pikkueläinteni kanssa! sanoi ryövärityttö. He saivat syömistä ja
juomista ja menivät sitten muutamaan nurkkaan, missä oli olkia ja
mattoja. Ylhäällä istui rimoilla ja orsilla liki sata kyyhkystä, jotka
kaikki näyttivät nukkuvan, mutta käännähtivät kuitenkin vähän, kun
pikkutytöt tulivat.
-- Ne ovat kaikki minun, sanoi pieni ryövärityttö ja kävi nopeasti
kiinni yhteen likimmistä, piteli sitä jaloista ja ravisti sitä niin,
että se räpytteli siipiään. -- Suutele sitä! huusi hän ja löi sillä
Gerdaa kasvoihin. -- Tuossa istuvat metsälurjukset! jatkoi hän ja
viittasi säleiden taakse, joita oli lyöty aika määrä korkealle reiän
eteen muurissa.
-- Ne ovat metsälurjuksia nuo kaksi! Ne lentävät heti pois, jolleivät
ole oikein lukittuina. Ja tässä seisoo minun vanha rakkahimpani "pää"!
ja hän veti sarvesta poroa, jolla oli kiiltävä kuparirengas kaulassa ja
joka oli kytkettynä. Häntäkin meidän täytyy pitää kytkyessä, muuten hän
karkaa luotamme. Joka ikinen ilta kutkutan minä häntä kaulaan terävällä
veitselläni, sitä hän niin pelkää! Ja pieni tyttö veti pitkän veitsen
muurinhalkeamasta ja antoi sen liukua poron kaulan yli. Eläin raukka
potki takajaloillaan ja ryövärityttö nauroi ja veti sitten Gerdan
mukaansa vuoteeseen.
-- Aiotko pitää veitsen vieressäsi, kun nukut? kysyi. Gerda ja katseli
siihen hiukan peloissaan.
-- Minä nukun aina veitsi vieressäni, sanoi pieni ryövärityttö. -- Ei
koskaan tiedä, mitä voi sattua. Mutta kerro minulle nyt taas, mitä
äsken kerroit pienestä Kaista ja miksi olet lähtenyt maailmalle.
Ja Gerda kertoi uudestaan, ja metsäkyyhkyset kuhersivat ylhäällä
häkissä, muut kyyhkyset nukkuivat. Pieni ryövärityttö pani kätensä
Gerdan kaulaan, piti veistä toisessa kädessään ja nukkui niin, että sen
saattoi kuulla. Mutta Gerda ei ensinkään voinut sulkea silmiään, hän ei
tietänyt, oliko hänen määrä elää vaiko kuolla. Ryövärit istuivat tulen
ympärillä, lauloivat ja joivat, ja ryöväriakka heitteli kuperkeikkoja.
Oi, pienen tytön oli varsin hirmuista katsella sitä.
Silloin sanoivat metsäkyyhkyset: kur, kur, me olemme nähneet pienen
Kain. Valkoinen kana kantoi hänen rekeänsä. Hän istui lumikuningattaren
vaunuissa, jotka kulkivat läpi metsän, kun me makasimme pesässä. Hän
puhalsi meihin poikasiin ja kaikki ne kuolivat, paitsi me kaksi. Kur,
kur!
-- Mitä te sanotte siellä ylhäällä? huusi Gerda, -- minne
lumikuningatar matkusti? Tiedättekö siitä jotakin?
-- Luultavasti hän matkusti Lapinmaahan, sillä siellä on aina lunta ja
jäätä, kysy vain porolta, joka seisoo kytkettynä nuoraan.
-- Siellä on jäätä ja lunta, siellä on suloista ja hyvä olla! sanoi
poro, -- siellä juostaan vapaasti suurissa, hohtavissa laaksoissa.
Siellä on lumikuningattaren kesäteltta, mutta hänen vakituinen linnansa
on ylhäällä pohjoisnavan puolella, sillä saarella, jota sanotaan
Huippuvuoriksi.
-- Oi Kai, pieni Kai! huokasi Gerda.
-- Nyt sinun pitää olla hiljaa, sanoi ryövärityttö, -- muuten saat
veitsen vatsaasi!
Aamulla kertoi Gerda hänelle kaikki, mitä metsäkyyhkyset olivat
sanoneet ja pieni ryövärityttö näytti kovin vakavalta, mutta nyökkäsi
päätään ja sanoi: -- Sama se, sama se!
-- Tiedätkö, missä Lapinmaa on? kysyi hän porolta.
-- Kuka sen paremmin tietäisi kuin minä? sanoi eläin, ja silmät sen
päässä pyörivät. -- Siellä minä olen syntynyt ja kasvanut, siellä olen
juossut lumikentillä.
-- Kuuleppas! sanoi ryövärityttö Gerdalle, -- sinä näet, että kaikki
meidän miesväkemme ovat poissa, mutta muori on vielä täällä ja hän jää
tänne, mutta aamulla juo hän suuresta pullosta ja ottaa sitten pienen
unen päälle. Silloin minä teen jotakin hyväksesi! Samassa hän hyppäsi
sängystä, karkasi äidin kaulaan, vetäisi häntä leukaparrasta ja sanoi:
-- oma suloinen kilipukkini, hyvää huomenta!
Ja äiti näpäytti häntä nenään, niin että se kävi sekä punaiseksi että
siniseksi, mutta se tapahtui kaikki rakkaudesta.
Kun äiti sitten oli juonut pullostaan ja otti pienet unet, meni
ryövärityttö poron luo ja sanoi:
-- Minulla olisi ihmeellinen halu vielä monta kertaa kutittaa sinua
terävällä veitsellä, sillä silloin sinä olet niin hauska, mutta sama
se: minä irroitan sinun nuorasi ja autan sinut ulos, että pääset
juoksemaan Lapinmaahan, mutta sinun pitää ottaa jalat allesi ja viedä
tämä pieni tyttö lumikuningattaren linnaan, missä hänen leikkiveljensä
on. Olethan sinä kuullut, mitä hän kertoi, sillä hän puhui varsin
ääneen, ja sinä kuuntelet!
Poro hypähti korkealle ilosta. Ryövärityttö nosti pienen Gerdan sen
selkään ja oli niin varovainen, että sitoi hänet kiinni, vieläpä antoi
pienen tyynyn hänen istuttavakseen.
-- Sama se, sanoi hän, -- tuossa saat karvaiset saappaasi, sillä tulee
kylmä, mutta puuhkan pidän minä, se on liian kaunis! Kuitenkaan ei
sinun pidä palella. Tässä saat äitini suuret kintaat, ne ulottuvat
kyynärpäihisi asti -- pistä kätesi niihin! Nyt sinä käsistäsi olet
ilkeän äitini näköinen!
Ja Gerda itki ilosta.
-- Minä en voi sietää, että sinä irvistät! sanoi pieni ryövärityttö. --
Nythän sinun juuri pitäisi näyttää tyytyväiseltä! Ja tuossa sinä saat
kaksi leipää ja yhden kinkun, niin et näe nälkää! Molemmat sidottiin
taakse poron selkään. Pieni ryövärityttö avasi oven, houkutteli sisään
kaikki suuret koirat ja sitten leikkasi hän nuoran poikki veitsellään
ja sanoi porolle: -- Lähde laputtamaan! Mutta pitele taiten pientä
tyttöä!
Ja Gerda ojensi kädet suurine kintaineen ryövärityttöä kohden ja sanoi
hyvästi ja sitten läksi poro menemään yli kivien ja kantojen, läpi
suuren metsän, yli soiden ja arojen, minkä jaksoi. Sudet ulvoivat ja
korpit vaakkuivat. Hyit, hyit! kuului taivaalta. Tuntui siltä, kuin
olisi aivastanut punaista.
-- Ne ovat minun vanhat revontuleni! sanoi poro. -- Kas, kuinka ne
loistavat! Ja sitten se juoksi entistä nopeammin, yötä ja päivää.
Leivät syötiin, kinkku niinikään, ja sitten he olivat Lapinmaassa.
_Kuudes tarina. Lappalaismuija ja ruijalaismuija_.
He pysähtyivät pienen talon ääreen. Se oli kovin surkea, katto ulottui
maahan asti ja ovi oli niin matala, että perheen täytyi ryömiä
vatsallaan, kun se aikoi ulos tai sisään. Täällä ei ollut ketään
kotona paitsi vanha lappalaismuija, joka seisoi ja paistoi kalaa
merenrasvalampun ääressä. Ja poro kertoi koko Gerdan tarinan, mutta
ensin omansa, sillä siitä tuntui, että se oli paljon tärkeämpää, ja
Gerda oli vilusta niin pökerryksissään, ettei voinut puhua.
-- Voi teitä raukkoja! sanoi lappalaismuija, -- sitten teillä vielä on
pitkät juostavat. Teidän täytyy mennä toista sataa penikulmaa Ruijaan,
sillä siellä viettää lumikuningatar maalaiselämää ja polttaa
bengalitulta jokikinen ilta. Minäpä kirjoitan pari sanaa kuivalle
kalliokalalle -- paperia minulla ei ole -- sen minä annan mukaanne
ruijalaismuijalle, hän voi antaa teille parempia neuvoja kuin minä!
Ja kun nyt Gerda oli lämmennyt ja saanut syödäkseen ja juodakseen, niin
kirjoitti lappalaismuija pari sanaa kuivalle kalliokalalle, ja poro
läksi juoksemaan. Hyit, hyit! pani ylhäällä ilmassa, ja sitten he
tulivat Ruijaan ja koputtivat ruijalaismuijan savupiippuun, sillä
hänellä ei ollut edes ovea.
Siellä oli sellainen kuumuus, että ruijalaismuija itse käveli miltei
alasti. Pieni hän oli ja väriltään aivan harmaa. Hän irroitti heti
pienen Gerdan vaatteet, veti pois kintaat ja saappaat, sillä muuten
hänelle olisi tullut liian kuuma, pani poron otsalle kappaleen jäätä ja
luki sitten, mitä oli kirjoitettu kalliokalaan. Hän luki sen kolmeen
kertaan ja sitten hän osasi sen ulkoa ja pani kalan ruokapataan, sillä
saattoihan sen hyvin syödä eikä hän koskaan heittänyt mitään hukkaan.
Nyt kertoi poro ensin oman tarinansa, sitten pienen Gerdan, ja
ruijalaismuija tirkisteli viisailla silmillään, mutta ei sanonut
mitään.
-- Sinä olet hyvin viisas, sanoi poro. -- Minä tiedän, että sinä
neulomalangalla voit köyttää kiinni kaikki taivaan tuulet. Kun laivuri
irroittaa yhden solmun, saa hän hyvää tuulta, kun hän irroittaa toisen,
tuulee tuimasti, ja kun hän irroittaa kolmannen ja neljännen, niin
tuulee niin, että metsät kaatuvat. Etkö antaisi pienelle tytölle
sellaista juomaa, että hän voi saada kahdentoista miehen voimat ja
voittaa lumikuningattaren.
-- Kahdentoista miehen voimat, sanoi ruijalaismuija. -- Olisihan sitä
siinä! Ja sitten hän meni hyllylle, otti esiin suuren kokoonkäärityn
nahan ja kääri sen auki. Siinä oli kirjoitettuna ihmeellisiä kirjaimia
ja ruijalaismuija luki niin, että vesi virtasi hänen otsaltaan.
Mutta poro pyysi taas niin hartaasti pienen Gerdan puolesta ja Gerda
katseli niin rukoilevin silmin, jotka olivat täynnä kyyneliä,
ruijalaismuijaan, että tämä taas alkoi tirkistellä silmillään ja veti
poron nurkkaan, missä hän kuiskasi sille, sillaikaa kuin se sai
tuoretta jäätä päälaelleen:
-- Pieni Kai on aivan oikein lumikuningattaren luona ja pitää kaikkea
siellä mielensä ja ajatustensa mukaisena ja uskoo, että se on paras osa
maailmaa, mutta se johtuu siitä, että hän on saanut lasinpalan
sydämeensä ja pienen lasisirpaleen silmäänsä. Ne täytyy ensin saada
pois, muuten ei hänestä koskaan tule ihmistä ja lumikuningatar on
pitävä hänet vallassaan!
-- Mutta etkö sinä voi antaa pienelle Gerdalle jotakin sellaista
juomaa, että hän saa kaikki tyyni valtaansa?
-- Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on. Etkö
näe, kuinka suuri se on? Etkö näe kuinka ihmisten ja eläinten täytyy
palvella häntä, kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin
maailmassa? Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa, se on hänen
sydämessään, se on siinä, että hän on suloinen, viaton lapsi. Jollei
hän itse pääse lumikuningattaren luo ja saa lasia pois pieneltä Kailta,
emme me voi auttaa! Kaksi penikulmaa täältä alkaa lumikuningattaren
puutarha, sinne voit viedä pienen tytön. Laske hänet maahan suuren
pensaan luo, joka punaisine marjoineen seisoo lumessa, älä pidä pitkiä
puheita ja joudu tänne takaisin! Ja sitten nosti ruijalaismuija pienen
Gerdan poron selkään, joka juoksi minkä jaksoi.
-- Oi, saappaani jäivät, kintaani jäivät! huusi pieni Gerda. Hän
huomasi sen vasta purevassa pakkasessa. Mutta poro ei uskaltanut
pysähtyä, se juoksi, kunnes tuli suuren pensaan luo, jossa oli punaisia
marjoja. Siellä se laski Gerdan maahan, suuteli häntä suulle ja suuret,
kirkkaat kyyneleet valuivat alas eläimen poskia, ja sitten se juoksi
minkä jaksoi, jälleen takaisin. Siinä seisoi Gerda raukka ilman kenkiä,
ilman kintaita, keskellä kauheaa, jääkylmää Ruijaa.
Hän juoksi eteenpäin niin pian kuin taisi. Siellä tuli koko rykmentti
lumihiutaleita, mutta ne eivät pudonneet alas taivaasta, se oli aivan
kirkas ja loisti revontulia. Lumihiutaleet juoksivat pitkin maata ja
kuta likemmä ne tulivat, sitä suuremmiksi ne kävivät. Gerda kyllä
muisti, kuinka suurilta ja kummallisilta ne olivat näyttäneet silloin,
kun hän näki lumihiutaleet auringonlasin läpi, mutta täällä olivat ne
vielä paljoa suuremmat ja hirvittävämmät, ne olivat eläviä, ne olivat
lumikuningattaren etuvartijoita. Niillä oli mitä kummallisimpia
muotoja, toiset olivat kuin ilkeitä suuria piikkisikoja, toiset taas
kuin kokonaisia käärmekimppuja, joista niiden päät pistivät esiin ja
toiset kuin pieniä, paksuja karhuja, joilla oli karvat pystyssä. Kaikki
olivat hohtavan valkoisia, kaikki ne olivat eläviä lumihiutaleita.
Silloin rukoili pieni Gerda isämeitänsä ja pakkanen oli niin kova, että
hän saattoi nähdä oman hengityksensä. Sauhuna nousi se hänen suustaan,
huuru tiheni tihenemistään ja muodostui pieniksi kirkkaiksi enkeleiksi,
jotka kasvamistaan kasvoivat, koskettaessaan maata. Ja kaikilla niillä
oli kypärä päässä ja peitset ja kilvet käsissä. Niitä tuli yhä useampia
ja kun Gerda oli lopettanut isämeitänsä, oli hänen ympärillään
kokonainen legiona. Ne hakkasivat peitsineen kauheita lumihiutaleita,
niin että ne särkyivät sadoiksi kappaleiksi ja pieni Gerda kulki aivan
turvallisesti ja rohkeasti eteenpäin. Enkelit taputtivat hänen
jalkojaan ja käsiään ja silloin hän vähemmän tunsi, miten kylmä oli ja
astui reippaasti lumikuningattaren linnaa kohti.
Mutta katsokaamme nyt ensin, kuinka Kain on. Hän kyllä ei ajatellut
pientä Gerdaa ja kaikkein vähimmin sitä, että tämä seisoi linnan
ulkopuolella.
_Seitsemäs tarina. Mitä tapahtui lumikuningattaren linnassa ja mitä
sitten tapahtui_.
Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää
tuulta. Siellä oli toista sataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta
tuiskusi. Suurin ulottui monen penikulman päähän, kaikki väkeväin
revontulten valaisemina, ja ne olivat suuret, tyhjät, jäätävän kylmät
ja hohtavat. Ei koskaan tänne eksynyt mitään huvitusta, ei edes pieniä
karhuntanssiaisia, joissa myrsky olisi saanut soittaa ja jääkarhut
kävellä takajaloillaan ja näyttää hienoja tapoja; ei koskaan pientä
seuraleikkiä suutillikkoineen ja käsille-läjäyttelemisineen; ei koskaan
pieniä kahvikestejä valkoisten kettuneitojen kesken. Tyhjää, avaraa ja
kylmää oli lumikuningattaren saleissa. Revontulet leimusivat niin
säännöllisesti, että saattoi laskea, milloin ne olivat korkeimmillaan
ja milloin ne olivat matalimmillaan. Keskellä tyhjää, loppumatonta
lumisalia oli jäätynyt järvi, se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi,
mutta jokainen kappale oli niin aivan toisen näköinen, että se oli
kokonainen taitoteos. Ja keskellä sitä istui lumikuningatar, kun hän
oli kotona, ja sitten hän sanoi, että hän istuu järjen peilissä ja että
se on ainoa ja paras tässä maailmassa.
Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, niin, miltei musta, mutta hän ei
kuitenkaan huomannut sitä, sillä olihan lumikuningatar suudellut
vilunväristykset pois hänestä ja hänen sydämensä oli miltei kuin
jääkimpale. Hän kulki ja kuljetteli muutamia teräviä, litteitä
jääkimpaleita, joita hän asetteli kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän
tahtoi saada siitä esille jotakin. Se oli aivan samanlaista kuin jos
meillä muilla on pieniä puupalasia ja me muodostamme niistä kuvioita,
joita kutsutaan Kiinalaiseksi peliksi. Kai kulki hänkin ja pani kokoon
kuvioita, mitä kummallisimpia, se oli Järjen-Jääpeliä. Hänen silmissään
olivat kuviot aivan erinomaisia ja mitä tärkeimmän arvoisia. Sen teki
se lasisirpale, joka oli hänen silmässään! Hän muodosti kokonaisia
kuvioita, jotka olivat jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän
voinut saada muodostetuksi sitä sanaa, jota hän juuri tahtoi, sanaa
_Iäisyys_, ja lumikuningatar oli sanonut: jos sinä voit keksiä sen
kuvion, niin pääset omaksi herraksesi ja minä lahjoitan sinulle koko
maailman ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut.
-- Nyt minä lennän pois lämpimiin maihin! sanoi lumikuningatar, -- minä
tahdon päästä kurkistelemaan mustiin patoihin! -- ne olivat tulta
suitsuttavia vuoria, Etna ja Vesuvius, joiksi niitä kutsutaan. --
Minäpä vähän valkaisen niitä, se kuuluu asiaan, se tekee hyvää
sitruunien ja viinirypäleiden jälkeen! Ja sitten lensi lumikuningatar
ja Kai istui aivan yksin monta penikulmaa suuressa, tyhjässä jääsalissa
ja katseli jääpalasia ja ajatteli ja ajatteli niin, että hänessä
paukkui. Aivan kankeana ja hiljaa hän istui, olisi saattanut luulla
hänen paleltuneen kuoliaaksi.
Silloin tapahtui, että pieni Gerda astui linnaan suuresta portista,
joka oli tehty viiltävistä tuulista. Mutta hän luki iltarukouksen ja
silloin asettuivat tuulet, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet nukkua, ja
hän astui suureen, tyhjään, kylmään saliin. Silloin näki hän Kain, hän
tunsi hänet, hän karkasi hänen kaulaansa, piteli häntä lujasti ja
huusi: Kai, pieni Kai kulta, minä olen siis löytänyt sinut!
Mutta Kai istui aivan hiljaa, jäykkänä ja kylmänä. Silloin itki pieni
Gerda kuumia kyyneliä, ne putosivat hänen rinnalleen, ne tunkivat hänen
sydämeensä, ne sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen
peilinkappaleen sieltä sisältä. Hän katsoi Gerdaan ja Gerda veisasi
virren:
Ruusuja laaksossa hohtaa,
rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!
Silloin purskahti Kai itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri
silmästä, hän tunsi Gerdan ja riemuitsi: Gerda, pieni Gerda kulta!
Missä sinä oletkaan ollut niin kauan? Ja missä minä olen ollut? Ja hän
katseli ympärilleen. Kuinka täällä on kylmää, kuinka täällä on tyhjää
ja avaraa! Ja hän turvasi Gerdaan ja Gerda nauroi ja itki ilosta. Oli
niin onnellista, että jääsirpaleetkin tanssivat ilosta ja kun ne
väsyivät ja asettuivat, lepäsivät ne juuri niinä kirjaimina, jotka
lumikuningatar oli käskenyt hänen keksiä hänen ollakseen oma herransa
ja jotta hän antaisi hänelle koko maailman ja parin uusia luistimia.
Ja Gerda suuteli hänen poskiaan ja ne tulivat kukoistaviksi, hän
suuteli hänen silmiään ja ne loistivat niinkuin hänenkin silmänsä. Hän
suuteli hänen käsiään ja jalkojaan ja hän oli terve ja reipas.
Lumikuningatar sai mielellään tulla kotiin, Kain vapautuskirje oli
valmiiksi kirjoitettuna loistavin jääkappalein.
Ja he ottivat toisiaan käsistä ja läksivät suuresta linnasta. He
puhuivat isoäidistä ja ruusuista ylhäällä katolla. Ja missä he
kulkivat, siellä aivan tyyntyivät tuulet ja aurinko tunki esiin. Ja kun
he tulivat pensaalle, jolla oli ne punaiset marjat, seisoi poro siellä
ja odotti. Sen mukana oli toinen nuori poro, jonka udar oli täynnä ja
se antoi lapsille lämpimän maitonsa ja suuteli heitä suulle. Sitten
veivät he Kain ja Gerdan ensin ruijalaismuijan luo, jonka kuumassa
huoneessa he lämmittelivät ja saivat kotimatkaa koskevat tiedot, sitten
lappalaismuijan luo, joka oli neulonut heille uudet vaatteet ja pannut
kuntoon rekensä.
Ja poro ja nuori poro juoksivat vierekkäin ja seurasivat maan rajalle
asti. Siellä pilkisti esiin ensimäinen vihanta, siellä he heittivät
hyvästit porolle ja lappalaismuijalle. Hyvästi! sanoivat he kaikki. Ja
ensimäiset pienet linnut alkoivat visertää, metsä oli vihreillä
nupuilla ja sieltä tuli, ratsastaen komealla hevosella, jonka Gerda
tunsi -- se oli ollut kultavaunujen edessä -- nuori tyttö, päässä
punainen lakki ja edessään pistooleja. Se oli pieni ryövärityttö, joka
oli ikävystynyt olemaan kotona ja nyt aikoi ensin pohjoiseen ja sitten
toiselle suunnalle, jollei häntä tyydyttänyt siellä. Hän tunsi heti
Gerdan ja Gerda tunsi hänet -- siinä sitä oli iloa!
-- Sinäpä olet aika veitikka kiertelemään! sanoi hän pienelle Kaille.
-- Tahtoisinpa tietää, ansaitsetko, että sinun tähtesi juostaan
maailman ääreen.
Mutta Gerda taputti ryövärityttöä poskelle ja kysyi prinssiä ja
prinsessaa.
-- Ne ovat lähteneet vieraille maille, sanoi ryövärityttö.
-- Entä varis? kysyi pieni Gerda.
-- Niin, varis on kuollut, vastasi ryövärityttö. -- Kesy kulta on
tullut leskeksi ja kulkee musta villalanganpätkä jalan ympärillä. Hän
valittaa surkeasti, ja kaikki tyyni on roskaa! Mutta kerro nyt minulle,
miten sinun on käynyt ja kuinka sinä sait hänet käsiisi.
Ja Gerda ja Kai kertoivat molemmat.
-- Ja hip-hap-hurre-tusselurre! sanoi ryövärityttö, otti heitä molempia
kädestä ja lupasi, että jos hän kerran sattuisi kulkemaan heidän
kaupunkinsa läpi, niin hän tulisi heitä tervehtimään, ja sitten hän
ratsasti maailmalle. Mutta Kai ja Gerda astuivat käsikädessä ja heidän
astellessaan oli kaunis kukkiva ja vihannoiva kevät. Kirkonkellot
soivat ja he tunsivat korkeat tornit, suuren kaupungin, se oli se,
missä he asuivat. Ja he astuivat kaupunkiin ja isoäidin ovelle ja ylös
portaita, huoneeseen, missä kaikki oli samalla paikalla kuin ennen ja
kello sanoi: tiki-taki! ja viisari kiersi. Mutta heidän astuessaan
sisään ovesta he huomasivat tulleensa täysikasvuisiksi ihmisiksi.
Ruusut katonräystäällä kukkivat sisään avonaisista ikkunoista ja siinä
seisoivat pienet lapsentuolit, ja Kai ja Gerda istuutuivat kukin
omalleen ja pitelivät toisiaan käsistä. Kuin pahan unen olivat he
unohtaneet kylmän, tyhjän loiston lumikuningattaren luona. Isoäiti
istui Jumalan kirkkaassa auringonpaisteessa ja luki ääneen raamatusta:
jollette tule kuin lapsiksi, niin ette tule Jumalan valtakuntaan!
Ja Kai ja Gerda katselivat toisiaan silmiin ja yhtäkkiä ymmärsivät he
vanhan virren:
Ruusuja laaksossa hohtaa,
rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!
Siinä he istuivat molemmat, täysikasvaneina ja kuitenkin lapsina,
lapsina sydämeltään. Ja oli suvi, lämmin, suloinen suvi.