auringonpaisteessa -- niin kului monta päivää. Gerda tunsi joka kukan,
mutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi
puuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt. Silloin istuu hän eräänä
päivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja
kaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu. Sen oli vanhus unohtanut
poistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan. Mutta sellaista
se on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.
-- Kuinka, sanoi Gerda, -- eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi
lavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän
istuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen,
mihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat
maata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja
Gerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona
ja samalla pientä Kaita.
-- Oi, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni tyttö. -- Minunhan
piti löytää Kai. Ettekö te tiedä, missä hän on? kysyi hän ruusuilta. --
Uskotteko, että hän on kuollut ja poissa?
-- Kuollut ei hän ole, sanoivat ruusut. -- Me olemme olleet maassa,
kaikki kuolleet ovat siellä, mutta Kai ei ollut siellä!
-- Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja
katsahti niiden kupuun ja kysyi: -- Ettekö te tiedä, missä pieni Kai
on?
Mutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai
tarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei
tietänyt mitään Kaista.
Ja mitä sanoi sitten Tulililja?
-- Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum!
Kuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa
hameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen
miehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä
joukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä,
jonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit,
jotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen
liekit kuolla rovion liekeissä?
-- Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.
-- Se on minun satuni, sanoi Tulililja.
Mitä sanoo Pyöräkello?
-- Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti
kasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä
parvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu
kaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu
oksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun
tuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku
kahiseekin! Eikö _hän_ toki tule?
-- Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.
-- Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.
Mitä sanoo pieni Lumikello:
-- Puiden välissä riippuu nuorassa pitkä lauta. Se on keinu. Kaksi
somaa pikkutyttöä -- hameet ovat valkoiset kuin lumi, vihreät
silkkinauhat hulmuavat hatuista -- istuvat ja keinuvat. Veli, joka on
heitä suurempi, seisoo keinussa, hän pitää käsivarttaan nuoran
ympärillä pysyäkseen paikallaan, sillä toisessa kädessä hänellä on
pieni malja, toisessa liitupiippu, hän puhaltaa saippuakuplia. Keinu
käy ja kuplat lentelevät kauniisti vaihtelevin värein. Viimeinen
riippuu vielä piipun varressa, notkuen tuulessa. Keinu käy. Pieni musta
koira, köykäinen kuin kupla, nousee takajaloilleen ja tahtoo mukaan
keinuun. Keinu lentää, koira menee nurin, haukkuu ja on vihainen, se
ilvehtii, kuplat särkyvät -- keinuva lauta, särkyvä, vaahtokuva on
lauluni!
-- Saattaa kyllä olla kaunista se, mitä sinä kerrot, mutta sinä sanot
sen niin surullisesti etkä ensinkään mainitse Kaita. Mitä sanovat
Hyasintit?
-- Oli kolme kaunista sisarta, läpikuultavaa ja hienoa. Ensimäisen hame
oli punainen, toisen sininen, kolmannen aivan valkoinen. Käsi kädessä
tanssivat he hiljaisen järven luona kirkkaassa kuutamossa. He eivät
olleet keijukaisia, he olivat ihmislapsia. Tuoksui kovin suloisesti ja
tytöt hävisivät metsään. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kolme
ruumisarkkua -- niissä lepäsivät kauniit tytöt -- solui metsän
tiheiköstä yli järven. Kiiltomadot lensivät loistaen ympärillä niinkuin
pienet, liitelevät valot. Nukkuvatko tanssivat tytöt, vai ovatko he
kuolleet? Kukkaistuoksu kertoo, että he ovat ruumiina. Iltakello
soittaa kuolleille.
-- Sinä teet minut aivan surulliseksi, sanoi pieni Gerda. -- Sinä
lemuat niin voimakkaasti, minun täytyy ajatella kuolleita tyttöjä. Oi,
onko sitten todella Kai kuollut? Ruusut ovat olleet alhaalla maassa ja
ne sanovat: ei!
-- Piu, pau! soittivat Hyasintin kellot. -- Me emme soita pienelle
Kaille, häntä emme tunne. Me laulamme vain laulumme, ainoan, jonka
osaamme.
Ja Gerda meni Voikukan luo, joka paistoi kiiltävien vihreiden lehtien
joukosta.
-- Sinä olet pieni kirkas aurinko! sanoi Gerda. -- Sanoppa minulle,
tiedätkö, mistä minä löydän leikkiveljeni.
Ja Voikukka paistoi niin kauniisti ja katsoi taas Gerdaan. Minkä laulun
mahtoikaan Voikukka osata laulaa? Se ei sekään ollut Kaista.
Eräällä pienellä pihamaalla paistoi Jumalan aurinko niin lämpöisesti
ensimäisenä kevätpäivänä. Auringonsäteet liukuivat alas naapurin
valkoista seinää, aivan vieressä kasvoivat ensimäiset keltaiset kukat,
tuo hohtava kulta lämpöisissä auringonsäteissä. Vanha isoäiti oli
ulkona tuolissaan, tyttärentytär, köyhä kaunis palvelustyttö tuli
kotiin lyhyeltä vierailulta. Hän suuteli isoäitiä. Siinä oli kultaa,
sydämen kultaa tuossa hartaassa suudelmassa, kultaa huulilla, kultaa
pohjalla, kultaa tuolla ylhäällä aamuhetkenä. Kas, siinä minun pieni
tarinani! sanoi Voikukka.
-- Voi minun vanhaa isoäiti-raukkaani! huokasi Gerda. -- Niin, hän
varmaan ikävöi minua, on suruissaan minusta, niinkuin oli pikku Kaista.
Mutta minä tulen pian takaisin kotiin ja sitten minä tuon Kain
mukanani. Ei auta kysyä kukkasilta, ne osaavat vain oman laulunsa, ne
eivät anna minulle tietoa! Ja sitten hän köytti ylös pienen hameensa
voidakseen juosta nopeammin. Mutta valkoinen Narsissi löi häntä jalkaan
hänen juostessaan sen yli. Silloin hän jäi seisomaan, katseli pitkään
kukkaa ja kysyi: -- Tiedätkö ehkä jotakin? Ja hän kumartui aivan sen
ääreen. Ja mitä se sanoi?
-- Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni! sanoi valkoinen
Narsissi. -- Oi, oi, kuinka minä lemuan! Ylhäällä, pienessä
ullakkokamarissa, seisoo, puoleksi pukeutuneena, pieni tanssijatar. Hän
seisoo milloin yhdellä jalalla, milloin kahdella, hän potkii koko
maailmalle, hän on pelkkää silmänlumetta. Hän kaataa vettä teekannusta
vaatekappaleelle, jota hän pitelee, se on kureliivi -- siisteys on hyvä
asia! Valkoinen hame riippuu naulassa, se on sekin pesty teekannussa ja
kuivattu katolla. Sen hän pukee ylleen, saframinkeltainen liina
kaulaan, niin paistaa hame valkoisemmalta. Jalat ilmaan! Kas kuinka hän
keikailee kuin kukka varressaan! Minä voin nähdä itseni, minä voin
nähdä itseni!
-- Siitä minä en ensinkään välitä! sanoi Gerda, -- sellaista ei pidä
kertoa minulle! Ja sitten hän juoksi toiseen päähän puutarhaa.
Ovi oli lukittu, mutta hän rynkytti ruostunutta ripaa niin, että se
irtaantui ja ovi aukeni ja sitten juoksi pieni Gerda paljain jaloin
maailmalle. Hän katsoi kolme kertaa taakseen, mutta kukaan ei tullut
hänen perässään. Vihdoin hän ei enään voinut juosta ja istuutui
suurelle kivelle ja kun hän katseli ympärilleen, oli kesä mennyt, oli
myöhäinen syys, sitä ei ensinkään saattanut huomata siellä kauniissa
puutarhassa, missä aina oli auringonpaistetta ja kaikkien vuodenaikojen
kukkia.
-- Herranen aika, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni Gerda. --
Onhan tullut syksy! Nyt en saa levätä. Ja hän nousi lähteäkseen.
Oi, kuinka hänen pienet jalkansa olivat arat ja väsyneet ja ympärillä
näytti kylmältä ja raa'alta. Pitkät salavanlehdet olivat aivan
keltaiset ja sumu tippui vetenä alas niistä. Lehti putosi toisensa
jälkeen, ainoastaan oratuomi seisoi marjoissaan ja niin tuimana, että
suu meni ryppyyn. Oi, kuinka täällä ulkona maailmassa oli harmaata ja
raskasta!
_Neljäs tarina. Prinssi ja prinsessa_.
Gerdan täytyi taas levätä. Silloin hyppäsi lumella, aivan vastapäätä
sitä paikkaa, missä hän istui, suuri varis. Se oli kauan istunut ja
katsellut häntä ja käännellyt päätään. Nyt se sanoi: -- Kraa, kraa!
hyvää päivää, hyvää päivää! Paremmin se ei voinut sitä sanoa, mutta se
tarkoitti pienen tytön parasta ja kysyi, minne hän oli menossa niin
yksinään maailmalle. Sanan _yksinään_ ymmärsi Gerda hyvin hyvästi ja
tunsi oikein, kuinka paljon se sisälsi, ja sitten hän kertoi varikselle
koko elämänsä ja vaelluksensa ja kysyi, eikö se ollut nähnyt Kaita.
Ja varis nyökkäsi varsin miettiväisenä ja sanoi: -- Ehkä olisin, ehkä
olisin!
-- Mitä? Luuletko! huusi pieni tyttö ja oli miltei litistämäisillään
variksen kuoliaaksi, niin hän suuteli sitä.
-- Siivolla, siivolla! sanoi varis. -- Minä luulen, että se saattaa
olla pieni Kai. Mutta nyt hän varmaan on unohtanut sinut prinsessan
takia.
-- Asuuko hän jonkun prinsessan luona? kysyi Gerda.
-- Kraa, kuulehan! sanoi varis, -- mutta minun on vaikea puhua sinun
kieltäsi. Ymmärrätkö variksenkieltä, niin kerron paremmin.
-- En, sitä en ole oppinut, sanoi Gerda, -- mutta isoäiti osasi sitä ja
P-kieltä hän osasi. Kunpa minäkin olisin oppinut sen!
-- Ei tee mitään! sanoi varis, -- minä kerron niin hyvin kuin voin,
mutta huonoa siitä joka tapauksessa tulee, ja sitten se kertoi kaikki,
mitä tiesi.
-- Siinä kuningaskunnassa missä me nyt istumme, asuu prinsessa, joka on
niin hirvittävän viisas, mutta hän on myöskin lukenut kaikki
sanomalehdet, mitä on maailmassa, ja unohtanut ne taas, niin viisas hän
on. Tässä hiljan istahtaa hän valtaistuimelle eikä se kuulu olevankaan
erittäin hauskaa, silloin hän sattuu hyräilemään erästä laulua, se oli
juuri tämä laulu: "Miksen naimisiin ma menis?" Kuulkaas, siinä on
jotakin varteenotettavaa, sanoo hän ja sitten hän tahtoi mennä
naimisiin, mutta hän tahtoi miehen, joka ymmärsi vastata, kun hänelle
puhui, miehen, joka ei vain seisonut ja näyttänyt ylhäiseltä, sillä se
on kovin ikävää. Nyt antoi hän rummuttaa kokoon kaikki hovinaiset ja
kun he kuulivat, mitä hän tahtoi, niin kävivät he kovin tyytyväisiksi.
-- Siitä minä pidän, sanoivat he, -- sellaista minäkin tässä hiljan
ajattelin. -- Saat uskoa, että joka sana, jonka sanon, on totta! sanoi
varis. -- Minulla on kesy kulta, joka kulkee vapaasti linnassa ja hän
on kertonut minulle kaikki!
Hänen kultansa oli tietysti myöskin varis, sillä vakka kantensa löytää
ja variksella se aina on varis.
-- Sanomalehdet ilmestyivät heti laidassaan sydämiä ja prinsessan
nimikirjaimet. Siitä ymmärrettiin, että jokaisella nuorella miehellä,
joka oli hauskan näköinen, oli vapaus tulla linnaan ja puhua prinsessan
kanssa, ja sen, joka puhui niin, että saattoi kuulla hänen olevan
kotonaan siellä, ja joka puhui parhaiten, sen tahtoi prinsessa ottaa
miehekseen. Niin, niin, sanoi varis. Saat uskoa, se on niin totta kuin
se, että istun tässä, että kansaa tulvi paikalle, oli tavaton tungos ja
juokseminen, mutta ei onnistunut, ei ensimäisenä eikä toisena päivänä.
He osasivat kaikki hyvin puhua, kun olivat ulkona kadulla, mutta kun he
tulivat sisään linnanportista ja näkivät kaartin hopeassa ja pitkin
portaita lakeijoja kullassa ja suuret valaistut salit, niin he
ällistyivät. Ja kun he seisoivat valtaistuimen edessä, missä prinsessa
istui, eivät he osanneet sanoa muuta kuin viimeisen sanan, minkä hän
oli sanonut, ja sitä ei hän viitsinyt kuulla uudestaan. Tuntui siltä,
kuin ihmiset siellä sisällä olisivat saaneet nuuskaa vatsalleen ja
menneet tainnoksiin, kunnes ne tulivat takaisin kadulle, niin, silloin
he saattoivat puhua. Minä olin itse sisällä ja näin sen! sanoi varis.
Niiden tuli sekä nälkä että jano, mutta linnasta eivät he saaneet edes
lasillista haaleaa vettä. Tosin muutamat viisaimmat olivat ottaneet
mukaansa voileipää, mutta eivät jakaneet naapurinsa kanssa. He
ajattelivat kuin ajattelivatkin: antaa hänen vain näyttää nälkäiseltä,
niin ei prinsessa ota häntä.
-- Mutta Kai, pieni Kai! kysyi Gerda. -- Milloin hän tuli? Oliko hän
noiden monien joukossa?
-- Maltahan, maltahan! Nyt me juuri tulemme häneen. Oli kolmas päivä,
silloin tuli sinne pieni mies ilman hevosta ja vaatteita, marssien
aivan tyynesti ylös linnaan. Hänen silmänsä loistivat kuin sinun
silmäsi, hänellä oli kauniit pitkät hiukset, mutta muuten huonot
vaatteet.
-- Se oli Kai! riemuitsi Gerda. -- Oi, minä olen siis löytänyt hänet!
Ja hän taputti käsiään.
-- Hänellä oli pieni reppu selässä! sanoi varis.
-- Ei, se oli varmaan hänen kelkkansa! sanoi Gerda, -- sillä kelkka
mukanaan hän läksi pois!
-- Se on mahdollista! sanoi varis,-- minä en niin tarkkaan katsonut.
Mutta sen tiedän kesyn kultani kautta, että kun hän tuli sisään
linnanportista ja näki henkivartioston hopeassa ja lakeijat pitkin
portaita kullassa, niin ei hän vähääkään ällistynyt. Hän nyökkäsi ja
sanoi niille: mahtaa olla ikävää seisoa portaissa, minä menen
mieluummin sisään! Siellä loistivat salit kynttilöissään. Salaneuvokset
ja korkeudet kulkivat paljainjaloin ja kantoivat kultavateja -- siinä
olisi kyllä saattanut käydä juhlalliseksi! Hänen saappaansa narisivat
hirveästi, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt.
-- Se on aivan varmaan Kai! sanoi Gerda. -- Minä tiedän, että hänellä
oli uudet saappaat, minä kuulin niiden narisevan isoäidin huoneessa.
-- Niin, kyllä ne narisivat! sanoi varis, -- ja rohkeasti astui hän
suoraan prinsessan eteen, joka istui helmellä, joka oli niin suuri kuin
rukinpyörä. Ja kaikki hovinaiset ja niiden piiat ja piikojen piiat, ja
kaikki kavaljeerit ja niiden palvelijat ja palvelijoiden palvelijat,
jotka pitivät renkiä, seisoivat määräasennossa ympärillä. Ja kuta
likempänä ovea he seisoivat, sitä ylpeämmiltä he näyttivät.
Palvelijoiden palvelijan renkiin, joka aina käy tohveleissa, tuskin
uskaltaa katsoa, niin ylpeänä hän seisoo ovella.
-- Se mahtaa olla kauheaa! sanoi pieni Gerda. -- Ja Kai sai kuitenkin
prinsessan?
-- Jollen minä olisi ollut varis, olisin ottanut hänet, vaikka olenkin
kihloissa. Hän kuului puhuneen yhtä hyvin kuin minä puhun, kun puhun
variksenkieltä, sen olen kuullut kesyltä kullaltani. Hän oli rohkea ja
kaunis, hän ei ollut ensinkään tullut kosimaan, vaan ainoastaan
kuulemaan prinsessan viisautta, ja sen hän havaitsi hyväksi ja
prinsessa puolestaan havaitsi hänet hyväksi.
-- Aivan varmaan se oli Kai, sanoi Gerda, -- hän oli niin viisas, hän
osasi päässälaskua murtoluvuilla. Oi, etkö veisi minua linnaan?
-- Kyllä, se on helposti sanottu! sanoi varis. -- Mutta miten me sen
teemme? Minäpä puhun siitä kesyn kultani kanssa, hän varmaan voi antaa
meille neuvon. Sillä sen minä sinulle sanon, että sellainen pieni tyttö
kuin sinä ei koskaan saa lupaa oikein päästä sisään!
-- Kyllä minä saan! sanoi Gerda. -- Kun Kai kuulee että minä olen
täällä, tulee hän heti ja noutaa minut!
-- Odota minua tuolla lätin luona! sanoi varis, käänteli päätään ja
lensi pois.
Vasta kun oli pimeä ilta, tuli varis taas takaisin.
-- Erinomaista, erinomaista! sanoi se. -- Hän lähettää sinulle paljon
terveisiä ja tässä on sinulle pieni leipä, hän otti sen kyökistä,
siellä on leipää tarpeeksi ja varmaan sinun on nälkä. Ei ole
mahdollista, että sinä pääset linnaan, sinähän olet paljain jaloin.
Hopeaan puettu kaarti ja kultaan puetut lakeijatkaan eivät sitä
sallisi. Mutta älä itke, sinä kyllä pääset sinne kuitenkin. Kultani
tietää pienet takaportaat, jotka johtavat makuuhuoneeseen ja hän
tietää, mistä ottaa avaimen.
Ja he menivät puutarhaan, suureen puukujaan, missä lehti putosi
toisensa jälkeen, ja kun kynttilät linnassa sammutettiin, toinen
toisensa jälkeen, vei varis pienen Gerdan erään takaoven luo, joka oli
raollaan.
Oi, kuinka Gerdan sydän sykki levottomuudesta ja ikävästä. Tuntui siltä
kuin hän olisi ollut tekemäisillään jotain pahaa ja hänhän vain tahtoi
tietää, oliko se pieni Kai. Kyllä, sen täytyi olla hän. Hän kuvitteli
elävästi mielessään hänen viisaita silmiään, hänen pitkiä hiuksiaan.
Hän aivan saattoi nähdä, kuinka hän hymyili, kun he istuivat kotona
ruusujen alla. Varmaan hän tulee iloiseksi, kun näkee Gerdan, kuulee,
minkä pitkän matkan hän on kulkenut hänen tähtensä, ja saa tietää,
kuinka suruissaan kaikki kotona olivat, kun ei hän palannut. Oi sitä
pelkoa ja iloa!
Nyt he olivat portaissa. Siellä paloi kaapilla pieni lamppu. Keskellä
lattiaa seisoi kesy varis, käännellen päätään joka taholle ja katseli
Gerdaa, joka niiasi, niinkuin isoäiti oli opettanut.
-- Sulhaseni on puhunut teistä niin kauniisti, pieni neitiseni, sanoi
kesy varis. -- Teidän _vita'nne_, niinkuin sitä sanotaan, on sekin
hyvin liikuttava. Otatteko lampun, niin minä kuljen edellä. Me kuljemme
tästä suoraan, niin emme tapaa ketään.
-- Täällä taitaa tulla joku heti perässä! sanoi Gerda ja hänen
ohitsensa suhahti. Näytti olevan ikäänkuin varjoja seinää vastaan,
hevosia liehuvin harjoin ja ohuin jaloin, metsästyspalvelijoita,
herroja ja naisia ratsain.
-- Ne ovat vain unia, sanoi varis, -- ne tulevat noutamaan korkeiden
herrasväkien ajatuksia metsästysretkelle. Hyvä onkin, niin voitte
paremmin katsella heitä vuoteessa. Mutta näyttäkääkin, että jos
pääsette arvoon ja kunniaan, osoitatte kiitollista mieltä.
-- Eihän siitä kannata puhua, sanoi metsävaris.
Nyt he tulivat ensimäiseen saliin, se oli ruusunpunaista silkkiä
taidokkaine kukkineen, jotka ylenivät pitkin seiniä. Täällä suhisivat
jo unet heidän ohitsensa, mutta he kulkivat niin nopeasti, ettei Gerda
saanut nähdä korkeaa herrasväkeä. Toinen sali kävi toistaan
komeammaksi, tahtoi oikein ällistyttää, ja nyt he olivat
makuuhuoneessa. Sen katto muistutti suurta palmua, jonka lehdet ovat
lasia ja keskellä lattiaa riippui paksussa kultavarressa kaksi
vuodetta, jotka kumpikin olivat liljan muotoiset. Toinen oli valkoinen,
siinä makasi prinsessa, toinen punainen ja siitä piti Gerdan etsiä
pientä Kaita. Hän taivutti syrjään muuatta punaista lehteä ja silloin
hän näki vallan ruskean niskan. Oi, se oli Kai! Hän huusi aivan ääneen
hänen nimensä, valaisi häntä lampulla -- unet humisivat taas ratsain
huoneeseen --, hän heräsi, käänsi päätään ja -- se ei ollutkaan pieni
Kai!
Vain prinssin niska muistutti häntä, mutta nuori ja kaunis hän oli. Ja
valkoisesta liljavuoteesta kurkisti prinsessa ja kysyi, mikä oli.
Silloin itki pieni Gerda ja kertoi koko tarinansa ja kaikki, mitä
varikset olivat tehneet hänen hyväkseen.
-- Sinä pieni raukka! sanoivat prinssi ja prinsessa ja he kehuivat
variksia ja sanoivat, etteivät olleet niille ensinkään suuttuneet,
mutta heidän ei kuitenkaan pitäisi tehdä tätä toiste. Joka tapauksessa
oli niiden saatava palkinto.
-- Tahdotteko lentää vapaina? kysyi prinsessa, -- tai tahdotteko
vakinaisen toimen hovivariksina sekä kaikki, mikä jää kyökistä?
Ja molemmat varikset niiasivat ja pyysivät vakinaista tointa, sillä he
ajattelivat vanhuuttaan ja sanoivat: hyvä on vanhan miehen omistaa
jotakin, niinkuin heidän sanansa kuuluivat.
Ja prinssi nousi vuoteestaan ja antoi Gerdan nukkua siinä ja enempää ei
hän voinut tehdä. Gerda liitti pienet kätensä yhteen ja ajatteli:
kuinka sentään ihmiset ja eläimet ovat hyviä. Ja sitten hän sulki
silmänsä ja nukkui makeasti. Kaikki unet lensivät taas sisään ja ne
olivat Jumalan enkelien näköiset ja ne vetivät kelkkaa ja siinä istui
Kai ja nyökkäsi päätään. Mutta kaikki oli vain unennäköä ja sentähden
se olikin poissa heti, kun hän heräsi.
Seuraavana päivänä puettiin hänet kiireestä kantapäähän asti silkkiin
ja samettiin. Hän sai tarjouksen jäädä linnaan hyville päiville, mutta
hän pyysi ainoastaan saada pienet rattaat ja hevosen eteen, ja parin
pieniä saappaita, sitten hän taas ajaa maailmalle etsimään Kaita.
Hän sai sekä saappaat että puuhkan. Hänet puettiin hyvin kauniiksi ja
kun hänen piti lähteä, seisoivat oven luona uudet vaunut puhdasta
kultaa. Prinssin ja prinsessan vaakuna paistoi vaunusta kuin tähti.
Kuski, palvelijat ja esiratsastajat -- sillä esiratsastajia oli myöskin
-- istuivat, päässään kultakruunut. Prinssi ja prinsessa auttoivat
hänet itse vaunuihin ja toivottivat hänelle kaikkea onnea. Metsävaris,
joka nyt oli mennyt naimisiin, seurasi mukana ensimäiset kolme
penikulmaa. Se istui hänen vierellään, sillä se ei sietänyt ajaa
takaperin. Toinen varis seisoi portilla ja räpytti siipiään. Se ei
seurannut mukana, sillä se poti päänkipua siitä lähtien, kun se oli
saanut vakinaisen toimen ja liian paljon syömistä. Sisältä olivat
vaunut päällystetyt sokeririnkeleillä ja istuimessa oli hedelmiä ja
piparpähkinöitä.
-- Hyvästi, hyvästi! huusivat prinssi ja prinsessa ja pikku Gerda itki
ja varis itki. Niin kuluivat ensimäiset penikulmat. Silloin heitti
variskin hyvästit ja se oli raskas hyvästijättö. Se lensi puuhun ja
räpytteli mustia siipiään niin kauan, kuin se saattoi nähdä vaunut,
jotka paistoivat kuin kirkkain auringonpaiste.
_Viides tarina. Pieni ryövärityttö_.
He ajoivat pimeän metsän läpi, mutta vaunut loistivat kuin soihtu, se
pisti ryövärien silmään, sitä eivät he voineet sietää.
-- Se on kultaa, se on kultaa! huusivat he, syöksyivät esiin, kävivät
kiinni hevosiin, löivät kuoliaaksi pienet ratsumiehet, kuskin ja
palvelijat ja vetivät nyt pienen Gerdan esiin vaunuista.
-- Hän on lihava, hän on kaunis, hän on syötetty pähkinänsydämillä!
sanoi vanha ryöväriakka, jolla oli pitkä tuuhea parta ja sellaiset
kulmakarvat, että ne riippuivat silmien päällä. -- Hän on yhtä hyvä
kuin pieni syöttölammas. Ai, kuinka makealta hän tulee maistumaan! Ja
sitten hän veti tupesta kiiltävän veitsensä ja se välkkyi niin, että
hirvitti.
-- Ai! sanoi akka samassa. Häntä oli purrut korvaan hänen oma pieni
tyttärensä, joka riippui hänen selässään ja oli niin raju ja hurja,
että sitä ilokseen katseli. -- Senkin ilkeä vekara! sanoi äiti eikä
hänellä ollut aikaa teurastaa Gerdaa.
-- Hänen pitää leikkiä minun kanssani! sanoi pieni ryövärityttö. --
Hänen pitää antaa minulle puuhkansa, kaunis hameensa, nukkua minun
kanssani minun vuoteessani! Ja sitten hän taas puri niin, että
ryöväriakka hypähti ilmaan ja kieppui ympäri ja kaikki ryövärit
nauroivat ja sanoivat: -- Kas kuinka hän tanssii pentunsa kanssa.
-- Minä tahdon vaunuihin! sanoi pieni ryövärityttö ja hänen täytyi ja
hän halusi saada tehdä tahtonsa, sillä hän oli kovin hemmoteltu ja
itsepäinen. Hän ja Gerda istuivat vaunuissa ja sitten he ajoivat kivien
ja kantojen yli syvemmälle metsään. Pieni ryövärityttö oli yhtä suuri
kuin Gerda, mutta tanakampi, hartevampi ja iholtaan tumma. Silmät
olivat aivan mustat, ne näyttivät miltei surullisilta. Hän otti pientä
Gerdaa vyötäisistä ja sanoi: -- Ne eivät teurasta sinua, niin kauan
kuin en minä suutu sinuun! Sinä olet kai prinsessa?
-- En, sanoi pieni Gerda ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli kokenut ja
kuinka paljon hän piti pikku Kaista.
Ryövärityttö katsoi häneen varsin vakavana, nyökytti hiukan päätään ja
sanoi: -- Ne eivät saa teurastaa sinua, vaikka minä suuttuisinkin
sinuun, silloin minä kyllä teen sen itse! Ja sitten hän pyyhki Gerdan
silmät ja pisti sitten molemmat kätensä somaan puuhkaan, joka oli
pehmoinen ja lämmin.
Nyt pysähtyivät vaunut. He olivat keskellä ryövärilinnan pihaa. Seinä
oli haljennut ylhäältä alas asti, korpit ja varikset lentelivät
avonaisista rei'istä ja suuret verikoirat, joista jokainen oli sen
näköinen kuin se olisi voinut niellä ihmisen, hyppivät korkealle
ilmaan, mutta eivät haukkuneet, sillä se oli kielletty.
Suuressa, vanhassa nokisessa salissa paloi keskellä kivilattiaa suuri
tuli. Savu kiiri kattoa pitkin ja sai itse etsiä tiensä ulos. Suuressa
juomanpanokattilassa kiehui keitto ja sekä jäniksiä että kaniineja
käänneltiin vartaissa.