Suomentanut M. S.
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.
1.
Punertavat pilvet ajelivat toisiaan puiden latvojen yläpuolella, ja
tulipunaisena hehkui läntinen taivas laskevan auringon ympärillä,
ennustaen myrskyä huomiseksikin.
Metsä humisi, ja korkeat hongat huojuivat, mutta ne seisoivat niin
tiheässä molemmin puolin tietä, että ne antoivat suojaa kaikille, jotka
siinä kulkivat.
Keveät, nopsajalkaisen hevosen vetämät rattaat vierivät ketterästi
tietä myöten. Rattailla istui Västanforsin kirkkoherra, Edgar Sander,
niin leveäharteisena ja suurena että tuskinpa kukaan hänen hoikkaa
Brita-tytärtään tukevampi olisi mahtunut hänen rinnalleen. Mutta tälle
siinä oli tilaa ja hän nautti matkasta. Hän ajoi aina mielellään
Mustalla Nuolella, etenkin isän ollessa ohjissa, sillä hän antoi tuon
aran eläimen porhaltaa melkein valtoinaan, mutta ei koskaan niin, ettei
olisi kyennyt sitä hallitsemaan. Musta Nuoli oli tavallista arempi
tällä matkalla, sillä metsä oli täynnä myrskyillan ihmeellisiä ääniä.
Isä ja tytär tulivat Bergshamran tehtaalta, missä Västankoski pauhasi
hurjana ja valkovaahdossa. Siellä oli ollut ompeluseura, ja Brita oli
ollut siellä isän mukana äidin sijasta, joka oli vilustunut. Brita
ei pitänyt hiljalleen istumisesta ompeluseuroissa ja tunsi senvuoksi
itsensä nyt yhtä vapautuneeksi kuin Musta Nuoli, joka ei milloinkaan
viihtynyt olemaan vieraassa tallissa.
Pian kimalteli Lågarnin vesi edestäpäin puiden takaa, myrsky myllersi
sen valkovaahtoiseksi ja ilta-aurinko heitti sen kuohuvaan pintaan
väriloistettaan. Juuri siinä, missä koski laskee Lågarnin järveen ja
missä maantiesilta menee joen yli, on Fors, tohtorin talo.
Sander pidätti hevosta, joka pysähtyi vastahakoisesti tehden turhia
yrityksiä lähteäkseen taasen juoksuun.
-- Juokse sisään, Brita, ja katso onko setä Bentick kotona ja pyydä
häneltä jotain tippoja äidin yskään. Se oli paha viime yönä.
Yhdellä hyppäyksellä Brita oli rattailta maassa ja juoksi sisään. Hän
meni ruokasalin läpi ja koputti seuraavalle ovelle.
Sieltä vastattiin: sisään! ja Brita avasi oven. Siellä istui tohtori
Bentick yönutussa kirjoituspöytänsä ääressä tutkien suurennuslasilla
yskösbasilleja. Hän käänsi päätään katsoen silmälasiensa yli Britaa.
-- Vai mekö siellä olemme? sanoi hän ja nyökkäsi, mutta ei
yrittänytkään nousta ylös Britan yhdeksäntoista-vuotisen arvoisuuden
edessä.
-- Isä kysyy, antaako setä jotain tippoja äidille. Hän yskii niin.
-- Yskii? Kuinka kauan hän on yskinyt?
-- Muutamia päiviä. Hän vilustui perjantaina eikä koskaan välitä varoa
itseään, niin että yöllä se oli pahempi.
-- Vai niin. Eikä muita ole, jotka häntä varoisivat?
-- Minun ei maksaisi vaivaa koettaa saada äitiä varomaan itseään, hän
ei tottele minua, selitti Brita.
Tohtori nauroi hänen ilmeiselle, äidin tottelemattomuudesta johtuneelle
tyytymättömyydelleen.
-- Olemmeko juosseet tänne varta vasten tippojen vuoksi?
-- Ei, isä ja minä olemme paluumatkalla Bergshamrasta. Isä istuu
rattailla.
Kuultuaan sen tohtori Bentick nousi ylös ja meni Britan kanssa ulos.
Kirjoituspöytänsä ääressä hän tavallisesti istui huolimattomasti
kumaraisena, mutta kun hän suvaitsi suoristautua, muuttui hän pitkäksi
ja komeaksi. Hänen olennossaan näkyi suurta, mutta laiminlyötyä ja
käyttämätöntä voimaa.
-- Hyvää päivää, rakas ystävä! On aina hauskaa nähdä sinun
tuomiopäiväkasvojasi!
Niin hän tervehti sielunpaimentaan.
Sander katsahti tutkivasti häneen.
-- Istuitko lasin ääressä nyt?
-- En, suurennuslasin ääressä -- kerrankin. Laskin tuberkelibasilleja
-- pikkupaholaisia, jotka toivon voivani ajaa ulos Sepän-Annasta.
Ehkäpä se tepsii paremmin, jos sinä luet loitsuja sen lisäksi.
Sander säpsähti.
-- Sepän-Annasta, -- Pekan nuorta vaimoako tarkoitat? Onko hänen
laitansa niin huonosti?
Tohtori nyökkäsi.
-- Se oli lyhyt onni! huokasi Sander. Odotin paljon hänen
vaikutuksestaan mieheensä. Hän oli hyvä ihminen.
-- Oli? Tottakai hän vieläkin on sellainen.
-- Mutta hänhän kuolee.
-- Elähän hätäile! Niin en sanonut. Hänessä on tuberkeleja, mutta hänet
voidaan kyllä pelastaa. Toimitan hänet johonkin parantolaan.
-- Menen pajan ohi ja pistäydyn siellä mennessäni, sanoi Sander.
Tohtori laski kätensä hänen käsivarrelleen käskevin elein.
-- Ei sanaakaan tuberkeleistä hänelle! Muistakin se!
-- Totuus on aina paras, sanoi Sander ja kohtasi tohtorin lujan katseen
yhtä lujin katsein.
-- Toisinaan saattaa olla viisainta olla sanomatta sitä, ja pajassa
ollessasi olet hyvä ja jätät sen sanomatta.
-- Mitä oikeutta sinulla on käskeä minua? kysyi Sander jäyketen.
-- Virkani oikeus.
-- Minullakin on oman virkani oikeus.
Molemmat olivat yhtä jyrkkiä, molemmat yhtä päättäväisiä hallitsemaan
toisiaan kuin estämään toisen itseensä kohdistuvat hallitsemisyritykset.
Brita seisoi vieressä osittain huvitettuna, osittain peloissaan ja
ihmetteli miten asia päättyisi. Naisellisen kekseliäästi hän tarttui
puheeseen erottaakseen heidät.
-- Miten äidin yskäntippojen käy, setä Bentick?
-- Niin tipat, tosiaankin! Aina me joudumme riitaan, sinä ja minä,
sanoi tohtori ja päästi Sanderin käsivarren.
Tavallinen ilme palasi jälleen hänen kasvoihinsa ja hän katseli
ystäväänsä leikillisesti.
-- Kuinka vaimosi laita on?
-- Sellainen ärsyttävä yskä, kuten tiedät. Tavallista vilustumista.
Olemme molemmat nukkuneet huonosti viime yönä.
-- No niin, annan hänelle tippoja, että saat nukkua, sanoi tohtori
näköjään niin tiedottomana sanojensa ivasta, että Sander ei sitä
huomannut.
Kun Brita oli saanut lääkepullon ja hypännyt rattaille, sai Musta Nuoli
vihdoinkin lähteä juoksuun. Se melkein lensi eteenpäin.
Tohtori seisoi paljain päin portillaan katsoen heidän jälkeensä.
-- Tuota Sanderia! Ellei hän jonakuna päivänä aja nurin, niin on
ihme. Nyt hän tietenkin rynnistää suoraan pajaan ja rikkoo niiden
raukkojen onnen aikoja ennen kuin se on tarpeellista. Minä hölmö, joka
lörpöttelin asiasta. Olisi ollut parempi, jos olisin istunut lasini
ääressä, niin en olisi joutunut kiusaukseen kerskua tutkimuksillani.
Ja päätään pudistaen hän meni sisään, pani suurennuslasin syrjään ja
sekoitti sen sijaan lasin itselleen. --
* * * * *
-- Myrsky yltyy, isä.
-- Niin oikea myrsky aina tekee illempana.
-- Se tulee tuntumaan aukealla.
-- Sen yli ajamme pian. Mutta ota tuolta loimi, jos sinun on kylmä.
-- Kylmä! sanoi Brita sellaisesta epäluulosta loukkaantuneena.
Tyytyväinen vilahdus näkyi isän kasvoilla. Hän piti reippaudesta.
Sitten he tulivat tasangolle, joka kulki pitkin järven rantaa.
Matalammilla seuduilla sitä ei olisi ajatellut tasangoksi, niin
pieni se oli, mutta tässä metsäisessä vuorimaisemassa se teki sangen
huomattavan erotuksen.
Kävi kuten isä oli luvannut, päästiin pian tasangon yli, ja pian olivat
rattaat metsän suojassa.
-- Luulen että poikkeamme Borgiin, minulla on nuoremmalle Clareukselle
asiaa, sanoi Sander, kun he olivat tulleet syrjätielle, joka erosi
suuresta maantiestä.
Musta Nuoli ei halunnut syrjätielle, sillä sehän ei vienyt kotiin,
minne sen mieli teki. Mutta turhaan se koetti ponnistaa tahtoansa
isäntänsä tahtoa vastaan. Sen täytyi totella ja se tottelikin, mutta
hyvin huonotuulisena.
-- Mene, mene! sanoi Sander ja huiskautti hieman hevosta, joka ponnahti
lähtöön jonkinlaisella epätoivon raivolla ja melkein juoksi ylös
jyrkkää tietä.
Mäellä oli vanha herraskartano, josta aukeni laaja näköala koko
Lågarnin yli toisaalle päin ja metsien ja metsäjärvien yli toisaalle.
Keltaiseksi maalattu kaksikerroksinen puurakennus taitetun tiilikaton
alaisine suurine ullakkoineen ja kaksi samankuosista ja -väristä
pientä sivustaa reunustivat kolmella puolen lehmusten varjoamaa pihaa,
jossa oli vihreiksi maalattuja kiikkulautoja ja rakennusten välisiä
lautakäytäviä.
Tälle pihalle pyörähtivät nyt rattaat koiran haukunnan tervehtiminä ja
pysähtyivät suuren rakennuksen portaiden eteen.
Kaaro ja Netta lakkasivat haukkumasta niin pian kuin Brita oli hypännyt
rattailta ja ne olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän oli talon
ystäviä. Ne hyppivät tervehtien hänen ympärillään näyttäen pyytelevän
anteeksi haukkumistaan.
Brita taputti niitä, järjesti hiuksiaan ja katseli pihalle, missä
myrsky pyöritti kellastuneita lehtiä hiekalla. Sitten hän kiiruhti
sisään.
Sander sitoi hevosensa puunoksaan, kun hän ei aikonut viipyä niin
kauan, että olisi maksanut vaivaa viedä sitä talliin. Ollen hyvä
kaikkia kohtaan, jotka tekivät työnsä hyvin, otti hän tukon rattailla
mukana olevia heiniä ja heitti sen Mustan Nuolen eteen. Mutta hevonen
oli vielä loukkaantunut siitä, että oli ollut pakotettu poikkeamaan
syrjätielle täällä sidottavaksi uudelleen odottamaan, minkävuoksi se
luimisti korviaan taaksepäin, heilautti päätään ja näytti tahtovan
sanoa, ettei se tahdo syödä.
Sander nauroi, taputti sitä kovasti lautasille ja meni sisään.
Kun Sander tuli johonkin paikkaan etsiäkseen jotakuta, ei hänellä ollut
koskaan muuta kuin sama kysymys esitettävänä, tapasipa hän etsimänsä
sijasta kenen muun tahansa. Nyt hänellä oli asiaa talon pojalle,
kandidaatti Uno Clareukselle. Senvuoksi hän ei mennyt kapteenin
huoneeseen alimpaan kerrokseen, vaan suoraan ullakkokerrokseen siihen
huoneeseen, missä Uno asui.
Suoritettuaan filosofiankandidaattitutkinnon Uno oli jättänyt opinnot
antautuakseen ehyeltään kirjalliseen toimintaan. Hän oli nimittäin
jo opiskeluaikanaan kirjoittanut runoja, kyhäelmiä ja novelleja
sellaisella menestyksellä, että se oli noussut hänelle päähän -- ja
pannut sen pyörälle, sanoi hänen isänsä. Nyt hänellä oli tekeillä
suurenlainen dramaattinen teos ja saadakseen olla aivan häiritsemättä
hengettärineen hän oli tullut kotiin Borgiin ja pyytänyt saada
eteläisen päätyhuoneen ullakolla, sillä se oli niin erikseen, ja sitten
ullakkohuoneissa on erityistä tunnelmaa, arveli hän.
Tähän runouden tyyssijaan suuntasi nyt tuo kaikelle taiteelle sokea ja
kuuro kirkkoherra Sander raskaat askelensa.
Mutta hän ei löytänyt sitä, jota haki huoneesta. Sen sijaan hän tapasi
siellä kapteeni Clareuksen, joka mukavasti lojui korituolissa jalat
toisella tuolilla, vaippa pyöreällä vatsalla, kirja kädessä ja sikari
suussa.
Kapteenilla oli sangen ylhäinen ulkomuoto, sileäksi ajeltu leuka,
lyhyeksi leikatut harmahtavat viikset, leikillisyyden ilme suun
ympärillä, huoleton katse tuuheiden, vielä mustien silmäkulmien alla
olevissa luottavaisissa sinisissä silmissä.
Hän tuli iloiseksi saadessaan nähdä Sanderin ja teki liikkeen ikäänkuin
noustakseen ylös, mikä ei kuitenkaan ollut todella tarkoitettu ja mikä
päättyi niin, että hän ojensi kätensä ja työnsi lähellä olevaa tuolia.
-- Istu ja juttele ja ota sikari.
Hän viittasi kädellään pöydällä olevaan sikarikoteloon.
-- Missä Uno on? kysyi Sander heti.
-- Hän ei ole täällä kuten näet. Minäkin odotan häntä sanoakseni
hänelle, että tämä kirja, jonka hän on lainannut minulle
sivistyttääkseen minua, on vain lorua. Istu, veli rakas! Hän tulee
kyllä pian, hän on ollut kauan ulkona.
Mutta Sander jäi seisomaan.
-- Minulla on hänelle asiaa, tahtoisin saada sen mieluimmin
toimitetuksi tänä iltana.
-- Hän ei tule kotiin ennemmin siksi että sinä seisot, niin istu siis.
En ole koskaan nähnyt kenenkään seisovan niin sitkeän itsepintaisesti
kuin sinun. Istu, muuten minä hermostun.
-- Missä Uno on? Mitä hän tekee ulkona niin kauan? kysyi Sander.
Hän tuli aina kärsimättömäksi kun hänen piti odottaa.
-- Ajattelee kai, otaksun minä. Ja hartaasti toivon myrskyn sysäävän
hänen ajatuksiaan. Hän väittää, että ne ovat olleet kuin umpilukossa
viime aikoina, ja se on tehnyt hänet niin huonotuuliseksi, että
mieluummin tekee kierroksen päästäkseen tapaamasta häntä.
-- Miksi hän kuluttaakaan aikaansa näytelmien töherrykseen? Hän saisi
ryhtyä johonkin hyödyllisempään. Siinä sinä tuskin teet oikein, että
annat hänen kulkea täällä laiskotellen.
-- Enhän minä anna hänen laiskotella, vastasi kapteeni tyytyväisin
haukotuksin. Sen tekee eukkoni. Ja mitä minä silloin mahdan? Sinähän
tiedät, että mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo Jumala.
-- Sitä minä en ensinkään tiedä, virkkoi Sander torjuvan arvokkaana,
mikä hyvin huvitti kapteenia. Mutta mitä nyt Unoon tulee, niin olen
tullut esittämään hänelle erästä hyödyllistä toimintaa.
-- Vai niini Muokkaamaan maata musteisilla käsillään vai kiviäkö
vääntämään kilpaa sinun kanssasi? kysyi kapteeni, viitaten
ruumiilliseen työhön, jota voimakas kirkkoherra virkistyksekseen teki
silloin kun sielunhoidolta jäi aikaa.
-- Minulla on tapana koota entisiä rippilapsiani kerran kuukaudessa
iltakokoukseen pitäjäntuvalle. Nyt tahdon, että hän torstaina tulee
pitämään heille esitelmän.
-- Mistä sitten? kysyi kapteeni ottaen sikarin suustaan voidakseen
esteettömästi ällistellä.
-- Esimerkiksi runoudesta.
Kapteenin suu ja silmät suurenivat yhä enemmän.
-- Runoudesta? Ja sinäkö, joka harrastat vain jumaluusoppia ja
ruumiillista työtä, esität sellaista?
-- En ole niin yksipuolinen. Tahdon, että kaikki voima otetaan huomioon
hyvän palveluksessa. Harrastan kansanvalistusta eri aloilla. Jos Uno
voi tehdä muut osallisiksi niistä tiedoista, mitä hänellä on, hyödyttää
hän niillä. Siihen tahdon antaa hänelle tilaisuuden.
Tuo tarmokas mies, joka ei saattanut nähdä käyttämätöntä voimaa
pohtimatta heti sen hyötyätuottavia mahdollisuuksia, käveli
edestakaisin lattialla. Kapteeni tuprutteli sikariaan katsellen
ystäväänsä hyvänsävyisellä pilalla.
Nuo kumpikin tekivät mielellään jokaiselle hyvää, mutta toinen teki
sitä periaatteesta, vastoin luontaista itsekästä taipumustaan, toinen
luontaisesta hyvyydestä.
Yht'äkkiä ovi aukeni, ja Uno Clareus tuli sisään.
Hän pysähtyi vastenmielisesti yllättyneenä huomatessaan ihmisiä
huoneessaan. Uusiutunut innoitus täydessä liekissä hän oli kiiruhtanut
kotiin heti syventyäkseen kirjoitukseensa. Hän ei voinut hillitä
kärsimättömyyttään eikä vaivautunut sitä peittämäänkään, se näkyi hänen
vilkkaitten kasvojensa joka piirteestä.
Sopimattomampaa hetkeä ei Sander olisi voinut valita asiansa
esittämiseen, ja jos hänellä olisi ollut puoleksikaan niin paljon
ihmistuntemusta kuin sitkeyttä, olisi hän lykännyt asiansa toiseen
kertaan, mutta sellainen ei nyt pälkähtänyt hänen päähänsä.
Kuultuaan, mistä oli kysymys, Uno pudisti kiivaasti päätään.
-- En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi
hän jyrkästi.
-- Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra.
-- Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein
vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille.
Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias.
Sanderia suututti vastustus.
-- Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus,
jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän.
-- Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti
suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike,
nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä
olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin
huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden
varjoakaan.
-- Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander,
joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään.
-- Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli
kapteeni nousten ylös.
Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin.
-- Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander.
Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei
jättänyt häntä rauhaan.
-- En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla
ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka
sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni.
Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset
olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan
voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän
velvollisuutenaan.
Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen.
-- Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että
hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän
räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään
esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta.
Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi
vastahakoisesti.
-- Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta.
-- On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin,
kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos.
Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin.
Uno suoristausi vapautuksen tuntein ja pudisti vielä puolittain
raivoisana nyrkkejään ovea kohti. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän
ääreen, otti käsikirjoituksensa esille ja oli pian syventynyt työhönsä,
taiteellisen puolipitkän tukan valahtaessa otsalle.
2.
Mutta miten Brita oli aikaansa viettänyt isän ollessa epäonnistuneella
käynnillään Unon ullakkokamarissa?
Brita oli kulkenut ympäri huoneita etsien ihmisiä. Eteisestä hän oli
silmännyt ruokasaliin, korkeaan, suureen huoneeseen, jossa oli raskaat
mahonkiset huonekalut ja jonka katossa riippui kirjailtu tammikruunu.
Keveästi Brita juoksi lattian yli lukuhuoneeseen, mutta sielläkään ei
ollut ketään, kaikki oli siellä hienosti järjestettyä ja autiota.
Lukuhuoneesta Brita tuli kirjastohuoneeseen, jota yleensä pidettiin
Borgin kauneimpana huoneena. Se ulottui yli koko rakennuksen toisen
lyhyen sivun ja siinä oli ikkunoita kolmelle taholle. Kaksi suurta,
leveää kirjahyllyä aiheuttivat huoneen nimen, mutta muuten siellä oli
runsaammin taideaarteita, tauluja, veistoksia ja vanhoja esineitä.
Brita näki heti, ettei ketään ollut sisällä tänä iltana, ja innokkaana
tapaamaan jonkun ennenkuin isä kutsuisi häntä kotimatkalle, kiiruhti
hän taas kauniin huoneen läpi, omistamatta sen nähtävyyksille
katsettakaan ja tuli näin taas takaisin eteiseen.
Kapteenin vastaanottohuoneeseen hän ei mennyt eikä myöskään toiselle
puolen keittiön taholle, vaan sen sijaan ylös toiseen kerrokseen.
Täälläkin oli eteishalli, jossa oli ovia kolmelle eri taholle.
Perällä olevat kaksoisovet veivät suureen saliin, joka oli ruokasalin
yläpuolella ja jossa oli viisi korkeata ikkunaa länteen, näköala
Lågarnille ja vastakkaisen rannan kukkuloille. Toiselta puolen
tultiin vierashuoneisiin ja makuuhuoneisiin, toisaalta tyttöjen ja
kotiopettajattaren huoneisiin. Jälkimmäisiin aikoi Brita suunnata
askelensa, kun hän pidättyi kuullessaan pianonsäveleitä salista. Se
oli hyvin heikkoa ja yksitoikkoista soittoa, ja Britaa ihmetytti, kuka
saattoi tuolla tavoin soittaa. Varovaisesti hän avasi oven ja katsoi
sisään.
Myrskyillan aurinko, joka oli alhaalla vastakkaisen rannan yläpuolella,
loisti veripunaisena ikkunasta. Valkeiden huonekalujen kullatut
leijonanpäät loistivat, ja siivekäs sfinksi koilliskulmassa olevan
peilipöydän alla näytti saavan eloa laskevan auringon loisteesta.
Mutta tulipunainen hohde himmeni laskeutuessaan harmaalle päälle,
joka kumartui koskettimien yli viheriän vierashuoneen puoleisessa
kulmassa. Rajattomasti hämmästyen Brita näki mamselli Klaran,
taloudenhoitajattaren, istuvan siellä soittamassa.
Pieni ja harmaa oli Klara-mamselli, vanha talon asukas. Viisikymmentä
vuotta oli hänen palvelusaikansa kestänyt, ja nyt hän ei enää jaksanut
juuri paljon hyötyä tehdä. Mutta sitä hän ei huomannut, päinvastoin
hän luuli olevansa korvaamaton eikä ymmärtänyt ollenkaan rouvansa
hienotunteisia viittauksia eläkkeestä.
Tänä iltana Klara-mamselli oli antanut palvelijoille loman, että he
pääsivät kylän lähetystalolle kuulemaan kuinka messinkisoittimet
koettivat kilpailla myrskyn kanssa. Hänen mieleensä ei ollut johtunut
itse mennä sinne, hänen täytyi katsoa kotia etenkin nyt, kun hänen
rouvansa oli Tukholmassa käymässä. Klara-mamselli ei olisi koskaan
mennyt ovesta ulos rouvansa poissa ollessa, sillä hän oli varma siitä,
että jos hän olisi mennyt, olisi joko koti hänen palatessaan ollut
palanut tai sen arvoesineet varastetut tai jokin muu onnettomuus
tapahtunut.
Neiti Vilde ja tytöt olivat myös menneet konserttiin. Uno-herra oli
ulkona, ja kun Klara-mamselli oli silmännyt kapteenin huoneeseen ja
huomannut sen tyhjäksi, luuli hän olevansa aivan yksin talossa. Oli
peräti harvinaista, että Klara-mamsellin jollain tavoin teki mieli
karata aisoista. Tämän merkillisen päähänpiston johtamana hän oli
mennyt ylös suureen saliin ja istuutunut pianon ääreen.
Ei sentähden, että hän ollenkaan olisi osannut soittaa tai koskaan
oli osannutkaan. Kaikki, mitä hän taisi, rajoittui muutamiin
sointuihin, jotka hän oli oppinut kerran nuoruudessaan eräältä nuorelta
merimieheltä, joka oli hukkunut, ennenkuin hän oli ennättänyt tulla
hänen vaimokseen. Näitä sointuja hän nyt koetti hakea pianosta, ja kun
hän siinä onnistui, ihastui hän niin, että hän soitti niitä kerran
toisensa jälkeen. Mutta tuntien olevansa luvattomalla asialla hän
soitti niin hiljaa, niin hiljaa. Hapuileva oli hänen kosketuksensa,
ikäänkuin muisto, joka harhailee takaisin kauas menneeseen aikaan.
Ääneti seisoi Brita ovella ja kuunteli huvitettuna, auringon laskiessa
vuorten taakse ja huoneen valaistuksen häipyessä hämäräksi.
Heikkonäköisenä ja huonokuuloisena Klara-mamselli ei ollut huomannut
saaneensa kuulijan, vaan jatkoi häiriintymättä sointujaan milloin
bassossa milloin diskantissa.
Muutamia minuutteja Brita oli seisonut ja kuunnellut, kun hän kuuli
ullakon portaiden narisevan raskaiden askelien alla. Ääneti hän painoi
oven kiinni, ja kun isä ja kapteeni Clareus tulivat halliin, pani hän
sormen hymyilevälle suulleen ja teki liikkeen kädellään saliinpäin.
Kapteeni, jota tämä viittaus lähinnä tarkoitti, hiipi hiljaa sen oven
luo, jota Brita raotti ja katsahti sisään.
Hänen silmänsä välähtivät hämmästyksestä ja ihastuksesta, ja oikein
kiitollinen oli katse, jonka hän vetäytyessään takaisin loi Britaan,
sillä tämä oli näyttänyt hänelle oikein makupalan.
Sander ei ollut huomannut Britan viittausta eikä kapteenin
pysähtymistä, vaan oli jatkanut matkaansa portaita alas, ollen liian
suutuksissaan asiansa epäonnistumisesta välittääkseen sillä kertaa
mistään muusta.
Kapteeni ja Brita kulkivat kumpikin hänen jäljessään, molemmat
sanomattoman huvitettuina odottamattomasta, salissa näkemästään näystä.
-- Hän luulee, ettei kukaan osaa vartioida taloa varkailta niin
hyvin kuin hän, sanoi kapteeni naureskellen. Ja nyt kuitenkin olemme
varastaneet hänen pienen salaisuutensa, hänen mitään huomaamattaan.
-- Ihmettelen, mistä hän on löytänyt nuo soinnut, tirskui Brita.
-- Sen linnut mahtavat tietää. Mutta elä missään tapauksessa, Brita,
salli hänen ikinä tietää, että olemme olleet kuuntelemassa, se
musertaisi hänet. Hän luulee kai olevansa yksin talossa.
Ja kapteeni nauroi sydämellistä, tarttuvaa nauruaan.
-- Minun täytynee kai mennä ulos kävelemään kunnes hän lopettaa, ettei
hän huomaa minun olleen kotona.
Ulkona pihalla, joka nyt oli pimeänä vanhojen lehmusten humisevan
lehvikon suojassa, oli Musta Nuoli voittanut pahan tuulensa ja
suvainnut syödä heinät. Nyt se seisoi aterioineena ja vilkutti
korvillaan, miettien olisiko kiskaista itsensä irti, ellei isäntä pian
tulisi irroittamaan.
-- Miks'ette te voi jäädä iltaan asti, sinä ja Brita? kysyi kapteeni
tultuaan ulos ja nähtyään Sanderin irroittavan hevosta.
-- Ei ole aikaa. Tuhat asiaa odottaa minua.
-- Eikö 999 vain? kysyi kapteeni pyytävästi.
Brita nauroi hänen hupaisalle ilmeelleen, mutta Sander ei muuttanut
ilmettään. Hän istuutui leveänä ja raskaana ja Brita ennätti tuskin
hypätä rattaille hänen viereensä, ennenkuin Musta Nuoli kiisi portista
ulos.
Brita kääntyi ympäri ja huiskutti hyvästiksi kapteenille, joka heilutti
hänelle keppiään asettaessaan lakkia päähänsä ja viheltäessään Kaaroa
ja Nettaa, jotka tulivat täyttä vauhtia osoittaen koirien altista
ihastusta kaikkeen, mikä viittaa kävelyyn.
-- Nyt saamme kiirehtiä, sanoi Sander, heidän kääntyessään Borgin
tieltä suurelle maantielle.
Tie kulki ensin hetkisen Lågarnin rantaa pitkin ja poikkesi sitten
vasemmalle metsään. Korkeina ja tummina seisoivat jättiläiskuuset
molemmin puolin tietä, ja hämärissä näytti metsä läpipääsemättömältä.
Siellä ja täällä se oli saanut kuitenkin uhrata muutamia puita ja
tehdä tilaa muutamille tuville sekä niiden pienemmille tai suuremmille
palstoille.
Ajajat kulkivat sivu koulutalon, missä koulusali oli pimeänä, mutta
tulta pilkotti opettajattaren huoneesta.
Vähän matkan päässä siitä oli paja. Siellä tehtiin vielä työtä, ja
kipunat tuprahtelivat savupiipusta ja liehuivat ilmassa sammahtaakseen
sitten metsänpimeään. Sepän tupa oli kivenheiton matkan päässä
kauempana, ja siellä vaimo keitti paraillaan illallista.
Sander hiljensi vauhtia, mutta asian harvinaisuuden vuoksi hän epäröi
hetkisen, ennenkuin päätti pysähtyä.
-- Pitele sitä hetkinen. Pistäydyn vain sisällä tervehtimässä, sanoi
hän antaen ohjakset Britalle.
Sepän-Anna katsoi ystävällisesti kirkkoherraan. Hänellä oli sielukkaat
kasvot ja tavattoman säteilevä hymy.
Tuon muutoin sangen jäykän miehen ääni tuli helläksi hänen puhuessaan
vaimon kanssa. Vaikka hän ei ollut tahtonut luvata mitään tohtorille,
ei hän sanonut nyt mitään Sepän-Annalle hänen sairaudestaan, vaan puhui
muuta sen lyhyen ajan, minkä jouti tuvassa olemaan.
Brita oli iloinen, kun isä tuli takaisin, sillä Mustaa Nuolta, ei ollut
hauska pidellä.
Asunto, jonka he tämän jälkeen sivuuttivat, oli Jumalan ja kuolleitten.
Valkeana hohti kirkko hämärissä, joka oli täällä vaaleampaa kuin
metsätiellä. Harmaa ja sammaltunut oli kiviaita, joka ympäröi
hautausmaata, missä riippakoivut varjosivat oksillaan vinoja ristejä ja
paremmin tai huonommin hoidettuja hautakumpuja.
Jonkun matkan päästä kirkon itäpuolelta kiiluivat Västanforsin
kirkonkylän tulet. Kymmenen minuutin matka oli palaavilla vielä
vastakkaiseen suuntaan pappilaan Billingen järven rannalle.
Sanderin ei tarvinnut nyt enää käyttää ohjaksia, sillä itsestään
Musta Nuoli kääntyi porttiaukon läpi tiheään puistikkoon ja pysähtyi
pääportaiden eteen. Punaiseksi maalattuna valkeine kulmauksineen ja
vihereine ikkunapielineen seisoi pappilan rakennus rantatörmällä
puutarhan keskellä.
Vierashuoneessa, jota ei arkioloissa käytetty ja jossa senvuoksi oli
sellaisille huoneille ominainen persoonaton leima, oli pianino. Sen
ääressä istui tänä iltana Anna Sander, talon nuorempi tytär, itsekseen
soitellen. Hän ei kuullut isän ja sisaren kotiintuloa, sillä huone ei
ollut pihan, vaan järven puolella.
Billinge oli pikku järvi, metsälampi, ja pappila oli ainoa talo sen
rannalla. Se oli satujärvi täynnä metsän runoutta. Pappilassa elettiin
kuitenkin sadulle ja runolle liian raitista ja toimeliasta elämää.
Siellä oli vain yksi, joka ymmärsi metsälammen tunnelmaa, ja se oli
Anna. Mutta hän muutti sen satutunnelmaa ylemmäksi. Keveässä sumussa,
joka toisinaan tyyninä syysiltoina leijaili lammen vesillä, hän ei
nähnyt sadun keijuja, vaan enkelien siipien välkettä.
Kun veden peilipinta aamu- tai iltavalaistuksessa tulena hehkui, ei hän
nähnyt siinä heijastusta syvyydessä olevasta metsänhaltijan linnasta,
vaan hän näki ylösnousemisen tulensekaisen lasimeren, missä pyhät
seisovat harput käsissä.
Anna Sander oli kuusitoistavuotias ja muistutti varhaista kevätpäivää,
jolloin koivut seisovat puolipuhjenneina ja niiden vaaleanvihreät
värivivahdukset väreilevät niiden valkorunkoja vasten. Silmäkulmien
kaarissa oli unenhieno piirre, ja suu oli tuntehikas. Silmien enemmän
vakava kuin iloinen ilme samoinkuin leuan muoto ilmaisi tahdonlujuutta,
mikä ei kuitenkaan ollut vielä tietoinen itsestään.
Hän oli keskeyttänyt yksikätisen läksyjen harjoittamisen soittaakseen
erään lempivirtensä säveltä, jota hän lauloi hiljaisella äänellä,
peläten jonkun kuulevan.
Puhtahaks minut, Herra, sä luo!
Harhasta pois ota, helmahas tuo!
Hän lauloi kaikki säkeistöt syvällä ja hartaalla vakavuudella.
Tällaisetkin säkeet kuin nämä:
Puhdista vain kaikki sa pois,
Luotasi mun mikä estää vois,
tulivat vilpittömin tuntein hänen vielä lapsellisilla huuliltaan, sillä
hän tunsi itsensä usein hyvin syntiseksi, mikä aiheutui tavattoman
arasta omastatunnosta, jota painoi kodin ilmapiirille ominainen
moitesävy.
Harvinaisuuden vuoksi hän unohti ajan siinä istuessaan. Oli hauskaa
laulaa, kun hän oli varma siitä, ettei kukaan kuullut häntä, ja nythän
hän siitä saattoi olla vakuutettu, kun isä ja Brita olivat poissa ja
äiti alakerran makuuhuoneessa toisessa päässä rakennusta. Ensi kertaa
hän ei laulanut virttänsä, hän alkoi sen nyt jo osata.
Yht'äkkiä hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan. Käännyttyään
hän näki isänsä leveän ja raskaan olennon salin ovella.
-- Minä tulen illalliselle, mutta ei näy ketään ihmistä eikä ruokaa
pöydällä, sanoi hän tyytymättömänä.
Anna, jonka talousviikko oli paraillaan, punastui syyllisenä, sulki
pianon ja meni ovea kohti, mutta isä ei väistynyt, jonka vuoksi Anna
jäi seisomaan hänen eteensä.
-- Sinä et saa antaa soiton ehkäistä muiden velvollisuuksien
täyttämistä, senvuoksi että pidät sitä hauskimpana, sanoi hän.
-- En tiennyt, että oli niin myöhä, puolustihe Anna hiljaisena.
-- Sinun pitää oppia ottamaan ajasta vaari, se on liian kallista
käytettäväksi muuten kuin parhaimmalla tavalla, vastasi isä enemmän
kehoittavalla kuin ankaralla äänellä.
Hänen väistyessään nyt ovelta, Anna meni ruokasaliin ja kattoi
illallisen mahdollisimman nopeasti ikäänkuin olisi sillä toivonut
voivansa sovittaa laiminlyönnin.
Kun se oli valmis, tuli rouva Sander nuhaisena ja kalpeana shaali
hartioilla ja lempeät, kauniit silmät yön valvonnasta punertavina. Hän
yski lakkaamatta ja näytti rasittuneelta.
-- Pistäysin kotimatkalla Bentickin luona ja sain lääkettä, jota sinun
pitää ottaa yöksi, sanoi hänen miehensä.
-- Minkätähden vaivasit itseäsi kiusaamaan tohtoria minun tähteni?
Olisinhan voinut maata toisessa huoneessa ensi yönä, niin en olisi
häirinnyt sinua.
-- Nyt sitä ei tarvitse tehdä, jos otat tätä lääkettä, vastasi hänen
miehensä leipää leikaten.
-- Minkälaista ompeluseurassa oli, Brita? kysyi hän yskien.
-- Kuten tavallisesti.
-- Kerrohan vähän.
Brita oli ylenkatseellisen näköinen, ikäänkuin olisi ajatellut ettei
siinä ollut mitään kertomista, mutta sitten hänen päähänsä pisti kertoa
omalla tavallaan.
-- Tulimme juuri kun Vassin täti oli purkautumaisillaan rattailta
alas. Isä meni ensin pistäytymään konttorissa, niin että minä sain
laahata Vassin tädin portaita ylös. Minä tartuin häneen lujasti, mutta
hänhän on aina hengästynyt ja hengästyi lisää portaista ja innokkaasta
puhelustaan. Olimme ensimmäiset rouva Bergin ja Liisa Nilsonin kera.
"Minulla _on_ sanomista, minulla _on_ sanomista!" puhkui täti Vass,
ollessaan vielä ovella. Hänellä ei ollut vielä henkeä tarpeeksi
sanoakseen mitä hän tahtoi sanoa, mutta hänen täytyi ainakin ilmoittaa,
että hänellä oli jotakin sanottavaa, ettei kukaan olisi ehtinyt ruveta
puhumaan ennenkuin hän sai sanoa sanottavansa.
Isä rypisti otsaansa Britan noin puhuessa vanhemmista ihmisistä, ja
äiti huomatessaan sen, kävi levottomaksi toiselta puolen haluten kuulla
enemmän, mutta toiselta puolen peläten Sanderin todella suuttuvan.
Vaikka Brita huomasi sekä isän paheksumisen että: äidin levottomuuden,
jatkoi hän huolettomasti kertomustaan. Toisinaan hänet valtasi
rohkeuden henki, ja silloin hän ei antanut pelästyttää itseään. Kodin
tunnelma oli hänestä niin harmaata ja yksitoikkoista, että hänen täytyi
heittää siihen toisinaan sytykettä.
Hänellä oli erinomainen matkimistaipumus ja hän puhui juuri samoin
kuin hänen kuvattavansa henkilö, hän kertoi niin huvittavasti ja
samalla niin totuudenmukaisesti ja pohjaltaan viattomasti, että isä
huolimatta paheksumisestaan ei tullut häntä keskeyttäneeksi eikä äiti
levottomuutensa ohella voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.
Ja sen nähtyään Brita tunsi itsensä ylpeäksi ikäänkuin olisi
saavuttanut voiton.
3.
Kun Lucia Vilde, Borgin kotiopettajatar, tuli huoneeseensa illalla 11
aikaan, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos.
Sitä hän ei tavallisesti mielellään tehnyt, kun oli kuutamo kuten nyt,
sillä kuunvalo liikutti hänen mieltään ja teki hänet alakuloiseksi.
Mutta tänä iltana kuu paistoi myrskypilvien lomasta, ja se teki sen
Lucian silmissä siedettävämmäksi. Myrskystä hän piti ja hän katseli nyt
Lågarnin vihaisia aaltoja ja huojuvia puita.
Hän näki nuoren koivun taipuvan syvään myrskynpuuskan käsissä, mutta
niin pian kuin tuuli helpotti, ojentausi se jälleen suorana ja notkeana
ja seisoi siinä pudistaen puoleksi lehdettömiä oksiaan. Runko hohti
valkeana kuutamossa.
Nuoren koivun elämä ei ollut päättynyt kesän vehreyden loppuessa, ensi
keväänä se vihannoisi uudelleen ja kasvaisi korkeammaksi.
Lucia Vilde katseli koivua ja ihmetteli, seuraako ihmisenkin elämässä
syksyn hävitystä uusi kevät. -- Niin, kaiketipa myrskyn jälkeen saattaa
uudelleen nousta, ajatteli hän, mutta miten säilyttää elämän voima sitä
vastaan mikä kuluttaa?
Lucia Vilde oli jo yli kolmenkymmenen ja hänellä oli jo hopeajuovia
hiuksissa, vaikka ne olivat sellaista väriä, joka ei helposti
harmaannu. Hänen eloisat liikkeensä samoinkuin silmien ilme kuvastivat
hermostuneen valveutunutta, salaisen tuskan kiihoittamaa sieluelämää.
Paetakseen itseään hän antausi innolla toisten harrastuksiin ja rakasti
sellaista työtä, joka eniten vaati. Täällä Borgissa hän oli viihtynyt
ensi hetkestä. Siitä oli nyt kuukauden päivät kun hän oli tullut.
Täällä oli monta, jotka tarvitsivat hänen mielenkiintoansa, ja työtä
oli paljon.
Pahinta oli, pitkinä iltoina, sillä täällä mentiin aikaisin nukkumaan,
mutta uni ei tullut aikaisin Lucialle. Jos se joskus tulikin, poistui
se sitä aikaisemmin aamuisin. Jos hän nukkui ennen puolta yötä,
heräsi hän jo neljän ajoissa, ja silloin olemassaolo painoi häntä
sietämättömänä tuskana. Herääminen tuntui aina vaikealta, mutta oli
pahempaa mitä aikaisemmin se tapahtui. Hän oli hankkinut itselleen
suuren valokuvan Michelangelon "Sarastuksesta", naisolennosta, joka
väänteleikse heräämisen tuskasta. Se antoi hänelle ymmärryksen lohtua.
Se seurasi hänen mukanaan minne hän milloinkin meni ja riippui nyt
hänen huoneensa seinällä.
Päästäkseen varhaisesta aamusta pitensi hän iltaa, siirsi huomispäivän
läksyjen valmistuksen siihen saakka, ja kun se työ ei riittänyt,
turvautui hän johonkin kirjaan. Mutta kirjan piti olla sekä helppo
lukea että huvittava, muuten tulivat ajatukset, joita hän ei tahtonut
ajatella, ja kiusasivat häntä. Eikä ollut aina helppoa löytää
sellaista kirjaa. Hän tunsi joskus olevansa vaarassa huonontua niistä
ja hän koetti olla ilman niitä, mutta ne hetket, jotka hän oli ilman
ajanvietettä, kävivät vaarallisiksi, ja silloin hän taasen turvautui
kirjoihin; ne olivat kuitenkin paremmat kuin mielipaha ja epätoivoiset
ajatukset.
Tänä iltana Lucialle oli käynyt hyvin, sillä senjälkeen kun oli
erottu yöksi ennen kl. 10 oli hän tavannut Klara-mamsellin tavattoman
seurusteluhaluisena. Klara-mamselli oli tavallisesti iltauninen kuten
muutkin talon asujamet, mutta tänä iltana hän oli ollut ihmeellisen
virkku ja täynnä nuoruuden muistelmia. Nuo puoleksi unohtuneet soinnut,
jotka hän varkain oli soittanut auringon laskiessa, olivat herättäneet
kaikki vanhat muistot, ja hän oli ollut yhtä kiitollinen saadessaan
puhua hukkuneesta merimiehestään kuin Lucia saadessaan kuunnella. He
olivat istuneet Klara-mamsellin pienessä kammiossa kunnes kello löi 11.
Vilkkaasti ja hämärtyneet silmät eloisina oli Klara-mamselli kertonut
nuoruutensa suuresta surusta, ja Lucia oli kuunnellut, itsekseen
ihmetellen, voisiko hänkin kerran vanhana istua noin rauhallisena
ja kertoa nykyisestä kirvelevästä surustansa ikäänkuin vaalenneesta
muistosta.
Sitten Klara-mamselli oli ennustanut Lucialle ja myhäilevin huulin
tiedottomasti sanonut kaiken: kuningas kaukana, uskollista rakkautta,
mutta jotain synkkää tiellä, kyyneleitä omassa huoneessa, kirje,
valoisia, iloisia ihmisiä, tarjoilua, menestystä työssä, kiusaa,
yllätyksiä y.m. Lopulla oli ollut suuri valoisa, vakava muutos.
-- Jospa itse muuttuisin niin, etten enää välittäisi mistään! ajatteli
Lucia, siinä seisoessaan ikkunansa ääressä ja kuunnellessaan myrskyn
kohinaa.