joka
ymmärsi kehoituksen, totteli ja meni tyttöjen luo.
Samassa Uno tuli vaatimaan tanssiaan, mutta Lucia käänsi hänetkin
noiden tyttöjen luo sanoen, että hän luovutti tanssinsa toiselle
niistä. Hän sanoi sen sellaisella tavalla, että Uno ei voinut
loukkaantua, ja vaikkakin vastahakoisesti niin totteli hänkin Luciaa.
Rouva Clareus ja Lucia seisoivat tuokion äänettöminä. Edellinen katsoi
lapsiansa ja sitten Luciaa, ja vaikka katse ei sanonut enempää kuin
tavallisesti, sai Lucia kuitenkin sen vaikutuksen, että hänen pitäisi
pyytää anteeksi jotakin.
-- Neidillä on vaikutusta nuorisoon, huomautti rouva Clareus äänellä,
joka ei ilmaissut, tarkoittiko hän sen kiitokseksi vai moitteeksi.
-- Olen tietoinen edesvastuusta, sanoi Lucia matalalla, kunnioittavalla
äänellä.
Sillä herkällä sisäisellä havainnollaan hän älysi yht'äkkiä ja
salamantapaisella selvyydellä tuon jäykän, viileän pinnan takaa
äidinsydämen kateuden siitä, että äidin silmien edessä toinen saavutti
voimakkaamman vaikutuksen lapsiin kuin äiti itse.